Vuosikatsaus 2016

LUETUT KIRJAT
(* = uusintakierros)

1. Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1 *
2. Heikki Lahnaoja: Puitten uni
3. Hannu Mäkelä: Muistan – Otavan aika
4. Taru Kumara-Moisio: Maan vetovoima
5. Tuula Sandström: Neulatyynyn uni
6. Satu Haapala: Haikaran ikävä
7. Helinä Siikala: Kenellä on kotinsa kaukana
8. Minna Autio: Spiraali
9. Karl Ove Knausgård: Taisteluni 2 *
10. Antti Hurskainen: Välinpitämättömyys
11. Mikko Mankinen: Katoa
12. Markku Tanttu: Kuin viimeistä talvea
13. Pertti Nieminen: Täällä tuulee aina
14. Manne Tuomenoksa: Kävely
15. Pertti Nieminen: Huomisella vielä omat huolensa
16. John Irving: Avenue of Mysteries
17. Eeva Heilala: Elämän värit
18. Jyri Schreck: Lumi
19. TaoLin: Tuhat syytä lentää
20. Karl Ove Knausgård: Taisteluni 3 *
21. Karl Ove Knausgård: Taisteluni 4 *
22. Sanna Yrjänäinen: Tuulisia unikoita
23. Tommi Melender: Onnellisuudesta
24. Karl Ove Knausgård: Taisteluni 5 *
25. Terhi Rannela: Frau
26. Karl Ove Knausgård: Taisteluni 6
27. Martin Glaz Serup: Kenttä
28. Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
29. Olli-Pekka Tennilä: Ontto harmaa
30. Esikoiskirjailija kohtaa kirjailijan
31. Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä
32. Juha Siro: Idoli
33. Minna Rytisalo: Lempi
34. Tommi Melender: Kuka nauttii eniten
35. Outi Jokinen: Poltettu manner
36. Jyri Schreck: Myöhäinen kevät, varhainen syksy
37. Mikko Viljanen: Kesken hengityksen kaiken
38. Irma Kerppola: Värssykirja Martti Mikaelille
39. Stuart David: In the All-Night Café
40. Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja
41. Kim Gordon: Tyttö bändissä
42. John Williams: Butcher's Crossing (suom.)
43. Pertti Poskiparta & Hannu Peltonen: Ihmisen ryhti ja hengitys
44. Pertti Nieminen: Niin kiire tässä elämässä
45. Petri Tamminen: Muistelmat *
46. Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
47. Rainbow Rowell: Eleanor & Park (suom.)
48. Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5
49. Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20
50. Pertti Poskiparta & Hannu Peltonen: Alkulento
51. Karl Ove Knausgård: Syksy
52. Anne Helttunen, Annamari Saure & Jari Suominen: Mieli ja maisema – kirjailijoiden työhuoneita
53. Pekka Sauri: Ratkaisemattomien kysymysten kirja
54. Paperi T: post-alfa
55. Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää
56. Jukka Itkonen: Tiira tiiraa tiiraa
57. Harri Hertell: Maisema ennen sadetta
58. Tom Pow: At the Well of Love
59. Pertti Nieminen: Vihreän läpi ei enää näe
60. Tapani Kinnunen: Ranskalainen suudelma
61. Lauri Viita: Betonimylläri
62. Sauli Sarkanen: Joku on käsitellyt tätä maailmaa
63. Sauli Sarkanen: Neidonvaippa
64. Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet
65. Chrys Salt: Dancing on a Rock
66. Sauli Sarkanen: Elämän nautinnot
67. Arto Lappi: Sulavesien tanssi
68. Simo Frangén & Pasi Heikura: Aito idiotia
69. Ilari Ranta: Rose of Nekala
70. Simo Frangén & Pasi Heikura: Retki – dikter
71. Solina Riekkola: Kysymyksiä Murukille
72. Kirsti Kuronen: Humina
73. Ilari Ranta: Puhetta Nevadasta
74. J. K. Ihalainen: Sytykkeitä
75. Sauli Sarkanen: Miksi annan ääneni
76. Tyyne Saastamoinen: Vieras maa
77. Petri Nuutinen & Jorma Etto: Paikkoja
78. Karl Ove Knausgård: Talvi
79. Ilari Ranta: Laulaja lauluntekijä ja muita runoja
80. Anni Kytömäki: Luontopäiväkirja

Paljon runoja, vähemmän romaaneja kuin vuosiin, mutta ne olivatkin hyviä kaikki (paitsi Irving, nyyh). Jätin myös kesken aika monta kirjaa (esim. uuden Erlend Loen puolivälissä).

Sarjakuvista en jostain syystä osaa pitää kirjaa, vaikka niitäkin tietysti luin: Pauli Kallio, Christer Nuutinen, Pentti Otsamo, Mika Lietzén, Reetta Niemensivu, Petteri Kantola, Tiitu Takalo, Ville Pirinen, Harvey Pekar, Craig Thompson...

KUUNNELLUIMMAT MUSIIKIT
1. Screaming Trees 616
2. Canshaker Pi 552
3. Bad Religion 456
4. Suede 381
5. Car Seat Headrest 374
6. Pixies 330
7. The Horrors 285
8. Salaliitto 242
9. Sulk 209
10. The Gotobeds 204
11. Conrad Keely 201
12. Hooton Tennis Club 173
13. The Jayhawks 169
14. The Radio Dept. 161
15. Amber Arcades 155
16. Manic Street Preachers 141
17. The Verve 131
18. Cloud Nothings 127
19. Teenage Fanclub 125
20. Swaying Wires 121
21. Alice in Chains 116
22. Best Coast 111
23. Pete Astor 111
24. Super Furry Animals 109
25. David Bowie 106
26. dEUS 103
27. Andrew Montgomery 100
28. Mark Lanegan 98
29. Popsicle 97
30. The Fall 97
31. Black Rebel Motorcycle Club 96
32. Shack 96
33. The Clientele 95
34. Galaxie 500 90
35. Kurt Vile 90
36. Frank Black 87
37. Salad 85
38. Idlewild 84
39. Scandinavian Music Group 84
40. Fountains of Wayne 80
41. Interpol 80
42. The Feelies 71
43. Wire 71
44. Felt 69
45. Nirvana 68
46. DMA's 67
47. Echo & the Bunnymen 67
48. The Breeders 66
49. Belle and Sebastian 65
50. Fidlar 65

Tämä lista oli täynnä yllätyksiä. Opin käyttämään Spotifyn räätälöityjä uutuus- ja suosituslistoja, sieltä löytyi joka viikko jotain kivaa.

SAAVUTUKSET
1. Yksi runokokoelma
2. Palindromeja "aimo kasa, komia"
3. Jokunen käännös
+ 21 runokeikkaa

Hyvää uutta vuotta!

Finlandia-voittaja laulaa

Riikka Pelo voitti Finlandia-palkinnon teoksellaan Jokapäiväinen elämämme. Onnittelen.

En ole lukenut Pelon kirjoja, mutta kuulin jo vuosia sitten hänen lauluaan tšekkiläisen The Ecstasy of Saint Theresa -yhtyeen levyllä Susurrate (1992). Nyt haastankin Pelon kasvavan fanijoukon kuuntelemaan palan hänen varhaistuotantoaan. Lupaan lukea kirjan, jos te kaikki kuuntelette tuon biisin. ;)



Kyllä se laulukin sieltä tulee, alkaa jossain 1.30:n paikkeilla. Mielenkiintoinen ääni, eikö vain. Saako joku selvää kaikista sanoista?

R.I.P. Lou

Eihän Lou Reed voi kuolla.
Ei ainakaan niin kauan kuin
maailmassa on yksikin levysoitin.



Päivän soundtrack:
Transformer
The Velvet Underground & Nico
White Light/White Heat
The Velvet Underground
Loaded
Songs for Drella

Oodi Strokesin debyytille ja Soundtrack of Our Livesin kolmoslevylle

Ilmestymisestä vuosia on tusina;
yhä pidän näitä parhaimpina musina.
Rockin ajatonta taikaa,
joka ikuisesti raikaa,
silloinkin kun naamani on täysi rusina.

The Strokes – Is This It

The Soundtrack of Our Lives – Behind the Music

Palasia

Arvasin ettei Köngäs voita Finlandiaa, mutta ehdokkuus oli iloinen yllätys. Kaikesta päätellen Lundberg on palkintonsa ansainnut, ja kirja kiinnostaa jopa minua ihan eri tavalla kuin Finlandia-voittajat yleensä. Harmi ettei liene mitään toivoa saada sitä kirjastosta tai divarista lähiaikoina.

The Babies -yhtyeen Our House on the Hill vaikuttaa yllättävän pirtsakalta rocklevyltä.(* Pitää näköjään ottaa Nuorgamin minikritiikit tarkempaan seurantaan.

Hollinghurstin kanssa meinasi sittenkin tulla kiire, vähän stressaavia nuo pikalainat. Mutta kannatti ehdottomasti valvoa myöhään, Vieraan lapsi kasvoi hienoksi kokemukseksi. Kirjan luettuani teki mieli muuttaa Englantiin, alkaa metsästää harvinaisia kirjoja ja kirjoittaa runoja. Ja taas näitä outoja yhteensattumia: kirjassa mainittiin runoilija Henry Newbolt, jonka nimi esiintyi koodinimenä (Majuri Newbolt) edellisessä lukemassani kirjassa (MacDonaldin Linnuntietä). Tätä ennen en varmasti ollut ikinä kuullut koko tyypistä, ja nyt nimi tuli vastaan kahdessa kirjassa peräkkäin. Mystistä.

Tom Perrotta rokkaa! Lupaan yrittää paneutua aiheeseen perusteellisemmin joskus, tällä hetkellä tekisi vain mieli ahmia miehen loputkin kirjat. Jotenkin tuntuu, etten malta vastustaa kiusausta kovin pitkään.

Kirjaston kierrätyskärrystä löytyi lauantaina Reidar Palmgrenin Jalat edellä, jonka lukaisinkin sitten saman tien. Kirja oli erinomaisen viihdyttävä, vaikka lopusta jäikin vähän hämmentynyt olo. Palmgrenia tulee varmasti luettua lisääkin.

Huomenna pikkujoulut ja Vadelmavenepakolainen Tampereen Teatterissa.(** Odotan mukavaa iltaa – tykkäsin kirjasta pari vuotta sitten, ja näytelmääkin on kehuttu. Ylipäätään kivaa päästä taas teatteriin, alkuvuoden kiivaan rupeaman jälkeen on ollut hiljaista sillä rintamalla.

*) No joo, toisella kuuntelulla Babies tuli jo ehkä vähän toisesta korvasta ulos. En tiedä, täytyy kuunnella kolmannen kerran myöhemmin. Päivän paras levy on joka tapauksessa The House of Loven iki-ihana The German Album.

**) Lisäys 6.12.: Näytelmä oli varsin viihdyttävä. Kesti vähän aikaa lämmetä (ehkä en vain ole tottunut komedioihin), mutta vauhtiin päästyä naurettavuuksia riitti. Päähenkilö oli hyvä ja pari sivuosien esittäjää välillä suorastaan hulvattomia. Huomasin etten muistanut kirjasta paljoakaan, mutta ei se haitannut.

Kadonneet aarteet: Ronderlin

Ronderlin – Wave Another Day Goodbye
(Labrador Records 2002)

Tällaista musiikkia voivat tehdä vain ihmiset, jotka ovat kokeneet pohjoisen vuodenkierron. Ruotsalaisen Ronderlinin debyytti on virheetön levyllinen haikeaa kaunopoppia. Sopivan itkettävää, äärettömän lohduttavaa.


Reflected on kappale, joka virtaa suonissani niin kauan kuin sydämeni lyö.

We are all the same, she said
But some die young and some get old
Our love will last more than a day, more than a day

Tämä on omistettu Kalle-vaarille, joka eli vanhaksi.

10 vuotta myöhemmin: B.R.M.C.

Kymmenen vuotta sitten leikin levykriitikkoa ja kirjoitin muutaman arvostelun desibeli.net-sivustolle. Nyt on aika katsoa, kestävätkö sepustukset edelleen päivänvaloa. Kursivoidut kohdat ovat lainauksia 30.1.2002 julkaistusta levyarviostani.

Black Rebel Motorcycle Club – s/t (2o01)
(albumi sisältää 11 biisiä, Spotifyssa 6 bonusbiisiä)



Sanfranciscolainen BRMC koostuu kahdesta jenkistä ja yhdestä britistä ja näyttää, jos mahdollista, vielä coolimmalta kuin The Strokes. Ja kun bändin musiikkikin sattuu olemaan täydellinen sekoitus hapokasta rokkia, goottitunnelmia ja kenkiintuijottelua, niin ei ihme että tulosta syntyy.

Pitää paikkansa. Gootti-sanan käyttö tässä yhteydessä on ehkä lievästi liioiteltua, mutta hapokasta ja shoegazehtavaa tämä musiikki kyllä on. Strokes-vertaus on siinä mielessä osuva, että molempien yhtyeiden vuonna 2001 julkaistut debyytit tekivät suuren vaikutuksen ja kuuntelen niitä yhä, mutta bändien myöhempään tuotantoon en ole juurikaan perehtynyt. (Bändit varmasti rakastavat tällaisia "faneja"...)

BRMC:n toistaiseksi tunnetuin kappale lienee levyn ensimmäinen singlelohkaisu Whatever Happened To My Rock 'n' Roll. Vaikka hieno kappale onkin, se saattaa suoraviivaisena rockvetäisynä johtaa satunnaista kuulijaa hieman harhaan – suurin osa levystä nimittäin liikkuu syvemmillä vesillä. Toinen sinkku, levyn avausraita Love Burns kertoo jo huomattavasti tarkemmin missä mennään: The Jesus And Mary Chainia on tullut kuunneltua. Sama assosiaatio toistuu useaan otteeseen seuraavan 57 minuutin aikana, ja lisäksi mieleen hiipivät mm. Ride ja Spacemen 3.

Hmm. JAMC-yhteyttä ei edelleenkään voi kieltää, ja kai niitä Ride-henkisiäkin hetkiä on, mutta että Spacemen 3? En ollut tuohon aikaan kuunnellut kyseistä yhtyettä kovinkaan paljon, enkä ole sen jälkeenkään, mutta jotenkin tuo vertaus tuntuu ontuvan. Päätösbiisi Salvation vie mielikuvia ennemminkin Spiritualizedin suuntaan.

Näinkin hienoista vaikutteista voisi lahjattomampi yhtye ehkä saada aikaan hengettömiä pastisseja, mutta BRMC ei moiseen sorru vaan nousee jatkuvasti vähintäänkin esikuviensa tasolle. Heikkoja lenkkejä ei yhdentoista kappaleen joukkoon mahdu.

Samaa mieltä olen vieläkin. Itse asiassa täytyy sanoa, että JAMC:n suuruus ei ole koskaan oikein auennut minulle – onhan bändillä muutama loistava biisi, mutta en vain jaksa kuunnella niitä levyjä. Voin siis sumeilematta todeta, että BRMC on minulle tärkeämpi yhtye kuin JAMC.



Levy on nyt pyörinyt soittimessa päivittäin kuukauden ajan ilman minkäänlaisia kulumisen merkkejä. Tällä hetkellä ei harmita mikään muu kuin se, ettei bändin kiertue ulotu Suomeen asti, eipä tietenkään. Ehkä sitten seuraavassa elämässä, jos sellaista tulee. White Palms -kappale ei tosin lupaa hyvää tämän suhteen: "I wouldn't come back if I'd have been Jesus/I'm the kind of guy who leaves the scene of the crime..."

"Nerokas" lopetus. Mutta nyt on siis kulunut kymmenen vuotta eikä levy ole kulunut vieläkään. Sitä tulee kuunneltua melko säännöllisesti, varsinkin talvisin. Antaisin sille edelleen saman arvosanan, neljä ja puoli tähteä.

Mutta hei, minulla olisi yksi ylimääräinen kappale tätä levyä, joten jos jotakuta kiinnostaa, ilmoittautukoon tässä alla vaikkapa lauantaihin 4.2. mennessä. Jos kiinnostuneita on useampia, pannaan arvonta pystyyn.

Kadonneet aarteet: Gay Dad

Joskus voi käydä niinkin, että herää keskellä yötä kokien pakottavaa tarvetta kirjoittaa vanhasta suosikkilevystä.

Gay Dad – Leisure Noise
(London 1999)

Gay Dad sai uralleen lentävän lähdön. Pari menevää singleä ja aiemmin popjournalistina toimineen nokkamiehen Cliff Jonesin rempseät lausunnot nostivat bändin brittirockin pelastajaksi jo ennen kuin albumista oli tietoakaan. Kuten usein käy, hypekupla puhkesi pian ja markkinoiden vastareaktio oli tyly. Esikoisalbumi tuomittiin pettymykseksi, ja parin vuoden päästä julkaistu seuraaja päätyi suoraan levyjen hautausmaalle.

Mutta se Leisure Noise: levy ilmestyi kesäkuussa 1999, ja ostin sen kuukautta myöhemmin hämeenlinnalaisesta divarista 65 markalla. Gay Dad oli imenyt vaikutteita eri puolilta rockhistoriaa glamista krautrockiin ja sulauttanut ne kevyen psykedeeliseksi moderniksi kitararockiksi, joka kuulosti vain bändiltä itseltään.

Tämä on yksi niistä lopulta melko harvoista levyistä, joilta muistan jokaisen biisin jo ennen kuuntelua. Haikeankaunis Dimstar, riehakas Joy!, sielukas Oh Jim, sydämeenkäyvä My Son Mystic, viipyilevä Black Ghost... Eikä taso yhtään putoa levyn jälkipuoliskolla. Kahdentoista vuoden ja lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen minun on mahdotonta muistaa tai kuvitella, miltä levy kuulostaa tuorein korvin. Ehkä joku voisi ystävällisesti kokeilla ja kertoa?

"Nineteen ninety-nine, it's the end of modern time..." Vuonna 1999 elämässäni tapahtui paljon: muutin Tampereelle, aloitin työt käännöstoimistossa, äkkiä oli varaa ostaa enemmän levyjä ja Select-lehden jokainen irtonumero. Vuoden monista hienoista levyistä päällimmäiseksi mieleeni jäi Leisure Noise. Se oli viimeinen levy, jonka kuuntelin ennen millenniumjuhliin lähtöä. Maailmanloppu ei tullut, Y2K ei tappanut, mutta jos niin olisi sittenkin käynyt, olisinpahan ainakin viime töikseni kuunnellut hyvää musiikkia. Neljä ja puoli tähteä.

-----

Yritän tässä herätellä henkiin blogin alkuaikoina käynnistämääni julkaisusarjaa minulle tärkeistä levyistä, jotka ovat painuneet unholaan. (Nimi oli aluksi Kätketyt aarteet, mutta päätin muuttaa sen, koska ei kai kukaan näitä ole tarkoituksellisesti sinne unholaan painanut, eihän?)
Sarjan aiemmat osat:

II The Wannadies
I Subaqwa ja Whipping Boy

Avaruusrokin klassikko: Coo

Väite: Kaikkien aikojen paras suomalainen shoegaze-/spacerock-yhtye on Tampereella 90-luvun loppupuolella vaikuttanut Coo.

Todiste: Heavenly Blue -cdep (Tangerine Records 1996)




Heavenly Blue ottaa Blurin Chemical Worldista ja Kentin Blåjeansista tutun kitarakuvion ja laukaisee sen kiertoradalle.




Ultramariner on kohtalokkaan viipyilevä tunnelmapala varhaisen Verven hengessä.




Fiat 600 surisee ja rokkaa armottomasti.




Planet Something käärii homman kauniiseen pakettiin rumpukoneen tahdissa.


Koko ep sekä muutama mainio demobiisi ladattavissa täältä. Sääli että demot eivät koskaan johtaneet mihinkään. Toisaalta bändi lupasi aikanaan julkaista albumin, ennen kuin jäsenet täyttävät 50, joten armonaikaa on vielä pitkälti toistakymmentä vuotta.


(Kuten huomaatte, päädyin tähän "paluu häntä koipien välissä" -vaihtoehtoon. Seuraavan kerran, kun tekee mieli lopettaa blogi, lupaan olla hiljaa.)

14

Tällä viikolla tulin epähuomiossa ostaneeksi neljätoista cd-levyä.



Kahdeksan alimmaista rohmusin kirppikseltä yhteensä 4,25 eurolla, loput kuusi Tampereen uudesta levykaupasta. Asioita joita en olisi koskaan kuvitellut näkeväni tamperelaisessa levykaupassa: oma hyllypaikka Sad Lovers & Giants -yhtyeelle. Äx oli muutenkin erittäin positiivinen kokemus. Siitä on kauan, kun olen viimeksi joutunut levykaupassa miettimään, tohdinko ostaa näin paljon kerralla.

Itkonen soittaa, Itkonen kirjoittaa

Oletteko huomanneet, kuinka paljon Juha Itkosen kahden uusimman romaanin kannet muistuttavat toisiaan?



Värit, meri, sommittelu, oksan ja käsien suunta - ei voi olla sattumaa. Hiukan omituinen ratkaisu, mutta mielenkiintoista yhtä kaikki.

Seitsemäntoista on monitasoinen romaani. Kirjailija Juha Itkonen kirjoittaa kirjailija Julius Ilosesta, joka kirjoittaa kirjaa nuoresta Henrikistä, jonka elämässä näyttää olevan tiettyjä yhtymäkohtia kirjailija Juha Itkosen nuoruuteen. Kirja oli osittain hieman hämmentävää luettavaa, mutta oli se kuitenkin hyvä. (Jos haluatte tietää enemmän, kokeilkaa jotain oikeaa kirjablogia, kuten tätä.)

Itkonen jaksaa siis kiinnostaa edelleen, vaikka nuo yllä kuvatut kirjakaksoset eivät pärjääkään miehen kahdelle ensimmäiselle kirjalle.



Suosikkini lienee Anna minun rakastaa enemmän, osin ehkä aiheensa takia. Musiikkikuvauksista sai irti vielä enemmän, kun huomasi ilmiselviä viittauksia hämeenlinnalaiseen brittipopyhtyeeseen, jonka basistina ja sanoittajana Itkonen muinoin toimi.



Side-yhtye julkaisi cd-ep:n Attention (1997) ja vaihtoi sitten kieltä ja nimeä. Helmi-nimellä bändi teki kaksi (vai kolme?) cdr-ep:tä ennen kuin vaipui unholaan. Helmi ei oikein iskenyt, mutta Siden ep kuulostaa hienolta aina vaan. Suuria tunteita huokuvat biisit eivät yhtään kalpene parhaan divarisarjan brittipopin rinnalla (mikä on siis kehu - unohdetut brittipopbändit ovat heikkouteni).

Attention-ep:tä ei valitettavasti ole kuultavissa netissä (yllätys yllätys). Mutta kuinka ollakaan, minulla sattuu olemaan yksi ylimääräinen kappale levyä ja ajattelin järjestää pikku arvonnan. Kaikki te (epäilemättä lukuisat) henkilöt, jotka olette kiinnostuneita Itkosesta sekä kotimaisesta ysäribrittipopista, olkaa hyvät ja ilmoittautukaa tähän alle viikon kuluessa. Onnellisen voittajan nimi vedetään kuvitteellisesta hatusta keskiviikkona 13.10. Kiitos!

Haloo Helsinki - ja Tampere

Sitten kun huvittaisi päivittää blogia useammin, elämä järjestääkin kaikenlaista muuta tekemistä ja ajattelemista (mikä on toki ihan hyvä asia). Nyt kuitenkin pikainen nosto.

Tästä piti tulla menovinkki helsinkiläisille, mutta huomasin juuri, että sama show on luvassa Tampereellakin (ja vielä ilmaiseksi!):
Jeffrey Lewis & The Junkyard esiintyy Telakalla ma 13.9. ja Bar Loosessa ti 14.9.



Jeffrey Lewis (s. 1975) on amerikkalainen laulaja-lauluntekijä ja sarjakuvataiteilija. Hänen sanotaan edustavan anti-folk-genreä, joka Wikipedian mukaan on "amerikkalaisesta folkista ja punk rockista ammentava urbaanin folk-musiikin tyylilaji, joka sai alkunsa New Yorkissa 1980-luvun puolivälissä".

Anti-folkista en tiedä sen enempää, mutta ainakin Lewisin musiikki kuulostaa mukavan kotoisalta. Ei mitään hifistelyä, vaan kitara rämisee ja laulu on vähän sinne päin, usein suorastaan puhelaulua. Tarinat ovat kiintoisia, ja toisinaan meno yltyy jopa psykedeeliseksi. Kyllä niitä punk-elementtejäkin on havaittavissa, varsinkin asenteessa. Ja onhan Jeffrey myös coveroinut kokonaisen albumillisen Crass-yhtyeen kappaleita (12 Crass Songs, 2007).

Lewisin albumeista suosikkini taitaa olla The Last Time I Did Acid I Went Insane and Other Favorites (2001), jota ei tietenkään ole Spotifyssa. Junkyard-kokoonpanolla tehty, kantritunnelmiakin viljelevä 'Em Are I -levy (2009) kyllä löytyy, ja sen kolmosbiisi If Life Exists (?) sisältää yhden suosikkisitaateistani:

It's all easier said than done
and it's not even easy to say.

Tuo muuten pätee aika moneen asiaan. Voisi kuvitella, että Jeffreyn musiikki kuulostaa kivalta livenäkin.

Lewisin sarjakuvia en ole nähnyt muutamaa sivua enempää, mutta kiinnostavilta vaikuttavat nekin. Hänen tyylinsä on varsin runsas, joten jutut vaativat keskittymistä, mutta ainakin lyhyessä mitassa ne näyttävät toimivan hyvin. Kuten nyt tämäkin festivaaliaiheinen sivu parin vuoden takaa.

P.S. Euroopan-kiertueen majoitusjärjestelyt lienevät jo kunnossa, mutta ensi kuun Amerikan-keikkoja varten Jeffreyn keikkakalenterissa oli tällainen hellyttävä pyyntö:
If anybody has a place for the Jeff Lewis Band to sleep on any of the below nights please email JeffLewisBand@gmail.com - thank you!!

Muita hyviä kemikaaleja

Blogin punainen lanka on solmussa ja solmu hukassa.
Mitä kirjoitan, kenelle ja miksi?

Jos tämä olisi aktiivinen musiikkiblogi, olisin ehkä kirjoittanut The Chemical Brothersin tuoreimmasta levystä ja siitä, kuinka levy palautti uskoni ja mielenkiintoni veljeksiin ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella, vaikka hienoin kappale Escape Velocity kuulostaakin hetkittäin erehdyttävän paljon Underworldin kuudentoista vuoden takaiselta Rez-klassikolta. Lopuksi olisin maininnut, että paras Further-niminen levy on kuitenkin edelleen Genevan debyyttialbumi vuodelta 1997, ja tarjonnut lukijoille Spotify-linkit molempiin edellä mainittuihin albumeihin.

Jos tämä olisi henkevä kirjablogi, olisin kenties puinut Petri Tammisen uusinta matkaa miehisyytensä ytimeen ja kertonut Tammisen kohtaamisesta kirjakaupassa. Olisin paljastanut, että vaikka olin etukäteen suunnitellut kiittäväni Tammista hänen aiemmista kirjoistaan, tapaaminen hujahtikin ohi hieman vaatimattomammin repliikein.


Tamminen: "Hei."
Minä: "Hei." [Ojennan kirjan Tammiselle.] "Pekalle, kiitos."
Tamminen: "Pekalle?"
Minä: "Joo."
Tamminen [signeeraa kirjan ja ojentaa sen takaisin minulle]: "Ole hyvä."
Minä: "Kiitos."
Lopuksi olisin maininnut, että toisaalta ihan hyvä näin, koska Tamminen on valitellut kehujen vastaanottamisen vaikeutta.

Tämä ei ole aktiivinen musiikkiblogi eikä henkevä kirjablogi, mutta tämä saattaa olla ainoa blogi, jossa The Chemical Brothers ja Petri Tamminen mainitaan samassa virkkeessä. Onhan sekin sentään jotain?

Viikon levy: Swirlies

Swirlies – Blonder Tongue Audio Baton (Taang! 1993)
Spotify / laillinen tiedostopaketti

Swirliesin debyyttialbumi: amerikkalaisnuoret fiilistelemässä My Bloody Valentinea nyrjähtäneillä soittimilla. Bell olisi ehkä melkein maailman paras noisepopkappale ilman loppuosan venytettyä löysäilyä. Vigilant Always on toista maata, loppurutistus räjäyttää pankin. Pancake väläyttelee yhtyeen hittipotentiaalia. Kokonaisuutta voi vain ihmetellä ja ihastella – sehän poukkoilee kuin soikea superpallo. MBV:n kuuntelu on viime vuosina jäänyt aika vähälle, mutta tähän vanhan studiolaitteen mukaan nimettyyn levyyn ei tunnu kyllästyvän millään.



LISÄYS: Eiköhän se viikon levy kuitenkin ole itseoikeutetusti tuo yllä mainittu Shadows, mutta en nyt enää viitsi muuttaa otsikkoa...

Signeerattu ensipainos

Milloin tavaroiden ostelu muuttuu keräilyksi? Kokoelman koosta se tuskin on kiinni – ehkä ennemminkin asiaan sijoitetusta henkisestä ja aineellisesta pääomasta.

Tietysti on yksilöllistä, pitääkö itseään keräilijänä vai ei. Oma levynkeräilyharrastukseni alkoi tammikuussa 1995, kun eksyin ensimmäistä kertaa Epe'sin alennusmyyntiin ja tajusin, että levyjä voi ostaa halvalla ja paljon. Sitä tietä sitten kuljin viitisentoista vuotta, kunnes viime syksynä koin äkillisen "parantumisen" (vähän kuin Harvey Pekar).

Tunnen toki pahempiakin tapauksia – itse en sentään koskaan hamstrannut mitään promoja tai saman levyn erimaalaisia painoksia. Mutta vaikka levykokoelmani on hieman supistunut huippuajoista, se ei silti edelleenkään ole millään lailla kohtuuden rajoissa. Loppujen lopuksi on vaikea löytää järjellisiä perusteita esimerkiksi sille, että omistaa samoja levyjä kahdessa eri formaatissa.



(Mutta tuo Pale Saintsin The Comforts of Madness on kyllä hieno levy, klassista 4AD-soundia vuodelta 1990.)

Eikä tarina tähän lopu. Kun yksi pakkomielle hellittää, toinen tulee tilalle. Nyt haalin kirjoja. Tai onhan niitä tullut osteltua aiemminkin, mutta nyt niiden metsästykseen liikenee enemmän energiaa.

Yksi pisimpään etsimistäni kirjoista on Juha Itkosen esikoisteos Myöhempien aikojen pyhiä. Pokkaripainos oli kai juuri myyty loppuun, kun kiinnostuin Itkosesta. Reilun kolmen vuoden tuloksettoman kirppis- ja divarihaeskelun jälkeen kyllästyin ja ostin kirjan huuto.netistä. Olikin melko hyvä diili, kovakantinen kirja vitosella (olen nähnyt pokkaristakin maksettavan pitkälti toistakymppiä). Myyjä tosin huijasi väittämällä, ettei kirjassa ole merkintöjä, vaikka etulehdellä oli joku tuherrus...



Tähän loppuun vielä päivän teemakappale:
The Lucksmiths - T-Shirt Weather

Kohta levykauppaan, heh.

Suosikkilevy-yhtiöni

3. Labrador Records

Lue lisää ja kuuntele parhaita paloja!

2. Sarah Records

Lisätietoja ja soittolista!

1. Creation Records

Pieni lisäjuttu ja soittolista täällä!

Kaksi aikoja sitten kuopattua englantilaista ja yksi ehkä jo parhaat päivänsä nähnyt ruotsalainen... Tällaisia levy-yhtiöitä ei enää tule.

Kadonneet aarteet: The Wannadies

The Wannadies - s/t
(MNW 1990)

The Wannadies ei ole mikään tuntematon yhtye. Melko moni vähänkin vanhempi poppari varmaan tuntee You and Me Songin, ja joku saattaa muistaa muitakin pikkuhittejä 90-luvun puolivälin tienoilta. Harva kuitenkaan tietää, että bändi julkaisi parhaan levynsä jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Nimetön debyyttialbumi on varsin toista maata kuin bändin myöhemmät surinapoplevyt. Kitarat eivät särise vaan helkkyvät, ja viulut ovat tärkeässä roolissa. 80-luvun vaikutuskin kuuluu vielä, hetkittäin mieleen tulee esim. The Go-Betweens. Niin paljon kuin surinapopista ja Wannadiesin muista levyistä pidänkin, on pakko myöntää, että ensimmäinen levy on ehjin kokonaisuus. Ei ihan viiden tähden levy, mutta melkein.

-----

Sarjan aiemmat osat:
I Subaqwa ja Whipping Boy
Subaqwa on saanut vajaassa kuukaudessa seitsemän uutta last.fm-kuuntelijaa ja yli sata soittokertaa lisää. Se ei voi olla pelkkää sattumaa - kiitos! :)

Try not to breathe

Keskiviikko 23. helmikuuta 1994 oli jännittävä päivä: ensitreffit Hämeenlinnassa. Saavuin asemalle juuri näihin aikoihin. Siitä jatkoimme kahvilaan ja elokuviin, ja loppuilta meni pienessä huoneessa istuessa.

Pienen huoneen kasettivalikoimakin oli pieni, joten mankassa pyöri melkein koko illan R.E.M.:n Automatic for the People. En ollut kuullut levyä aiemmin ja ihastuin siihen heti. Treffitkin onnistuivat hienosti. Kuusitoista vuotta on melko pitkä aika, mutta levy kuulostaa edelleen hyvältä ja elämä maistuu. Kiitos A! ♥

Ei ostos- vaan vaihto- ja lainauspäivä

Aurinko valaisee jo, mutta lämpöä ei heru. Hyisen talven hyytävin päivä.



Ei se mitään. Nippu kirjoja reppuun, huppu tiukasti päähän ja kaupungille.

Puutarhakadun Lukulaari on Tampereen divareista ylivoimainen ykkönen. Se on vanha kunnon divari. Nettisivujakaan ei ole, vaan valikoimaa on käytävä penkomassa ihan itse. Kaksikerroksinen liiketila on täynnä kirjoja, sarjakuvia, elokuvia ja levyjä - tavaraa on paljon, ja sitä tulee koko ajan lisää. Tänään joku mies tarjosi divariin neljää isoa laatikollista kirjoja, mutta sai niitä kaupaksi vain yhdeksän euron arvosta. Itse olin valinnut viemiseni harkiten; kevyt repullinen kartutti vaihtotiliäni 18 eurolla, eikä pois kannettavaa jäänyt.

Tarpeettomat (osin bisnestarkoituksissakin hankitut) kirjat vaihtuivat tarpeelliseksi tavaraksi:



Nyt hyllystä puuttuu enää yksi Petri Tamminen, Piiloutujan maa. The Fall -kokoelmassani on huomattavasti enemmän aukkoja, mutta tuo muhkea tuplaversio ensimmäisestä levystä on tärkeä lisäys, semminkin kun en ole koko levyä aiemmin kuullutkaan.

Tänään selvisi myös, minne Platan jäämistö tai ainakin osa siitä päätyi: Lukulaariinpa hyvinkin. Hieman hävetti haaskalintuna haalia 0,50 euron levyjä, mutta sellaista se on.



Tuon A.C. Newmanin reippaan levyn olisin ehkä ostanut joka tapauksessa jossain vaiheessa, muut ovat silkkaa Sulo Vilén -osastoa ("kun sai halvalla"). Olen jo pitkään pyrkinyt vähentämään sokko-ostoksia, koska halvatkin levyt vievät yhtä paljon hyllytilaa, mutta joskus joutuu antamaan periksi.

Divarista lähtiessä reppu oli taas puolillaan, mutta rahaa ei ollut kulunut senttiäkään. Päinvastoin, muutama euro jäi odottamaan tulevaa käyttöä. Seuraavaksi suuntasin kirjastoon, kuinkas muuten. Lainattavaa löytyi ongelmitta:



Iris Murdochilta aion lukea kaiken mahdollisen, niin suuren vaikutuksen Kello teki. Muut lainat valitsin erinäisiltä tahoilta saamieni suositusten perusteella, kaikki näyttivät kiintoisilta. Eräänlaista lämpöä, sitä taidan kaivata juuri nyt.

Kotimatkalla kävin vielä Akateemisessa, mutta selvisin sieltäkin kukkaroon koskematta. Huomasin iloiseksi hämmästyksekseni, että Haahtelan Katoamispiste oli myydyimpien kaunokirjojen hyllyssä kolmantena. Luultavasti kyseessä on vain Akateemisen oma lista, mutta hieno homma silti. Minkähän suuruisella myynnillä sellaisen sijoituksen saavuttaa - saakohan kirjojen myyntilukuja tietää mistään?

Kadonneet aarteet: Subaqwa ja Whipping Boy

Tässä julkaisusarjassa aion nostaa esiin joitakin suosikkilevyjäni, jotka eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota (eli levyjä, joi[s]ta juuri kukaan ei ole kuullutkaan). Täysin unohdettuja nämä levyt eivät kuitenkaan ole, koska joku on onneksi hoksannut lisätä ne Spotifyyn.


Subaqwa - Chalk Circle
(Faith & Hope 1999)

Vuosituhannen vaihteessa vaikuttanut birminghamilainen Subaqwa ei kuulosta järin brittiläiseltä. Äkkinäinen veikkaisi bändiä amerikkalaiseksi; nämä kaverit on helpompi kuvitella preerialle kuin fish and chips -kioskille. Mielleyhtymiä: R.E.M., Galaxie 500, Neil Young...

Subaqwa ehti julkaista vain yhden levyn, mutta millainen levy se onkaan! Mukaan ei ole mahtunut ainuttakaan täytebiisiä, vaan albumi edustaa minulle samankaltaista hiljaista täydellisyyttä kuin viime viikolla hehkuttamani Guy Chadwickin soololevy. Tunnelma pysyy suloisen rauhallisena myös vauhdikkaammissa kappaleissa, ja kaiken kruunaavat upeat pedal steel -kitarat.

Ostin Chalk Circlen 19 markalla Epe'sin alesta tammikuussa 2000. En ollut kuullut bändin musiikkia - muistin lukeneeni myönteisen arvion Selectistä (Harbour Points -kappale oli "lovelier than anything R.E.M. have done in years"), ja niinpä tein heräteostoksen. Bändi taisi hajota pian sen jälkeen, kuinkas muuten. Seuraavana vuonna törmäsin kotimaisella keskustelupalstalla johonkin tyyppiin, joka väitti myös tykkäävänsä Subaqwasta, mutta enempää hengenheimolaisia en ole löytänyt. Bändin last.fm-tilastotkin ovat korutonta kertomaa:

Subaqwa
907 plays (80 listeners)
253 plays in your library

Olen siis itse kuunnellut yli 27 prosenttia kaikista last.fm-käyttäjien kuuntelemista Subaqwa-kappaleista! Tähän on saatava muutos - apuva!
*****VIIDEN TÄHDEN LEVY.


Whipping Boy - Heartworm
(Sony Music 1995)

Irlantilainen Whipping Boy paini aivan eri sarjassa kuin Subaqwa, pääsi jopa ison levy-yhtiön talliin. Bändi teki kolme levyä: debyytti Submarine (1992) edusti rosoista My Bloody Valentine -suristelua, mutta kakkoslevylleen bändi laajensi soundiaan melkoisesti. Vakuutuin kertarysäyksellä nähtyäni Twinkle-videon MTV:ltä, ja pian löysin ilokseni Heartwormin kirjastosta.

Heartworm on täynnä suuria tunteita, muhkeita kitaroita ja jousiakin. Biiseistä ei koukkuja puutu, tässähän voisi kuulla jopa hittipotentiaalia. Viimeistään lyriikoihin paneutumisen jälkeen on kuitenkin helppo ymmärtää, miksei bändistä tullut kaiken kansan suosikkia - sen verran syvissä vesissä laulujen hahmot paikoin uivat. (Eikä bändin nimikään myyvin mahdollinen ole; se nimittäin viittaa 1600-lukulaiseen käytäntöön, jossa kurittoman prinssin palvelija otti vastaan piiskarangaistukset isäntänsä puolesta. Näytti varmasti hyvältä ansioluettelossa!) Levy on siis yleistunnelmaltaan väkevä ja tummasävyinen, muttei missään nimessä synkkä, vaan lopulta toivoa nostattava. Tämä on niitä levyjä, joiden katoamista divarien pölyisiin laareihin ei vain voi käsittää.

Whipping Boy julkaisi vielä kolmannen albumin vuonna 2000, jo hajottuaan. En vieläkään omista sitä sen paremmin kuin debyyttiäkään, vaikka molemmat levyt hyviä ovatkin. Silti tekisi melkein mieli sanoa, että kaikki muu kuin Heartworm on turhaa.
*****VIIDEN TÄHDEN LEVY.