Taas on se aika vuodesta, kun kirjabloggaajat äänestävät viimevuotisia suosikkejaan.
Blogistanian Finlandia 2013 -ehdokkaani:
1. Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea (3 pistettä)
2. Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky (2 pistettä)
3. Tua Harno: Ne jotka jäävät (1 piste)
Blogistanian Globalia 2013 -ehdokkaani:
1. Haruki Murakami: 1Q84 [1Q84, suom. Aleksi Milonoff] (3 pistettä)
2. Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja [Min kamp. Tredje bok, suom. Katriina Huttunen] (2 pistettä)
3. John Irving: Minä olen monta [In One Person, suom. Kristiina Rikman] (1 piste)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste john irving. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste john irving. Näytä kaikki tekstit
maanantai 27. tammikuuta 2014
keskiviikko 24. huhtikuuta 2013
Irvingiä tapaamassa (pisin blogijuttu ikinä)
"Kun John Irving tulee Suomeen seuraavan kerran, pidän vaikka vapaapäivän päästäkseni paikalle", minulla oli tapana uhota. Perjantaina 19.4.2013 oli aika lunastaa lupaus ja matkata Helsinkiin aamunkoitteessa. Päivästä tuli ikimuistoinen, ja nyt yritän pukea edes osan siitä sanoiksi.
Kerron ensin päivän kulusta, fiiliksistäni ynnä muusta, ja sen jälkeen teen pienen yhteenvedon Irvingin puheista. Jutusta tulee kohtuuttoman pitkä ja polveileva, mutta haluan kirjata kaiken muistiin itseänikin varten. Sitä paitsi Irving on pitkien juttujen mies, myös livenä. Tämä ylipitkä raportti olkoon siis kunnianosoitukseni hänelle. Väliotsikot helpottanevat lukemista ja turhien löpinöiden sivuuttamista.
John Irving täällä huhtikuussa!
Unohtumaton perjantai
Jännittävä aamu: varhainen lintu junalipun vaihtaa
Heräsin kotonani Tampereella kolmen tunnin unien jälkeen klo 3.07 ja tiesin heti, etten saisi nukuttua enää pätkääkään. Jäin kuitenkin vielä makailemaan ja mietiskelemään. Tuleva päivä jännitti aivan älyttömästi.
Aamutoimien lomassa puoli kuuden aikaan kuulin, että junaliikenteessä oli ongelmia. Mikä yllätys! Rata oli poikki Jyväskylän ja Tampereen välillä, ja minun oli tarkoitus lähteä Helsinkiin Jyväskylästä tulevalla Pendolinolla klo 7.00. Kirosin VR:n ja itseni, kun en ollut valinnut kulkuvälineeksi bussia, niin kuin jossain vaiheessa olin ajatellut varmuuden vuoksi tehdä.
Kävelin asemalle puoli seitsemän jälkeen ja tapasin siskoni, jonka piti mennä samalla junalla Pasilaan koulutukseen. Hetken pähkäiltyämme vaihdoimme liput 7.07 lähtevään Intercityyn.
Juna lähti liikkeelle vain pari minuuttia myöhässä. Maisemien vilistessä ikkunan takana aloin vähitellen uskoa, että pääsen sittenkin perille. Matka kului mukavasti jutustellen, ja jännityskin unohtui välillä. Saavuimme Helsinkiin lähes aikataulussa.
Sittenkin ajoissa
Astuin Porthanian aulaan klo 9.04. PI-luentosalin ovella seisoskeli yksi nainen, muita ei näkynyt, sali oli lukittu ja pimeä. Huoleni ajoissa paikalle ehtimisestä osoittautui täysin turhaksi.
Vähitellen aulaan kertyi väkeä, kustantajan edustaja alkoi viritellä myyntipöytää ja Irvingin yhdistämät ihmiset lyöttäytyivät juttusille keskenään. Salin ovet avattiin 9.40. Arvoin hetken, mihin kohtaan eturiviä istuudun. Salin edessä pöydän takana oli kolme tuolia, jotka olivat aika etäällä toisistaan, enkä tietenkään tiennyt, missä kirjailija istuisi.
Sali täyttyi tuskin puolilleen, veikkaisin yleisömääräksi korkeintaan 250 henkeä. Olin odottanut ainakin englanninopiskelijoiden saapuvan paikalle sankoin joukoin, mutta ei siellä juurikaan opiskelijan näköisiä tyyppejä ollut. Paljon keski-ikäistä porukkaa, enemmän naisia kuin miehiä.
Jännitys tiivistyi. Hermostunutta kellon ja sisäänkäyntien vilkuilua. Yritin lukea A Prayer for Owen Meanya (joka minulla on parhaillaan uusintakierroksella), mutta keskittymisestä ei tullut mitään.
Kirjailija astuu areenalle ja hurmaa kaikki
Noin kello 10.10 luentosalissa kajahtivat komeat aplodit. Irving laskeutui portaat lenkkareissaan ja verkkareissaan näyttäen aivan – no, painivalmentajalta. Ilokseni hän valitsi juuri sen tuolin, joka oli suoraan edessäni, alle kolmen metrin päässä. Siinä hän istui, kirjailija John Irving. Mies, jonka tarinoita olen lukenut parinkymmenen vuoden aikana tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Harmaa hiuspehko, uurteiset kasvot, ilmeikäs suu, kirkas katse. Hiljattain leikattu oikea käsi näytti toimivan hyvin, mutta kirjailija selvästi säästeli sitä, kättelikin vasemmallaan. Vanha mutta erittäin elinvoimaisen näköinen mies.
Oli hitusen epätodellinen olo. Olin tyytyväinen, että olin ottanut mukaan kameran (vanhan pokkarimallisen, mutta kuitenkin). Ei tarvinnut paljon zoomailla. Yritin kuvata mahdollisimman vähän, halusin keskittyä olemaan läsnä. Kuvia kertyikin yhteensä vain viitisentoista koko tilaisuuden aikana, enkä usko häirinneeni kirjailijaakaan, onneksi valo riitti ilman salamaakin.
Odotetun vierailijan esitteli yliopiston edustaja, Nely Keinänen nykykielten laitokselta. Irving vangitsi yleisönsä karismallaan välittömästi ja vapautti tunnelman kehumalla Helsingin säätä hyväksi kotiseutuunsa verrattuna: Vermontissa tällaista kalsean pilvistä päivää pidettäisiin hienona kevätpäivänä. Lisäksi hän totesi tulleensa juuri Barcelonasta, jossa hän alkoi kärsiä lievistä flunssamaisista oireista. Kävi ilmi, että hän on allerginen banaanipuun siitepölylle. Näillä leveysasteilla oireet hellittäisivät varmasti pian!
"They are the exact opposites of each other..." Kyse ei kuitenkaan ole Helsingistä ja Barcelonasta vaan kahden eri kirjan päähenkilöistä.
Alkusanojen jälkeen päästiin itse asiaan eli romaaniin nimeltä In One Person, suomeksi Minä olen monta. Kirjan päähenkilö ja kertoja on biseksuaalinen kirjailija Billy Abbott, jonka elämäntarinaa lukijat saavat seurata lapsuudesta vanhuuteen asti. (Itse olen ehtinyt lukea alkukielisen kirjan jo kahdesti: heti sen ilmestyttyä viime vuonna, ja uudestaan viime kuun lopussa kuultuani tästä vierailusta. Kertaus olikin paikallaan, kaikki hahmot olivat tuoreessa muistissa. Ja innostuinkin kirjasta toden teolla vasta nyt toisella kerralla.)
Enemmän kuin äänikirja
Irving aloitti lukemalla kirjasta kaksi katkelmaa, joissa esitellään tärkeimmät sivuhenkilöt: roteva kirjastonhoitaja neiti Frost (ensimmäisen luvun ensimmäinen kappale) sekä komea painija Jacques Kittredge (kolmannen luvun kaksi ensimmäistä kappaletta).
Kuten ehkä arvaatte, lukunäytteet olivat hienoa kuultavaa. Irving on loistava esiintyjä, ja hän eläytyi tekstiinsä antaumuksella. (Ja se ääni!) Ei salissa kukaan muutenkaan lörpötellyt, mutta luennan aikana tuntui, ettei kukaan uskaltanut edes liikahtaa. Niin voimakas kokemus se oli.
Kirjan alusta on pidempi pätkä YouTubessa, mutta minusta tuo näyte on hillitympi kuin perjantaina nähty ja kuultu. Huomasin myöhemmin kirjaa katsoessani, että Irving oli jättänyt lukemastaan Kittredgen esittelystä pois viittauksen Billyn puhevikaan sekä kaksi "ylimääräistä" nimeä – varmastikin siksi, että näin se toimi paremmin irrallisena näytteenä.
Panin myös merkille, ettei Irving kaihda sivujen taittamista koirankorville (toisin kuin eräät). Hänen lukemassaan kirjassa oli nimittäin ronskit taitokset strategisissa kohdissa. Mutta se hänelle suotakoon, kun kirja on kirjaimellisesti hänen omansa.
Sen verran uskalsin liikahtaa ensimmäisen lukunäytteen aikana, että painoin laukaisinta kerran.
Lyhyisiin kysymyksiin pitkät vastaukset
Luennan jälkeen oli haastattelun vuoro. Haastattelija oli aiemmin mainittu Nely Keinänen. Hän kyseli mielenkiintoisia muun muassa teatterista ja Shakespearesta. Irving on kiitollinen haastateltava: häneltä irtoaa kysymykseen kuin kysymykseen helposti 5–10-minuuttinen, perusteellinen ja hauska vastaus. Huomasin tekeväni muistiinpanoja. Lähinnä kirjasin ylös vain aiheita ja joitakin erityisen siteeraamisen arvoisia lausahduksia. Aika vähäisiksi muistiinpanot kuitenkin jäivät, koska halusin kuulla joka sanan.
Virallinen haastattelu ei ollut kovin pitkä. Sen jälkeen kysymyksiä esitti yleisö, ja hyviä kysymyksiä esittikin (niistä lisää vähän myöhemmin). Ajantajuni katosi kaksituntisen tilaisuuden aikana, mutta luulen yleisökysymysten vieneen noin puolet ajasta. Monenlaisia kysymyksiä kuultuani aloin ajatella, että ihan hyvin voisin itsekin esittää miettimäni kysymyksen ("ehditkö vielä nykyään lukea romaaneja ja oletko löytänyt uusia suosikkeja viime vuosina?"), mutta kun olin kerännyt rohkeutta ja suunnitellut kysymyksen valmiiksi, kello olikin jo yli kaksitoista ja peli vihellettiin poikki.
Raikuvat aplodit ja pikainen kohtaaminen
Aplodit olivat pitkät ja äänekkäät, kirjailija kumarteli nöyrästi tyytyväisen näköisenä. Alumnien edustaja ojensi hänelle lahjakassin, jonka sisältö jäi arvoitukseksi näköalapaikastani huolimatta. Fanit toivotettiin tervetulleiksi hakemaan kirjoihinsa leimat muistoksi päivästä. Meinasin ensin pettyä, kun Irving ei leimannut kirjoja itse, mutta sitten tajusin ajatukseni hölmöyden – leimahan oli juuri sitä varten, että kirjailijan kädet saisivat levätä.
Irving oli siis ollut käsileikkauksessa eikä pystynyt signeeraamaan, mutta leimassa oli myös nimmari.
Maestro veti verkkatakin niskaan ja lippiksen päähän ja alkoi jo tehdä lähtöä. Muutama fani rohkaistui kaverikuvaan hänen kanssaan, ja olisin saattanut uskaltautua joukon jatkoksi, jos olisi ollut joku tuttu kuvaajaksi. Jotain teki kuitenkin mieli hänelle sanoa.
Tilaisuuteni koitti pian, kun Irving suuntasi yksin kohti luentosalin ovea. Kävelin lyhyet portaat ylös hänen vasemmalla puolellaan, puristin vahvaa ja lämmintä vasenta kättä ja lausuin melko spontaanisti ja yliampuvasti näin:
"I'd just like to thank you. I've been waiting half my life for this. It was worth it."
Irving vastasi hymyillen "Thank you, thank you!"
Ovesta päästyämme Irving jatkoi matkaa Tammen edustajan kanssa ja hävisi saman tien jonnekin, ilmeisesti ulos koko rakennuksesta. Itse pysähdyin hetkeksi virnuilemaan mahtipontiselle repliikilleni ja koko kaksituntiselle. Tiesin kokeneeni jotain ainutlaatuista.
Väliaika: tankkausta ja biblioholismia
Lounastin yliopiston ravintolassa. Olisi tehnyt mieli kertoa samassa pöydässä istuneille, että tapasin juuri John Irvingin. Maltoin kuitenkin vaieta ja nousin pöydästä puoli yhden jälkeen. Oli divarikierroksen aika.
Jos asuisin Helsingissä, joutuisin hankkimaan itselleni porttikiellon tänne. Muuten hukkuisin kirjoihin.
Ensimmäisessä divarissa totesin, että olisin halunnut ostaa vain Irvingiä. Päässä pyöri vielä sen verran, että luulin omistavani A Widow for One Yearin myös alkukielisenä. Lähdin pois tyhjin käsin pohtien, mahtaako koko divarikierroksesta tulla mitään. Mutta seuraavaksi suuntasin Senaatintorin Antikvariaattiin, legendaarisen Seppo Hiltusen nykyiseen liikkeeseen. Siellä ei koskaan joudu pettymään: hyvä valikoima ja pähkähullut hinnat.
Vasemmanpuoleinen pino on Hiltuselta. Veikkaan, ettei kovin moni ole ostanut samana päivänä sekä Harmajan että Bukowskin runoja.
Tällä kertaa sain kirjakasan kahdeksalla eurolla: vanhat runokirjat ja Lundberg maksoivat 2 €, Hilvo ja Winman 1 €. Amis, Cameron ja Meriluoto olivat noita "markan" eli 20 sentin kirjoja – ne sain tavalliseen tapaan kaupan päälle...
Hiltusen puodissa on vain se huono puoli, että sen jälkeen kaikki normaalit divarit tuntuvat kamalan kalliilta. Jatkoin kuitenkin kierrosta ja tein muutamia niin hyviä löytöjä, ettei lompakon kaivelu kirpaissut. Kolmen tunnin ja kahdeksan divarin jälkeen olin noin viisikymppiä köyhempi ja viisitoista kirjaa rikkaampi. (En tuhlaa tilaa kaikkien ostosten listaamiseen, mutta kuva suurenee klikkaamalla.)
Tietysti otin Irvingin puheeksi myös muutamassa divarissa. Aina yhtä sympaattinen Hiltunen päivitteli Keltaisen kirjaston Irvingien heikkoa nykymenekkiä (ehkä kaikki fanit omistavat ne jo?). Libris-liikkeen isäntä puolestaan kertoi vuosituhannenvaihteen kirjamessuista, joilla apupoika haki Irvingin signeerauksen kymmeneen kirjaan Tammen miehen paheksunnasta välittämättä. Divarikierros Helsingissä on aina hieno kokemus, mutta tällä kertaa siitäkin jäi aivan erityisen hyvä maku suuhun.
Neljän jälkeen nautin eväitä Esplanadin puistossa. Kosteus alkoi jo tiivistyä sadepisaroiksi, tuuli tuiversi, istumapaikan sai valita ihan vapaasti. Sitten tulikin aika suunnata Korkeavuorenkadulle.
Toinen tapaaminen
Vielä pari päivää aikaisemmin en tiennyt, että pääsisin perjantaina tapaamaan Irvingin toisenkin kerran. Tammi ja Suuri Suomalainen Kirjakerho järjestivät lukijatapaamisen Bonnier-talossa Tammen auditoriossa klo 17. Kuulin tapahtumasta tädiltäni (kiitos!), ja pakkohan sinnekin oli ilmoittautua.
Tulin paikalle 16.40 ensimmäisten joukossa. Pääsin taas eturiviin ja varasin paikan myös tädilleni. Hän saapuikin pian, ja juttelimme leppoisasti Irvingistä ja muustakin. Aamuinen jännitykseni oli tipotiessään, keskityin nauttimaan olostani. Tällä kertaa päätin jättää muistiinpanovälineet reppuun, ja kamerankin kaivoin esiin vain hetkeksi. (Piti saada yksi kuva nauravasta Irvingistä, kun yliopistolla en onnistunut sellaista saamaan – tuli lähinnä naurettua mukana.)
Auditorio ei ollut suuri: ehkä vähän toista sataa paikkaa, joista suurin osa täyttyi. Irving tuli paikalle suoraan jostain toisesta haastattelusta, edelleen hyväntuulisena ja hyvävoimaisena. Verkkarit olivat vaihtuneet suoriin housuihin, kauluspaitaan ja neuleeseen. Haastattelijana toimi Tammen käännetyn kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö Päivi Koivisto-Alanko, joka emännöi Irvingiä aamupäivälläkin.
Pienessä salissa ei tarvittu edes mikrofonia. Haastattelussa toistuivat osin samat teemat kuin yliopistolla, mutta uusia näkökulmiakin tuli esiin. Yleisökysymyksiä ehdittiin esittää vain kaksi, ja sitten tunti olikin jo vierähtänyt. Taas oli aika hakea leimat kirjoihin, itse leimautin tällä kertaa Owen Meany -pokkarini.
Irving kertoo lääkärikäynnistään Espanjassa.
– But I have never been allergic to anything!
– Everybody's allergic to banana trees!
Jäin hengailemaan vielä hetkeksi. Joku mies toi Irvingille salmiakkiaskin köhän pitämiseksi kurissa. "This will keep away the bananas", kirjailija kiitteli. Salmiakkiviinaakin olisi ollut tarjolla, mutta siitä Irving kieltäytyi aikaisiin herätyksiin vedoten. Kaverikuvia ei otettu, mutta tätini nappasi pari kuvaa, joissa katselin kirjailijaa myhäillen. Ennen pitkää yleisö valui ulos salista. Käännyin vielä ovelta katsomaan, Irving heilutti salmiakkiaskillaan ja huuteli kiitoksia lukijoilleen.
Kotimatka: päässä kevyttä yläpilveä
Tammen kirjakaupassa olisi ollut juhlan kunniaksi kaikki –30 %, mutta koska kirjakassini olivat muutenkin pullollaan ("onpas sulla kamalasti kirjoja", totesi tätikin), marssin pysähtymättä ulos tihkusateeseen ja suoraan asemalle 18.30:n junaan. Junassa jatkoin vähän Owen Meanya ja hämmästelin, mitä kaikkea päivään olikaan mahtunut. Kotona olin kahdeksan jälkeen, vähän väsyneenä mutta erittäin onnellisena.
Mistä Irving oikein puhui?
Päätin tehdä koosteen teemoittain erittelemättä sen kummemmin, missä vaiheessa mikin asia tuli puheeksi.
In One Person / Minä olen monta
Uusinta kirjaa on verrattu Garpin maailmaan. Irving myönsikin heti, että kirjoissa on sama tärkeä teema: seksuaalinen suvaitsemattomuus. Hän mainitsi, ettei olisi halunnut joutua kirjoittamaan tätä kirjaa. Kirjoittaessaan Garpia 70-luvun lopulla hän oli kuvitellut, että aihe vanhenisi pian, asenteet muuttuisivat ja erilaisuutta alettaisiin suvaita paremmin. Irving joutui kuitenkin pettymään asenneilmaston taantumiseen pahemman kerran. Tämä kirja ehti pyöriä hänen mielessään 8–9 vuotta, ennen kuin hän alkoi kirjoittaa sitä kesäkuussa 2009. Seksuaalivähemmistöt tarvitsevat edelleen puolestapuhujansa.
Billy Abbottin vertailukohdaksi kirjailija nosti Owen Meany -kirjan päähenkilön Johnny Wheelwrightin. Kirjat ovat veljeksiä jo siksikin, että niissä on minäkertoja, toisin kuin useimmissa muissa Irvingin kirjoissa. Päähenkilöissäkin on paljon samaa, vaikka he ovat tavallaan toistensa täydellisiä vastakohtia. Billy on avoin seksuaalisuudessaan ja kaikessa muussakin, Johnny puolestaan täysin sulkeutunut. Avoin kertoja on kirjailijan kannalta paljon helpompi – on helpompaa kertoa kaikki kuin jättää jatkuvasti jotain kertomatta.
Uusin kirja on yksi Irvingin neljästä avoimen poliittisesta kirjasta. Kolme muuta ovat Garp, Vietnamin sotaa käsittelevä Owen Meany sekä aborttiaiheeseen paneutuva Oman elämänsä sankari (The Cider House Rules). Irving totesi, että näissä kirjoissa ei sinänsä ole muuta eroa hänen muihin kirjoihinsa kuin se, että ne ottavat avoimesti kantaa jonkin asian puolesta tai sitä vastaan. Kaikkein tärkeintä on suvaitsevaisuus. Uutukaisen avainsanoma onkin, ettei ketään saa väkisin tunkea mihinkään lokeroon. Neiti Frostin sanoin (jotka Billy kirjan lopussa toistaa):
"My dear boy, please don't put a label on me – don't make me a category before you get to know me!"
Irvingille oli tärkeää, että päähenkilö on nimenomaan biseksuaali: vähemmistön vähemmistön edustaja, johon eivät luota sen enempää homot kuin heterotkaan. Hän kertoi, että toivoo tietysti yleensä kriitikoiden pitävän kirjoistaan, mutta tämän kirjan valmistuttua hän oli toivonut, että se saisi yhden huonon arvostelun, aivan tietynlaisen sellaisen. Ja kas, toive toteutui – joku homokirjailija kirjoitti nihkeän arvion, jossa kritiikin kärki osui juuri Billyn biseksuaalisuuteen: "he's oh-so-earnestly bi". Irving tiesi osuneensa maaliin, kun sai yhden "suvaitsemattoman homon" närkästymään.
Tammen haastattelija nosti esiin seikan, joka oli jäänyt minulta huomaamatta: kaikki uudessa kirjassa esiintyvät lainaukset Billyn kirjoista ovat oikeasti Irvingin vanhemmista romaaneista. Kirjailija totesi, että itseään saa plagioida ihan vapaasti; siitä ei saa sakkoja. Vanhoja kirjoja lainaamalla hän halusi myös korostaa, että on käsitellyt samoja teemoja ennenkin.
Aina heikompien puolella – sellainen on Irving.
Hahmojen esikuvat
Neiti Frostilla ei ole tosielämän esikuvaa, vaikka Irving on tuntenut useita hänen kaltaisiaan ihmisiä. Kittredge sen sijaan perustuu 7–8 nuorukaiseen, joihin Irving tutustui kouluvuosinaan. Hän kertoili, että syrjäisissä amerikkalaisissa sisäoppilaitoksissa oli aikanaan paljon tällaisia nuoria maailmanmiehiä – diplomaattiperheiden lapsia ja muita kosmopoliitteja, jotka olivat kasvaneet Pariisissa, Lontoossa, New Yorkissa ja ties missä, eläneet villiä nuoruutta ja kokeneet kaikenlaista turhan aikaisin. Pojan lähettäminen pikkukaupunkiin oli monelle perheelle viimeinen keino yrittää saada jälkikasvunsa kuriin. Syrjäkylillä pojat olisi helpompi pitää poissa pahanteosta, ja poikakoulussa ei olisi pelkoa ei-toivotuista raskauksista ja vastaavasta.
Näin ollen myös Irvingin opinahjo New Hampshiressa oli puolillaan miehenalkuja, jotka olivat monella tapaa kokeneempia kuin kukaan Irvingin tuntema aikuinen. Paikalliset pojat tutisivat tällaisten tyyppien edessä, aivan kuin Billy-parka joutuessaan tekemisiin Kittredgen kanssa.
Kirjan julkaisun jälkeen Irving osasi odottaa kirjeitä vanhoilta koulukavereiltaan. Kirjeitä tulikin useita, mutta missään niistä ei kysytty, perustuuko Kittredge siihen yhteen tyyppiin, vaan kaikissa oli pitkä lista Kittredge-ehdokkaita. Irving naureskeli, että puolet listoilla olevista nimistä oli eri nimiä kuin hänen listallaan. Monet tyypit hän oli jo ehtinyt unohtaa ja palautteli heitä sitten mieleensä selaamalla koulun vanhoja vuosikirjoja.
Mielenkiintoisin Kittredge-tapaus sattui, kun Irving oli esittelemässä kirjaa Oslossa. Tilaisuuden lopussa hänen puheilleen tuli mies, joka esittäytyi vanhaksi koulukaveriksi ja alkoi heti kysellä, onko Kittredge kenties tämä ja tämä tyyppi. Irving mykistyi täysin – kyseinen mies oli nimittäin itse yksi pahimmista Kittredgeistä eikä ollut ollenkaan tajunnut sitä. Mies kertoi olevansa nykyään neurokirurgi. Irvingin olisi tehnyt mieli kysyä häneltä, miten se on mahdollista – eikö mies enää yhtään muista, millainen oli nuorena. Mutta tietysti ihminen voi muuttua. Irving totesi, että jos hän joskus tarvitsee neurokirurgia, on varmaan parasta suunnata Osloon.
Kirjoittaminen
Irving kertoi, että hänellä on aina kolmen tai neljän kirjan ainekset odottamassa. Aiheet hautuvat hänen päässään yleensä vuosikausia ennen kirjoitustyön aloittamista. Twisted River sai kuulemma odottaa kirjoittamista peräti kaksikymmentä vuotta. Irving ei koskaan pysty itse valitsemaan, mistä kirjoittaa seuraavaksi – kirjat valitsevat hänet ("you don't get to choose your obsessions"). Hän nauratti yleisöä kertomalla, ettei koskaan herää aamulla miettien, mistä kirjoittaisi seuraavaksi, vaan kirja tunkee ulos väkisin, vaikka yrittäisi vastustella: "oh no, not another novel like this!"
Kirjat muodostuvat Irvingin päässä melko valmiiksi kokonaisuuksiksi. Usein hän kirjoittaa ensin kirjan lopun ja jatkaa sitten kirjoittamista alusta sitä kohti. "Beginnings can change, but you have to be writing towards something."
Irving kirjoittaa kaikki kirjansa käsin. Se on hitaampaa kuin koneella kirjoittaminen, ehtii miettiä asiat tarkemmin, tulee vähemmän virheitä ja editoitavaa. Lisäksi hän lukee ääneen kaiken kirjoittamansa toisesta versiosta lähtien, koska vain siten hän saa varmasti tietää, toimiiko teksti. Irvingin poika olikin aikoinaan ihmetellyt, puhuuko isä työhuoneessaan puhelimessa kaiket päivät, mutta ei, hän vain kirjoitti ääneen.
Irving kirjoittaa pitkästi. Hän totesi käyttävänsä yleensä kaikkitietävää kertojaa minäkertojan sijaan senkin takia, että silloin tarvitsee selitellä vähemmän. "My novels are long enough as they are, without any assistance!"
Hän mainitsi kaksi ohjenuoraa, joita on pyrkinyt noudattamaan urallaan:
"Before you can write anything, you have to notice something."
– W. H. Auden
"Woe to him who seeks to please rather than to appal."
– Herman Melville (jota Irving kuvasi sanaparilla "my hero")
Pitää siis olla tarkkanäköinen eikä koskaan pyrkiä miellyttämään ketään, mieluummin kauhistuttamaan.
Tärkeintä on tietysti saada lukija välittämään hahmoista – miksi hän muuten välittäisi, mitä heille tapahtuu? Irving saattaa ajatella hahmoistaan näin:
"Here's someone I love. What's the worst thing I can make happen to them?"
Lukusuositukset nuorille
Irving ei juuri puhunut omasta lukuharrastuksestaan (ja siksi olisinkin mielelläni kysynyt siitä). Sen sijaan hän vastasi perusteellisesti naiskatsojan kysymykseen siitä, mitä kirjaansa kirjailija suosittelisi naisen 14-vuotiaalle pojalle. Irving käytti vertailukohtana omaa vanhinta poikaansa, joka oli Garpin käsikirjoituksen valmistuttua 12-vuotias. Poika kysyi silloin, saisiko lukea sen. Irving tajusi, että kyseessä oli tärkeä testi, ja mietti vastausta tarkkaan. Kirjan kaikki "arveluttava" sisältö hieman hirvitti, mutta lopulta ratkaisu oli itsestään selvä: totta kai pojan oli saatava lukea, mitä isä oli kirjoittanut viimeiset neljä vuotta.
Irvingin poika osoittautui luottamuksen arvoiseksi ja antoi yhden parhaista kiteytyksistä, joita Irving on tuotannostaan kuullut:
"I know it's not about us or anyone you know. It's just about what you're afraid of."
Irving totesi, että on parempi yliarvioida kuin aliarvioida nuoret lukijat – nuoret eivät anna anteeksi, jos heitä pitää lapsina. Jos 12-vuotias voi lukea Garpin maailman, 14-vuotiaskin varmasti voi. Hän sanoi myös, että suosituksissa kannattaa olla itsekäs ja suositella sellaisia kirjoja, joista on itse pitänyt ja joista haluaisi keskustella lapsensa kanssa. Hän on itse ollut onnekas tässä asiassa; hänellä ja hänen lapsillaan on ollut yhteisiä suosikkeja ja hyviä keskusteluja niistä.
Teatteri
"Shakespeare had a plot long before there were novels."
Teatteri on aina ollut Irvingille tärkeä taidemuoto. Aivan kuin uusimman kirjan Billy ja Owen Meanyn Johnny, myös kirjailija itse vietti suuren osan lapsuudestaan teatterissa. Hänenkin isäpuolensa oli harrastelijateatterin ohjaaja. Ja hänenkin äitinsä oli kuiskaaja, ei tosin luonteeltaan Billyn eikä Johnnyn äidin kaltainen. Irvingin äiti oli pelottava kuiskaaja, "punishing prompter". Hän vihasi näyttelijöitä, jotka unohtivat repliikkinsä, ja näyttelijät pelkäsivät häntä kuollakseen. Aina kun joku onneton näyttelijä ei muistanut, mitä piti sanoa, koko yleisö sai taatusti kuulla kuiskaajan kiukkuisen sihinän.
Teini-ikäisenä Irving nousi itsekin lavalle kuiskaajaa uhmaten. Omien sanojensa mukaan hän ei ollut kovin kummoinen näyttelijä, oli taipumusta ylinäyttelemiseen ("I overwrite, of course I also overacted"). Shakespearen kuuluimmassa rakkaustarinassa Irving haaveili Julian roolista, mutta ei koskaan saanut sitä vaan joutui tyytymään riidanhaluisen Tybaltin osaan. Poikakoulussahan poikien oli hoidettava naistenkin roolit, kuten uusimman kirjan lukeneet hyvin tietävät. Irving taisi myös sivumennen mainita isoisänsä esittäneen useita naisten rooleja, aivan kuin Billynkin isoisä teki.
Irving siis tutustui Shakespeareen jo ennen kuin oppi edes lukemaan. Kirjojen makuun päästyään hän ahmi Shakespearen inspiroimia 1800-luvun romaaneja, Dickensiä ja kumppaneita, ja saman kerrontaperinteen jatkajaksi hän itsensäkin kokee. Irvingiä viehättää teatterissa erityisesti se, että yleisö tietää yleensä enemmän kuin näytelmän hahmot. Niin hän haluaa romaaniensakin toimivan. Twisted Riverin lukija tietää, että kokin sängyssä on intiaaninainen eikä karhu, mutta 12-vuotias Danny ei sitä tiedä.
Kysymyksen kuultuaan Irving saattoi miettiä melko pitkään ennen perusteellista vastaustaan. Kuvassa keskellä yliopiston Nely Keinänen ja oikealla Tammen Päivi Koivisto-Alanko.
Karhut
Niin, ne karhut. Yliopiston ensimmäisen yleisökysymyksen esitti innokas nuorimies, joka kertoi rakastavansa Irvingin karhuja ja halusi kuulla niistä lisää. Irving totesi hymyillen, että karhut saattavat olla joillekin lukijoille tärkeämpiä kuin hänelle itselleen. Hänelle ne nyt vain ovat tuttuja eläimiä, joihin hän on törmännyt usein arjessaankin. Hänen kotiseudullaan saattaa milloin tahansa nähdä pihassa karhun, eikä sitä pidetä kovinkaan ihmeellisenä asiana.
Irving valisti kuulijoita karhun kohtaamista varten. Jos tuuli käy ihmisestä karhuun päin, karhu saattaa poistua paikalta jo ennen kuin ihminen ehtii edes huomata sitä. Mutta jos tuulen suunta on toinen, on oltava varuillaan. Karhun näkö ei ole kovin hyvä, eikä se välttämättä tunnista ihmistä ihmiseksi lyhyenkään matkan päästä, jos ei pysty haistamaan häntä.
Karhuissa on ongelmallista myös se, että niillä ei ole kasvonilmeitä koirien tapaan. Irvingin mukaan karhun helpoimmin tunnistettava ele on korvien suipistaminen noin puoli sekuntia ennen juoksuun säntäämistä. Korvat eivät kuitenkaan kerro, aikooko karhu rynnätä pakoon vai suoraan päälle!
Paini
Painiltakaan ei vältytty, kiitos Tammen auditorion yleisössä olleen urheilufanin, joka kysyi Irvingin mietteitä Olympiakomitean aikeista pudottaa paini pois olympialaisista. Hetken hiljaisuuden jälkeen kirjailija totesi, että hänen mielipiteensä selviää parhaiten artikkelista, jonka hän kirjoitti New York Timesiin pari kuukautta sitten. Hän neuvoi kysyjälle, että artikkelin löytää varmasti netistä, ja alkoi sitten luetella ja muistella muita lehtiä, joissa se on ilmestynyt. Se oli ainoa hetki koko päivänä, kun Irving tuntui jaarittelevan, mutta ei sekään pitkään kestänyt. Hän tiivisti tuntemuksensa toteamalla, että totta kai hän on puolueellinen asian suhteen, mutta painin pudottaminen on väärin monista syistä, niin urheilullisista kuin historiallisistakin. Lisäksi hän mainitsi, että salainen äänestys painin kohtalosta oli järjestetty Sveitsin Lausannessa, joka ei varsinaisesti ole painiseutua. Asiaa kuitenkin käsitellään vielä toukokuussa Pietarissa, jossa painijoita riittää, eikä Irving haluaisi siellä olla olympiaherrojen housuissa. Hän jopa neuvoi, ettei heidän välttämättä kannata poistua hotellistaan iltaisin.
Käännökset
Käännöstyöläisenä ilahduin, kun luentosalissa esitettiin yleisökysymys kirjojen kääntämisestä ja kääntäjistä. Joku nainen halusi tietää, millaista yhteistyötä Irving tekee kääntäjien kanssa ja onko hänellä muita yhtä pitkäaikaisia kääntäjiä kuin Kristiina Rikman (joka myös istui yleisön joukossa). Kirjailija vastasi, ettei pysty kovin läheiseen yhteistyöhön, koska kääntäjiä on niin monta – hänen kirjojaanhan käännetään 35 kielelle. Kääntäjät kuitenkin tavoittavat hänet helposti kustantajan kautta, jos tulee kysyttävää.
Irving sanoi, että hänellä on ollut muutama muukin pitkäaikainen kääntäjä, mutta viime vuosina heillä on ollut ikävä tapa kuolla. Rikman on siis nykyään ainoa laatuaan. Irving kiirehti kuitenkin heti huomauttamaan, että suomentajalla tuskin on syytä huoleen, ja toivotti tälle pitkää ikää: "I hope Kristiina outlives me. I'll be angry if she doesn't!"
Kauan eläköön John Irving!
Tulevaisuus
Irving on 71-vuotias, mutta tahti ei näytä hidastuvan. Kolmen viikon tiiviin Euroopan-kiertueen jälkeen hän palaa kotiin jatkamaan neljättätoista romaaniaan, josta hän on kuulemma kirjoittanut jo kolme neljäsosaa! Tulevasta kirjasta ei ollut sen enempää puhetta, mutta Wikipedian mukaan kirjaa on alustavasti suunniteltu julkaistavaksi vuonna 2015 ja sen viimeinen lause kuuluu näin: "Not every collision course comes as a surprise." Törmäyskurssilla ollaan, mutta kuka törmään kehen, se jää nähtäväksi. Tuskin maltan odottaa!
Uskon ja toivon, että Irving jaksaa kirjoittaa ja kiertää maailmaa vielä vuosia, jos vain säilyy terveenä. Ainakin viime perjantaina hän näytti nauttivan olostaan, puhumisesta ja ihmisten tapaamisesta. Hän on paitsi ainutlaatuinen kirjailija, myös luontainen esiintyjä. Kerta kaikkiaan hieno mies.
♥ ♥ ♥ ♥ ♥
Vietin siis Irvingin seurassa kolme tuntia. Tätä juttua kirjoitin viikonloppuna ja parina arki-iltana yhteensä vähintään kymmenen tuntia, mutta se oli pakko tehdä. Toivottavasti tästä on jotain iloa jollekulle muullekin kuin minulle. :) Nyt taidan pitää vähän taukoa bloggaamisesta, mutta Irvingiä en jätä, vaan jatkan Owen Meanyn lumoissa. Mieleni tekisi lukea uudestaan nuo kaikki muutkin kirjat, ja niin epäilemättä teenkin ennemmin tai myöhemmin.
Kiitos Tammi ja Helsingin yliopisto – ja kiitos John Irving!
Minusta tuntuu, että tapaamme vielä.
P.S. Tässä kirjailijan videotervehdys suomalaisille lukijoille.
Kerron ensin päivän kulusta, fiiliksistäni ynnä muusta, ja sen jälkeen teen pienen yhteenvedon Irvingin puheista. Jutusta tulee kohtuuttoman pitkä ja polveileva, mutta haluan kirjata kaiken muistiin itseänikin varten. Sitä paitsi Irving on pitkien juttujen mies, myös livenä. Tämä ylipitkä raportti olkoon siis kunnianosoitukseni hänelle. Väliotsikot helpottanevat lukemista ja turhien löpinöiden sivuuttamista.
John Irving täällä huhtikuussa!
Unohtumaton perjantai
Jännittävä aamu: varhainen lintu junalipun vaihtaa
Heräsin kotonani Tampereella kolmen tunnin unien jälkeen klo 3.07 ja tiesin heti, etten saisi nukuttua enää pätkääkään. Jäin kuitenkin vielä makailemaan ja mietiskelemään. Tuleva päivä jännitti aivan älyttömästi.
Aamutoimien lomassa puoli kuuden aikaan kuulin, että junaliikenteessä oli ongelmia. Mikä yllätys! Rata oli poikki Jyväskylän ja Tampereen välillä, ja minun oli tarkoitus lähteä Helsinkiin Jyväskylästä tulevalla Pendolinolla klo 7.00. Kirosin VR:n ja itseni, kun en ollut valinnut kulkuvälineeksi bussia, niin kuin jossain vaiheessa olin ajatellut varmuuden vuoksi tehdä.
Kävelin asemalle puoli seitsemän jälkeen ja tapasin siskoni, jonka piti mennä samalla junalla Pasilaan koulutukseen. Hetken pähkäiltyämme vaihdoimme liput 7.07 lähtevään Intercityyn.
Juna lähti liikkeelle vain pari minuuttia myöhässä. Maisemien vilistessä ikkunan takana aloin vähitellen uskoa, että pääsen sittenkin perille. Matka kului mukavasti jutustellen, ja jännityskin unohtui välillä. Saavuimme Helsinkiin lähes aikataulussa.
Sittenkin ajoissa
Astuin Porthanian aulaan klo 9.04. PI-luentosalin ovella seisoskeli yksi nainen, muita ei näkynyt, sali oli lukittu ja pimeä. Huoleni ajoissa paikalle ehtimisestä osoittautui täysin turhaksi.
Vähitellen aulaan kertyi väkeä, kustantajan edustaja alkoi viritellä myyntipöytää ja Irvingin yhdistämät ihmiset lyöttäytyivät juttusille keskenään. Salin ovet avattiin 9.40. Arvoin hetken, mihin kohtaan eturiviä istuudun. Salin edessä pöydän takana oli kolme tuolia, jotka olivat aika etäällä toisistaan, enkä tietenkään tiennyt, missä kirjailija istuisi.
Sali täyttyi tuskin puolilleen, veikkaisin yleisömääräksi korkeintaan 250 henkeä. Olin odottanut ainakin englanninopiskelijoiden saapuvan paikalle sankoin joukoin, mutta ei siellä juurikaan opiskelijan näköisiä tyyppejä ollut. Paljon keski-ikäistä porukkaa, enemmän naisia kuin miehiä.
Jännitys tiivistyi. Hermostunutta kellon ja sisäänkäyntien vilkuilua. Yritin lukea A Prayer for Owen Meanya (joka minulla on parhaillaan uusintakierroksella), mutta keskittymisestä ei tullut mitään.
Kirjailija astuu areenalle ja hurmaa kaikki
Noin kello 10.10 luentosalissa kajahtivat komeat aplodit. Irving laskeutui portaat lenkkareissaan ja verkkareissaan näyttäen aivan – no, painivalmentajalta. Ilokseni hän valitsi juuri sen tuolin, joka oli suoraan edessäni, alle kolmen metrin päässä. Siinä hän istui, kirjailija John Irving. Mies, jonka tarinoita olen lukenut parinkymmenen vuoden aikana tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Harmaa hiuspehko, uurteiset kasvot, ilmeikäs suu, kirkas katse. Hiljattain leikattu oikea käsi näytti toimivan hyvin, mutta kirjailija selvästi säästeli sitä, kättelikin vasemmallaan. Vanha mutta erittäin elinvoimaisen näköinen mies.
Oli hitusen epätodellinen olo. Olin tyytyväinen, että olin ottanut mukaan kameran (vanhan pokkarimallisen, mutta kuitenkin). Ei tarvinnut paljon zoomailla. Yritin kuvata mahdollisimman vähän, halusin keskittyä olemaan läsnä. Kuvia kertyikin yhteensä vain viitisentoista koko tilaisuuden aikana, enkä usko häirinneeni kirjailijaakaan, onneksi valo riitti ilman salamaakin.
Odotetun vierailijan esitteli yliopiston edustaja, Nely Keinänen nykykielten laitokselta. Irving vangitsi yleisönsä karismallaan välittömästi ja vapautti tunnelman kehumalla Helsingin säätä hyväksi kotiseutuunsa verrattuna: Vermontissa tällaista kalsean pilvistä päivää pidettäisiin hienona kevätpäivänä. Lisäksi hän totesi tulleensa juuri Barcelonasta, jossa hän alkoi kärsiä lievistä flunssamaisista oireista. Kävi ilmi, että hän on allerginen banaanipuun siitepölylle. Näillä leveysasteilla oireet hellittäisivät varmasti pian!
"They are the exact opposites of each other..." Kyse ei kuitenkaan ole Helsingistä ja Barcelonasta vaan kahden eri kirjan päähenkilöistä.
Alkusanojen jälkeen päästiin itse asiaan eli romaaniin nimeltä In One Person, suomeksi Minä olen monta. Kirjan päähenkilö ja kertoja on biseksuaalinen kirjailija Billy Abbott, jonka elämäntarinaa lukijat saavat seurata lapsuudesta vanhuuteen asti. (Itse olen ehtinyt lukea alkukielisen kirjan jo kahdesti: heti sen ilmestyttyä viime vuonna, ja uudestaan viime kuun lopussa kuultuani tästä vierailusta. Kertaus olikin paikallaan, kaikki hahmot olivat tuoreessa muistissa. Ja innostuinkin kirjasta toden teolla vasta nyt toisella kerralla.)
Enemmän kuin äänikirja
Irving aloitti lukemalla kirjasta kaksi katkelmaa, joissa esitellään tärkeimmät sivuhenkilöt: roteva kirjastonhoitaja neiti Frost (ensimmäisen luvun ensimmäinen kappale) sekä komea painija Jacques Kittredge (kolmannen luvun kaksi ensimmäistä kappaletta).
Kuten ehkä arvaatte, lukunäytteet olivat hienoa kuultavaa. Irving on loistava esiintyjä, ja hän eläytyi tekstiinsä antaumuksella. (Ja se ääni!) Ei salissa kukaan muutenkaan lörpötellyt, mutta luennan aikana tuntui, ettei kukaan uskaltanut edes liikahtaa. Niin voimakas kokemus se oli.
Kirjan alusta on pidempi pätkä YouTubessa, mutta minusta tuo näyte on hillitympi kuin perjantaina nähty ja kuultu. Huomasin myöhemmin kirjaa katsoessani, että Irving oli jättänyt lukemastaan Kittredgen esittelystä pois viittauksen Billyn puhevikaan sekä kaksi "ylimääräistä" nimeä – varmastikin siksi, että näin se toimi paremmin irrallisena näytteenä.
Panin myös merkille, ettei Irving kaihda sivujen taittamista koirankorville (toisin kuin eräät). Hänen lukemassaan kirjassa oli nimittäin ronskit taitokset strategisissa kohdissa. Mutta se hänelle suotakoon, kun kirja on kirjaimellisesti hänen omansa.
Sen verran uskalsin liikahtaa ensimmäisen lukunäytteen aikana, että painoin laukaisinta kerran.
Lyhyisiin kysymyksiin pitkät vastaukset
Luennan jälkeen oli haastattelun vuoro. Haastattelija oli aiemmin mainittu Nely Keinänen. Hän kyseli mielenkiintoisia muun muassa teatterista ja Shakespearesta. Irving on kiitollinen haastateltava: häneltä irtoaa kysymykseen kuin kysymykseen helposti 5–10-minuuttinen, perusteellinen ja hauska vastaus. Huomasin tekeväni muistiinpanoja. Lähinnä kirjasin ylös vain aiheita ja joitakin erityisen siteeraamisen arvoisia lausahduksia. Aika vähäisiksi muistiinpanot kuitenkin jäivät, koska halusin kuulla joka sanan.
Virallinen haastattelu ei ollut kovin pitkä. Sen jälkeen kysymyksiä esitti yleisö, ja hyviä kysymyksiä esittikin (niistä lisää vähän myöhemmin). Ajantajuni katosi kaksituntisen tilaisuuden aikana, mutta luulen yleisökysymysten vieneen noin puolet ajasta. Monenlaisia kysymyksiä kuultuani aloin ajatella, että ihan hyvin voisin itsekin esittää miettimäni kysymyksen ("ehditkö vielä nykyään lukea romaaneja ja oletko löytänyt uusia suosikkeja viime vuosina?"), mutta kun olin kerännyt rohkeutta ja suunnitellut kysymyksen valmiiksi, kello olikin jo yli kaksitoista ja peli vihellettiin poikki.
Raikuvat aplodit ja pikainen kohtaaminen
Aplodit olivat pitkät ja äänekkäät, kirjailija kumarteli nöyrästi tyytyväisen näköisenä. Alumnien edustaja ojensi hänelle lahjakassin, jonka sisältö jäi arvoitukseksi näköalapaikastani huolimatta. Fanit toivotettiin tervetulleiksi hakemaan kirjoihinsa leimat muistoksi päivästä. Meinasin ensin pettyä, kun Irving ei leimannut kirjoja itse, mutta sitten tajusin ajatukseni hölmöyden – leimahan oli juuri sitä varten, että kirjailijan kädet saisivat levätä.
Irving oli siis ollut käsileikkauksessa eikä pystynyt signeeraamaan, mutta leimassa oli myös nimmari.
Maestro veti verkkatakin niskaan ja lippiksen päähän ja alkoi jo tehdä lähtöä. Muutama fani rohkaistui kaverikuvaan hänen kanssaan, ja olisin saattanut uskaltautua joukon jatkoksi, jos olisi ollut joku tuttu kuvaajaksi. Jotain teki kuitenkin mieli hänelle sanoa.
Tilaisuuteni koitti pian, kun Irving suuntasi yksin kohti luentosalin ovea. Kävelin lyhyet portaat ylös hänen vasemmalla puolellaan, puristin vahvaa ja lämmintä vasenta kättä ja lausuin melko spontaanisti ja yliampuvasti näin:
"I'd just like to thank you. I've been waiting half my life for this. It was worth it."
Irving vastasi hymyillen "Thank you, thank you!"
Ovesta päästyämme Irving jatkoi matkaa Tammen edustajan kanssa ja hävisi saman tien jonnekin, ilmeisesti ulos koko rakennuksesta. Itse pysähdyin hetkeksi virnuilemaan mahtipontiselle repliikilleni ja koko kaksituntiselle. Tiesin kokeneeni jotain ainutlaatuista.
Väliaika: tankkausta ja biblioholismia
Lounastin yliopiston ravintolassa. Olisi tehnyt mieli kertoa samassa pöydässä istuneille, että tapasin juuri John Irvingin. Maltoin kuitenkin vaieta ja nousin pöydästä puoli yhden jälkeen. Oli divarikierroksen aika.
Jos asuisin Helsingissä, joutuisin hankkimaan itselleni porttikiellon tänne. Muuten hukkuisin kirjoihin.
Ensimmäisessä divarissa totesin, että olisin halunnut ostaa vain Irvingiä. Päässä pyöri vielä sen verran, että luulin omistavani A Widow for One Yearin myös alkukielisenä. Lähdin pois tyhjin käsin pohtien, mahtaako koko divarikierroksesta tulla mitään. Mutta seuraavaksi suuntasin Senaatintorin Antikvariaattiin, legendaarisen Seppo Hiltusen nykyiseen liikkeeseen. Siellä ei koskaan joudu pettymään: hyvä valikoima ja pähkähullut hinnat.
Vasemmanpuoleinen pino on Hiltuselta. Veikkaan, ettei kovin moni ole ostanut samana päivänä sekä Harmajan että Bukowskin runoja.
Tällä kertaa sain kirjakasan kahdeksalla eurolla: vanhat runokirjat ja Lundberg maksoivat 2 €, Hilvo ja Winman 1 €. Amis, Cameron ja Meriluoto olivat noita "markan" eli 20 sentin kirjoja – ne sain tavalliseen tapaan kaupan päälle...
Hiltusen puodissa on vain se huono puoli, että sen jälkeen kaikki normaalit divarit tuntuvat kamalan kalliilta. Jatkoin kuitenkin kierrosta ja tein muutamia niin hyviä löytöjä, ettei lompakon kaivelu kirpaissut. Kolmen tunnin ja kahdeksan divarin jälkeen olin noin viisikymppiä köyhempi ja viisitoista kirjaa rikkaampi. (En tuhlaa tilaa kaikkien ostosten listaamiseen, mutta kuva suurenee klikkaamalla.)
Tietysti otin Irvingin puheeksi myös muutamassa divarissa. Aina yhtä sympaattinen Hiltunen päivitteli Keltaisen kirjaston Irvingien heikkoa nykymenekkiä (ehkä kaikki fanit omistavat ne jo?). Libris-liikkeen isäntä puolestaan kertoi vuosituhannenvaihteen kirjamessuista, joilla apupoika haki Irvingin signeerauksen kymmeneen kirjaan Tammen miehen paheksunnasta välittämättä. Divarikierros Helsingissä on aina hieno kokemus, mutta tällä kertaa siitäkin jäi aivan erityisen hyvä maku suuhun.
Neljän jälkeen nautin eväitä Esplanadin puistossa. Kosteus alkoi jo tiivistyä sadepisaroiksi, tuuli tuiversi, istumapaikan sai valita ihan vapaasti. Sitten tulikin aika suunnata Korkeavuorenkadulle.
Toinen tapaaminen
Vielä pari päivää aikaisemmin en tiennyt, että pääsisin perjantaina tapaamaan Irvingin toisenkin kerran. Tammi ja Suuri Suomalainen Kirjakerho järjestivät lukijatapaamisen Bonnier-talossa Tammen auditoriossa klo 17. Kuulin tapahtumasta tädiltäni (kiitos!), ja pakkohan sinnekin oli ilmoittautua.
Tulin paikalle 16.40 ensimmäisten joukossa. Pääsin taas eturiviin ja varasin paikan myös tädilleni. Hän saapuikin pian, ja juttelimme leppoisasti Irvingistä ja muustakin. Aamuinen jännitykseni oli tipotiessään, keskityin nauttimaan olostani. Tällä kertaa päätin jättää muistiinpanovälineet reppuun, ja kamerankin kaivoin esiin vain hetkeksi. (Piti saada yksi kuva nauravasta Irvingistä, kun yliopistolla en onnistunut sellaista saamaan – tuli lähinnä naurettua mukana.)
Auditorio ei ollut suuri: ehkä vähän toista sataa paikkaa, joista suurin osa täyttyi. Irving tuli paikalle suoraan jostain toisesta haastattelusta, edelleen hyväntuulisena ja hyvävoimaisena. Verkkarit olivat vaihtuneet suoriin housuihin, kauluspaitaan ja neuleeseen. Haastattelijana toimi Tammen käännetyn kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö Päivi Koivisto-Alanko, joka emännöi Irvingiä aamupäivälläkin.
Pienessä salissa ei tarvittu edes mikrofonia. Haastattelussa toistuivat osin samat teemat kuin yliopistolla, mutta uusia näkökulmiakin tuli esiin. Yleisökysymyksiä ehdittiin esittää vain kaksi, ja sitten tunti olikin jo vierähtänyt. Taas oli aika hakea leimat kirjoihin, itse leimautin tällä kertaa Owen Meany -pokkarini.
Irving kertoo lääkärikäynnistään Espanjassa.
– But I have never been allergic to anything!
– Everybody's allergic to banana trees!
Jäin hengailemaan vielä hetkeksi. Joku mies toi Irvingille salmiakkiaskin köhän pitämiseksi kurissa. "This will keep away the bananas", kirjailija kiitteli. Salmiakkiviinaakin olisi ollut tarjolla, mutta siitä Irving kieltäytyi aikaisiin herätyksiin vedoten. Kaverikuvia ei otettu, mutta tätini nappasi pari kuvaa, joissa katselin kirjailijaa myhäillen. Ennen pitkää yleisö valui ulos salista. Käännyin vielä ovelta katsomaan, Irving heilutti salmiakkiaskillaan ja huuteli kiitoksia lukijoilleen.
Kotimatka: päässä kevyttä yläpilveä
Tammen kirjakaupassa olisi ollut juhlan kunniaksi kaikki –30 %, mutta koska kirjakassini olivat muutenkin pullollaan ("onpas sulla kamalasti kirjoja", totesi tätikin), marssin pysähtymättä ulos tihkusateeseen ja suoraan asemalle 18.30:n junaan. Junassa jatkoin vähän Owen Meanya ja hämmästelin, mitä kaikkea päivään olikaan mahtunut. Kotona olin kahdeksan jälkeen, vähän väsyneenä mutta erittäin onnellisena.
Mistä Irving oikein puhui?
Päätin tehdä koosteen teemoittain erittelemättä sen kummemmin, missä vaiheessa mikin asia tuli puheeksi.
In One Person / Minä olen monta
Uusinta kirjaa on verrattu Garpin maailmaan. Irving myönsikin heti, että kirjoissa on sama tärkeä teema: seksuaalinen suvaitsemattomuus. Hän mainitsi, ettei olisi halunnut joutua kirjoittamaan tätä kirjaa. Kirjoittaessaan Garpia 70-luvun lopulla hän oli kuvitellut, että aihe vanhenisi pian, asenteet muuttuisivat ja erilaisuutta alettaisiin suvaita paremmin. Irving joutui kuitenkin pettymään asenneilmaston taantumiseen pahemman kerran. Tämä kirja ehti pyöriä hänen mielessään 8–9 vuotta, ennen kuin hän alkoi kirjoittaa sitä kesäkuussa 2009. Seksuaalivähemmistöt tarvitsevat edelleen puolestapuhujansa.
Billy Abbottin vertailukohdaksi kirjailija nosti Owen Meany -kirjan päähenkilön Johnny Wheelwrightin. Kirjat ovat veljeksiä jo siksikin, että niissä on minäkertoja, toisin kuin useimmissa muissa Irvingin kirjoissa. Päähenkilöissäkin on paljon samaa, vaikka he ovat tavallaan toistensa täydellisiä vastakohtia. Billy on avoin seksuaalisuudessaan ja kaikessa muussakin, Johnny puolestaan täysin sulkeutunut. Avoin kertoja on kirjailijan kannalta paljon helpompi – on helpompaa kertoa kaikki kuin jättää jatkuvasti jotain kertomatta.
Uusin kirja on yksi Irvingin neljästä avoimen poliittisesta kirjasta. Kolme muuta ovat Garp, Vietnamin sotaa käsittelevä Owen Meany sekä aborttiaiheeseen paneutuva Oman elämänsä sankari (The Cider House Rules). Irving totesi, että näissä kirjoissa ei sinänsä ole muuta eroa hänen muihin kirjoihinsa kuin se, että ne ottavat avoimesti kantaa jonkin asian puolesta tai sitä vastaan. Kaikkein tärkeintä on suvaitsevaisuus. Uutukaisen avainsanoma onkin, ettei ketään saa väkisin tunkea mihinkään lokeroon. Neiti Frostin sanoin (jotka Billy kirjan lopussa toistaa):
"My dear boy, please don't put a label on me – don't make me a category before you get to know me!"
Irvingille oli tärkeää, että päähenkilö on nimenomaan biseksuaali: vähemmistön vähemmistön edustaja, johon eivät luota sen enempää homot kuin heterotkaan. Hän kertoi, että toivoo tietysti yleensä kriitikoiden pitävän kirjoistaan, mutta tämän kirjan valmistuttua hän oli toivonut, että se saisi yhden huonon arvostelun, aivan tietynlaisen sellaisen. Ja kas, toive toteutui – joku homokirjailija kirjoitti nihkeän arvion, jossa kritiikin kärki osui juuri Billyn biseksuaalisuuteen: "he's oh-so-earnestly bi". Irving tiesi osuneensa maaliin, kun sai yhden "suvaitsemattoman homon" närkästymään.
Tammen haastattelija nosti esiin seikan, joka oli jäänyt minulta huomaamatta: kaikki uudessa kirjassa esiintyvät lainaukset Billyn kirjoista ovat oikeasti Irvingin vanhemmista romaaneista. Kirjailija totesi, että itseään saa plagioida ihan vapaasti; siitä ei saa sakkoja. Vanhoja kirjoja lainaamalla hän halusi myös korostaa, että on käsitellyt samoja teemoja ennenkin.
Aina heikompien puolella – sellainen on Irving.
Hahmojen esikuvat
Neiti Frostilla ei ole tosielämän esikuvaa, vaikka Irving on tuntenut useita hänen kaltaisiaan ihmisiä. Kittredge sen sijaan perustuu 7–8 nuorukaiseen, joihin Irving tutustui kouluvuosinaan. Hän kertoili, että syrjäisissä amerikkalaisissa sisäoppilaitoksissa oli aikanaan paljon tällaisia nuoria maailmanmiehiä – diplomaattiperheiden lapsia ja muita kosmopoliitteja, jotka olivat kasvaneet Pariisissa, Lontoossa, New Yorkissa ja ties missä, eläneet villiä nuoruutta ja kokeneet kaikenlaista turhan aikaisin. Pojan lähettäminen pikkukaupunkiin oli monelle perheelle viimeinen keino yrittää saada jälkikasvunsa kuriin. Syrjäkylillä pojat olisi helpompi pitää poissa pahanteosta, ja poikakoulussa ei olisi pelkoa ei-toivotuista raskauksista ja vastaavasta.
Näin ollen myös Irvingin opinahjo New Hampshiressa oli puolillaan miehenalkuja, jotka olivat monella tapaa kokeneempia kuin kukaan Irvingin tuntema aikuinen. Paikalliset pojat tutisivat tällaisten tyyppien edessä, aivan kuin Billy-parka joutuessaan tekemisiin Kittredgen kanssa.
Kirjan julkaisun jälkeen Irving osasi odottaa kirjeitä vanhoilta koulukavereiltaan. Kirjeitä tulikin useita, mutta missään niistä ei kysytty, perustuuko Kittredge siihen yhteen tyyppiin, vaan kaikissa oli pitkä lista Kittredge-ehdokkaita. Irving naureskeli, että puolet listoilla olevista nimistä oli eri nimiä kuin hänen listallaan. Monet tyypit hän oli jo ehtinyt unohtaa ja palautteli heitä sitten mieleensä selaamalla koulun vanhoja vuosikirjoja.
Mielenkiintoisin Kittredge-tapaus sattui, kun Irving oli esittelemässä kirjaa Oslossa. Tilaisuuden lopussa hänen puheilleen tuli mies, joka esittäytyi vanhaksi koulukaveriksi ja alkoi heti kysellä, onko Kittredge kenties tämä ja tämä tyyppi. Irving mykistyi täysin – kyseinen mies oli nimittäin itse yksi pahimmista Kittredgeistä eikä ollut ollenkaan tajunnut sitä. Mies kertoi olevansa nykyään neurokirurgi. Irvingin olisi tehnyt mieli kysyä häneltä, miten se on mahdollista – eikö mies enää yhtään muista, millainen oli nuorena. Mutta tietysti ihminen voi muuttua. Irving totesi, että jos hän joskus tarvitsee neurokirurgia, on varmaan parasta suunnata Osloon.
Kirjoittaminen
Irving kertoi, että hänellä on aina kolmen tai neljän kirjan ainekset odottamassa. Aiheet hautuvat hänen päässään yleensä vuosikausia ennen kirjoitustyön aloittamista. Twisted River sai kuulemma odottaa kirjoittamista peräti kaksikymmentä vuotta. Irving ei koskaan pysty itse valitsemaan, mistä kirjoittaa seuraavaksi – kirjat valitsevat hänet ("you don't get to choose your obsessions"). Hän nauratti yleisöä kertomalla, ettei koskaan herää aamulla miettien, mistä kirjoittaisi seuraavaksi, vaan kirja tunkee ulos väkisin, vaikka yrittäisi vastustella: "oh no, not another novel like this!"
Kirjat muodostuvat Irvingin päässä melko valmiiksi kokonaisuuksiksi. Usein hän kirjoittaa ensin kirjan lopun ja jatkaa sitten kirjoittamista alusta sitä kohti. "Beginnings can change, but you have to be writing towards something."
Irving kirjoittaa kaikki kirjansa käsin. Se on hitaampaa kuin koneella kirjoittaminen, ehtii miettiä asiat tarkemmin, tulee vähemmän virheitä ja editoitavaa. Lisäksi hän lukee ääneen kaiken kirjoittamansa toisesta versiosta lähtien, koska vain siten hän saa varmasti tietää, toimiiko teksti. Irvingin poika olikin aikoinaan ihmetellyt, puhuuko isä työhuoneessaan puhelimessa kaiket päivät, mutta ei, hän vain kirjoitti ääneen.
Irving kirjoittaa pitkästi. Hän totesi käyttävänsä yleensä kaikkitietävää kertojaa minäkertojan sijaan senkin takia, että silloin tarvitsee selitellä vähemmän. "My novels are long enough as they are, without any assistance!"
Hän mainitsi kaksi ohjenuoraa, joita on pyrkinyt noudattamaan urallaan:
"Before you can write anything, you have to notice something."
– W. H. Auden
"Woe to him who seeks to please rather than to appal."
– Herman Melville (jota Irving kuvasi sanaparilla "my hero")
Pitää siis olla tarkkanäköinen eikä koskaan pyrkiä miellyttämään ketään, mieluummin kauhistuttamaan.
Tärkeintä on tietysti saada lukija välittämään hahmoista – miksi hän muuten välittäisi, mitä heille tapahtuu? Irving saattaa ajatella hahmoistaan näin:
"Here's someone I love. What's the worst thing I can make happen to them?"
Lukusuositukset nuorille
Irving ei juuri puhunut omasta lukuharrastuksestaan (ja siksi olisinkin mielelläni kysynyt siitä). Sen sijaan hän vastasi perusteellisesti naiskatsojan kysymykseen siitä, mitä kirjaansa kirjailija suosittelisi naisen 14-vuotiaalle pojalle. Irving käytti vertailukohtana omaa vanhinta poikaansa, joka oli Garpin käsikirjoituksen valmistuttua 12-vuotias. Poika kysyi silloin, saisiko lukea sen. Irving tajusi, että kyseessä oli tärkeä testi, ja mietti vastausta tarkkaan. Kirjan kaikki "arveluttava" sisältö hieman hirvitti, mutta lopulta ratkaisu oli itsestään selvä: totta kai pojan oli saatava lukea, mitä isä oli kirjoittanut viimeiset neljä vuotta.
Irvingin poika osoittautui luottamuksen arvoiseksi ja antoi yhden parhaista kiteytyksistä, joita Irving on tuotannostaan kuullut:
"I know it's not about us or anyone you know. It's just about what you're afraid of."
Irving totesi, että on parempi yliarvioida kuin aliarvioida nuoret lukijat – nuoret eivät anna anteeksi, jos heitä pitää lapsina. Jos 12-vuotias voi lukea Garpin maailman, 14-vuotiaskin varmasti voi. Hän sanoi myös, että suosituksissa kannattaa olla itsekäs ja suositella sellaisia kirjoja, joista on itse pitänyt ja joista haluaisi keskustella lapsensa kanssa. Hän on itse ollut onnekas tässä asiassa; hänellä ja hänen lapsillaan on ollut yhteisiä suosikkeja ja hyviä keskusteluja niistä.
Teatteri
"Shakespeare had a plot long before there were novels."
Teatteri on aina ollut Irvingille tärkeä taidemuoto. Aivan kuin uusimman kirjan Billy ja Owen Meanyn Johnny, myös kirjailija itse vietti suuren osan lapsuudestaan teatterissa. Hänenkin isäpuolensa oli harrastelijateatterin ohjaaja. Ja hänenkin äitinsä oli kuiskaaja, ei tosin luonteeltaan Billyn eikä Johnnyn äidin kaltainen. Irvingin äiti oli pelottava kuiskaaja, "punishing prompter". Hän vihasi näyttelijöitä, jotka unohtivat repliikkinsä, ja näyttelijät pelkäsivät häntä kuollakseen. Aina kun joku onneton näyttelijä ei muistanut, mitä piti sanoa, koko yleisö sai taatusti kuulla kuiskaajan kiukkuisen sihinän.
Teini-ikäisenä Irving nousi itsekin lavalle kuiskaajaa uhmaten. Omien sanojensa mukaan hän ei ollut kovin kummoinen näyttelijä, oli taipumusta ylinäyttelemiseen ("I overwrite, of course I also overacted"). Shakespearen kuuluimmassa rakkaustarinassa Irving haaveili Julian roolista, mutta ei koskaan saanut sitä vaan joutui tyytymään riidanhaluisen Tybaltin osaan. Poikakoulussahan poikien oli hoidettava naistenkin roolit, kuten uusimman kirjan lukeneet hyvin tietävät. Irving taisi myös sivumennen mainita isoisänsä esittäneen useita naisten rooleja, aivan kuin Billynkin isoisä teki.
Irving siis tutustui Shakespeareen jo ennen kuin oppi edes lukemaan. Kirjojen makuun päästyään hän ahmi Shakespearen inspiroimia 1800-luvun romaaneja, Dickensiä ja kumppaneita, ja saman kerrontaperinteen jatkajaksi hän itsensäkin kokee. Irvingiä viehättää teatterissa erityisesti se, että yleisö tietää yleensä enemmän kuin näytelmän hahmot. Niin hän haluaa romaaniensakin toimivan. Twisted Riverin lukija tietää, että kokin sängyssä on intiaaninainen eikä karhu, mutta 12-vuotias Danny ei sitä tiedä.
Kysymyksen kuultuaan Irving saattoi miettiä melko pitkään ennen perusteellista vastaustaan. Kuvassa keskellä yliopiston Nely Keinänen ja oikealla Tammen Päivi Koivisto-Alanko.
Karhut
Niin, ne karhut. Yliopiston ensimmäisen yleisökysymyksen esitti innokas nuorimies, joka kertoi rakastavansa Irvingin karhuja ja halusi kuulla niistä lisää. Irving totesi hymyillen, että karhut saattavat olla joillekin lukijoille tärkeämpiä kuin hänelle itselleen. Hänelle ne nyt vain ovat tuttuja eläimiä, joihin hän on törmännyt usein arjessaankin. Hänen kotiseudullaan saattaa milloin tahansa nähdä pihassa karhun, eikä sitä pidetä kovinkaan ihmeellisenä asiana.
Irving valisti kuulijoita karhun kohtaamista varten. Jos tuuli käy ihmisestä karhuun päin, karhu saattaa poistua paikalta jo ennen kuin ihminen ehtii edes huomata sitä. Mutta jos tuulen suunta on toinen, on oltava varuillaan. Karhun näkö ei ole kovin hyvä, eikä se välttämättä tunnista ihmistä ihmiseksi lyhyenkään matkan päästä, jos ei pysty haistamaan häntä.
Karhuissa on ongelmallista myös se, että niillä ei ole kasvonilmeitä koirien tapaan. Irvingin mukaan karhun helpoimmin tunnistettava ele on korvien suipistaminen noin puoli sekuntia ennen juoksuun säntäämistä. Korvat eivät kuitenkaan kerro, aikooko karhu rynnätä pakoon vai suoraan päälle!
Paini
Painiltakaan ei vältytty, kiitos Tammen auditorion yleisössä olleen urheilufanin, joka kysyi Irvingin mietteitä Olympiakomitean aikeista pudottaa paini pois olympialaisista. Hetken hiljaisuuden jälkeen kirjailija totesi, että hänen mielipiteensä selviää parhaiten artikkelista, jonka hän kirjoitti New York Timesiin pari kuukautta sitten. Hän neuvoi kysyjälle, että artikkelin löytää varmasti netistä, ja alkoi sitten luetella ja muistella muita lehtiä, joissa se on ilmestynyt. Se oli ainoa hetki koko päivänä, kun Irving tuntui jaarittelevan, mutta ei sekään pitkään kestänyt. Hän tiivisti tuntemuksensa toteamalla, että totta kai hän on puolueellinen asian suhteen, mutta painin pudottaminen on väärin monista syistä, niin urheilullisista kuin historiallisistakin. Lisäksi hän mainitsi, että salainen äänestys painin kohtalosta oli järjestetty Sveitsin Lausannessa, joka ei varsinaisesti ole painiseutua. Asiaa kuitenkin käsitellään vielä toukokuussa Pietarissa, jossa painijoita riittää, eikä Irving haluaisi siellä olla olympiaherrojen housuissa. Hän jopa neuvoi, ettei heidän välttämättä kannata poistua hotellistaan iltaisin.
Käännökset
Käännöstyöläisenä ilahduin, kun luentosalissa esitettiin yleisökysymys kirjojen kääntämisestä ja kääntäjistä. Joku nainen halusi tietää, millaista yhteistyötä Irving tekee kääntäjien kanssa ja onko hänellä muita yhtä pitkäaikaisia kääntäjiä kuin Kristiina Rikman (joka myös istui yleisön joukossa). Kirjailija vastasi, ettei pysty kovin läheiseen yhteistyöhön, koska kääntäjiä on niin monta – hänen kirjojaanhan käännetään 35 kielelle. Kääntäjät kuitenkin tavoittavat hänet helposti kustantajan kautta, jos tulee kysyttävää.
Irving sanoi, että hänellä on ollut muutama muukin pitkäaikainen kääntäjä, mutta viime vuosina heillä on ollut ikävä tapa kuolla. Rikman on siis nykyään ainoa laatuaan. Irving kiirehti kuitenkin heti huomauttamaan, että suomentajalla tuskin on syytä huoleen, ja toivotti tälle pitkää ikää: "I hope Kristiina outlives me. I'll be angry if she doesn't!"
Kauan eläköön John Irving!
Tulevaisuus
Irving on 71-vuotias, mutta tahti ei näytä hidastuvan. Kolmen viikon tiiviin Euroopan-kiertueen jälkeen hän palaa kotiin jatkamaan neljättätoista romaaniaan, josta hän on kuulemma kirjoittanut jo kolme neljäsosaa! Tulevasta kirjasta ei ollut sen enempää puhetta, mutta Wikipedian mukaan kirjaa on alustavasti suunniteltu julkaistavaksi vuonna 2015 ja sen viimeinen lause kuuluu näin: "Not every collision course comes as a surprise." Törmäyskurssilla ollaan, mutta kuka törmään kehen, se jää nähtäväksi. Tuskin maltan odottaa!
Uskon ja toivon, että Irving jaksaa kirjoittaa ja kiertää maailmaa vielä vuosia, jos vain säilyy terveenä. Ainakin viime perjantaina hän näytti nauttivan olostaan, puhumisesta ja ihmisten tapaamisesta. Hän on paitsi ainutlaatuinen kirjailija, myös luontainen esiintyjä. Kerta kaikkiaan hieno mies.
♥ ♥ ♥ ♥ ♥
Vietin siis Irvingin seurassa kolme tuntia. Tätä juttua kirjoitin viikonloppuna ja parina arki-iltana yhteensä vähintään kymmenen tuntia, mutta se oli pakko tehdä. Toivottavasti tästä on jotain iloa jollekulle muullekin kuin minulle. :) Nyt taidan pitää vähän taukoa bloggaamisesta, mutta Irvingiä en jätä, vaan jatkan Owen Meanyn lumoissa. Mieleni tekisi lukea uudestaan nuo kaikki muutkin kirjat, ja niin epäilemättä teenkin ennemmin tai myöhemmin.
Kiitos Tammi ja Helsingin yliopisto – ja kiitos John Irving!
Minusta tuntuu, että tapaamme vielä.
P.S. Tässä kirjailijan videotervehdys suomalaisille lukijoille.
perjantai 12. huhtikuuta 2013
John Irving Helsingissä ensi viikolla
Kai se on pakko julkistaa yhteenveto Irvingin Suomen-vierailun ohjelmasta, kun mikään virallinen taho ei näytä sitä tekevän.Torstaina 18.4. klo 17.00 suomentaja Kristiina Rikman haastattelee Irvingiä Helsingin keskustan Akateemisessa Kirjakaupassa.
Perjantaina 19.4. klo 10.00 Irving vierailee Helsingin yliopistolla.
Lauantaina 20.4. klo 14.00 Irving on tavattavissa Helsingissä Aleksanterinkadun Suomalaisessa Kirjakaupassa. (Tästä tiedosta voitte kiittää tätiäni, joka oli saanut kanta-asiakaspostia aiheesta – netissä Suomalainen ei tapahtumasta kerro.)
LISÄYS: Irving on lauantaina mukana myös Iltapäivä kirjalle ja musiikille -klubilla klo 14.30–16.30 Kämpin Kansallissalissa (Aleksanterinkatu 44).
Pyysin perjantain vapaaksi töistä ja junailen Helsinkiin ajoissa varaamaan paikan luentosalin eturivistä. Niin että älkää sitten tungeksiko sinne suurina laumoina liian aikaisin. Ja jos matkaani sattuu tulemaan mutkia, pidättehän yhden paikan vapaana. Kiitos!
P.S. Irvingin nettisivuilla kerrotaan, että kirjailija on ollut hiljattain käsileikkauksessa, joten nimmareita ei ole luvassa. Harmillista, mutta eipähän sitten tarvitse stressata siitä. Muutenkin jännittää riittävästi!
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
Vanha Suede janottaa, uuttakin tarjolla
Suede on tehnyt uuden levyn 11 vuoden tauon jälkeen. Ensi maanantaina julkaistava Bloodsports on tällä hetkellä kuultavissa Guardian-lehden sivuilla.
Kansikuva vie ajatukset jonnekin Coming Up -aikakaudelle, ja bändi tuntuu edelleen olevan oma itsensä. Levy kuulostaa aika kivalta. Ensisingle Barriers viehätti heti Carson McCullers -viittauksineen (ainakin toivon, että "the heart is a lonely hunter" viittaa siihen kirjaan). Nyt kolmannella kuuntelulla varsinkin levyn keskivaihe kuulostaa entistä paremmalta, joten kyllä tästä varmasti vielä hyvä tulee. En ihmettelisi, vaikka uutuus kestäisi kuuntelua paremmin kuin Head Music ja varsinkin A New Morning (jota en totta puhuen ole kuunnellut juuri lainkaan). Joka tapauksessa on hauskaa, että sedät jaksavat yhä popata (jopa Bernard Butlerin korvannut ihmelapsi Richard Oakes on nykyään 36 vuotta vanha!).
Minulle rakkaimpia Suede-levyjä ovat aina ja ikuisesti ne kaksi ensimmäistä. Vuodet ovat vierineet, mutta muistan yhä sen 18-vuotiaan pojan, joka lainasi debyyttialbumin Ylöjärven kirjastosta kasettina ja kuunteli sitä yksin iltaisin. Ja sen 19-vuotiaan, jolle Dog Man Star oli melkein liikaa syksyisenä sunnuntaina helsinkiläisessä yksiössä, kun piti taas erota tyttöystävästä kokonaiseksi viikoksi.
Jos joku Suede-fani sattuu lukemaan tämän, olisi mukavaa kuulla mielipiteitänne uudesta levystä ja kenties joitain muistojanne bändistä.
-----
P.S. JOHN IRVING TULEE ENSI KUUSSA SUOMEEN!
(Onhan se täällä ennenkin käynyt, mutta en ole päässyt paikalle. Nyt on pakko päästä!)
Kansikuva vie ajatukset jonnekin Coming Up -aikakaudelle, ja bändi tuntuu edelleen olevan oma itsensä. Levy kuulostaa aika kivalta. Ensisingle Barriers viehätti heti Carson McCullers -viittauksineen (ainakin toivon, että "the heart is a lonely hunter" viittaa siihen kirjaan). Nyt kolmannella kuuntelulla varsinkin levyn keskivaihe kuulostaa entistä paremmalta, joten kyllä tästä varmasti vielä hyvä tulee. En ihmettelisi, vaikka uutuus kestäisi kuuntelua paremmin kuin Head Music ja varsinkin A New Morning (jota en totta puhuen ole kuunnellut juuri lainkaan). Joka tapauksessa on hauskaa, että sedät jaksavat yhä popata (jopa Bernard Butlerin korvannut ihmelapsi Richard Oakes on nykyään 36 vuotta vanha!).Minulle rakkaimpia Suede-levyjä ovat aina ja ikuisesti ne kaksi ensimmäistä. Vuodet ovat vierineet, mutta muistan yhä sen 18-vuotiaan pojan, joka lainasi debyyttialbumin Ylöjärven kirjastosta kasettina ja kuunteli sitä yksin iltaisin. Ja sen 19-vuotiaan, jolle Dog Man Star oli melkein liikaa syksyisenä sunnuntaina helsinkiläisessä yksiössä, kun piti taas erota tyttöystävästä kokonaiseksi viikoksi.
Jos joku Suede-fani sattuu lukemaan tämän, olisi mukavaa kuulla mielipiteitänne uudesta levystä ja kenties joitain muistojanne bändistä.
-----
P.S. JOHN IRVING TULEE ENSI KUUSSA SUOMEEN!
(Onhan se täällä ennenkin käynyt, mutta en ole päässyt paikalle. Nyt on pakko päästä!)
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
Irving on ohuimmillaankin hyvää
Kuten sanottu, John Irving on pitkäaikaisin suosikkikirjailijani. Useimpien hänen teostensa lukemisesta on jo pitkälti toistakymmentä vuotta, joten nyt on korkea aika verestää muistoja. Päätin aloittaa kevyemmästä päästä.
John Irving: Välisarjan avioliitto
The 158-Pound Marriage, 1974, suom. Kristiina Rikman, Tammi 1984, 262 sivua
(Kirppikseltä, luettu loppuun ti 22.1.2013 klo 22.17, uusintakierros)
Välisarjan avioliitto on Irvingin kolmas romaani. Se on myös kolmas Irving-suomennos, vaikkakin se ilmestyi vasta neljännen ja viidennen romaanin suomennosten jälkeen. Luin sen ensimmäistä kertaa suomeksi 1995 tai 1996 ja sitten englanniksi marraskuussa 1998, jolloin myös kirjoitin siitä esseen American Society and Culture -kurssille (kunpa muistaisin mitä kirjoitin...). Tykkäsin kirjasta silloin ja tykkään edelleen. Kirja on Irvingin ohuin ja tuntuu jakaneen lukijoiden mielipiteitä, mutta minusta se ei ole mikään väliteos.
Kirja kertoo kahden pariskunnan parinvaihdosta amerikkalaisessa yliopistoympäristössä. Nimetön kertoja on pitkä ja laiha historianopettaja ja kirjailija, jonka vaimo on lyhyt ja tanakka, Itävallassa syntynyt ja sodan jalkoihin jäänyt Utch. Toisen pariskunnan muodostavat niin ikään itävaltalaissyntyinen jätkänpätkä nimeltä Severin, joka toimii yliopistossa saksanopettajana ja painivalmentajana (yllätys), ja hänen pitkä ja laiha vaimonsa Edith, jolla on kirjallisia pyrkimyksiä. Tästä yhtälöstä saadaan kaksi ulkoisesti hyvinkin yhteensopivaa paria, mutta tietenkään kaikki ei suju ongelmitta, neljän ihmisen suhdesoppa on enemmän kuin tavallinen parisuhde potenssiin kaksi.
Onhan se myönnettävä, että tarina on Irvingin mittapuulla ehkä hieman köykäinen ja vailla suuria yllätyksiä, mutta mielenkiintoiset hahmot ja hersyvä kerronta pitivät ainakin minut kevyesti otteessaan. Katsokaa nyt tätäkin virkettä:
Tokkuraiset lapset alkoivat hiljalleen heräillä; he venyttelivät ja kyhnäsivät Severinin kupeella niin kuin tämä olisi ollut iso tyyny tai ystävällinen koira – ja Severin Winter makasi heidän keskellään Edithin aamutakissa kuin transvestiitti painonnostaja, joka on hyväntahtoisen pommin lailla pudonnut kansakoulun katon läpi.
Tällaiseen ei moni pysty!
★★★★
P.S. Ei missään tapauksessa kannata lukea Keltaisen Kirjaston painoksen kansiliepeitä ennen itse kirjan lukemista – kattava juonikuvaus spoilaa suurimman osan niistä vähäisistäkin yllätyksistä. En tajua tuollaista toimintaa.
John Irving: Välisarjan avioliitto
The 158-Pound Marriage, 1974, suom. Kristiina Rikman, Tammi 1984, 262 sivua
(Kirppikseltä, luettu loppuun ti 22.1.2013 klo 22.17, uusintakierros)
Välisarjan avioliitto on Irvingin kolmas romaani. Se on myös kolmas Irving-suomennos, vaikkakin se ilmestyi vasta neljännen ja viidennen romaanin suomennosten jälkeen. Luin sen ensimmäistä kertaa suomeksi 1995 tai 1996 ja sitten englanniksi marraskuussa 1998, jolloin myös kirjoitin siitä esseen American Society and Culture -kurssille (kunpa muistaisin mitä kirjoitin...). Tykkäsin kirjasta silloin ja tykkään edelleen. Kirja on Irvingin ohuin ja tuntuu jakaneen lukijoiden mielipiteitä, mutta minusta se ei ole mikään väliteos.
Kirja kertoo kahden pariskunnan parinvaihdosta amerikkalaisessa yliopistoympäristössä. Nimetön kertoja on pitkä ja laiha historianopettaja ja kirjailija, jonka vaimo on lyhyt ja tanakka, Itävallassa syntynyt ja sodan jalkoihin jäänyt Utch. Toisen pariskunnan muodostavat niin ikään itävaltalaissyntyinen jätkänpätkä nimeltä Severin, joka toimii yliopistossa saksanopettajana ja painivalmentajana (yllätys), ja hänen pitkä ja laiha vaimonsa Edith, jolla on kirjallisia pyrkimyksiä. Tästä yhtälöstä saadaan kaksi ulkoisesti hyvinkin yhteensopivaa paria, mutta tietenkään kaikki ei suju ongelmitta, neljän ihmisen suhdesoppa on enemmän kuin tavallinen parisuhde potenssiin kaksi.
Onhan se myönnettävä, että tarina on Irvingin mittapuulla ehkä hieman köykäinen ja vailla suuria yllätyksiä, mutta mielenkiintoiset hahmot ja hersyvä kerronta pitivät ainakin minut kevyesti otteessaan. Katsokaa nyt tätäkin virkettä:
Tokkuraiset lapset alkoivat hiljalleen heräillä; he venyttelivät ja kyhnäsivät Severinin kupeella niin kuin tämä olisi ollut iso tyyny tai ystävällinen koira – ja Severin Winter makasi heidän keskellään Edithin aamutakissa kuin transvestiitti painonnostaja, joka on hyväntahtoisen pommin lailla pudonnut kansakoulun katon läpi.
Tällaiseen ei moni pysty!
★★★★
P.S. Ei missään tapauksessa kannata lukea Keltaisen Kirjaston painoksen kansiliepeitä ennen itse kirjan lukemista – kattava juonikuvaus spoilaa suurimman osan niistä vähäisistäkin yllätyksistä. En tajua tuollaista toimintaa.
sunnuntai 15. huhtikuuta 2012
Radiovinkki: Kristiina Rikman
Kristiina Rikman on yksi minun ja monen muun suosikkisuomentajista. Jos Rikman ja suomentaminen kiinnostavat, kannattaa käydä kuuntelemassa Olga K:n viime viikolla tekemä haastattelu, jossa Rikman puhuu työstään, Siri Hustvedtista, John Irvingistä ja vaikka mistä. Paljon kiinnostavaa asiaa ja yksi loistava uutinen: Rikman on parhaillaan suomentamassa Irvingin esikoisromaania Setting Free the Bears (1968). Olen vuosikaudet ihmetellyt, miksei kirjaa ole julkaistu suomeksi, mutta nyt aukko vihdoin paikataan.
perjantai 27. tammikuuta 2012
Kevättä odotellessa
Yksi levyjuttu ja kirjajuttu on kesken, useita muita suunnitteilla. Niitä odotellessa joudutte tyytymään tähän videopätkään, jossa John Irving lukee katkelman tulevasta kirjastaan:
In One Person ilmestyy toukokuussa.
"His most political novel since The Cider House Rules and A Prayer for Owen Meany, John Irving's In One Person is an intimate and unforgettable portrait of the solitariness of a bisexual man who is dedicated to making himself 'worthwhile'."
Irving täyttää maaliskuussa 70 vuotta, mutta tahti ei tunnu hidastuvan. Kunpa herra saapuisi taas Suomeen sitten, kun suomennos aikanaan ilmestyy. Tällä kertaa voisin ottaa vaikka vapaapäivän töistä, että pääsisin paikalle.
In One Person ilmestyy toukokuussa.
"His most political novel since The Cider House Rules and A Prayer for Owen Meany, John Irving's In One Person is an intimate and unforgettable portrait of the solitariness of a bisexual man who is dedicated to making himself 'worthwhile'."
Irving täyttää maaliskuussa 70 vuotta, mutta tahti ei tunnu hidastuvan. Kunpa herra saapuisi taas Suomeen sitten, kun suomennos aikanaan ilmestyy. Tällä kertaa voisin ottaa vaikka vapaapäivän töistä, että pääsisin paikalle.
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
Helmikuussa luettua
Helmikuu oli melko kiireinen, mutta muutama kirjakin mahtui ohjelmaan.
Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann
(Swann: A Mystery, 1987, suom. Hanna Tarkka 2010)
Mary Swann oli (fiktiivinen) maatalon emäntä, jonka harmaa elämä päättyi synkästi väkivaltaisen aviomiehen käsissä. Jossain välissä Swann ehti kuitenkin kirjoittaa pieniä runoja, jotka nostivat hänet postuumiin kulttisuosioon. Tämä kirja kuljettaa tarinaa neljän eri henkilön näkökulmasta ja huipentuu Swann-symposiumiin, jossa sattuu ja tapahtuu. Carol Shields on tarinankertojana mielestäni samaa kaliiperia kuin John Irving – hän tuntuu saavan aikaiseksi kiehtovan kertomuksen aiheesta kuin aiheesta. Tämä ei ehkä ole ihan Shieldsin paras kirja, mutta erittäin hyvä silti. Suomentaja Hanna Tarkka on jälleen kerran tehnyt nimensä veroista työtä, joten lukunautinto on taattu.
(Tässä välissä aloitin Anita Brooknerin Rantahotellia, mutta se ei oikein lähtenyt. Luin jotain 40–50 sivua, kun ajattelin että siinä alkaisi tapahtua tai ilmenisi jotain nerokasta, sentään Booker-palkittu ja kaikkea, vaan eipä ei. En tykkää jättää kirjoja kesken, mutta mieluummin silti jätän kesken kuin luen mitään väkisin.)
Erlend Loe: Kurttila
(Kurtby, 2008, suom. Tuula Tuuva-Hietala 2008)
Epäonnistuneen lukuyrityksen jälkeen valitsin varman päälle. Loe on yleensäkin helppoa luettavaa, ja (varhaisnuorille suunnatut?) Kurt-kirjat ovat sieltä kevyimmästä päästä. Kurttila puolestaan on Kurt-kirjoista sieltä sekopäisimmästä päästä: Kurtin perhe lähtee lomalle kohti Suomea mutta jämähtääkin Ruotsiin keskelle omituista uskonnollista yhteisöä. Viihdyttävää.
Riitta Jalonen: Veteen pudonneet (2007)
Kirjatorin kivan näköisiä 50 sentin kirjoja tämäkin. Nopeasti luettu pikkutytön tarina, nättiä tekstiä, mutta ei siitä lopulta jäänyt kovin paljon käteen saati päähän. Kirja lähtikin kiertoon pian yllä olevan kuvan ottamisen jälkeen. (Riitan mies on Olli Jalonen, jonka kehutun Poikakirjan haluaisin lukea.)
Nicole Krauss: Rakkauden historia
(The History of Love, 2005, suom. Terhi Leskinen 2006)
Tämä hömppärakkausromaanin näköinen opus olisi varmasti jäänyt lukematta ilman suositusta. Hyvä ettei jäänyt, kirja antoi paljon. Pääosissa ovat vanha juutalaismies, nuori juutalaistyttö ja mystinen kirja, joka on kulkenut omia reittejään halki sukupolvien ja yli kielirajojen. Monitahoinen tarina kestää varmasti toisenkin lukukerran. Nicole Kraussin mies on arvostettu kirjailija Jonathan Safran Foer, jolta en (vielä) ole lukenut mitään. Näköjään minulle on tullut tavaksi tutustua kirjailijapariskunnista ensin naisen tuotantoon (vrt. Jaloset ja Hustvedt-Auster), mikä saattaa kertoa jotain minusta lukijana.
John Irving: Leski vuoden verran
(A Widow for One Year, 1998, suom. Kristiina Rikman 1998)
The World According to Garp teki minusta Irving-fanin parikymppisenä. Nyt on kaikki kirjat luettu jo kauan sitten eli on aika aloittaa uusintakierros. Leski vuoden verran tuli luettua tuoreeltaan, joten vuosia ehti kulua täysi tusina. Tämä on (muistaakseni) ainoa Irvingin kirja, jonka päähenkilö on nainen. Muut elementit ovat tuttuja: kirjailijaelämää, kuolemaa ja menetyksen pelkoa, seksiä ja väkivaltaa, sovinnontekoa menneisyyden kanssa. Vain paini puuttuu – tällä kerralla tilaa saa squash. Kirja teki minuun nyt vielä suuremman vaikutuksen kuin 23-vuotiaana. Irving on nero, haluaisin kätellä häntä ja pyytää nimmarin johonkin kirjaan. (Toivottavasti hän käy Suomessa vielä joskus, viimevuotisesta visiitistä kuulin liian myöhään.) Kuukauden paras.
Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann
(Swann: A Mystery, 1987, suom. Hanna Tarkka 2010)
Mary Swann oli (fiktiivinen) maatalon emäntä, jonka harmaa elämä päättyi synkästi väkivaltaisen aviomiehen käsissä. Jossain välissä Swann ehti kuitenkin kirjoittaa pieniä runoja, jotka nostivat hänet postuumiin kulttisuosioon. Tämä kirja kuljettaa tarinaa neljän eri henkilön näkökulmasta ja huipentuu Swann-symposiumiin, jossa sattuu ja tapahtuu. Carol Shields on tarinankertojana mielestäni samaa kaliiperia kuin John Irving – hän tuntuu saavan aikaiseksi kiehtovan kertomuksen aiheesta kuin aiheesta. Tämä ei ehkä ole ihan Shieldsin paras kirja, mutta erittäin hyvä silti. Suomentaja Hanna Tarkka on jälleen kerran tehnyt nimensä veroista työtä, joten lukunautinto on taattu.
(Tässä välissä aloitin Anita Brooknerin Rantahotellia, mutta se ei oikein lähtenyt. Luin jotain 40–50 sivua, kun ajattelin että siinä alkaisi tapahtua tai ilmenisi jotain nerokasta, sentään Booker-palkittu ja kaikkea, vaan eipä ei. En tykkää jättää kirjoja kesken, mutta mieluummin silti jätän kesken kuin luen mitään väkisin.)
Erlend Loe: Kurttila
(Kurtby, 2008, suom. Tuula Tuuva-Hietala 2008)
Epäonnistuneen lukuyrityksen jälkeen valitsin varman päälle. Loe on yleensäkin helppoa luettavaa, ja (varhaisnuorille suunnatut?) Kurt-kirjat ovat sieltä kevyimmästä päästä. Kurttila puolestaan on Kurt-kirjoista sieltä sekopäisimmästä päästä: Kurtin perhe lähtee lomalle kohti Suomea mutta jämähtääkin Ruotsiin keskelle omituista uskonnollista yhteisöä. Viihdyttävää.
Riitta Jalonen: Veteen pudonneet (2007)
Kirjatorin kivan näköisiä 50 sentin kirjoja tämäkin. Nopeasti luettu pikkutytön tarina, nättiä tekstiä, mutta ei siitä lopulta jäänyt kovin paljon käteen saati päähän. Kirja lähtikin kiertoon pian yllä olevan kuvan ottamisen jälkeen. (Riitan mies on Olli Jalonen, jonka kehutun Poikakirjan haluaisin lukea.)
Nicole Krauss: Rakkauden historia
(The History of Love, 2005, suom. Terhi Leskinen 2006)
Tämä hömppärakkausromaanin näköinen opus olisi varmasti jäänyt lukematta ilman suositusta. Hyvä ettei jäänyt, kirja antoi paljon. Pääosissa ovat vanha juutalaismies, nuori juutalaistyttö ja mystinen kirja, joka on kulkenut omia reittejään halki sukupolvien ja yli kielirajojen. Monitahoinen tarina kestää varmasti toisenkin lukukerran. Nicole Kraussin mies on arvostettu kirjailija Jonathan Safran Foer, jolta en (vielä) ole lukenut mitään. Näköjään minulle on tullut tavaksi tutustua kirjailijapariskunnista ensin naisen tuotantoon (vrt. Jaloset ja Hustvedt-Auster), mikä saattaa kertoa jotain minusta lukijana.
John Irving: Leski vuoden verran(A Widow for One Year, 1998, suom. Kristiina Rikman 1998)
The World According to Garp teki minusta Irving-fanin parikymppisenä. Nyt on kaikki kirjat luettu jo kauan sitten eli on aika aloittaa uusintakierros. Leski vuoden verran tuli luettua tuoreeltaan, joten vuosia ehti kulua täysi tusina. Tämä on (muistaakseni) ainoa Irvingin kirja, jonka päähenkilö on nainen. Muut elementit ovat tuttuja: kirjailijaelämää, kuolemaa ja menetyksen pelkoa, seksiä ja väkivaltaa, sovinnontekoa menneisyyden kanssa. Vain paini puuttuu – tällä kerralla tilaa saa squash. Kirja teki minuun nyt vielä suuremman vaikutuksen kuin 23-vuotiaana. Irving on nero, haluaisin kätellä häntä ja pyytää nimmarin johonkin kirjaan. (Toivottavasti hän käy Suomessa vielä joskus, viimevuotisesta visiitistä kuulin liian myöhään.) Kuukauden paras.
perjantai 31. joulukuuta 2010
Vuosikatsaus
Ajattelin joskus syksyllä, että täytyy pitää blogi hengissä vuodenvaihteeseen asti, jotta voin listata vuoden parhaat levyt. H-hetken lähestyessä into ei ollut kovin suuri, mutta sain kuin sainkin aikaiseksi.
Kymmenen parasta oli helppo valita, mutta järjestys on aika lailla arvottu:
1. Tindersticks - Falling Down a Mountain
Tätä tuli kuunneltua eniten, kai se sitten on paras. Tindersticks sen kuin paranee vanhetessaan.
2. The National - High Violet
Meinasi aluksi kuulostaa liian laskelmoidun nationalmaiselta, mutta muutaman kuukauden tauon jälkeen huomasin, että on se vaan hieno, parhaimmillaan kerrassaan tyrmäävä.
3. Surfer Blood - Astro Coast
Ei tehnyt isompaa vaikutusta keväisellä ensikuuntelulla, mutta kesällä osui ja upposi, loistava fiilis ja mureaa kitarointia.
4. Olavi Uusivirta - Preeria
Olavin sekametelisoppa sai lihakset nykimään ja silmäkulmat kostumaan.
5. Best Coast - Crazy for You
Valloittavan pirteää pop-energiaa.
6. Minä ja Ville Ahonen - s/t
Kypsä esikoislevy kuulostaa paremmalta kerta kerralta.
7. Laivue - s/t
Jyväskylän pojat löivät pöytään debyytin, joka ylitti odotukseni. Scifi-henkisistä sanoituksista, surahtelevista kitaroista ja krautahtavista rytmeistä muodostui yllättävän helposti sulatettava paketti.
8. Interpol - s/t
Interpol meinasi ensin vaikuttaa tylsältä, mutta jokin levyssä viehätti, ja toiston myötä se hiipi salakavalasti sydämeeni.
9. Teenage Fanclub - Shadows
TFC yltää listalle kuin listalle rutiinisuorituksellakin.
10. The Chemical Brothers - Further
Kemikaaliveljekset onnistuivat luomaan kiinnostavaa uutta materiaalia ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella.
Ihan kivoja levyjä julkaisivat myös mm. Band of Horses, Delay Trees, Hole, Nada Surf, The Radio Dept. ja The Zephyrs. Pettymyksiä olivat Manic Street Preachers ja These New Puritans sekä valitettavasti myös Magenta Skycode. Paljon on tietysti vielä kuulematta (saa suositella).
Kirjoja ehdin lukea tänä vuonna aika monta. Lukujärjestys:
1. Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy
2. Petri Tamminen: Muistelmat (II)
3. Joel Haahtela: Katoamispiste
4. John Irving: Last Night in Twisted River
5. Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa
6. Sari Vuoristo: Irti
7. Iris Murdoch: Kello [The Bell]
8. Henry Miller: Hiljaiseloa Clichyssä [Quiet Days in Clichy]
9. Mårten Westö: Eräänlaista lämpöä
10. Carol Shields: Ellei [Unless]
11. Nick Hornby: Otherwise Pandemonium
12. Iris Murdoch: Yksisarvinen [The Unicorn]
13. Einar Már Guðmundsson: Beatles-manifesti [Bítlaávarpid]
14. Iris Murdoch: Enkelten aika [The Time of the Angels]
15. Helmi Kekkonen: Kotiin
16. Carol Shields: Larryn juhlat [Larry's Party]
17. Rob Jovanovic: A Version of Reason - In Search of Richey Edwards
18. Iris Murdoch: Italialaistyttö [The Italian Girl]
19. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
20. Carol Shields: Sattumankauppaa [Happenstance]
21. Iris Murdoch: The Sandcastle
22. Nick Hornby: Shakespeare Wrote for Money
23. Iris Murdoch: A Severed Head
24. Roddy Doyle: The Commitments (II)
25. Inka Nousiainen: Kivienkeli
26. Iris Murdoch: An Unofficial Rose
27. Ian McEwan: Sovitus [Atonement]
28. Pelé: The Autobiography
29. Kauko Röyhkä: The Velvet Underground ja Lou Reed
30. Iris Murdoch: The Sea, the Sea
31. Carol Shields: Rakkauden tasavalta [The Republic of Love]
32. Anna Gavalda: Karkumatka [L'Echappée belle]
33. Roddy Doyle: The Snapper (II)
34. Nick Hornby: High Fidelity (III)
35. Carol Shields: Kivipäiväkirjat [The Stone Diaries]
36. Katja Kallio: Elokuvamuisti
37. Erlend Loe: Supernaiivi [Naiv. Super.] (II)
38. Einar Már Guðmundsson: Kaikkeuden enkelit [Englar alheimsins]
39. Jonathan Coe: The Dwarves of Death
40. Tim O'Brien: July, July
41. Iris Murdoch: Nunnia ja sotilaita [Nuns and Soldiers]
42. Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
43. Irvine Welsh: Crime
44. Raija Siekkinen: Saari
45. Roddy Doyle: The Van (II)
46. Dan Rhodes: Kulta [Gold]
47. John Irving: Elokuvaurani - muistelma [My Movie Business. A Memoir]
48. John Bayley: Iris - A Memoir of Iris Murdoch
49. Juha Itkonen: Seitsemäntoista
50. Iris Murdoch: Hyvä oppilas [The Good Apprentice]
51. Kauko Röyhkä: Tien laidalla Waterloo
52. Irvine Welsh: Reheated Cabbage
53. Mark E. Smith: Renegade - The Lives and Tales of Mark E. Smith
54. Iris Murdoch: Jackson's Dilemma
55. Jouni Paakkinen: Simpsonit - keltaisen perheen kaksi vuosikymmentä
56. Dan Rhodes: Pieni valkoinen auto [The Little White Car]
57. Enid Blyton: Seikkailujen laakso [The Valley of Adventure] (II)
58. Dan Rhodes: Timoleon Vieta palaa kotiin [Timoleon Vieta Come Home]
59. Iris Murdoch: The Flight from the Enchanter
60. Panu Räty: Muuri
61. Turkka Hautala: Salo
62. S. E. Hinton: Rumble Fish
63. Henry Rollins: Mustan kahvin blues [Black Coffee Blues]
64. Miettinen: Pitkäjano
65. Miina Supinen: Apatosauruksen maa
66. Sami Hilvo: Viinakortti
67. Enid Blyton: Viisikko aarresaarella [Five on a Treasure Island] (II)
68. Carson McCullers: Yksinäinen sydän [The Heart Is a Lonely Hunter]
69. Ian McEwan: Polte [Solar]
70. Aapeli: Koko kaupungin Vinski (III) (L)
71. Bernhard Schlink: Viikonloppu [Das Wochenende]
72. Roddy Doyle: Brownbread and War
73. Enid Blyton: Seikkailujen saari [The Island of Adventure] (II)
74. Aapeli: Vinski ja Vinsentti (III) (L)
75. Enid Blyton: Seikkailujen linna [The Castle of Adventure] (II)
76. Carson McCullers: Surullisen kahvilan balladi [The Ballad of the Sad Café]
77. Eduard Uspenski: Takuumiehet [Garantijnyje tšelovetški] (II) (L)
78. Iris Murdoch: The Nice and the Good
79. Carson McCullers: Heijastuksia kultaisessa silmässä [Reflections in a Golden Eye]
80. Enid Blyton: Seikkailujen meri [The Sea of Adventure] (II)
81. Iris Murdoch: Under the Net
82. Kaj Korkea-aho: Katso minuun pienehen [Se till mig som liten är]
83. Jonathan Coe: The Accidental Woman
84. Paavo Rintala: Pojat
85. Iris Murdoch: A Word Child
86. Iris Murdoch: Henry and Cato
(II) = toinen kerta
(III) = kolmas kerta
(L) = luin ääneen lapsille
Suurimman vaikutuksen tekivät Katoamispiste, Last Night in Twisted River, Larryn juhlat sekä Kello ja monet muut Murdochit.
Tällaisiin lukemiin tuskin pääsen kovin pian uudestaan, ehkä sitten eläkkeellä. Kiitän entistä työnantajaani ylimääräisestä vapaa-ajasta ja perhettäni kärsivällisyydestä!
Kärsivällisyydestä kiitän myös teitä, hyvät lukijat. Tilastojen mukaan täällä käy edelleen päivittäin kymmeniä ihmisiä, vaikka mitään ei tapahdu. Olen ollut tosi jumissa tämän blogin kanssa - kirjoitteluun ei vain tunnu riittävän aikaa, energiaa eikä motivaatiota. Koko touhu tuntuu jotenkin teennäiseltä.
En haluaisi lopettaa blogia kokonaan, mutta ei tällaista jahkailuakaan pidemmän päälle jaksa. Olisiko sellaisessa blogissa mitään järkeä, joka päivittyisi säännöllisesti kerran kuukaudessa? En tiedä, mutta ajattelin että voisin kokeilla. Palannen siis asiaan noin kuukauden päästä. Hyvää uutta vuotta!
Kymmenen parasta oli helppo valita, mutta järjestys on aika lailla arvottu:
1. Tindersticks - Falling Down a Mountain
Tätä tuli kuunneltua eniten, kai se sitten on paras. Tindersticks sen kuin paranee vanhetessaan.
2. The National - High Violet
Meinasi aluksi kuulostaa liian laskelmoidun nationalmaiselta, mutta muutaman kuukauden tauon jälkeen huomasin, että on se vaan hieno, parhaimmillaan kerrassaan tyrmäävä.
3. Surfer Blood - Astro Coast
Ei tehnyt isompaa vaikutusta keväisellä ensikuuntelulla, mutta kesällä osui ja upposi, loistava fiilis ja mureaa kitarointia.
4. Olavi Uusivirta - Preeria
Olavin sekametelisoppa sai lihakset nykimään ja silmäkulmat kostumaan.
5. Best Coast - Crazy for You
Valloittavan pirteää pop-energiaa.
6. Minä ja Ville Ahonen - s/t
Kypsä esikoislevy kuulostaa paremmalta kerta kerralta.
7. Laivue - s/t
Jyväskylän pojat löivät pöytään debyytin, joka ylitti odotukseni. Scifi-henkisistä sanoituksista, surahtelevista kitaroista ja krautahtavista rytmeistä muodostui yllättävän helposti sulatettava paketti.
8. Interpol - s/t
Interpol meinasi ensin vaikuttaa tylsältä, mutta jokin levyssä viehätti, ja toiston myötä se hiipi salakavalasti sydämeeni.
9. Teenage Fanclub - Shadows
TFC yltää listalle kuin listalle rutiinisuorituksellakin.
10. The Chemical Brothers - Further
Kemikaaliveljekset onnistuivat luomaan kiinnostavaa uutta materiaalia ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella.
Ihan kivoja levyjä julkaisivat myös mm. Band of Horses, Delay Trees, Hole, Nada Surf, The Radio Dept. ja The Zephyrs. Pettymyksiä olivat Manic Street Preachers ja These New Puritans sekä valitettavasti myös Magenta Skycode. Paljon on tietysti vielä kuulematta (saa suositella).
Kirjoja ehdin lukea tänä vuonna aika monta. Lukujärjestys:
1. Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy
2. Petri Tamminen: Muistelmat (II)
3. Joel Haahtela: Katoamispiste
4. John Irving: Last Night in Twisted River
5. Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa
6. Sari Vuoristo: Irti
7. Iris Murdoch: Kello [The Bell]
8. Henry Miller: Hiljaiseloa Clichyssä [Quiet Days in Clichy]
9. Mårten Westö: Eräänlaista lämpöä
10. Carol Shields: Ellei [Unless]
11. Nick Hornby: Otherwise Pandemonium
12. Iris Murdoch: Yksisarvinen [The Unicorn]
13. Einar Már Guðmundsson: Beatles-manifesti [Bítlaávarpid]
14. Iris Murdoch: Enkelten aika [The Time of the Angels]
15. Helmi Kekkonen: Kotiin
16. Carol Shields: Larryn juhlat [Larry's Party]
17. Rob Jovanovic: A Version of Reason - In Search of Richey Edwards
18. Iris Murdoch: Italialaistyttö [The Italian Girl]
19. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
20. Carol Shields: Sattumankauppaa [Happenstance]
21. Iris Murdoch: The Sandcastle
22. Nick Hornby: Shakespeare Wrote for Money
23. Iris Murdoch: A Severed Head
24. Roddy Doyle: The Commitments (II)
25. Inka Nousiainen: Kivienkeli
26. Iris Murdoch: An Unofficial Rose
27. Ian McEwan: Sovitus [Atonement]
28. Pelé: The Autobiography
29. Kauko Röyhkä: The Velvet Underground ja Lou Reed
30. Iris Murdoch: The Sea, the Sea
31. Carol Shields: Rakkauden tasavalta [The Republic of Love]
32. Anna Gavalda: Karkumatka [L'Echappée belle]
33. Roddy Doyle: The Snapper (II)
34. Nick Hornby: High Fidelity (III)
35. Carol Shields: Kivipäiväkirjat [The Stone Diaries]
36. Katja Kallio: Elokuvamuisti
37. Erlend Loe: Supernaiivi [Naiv. Super.] (II)
38. Einar Már Guðmundsson: Kaikkeuden enkelit [Englar alheimsins]
39. Jonathan Coe: The Dwarves of Death
40. Tim O'Brien: July, July
41. Iris Murdoch: Nunnia ja sotilaita [Nuns and Soldiers]
42. Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
43. Irvine Welsh: Crime
44. Raija Siekkinen: Saari
45. Roddy Doyle: The Van (II)
46. Dan Rhodes: Kulta [Gold]
47. John Irving: Elokuvaurani - muistelma [My Movie Business. A Memoir]
48. John Bayley: Iris - A Memoir of Iris Murdoch
49. Juha Itkonen: Seitsemäntoista
50. Iris Murdoch: Hyvä oppilas [The Good Apprentice]
51. Kauko Röyhkä: Tien laidalla Waterloo
52. Irvine Welsh: Reheated Cabbage
53. Mark E. Smith: Renegade - The Lives and Tales of Mark E. Smith
54. Iris Murdoch: Jackson's Dilemma
55. Jouni Paakkinen: Simpsonit - keltaisen perheen kaksi vuosikymmentä
56. Dan Rhodes: Pieni valkoinen auto [The Little White Car]
57. Enid Blyton: Seikkailujen laakso [The Valley of Adventure] (II)
58. Dan Rhodes: Timoleon Vieta palaa kotiin [Timoleon Vieta Come Home]
59. Iris Murdoch: The Flight from the Enchanter
60. Panu Räty: Muuri
61. Turkka Hautala: Salo
62. S. E. Hinton: Rumble Fish
63. Henry Rollins: Mustan kahvin blues [Black Coffee Blues]
64. Miettinen: Pitkäjano
65. Miina Supinen: Apatosauruksen maa
66. Sami Hilvo: Viinakortti
67. Enid Blyton: Viisikko aarresaarella [Five on a Treasure Island] (II)
68. Carson McCullers: Yksinäinen sydän [The Heart Is a Lonely Hunter]
69. Ian McEwan: Polte [Solar]
70. Aapeli: Koko kaupungin Vinski (III) (L)
71. Bernhard Schlink: Viikonloppu [Das Wochenende]
72. Roddy Doyle: Brownbread and War
73. Enid Blyton: Seikkailujen saari [The Island of Adventure] (II)
74. Aapeli: Vinski ja Vinsentti (III) (L)
75. Enid Blyton: Seikkailujen linna [The Castle of Adventure] (II)
76. Carson McCullers: Surullisen kahvilan balladi [The Ballad of the Sad Café]
77. Eduard Uspenski: Takuumiehet [Garantijnyje tšelovetški] (II) (L)
78. Iris Murdoch: The Nice and the Good
79. Carson McCullers: Heijastuksia kultaisessa silmässä [Reflections in a Golden Eye]
80. Enid Blyton: Seikkailujen meri [The Sea of Adventure] (II)
81. Iris Murdoch: Under the Net
82. Kaj Korkea-aho: Katso minuun pienehen [Se till mig som liten är]
83. Jonathan Coe: The Accidental Woman
84. Paavo Rintala: Pojat
85. Iris Murdoch: A Word Child
86. Iris Murdoch: Henry and Cato
(II) = toinen kerta
(III) = kolmas kerta
(L) = luin ääneen lapsille
Suurimman vaikutuksen tekivät Katoamispiste, Last Night in Twisted River, Larryn juhlat sekä Kello ja monet muut Murdochit.
Tällaisiin lukemiin tuskin pääsen kovin pian uudestaan, ehkä sitten eläkkeellä. Kiitän entistä työnantajaani ylimääräisestä vapaa-ajasta ja perhettäni kärsivällisyydestä!
Kärsivällisyydestä kiitän myös teitä, hyvät lukijat. Tilastojen mukaan täällä käy edelleen päivittäin kymmeniä ihmisiä, vaikka mitään ei tapahdu. Olen ollut tosi jumissa tämän blogin kanssa - kirjoitteluun ei vain tunnu riittävän aikaa, energiaa eikä motivaatiota. Koko touhu tuntuu jotenkin teennäiseltä.
En haluaisi lopettaa blogia kokonaan, mutta ei tällaista jahkailuakaan pidemmän päälle jaksa. Olisiko sellaisessa blogissa mitään järkeä, joka päivittyisi säännöllisesti kerran kuukaudessa? En tiedä, mutta ajattelin että voisin kokeilla. Palannen siis asiaan noin kuukauden päästä. Hyvää uutta vuotta!
keskiviikko 22. syyskuuta 2010
Kirjahüllü
Työkuvioita järjestellessä tuli laitettua myös koti kuntoon. Kirjatkin saivat lisää tilaa hengittää. Hyllyt näyttävät nyt paljon asiallisemmilta, kun teokset on lajiteltu kirjailijoittain.
Paraatipaikalle pääsivät Haahtelat, Murdochit, Hornbyt, Tammiset ja pari muuta valikoitua opusta.
Samalla selvisi, kenen kirjoja on hyllyissä eniten:
1. Iris Murdoch (23 kirjaa)
2. John Irving (16)
3. Nick Hornby (14)
4. Erlend Loe (10)
= John Steinbeck (10)
6. Anna-Leena Härkönen (9)
7. Carol Shields (8)
8. Roddy Doyle (7)
= Joel Haahtela (7)
= Ian McEwan (7)
= Petri Tamminen (7)
= Irvine Welsh (7)
(Päivitys 211010: Murdoch nousi kolmostilalta ykköseksi!)
Ketkäs teidän hyllyjänne hallitsevat?
Paraatipaikalle pääsivät Haahtelat, Murdochit, Hornbyt, Tammiset ja pari muuta valikoitua opusta.
Samalla selvisi, kenen kirjoja on hyllyissä eniten:
1. Iris Murdoch (23 kirjaa)
2. John Irving (16)
3. Nick Hornby (14)
4. Erlend Loe (10)
= John Steinbeck (10)
6. Anna-Leena Härkönen (9)
7. Carol Shields (8)
8. Roddy Doyle (7)
= Joel Haahtela (7)
= Ian McEwan (7)
= Petri Tamminen (7)
= Irvine Welsh (7)
(Päivitys 211010: Murdoch nousi kolmostilalta ykköseksi!)
Ketkäs teidän hyllyjänne hallitsevat?
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
Twisted River / Tindersticks
Kuukauden matka on ohi, Last Night in Twisted River päättyi toissa iltana. Etappeja oli pakko pidentää loppua kohden, imu oli liian voimakas vastustettavaksi. Kyllä se Irving on aika nero. Mies on pian jo 68-vuotias, toivottavasti jaksaa kuitenkin kirjoittaa vielä pitkään.Kirja ilmestyy suomeksi toukokuussa, joten Kristiina Rikmanin työ lienee lähes loppusuoralla. Kaunokirjallisuuden suomentajia on pakko arvostaa. Olen itsekin käännösalalla, mutta käännän enimmäkseen vain kuivia asiatekstejä. Vaikka ei niissäkään mitään vikaa ole - tässä taloustilanteessa pitää olla tyytyväinen siihen, että saa ylipäätään kääntää mitään. Työpaikkani oli viime viikot vaakalaudalla, ja vasta tänään sain helpottavan tiedon töiden jatkumisesta. Monelle työkaverille ei käynyt yhtä hyvin, ja heitä tulee kyllä ikävä.
Hieman stressaavaa alkuviikkoa helpotti Tindersticksin uusi levy, joka tuntuu täyttävän odotukset kevyesti. Tästä saattaa hyvinkin tulla ensimmäinen tänä vuonna ostamani uutuuslevy, ja "joudun" kai ostamaan sen Swampista(*, koska Plattaa ei ilmeisesti enää ole. Kävin siellä viimeisen kerran lauantaina, ja nettisivukin sulkeutui eilen. Nyyh. Elämme todellakin kovia aikoja, sillä ikuisuuksia toiminut Tunnelin Levykin on nyt sulkemassa ovensa.
Uusia levyjä on kuitenkin luvassa edelleen: The National on lupaillut julkaisevansa viidennen albuminsa toukokuussa. Tindersticksin tavoin myös The National on siirtynyt 4AD:n maineikkaaseen talliin. Kuten olen aiemminkin maininnut, National-levyistä suosikkini on Alligator, mutta myös tuoreempi Boxer oli sen verran kova tuotos, että tuskin bändin kuntokäyrä on vieläkään pahasti laskussa.
Loppukevennykseksi vielä kotimaisen Burning Heartsin uusi sinkku Night Animal, jonka Shelflife julkaisi eilen seiskatuumaisena. Kiva biisi, mutta ei sentään läheskään viimevuotisen I Lost My Colour Visionin tasoa, joten rahat taitavat säästyä tällä kertaa.
*) Lisäys klo 19.39: Kävin ostamassa levyn. CD maksoi vain 14,95 euroa, ja sain kaupan päälle julisteen, vaikken itse olisi osannut sellaista pyytää. Ei enää pahaa sanaa Swampista tässä blogissa!
torstai 14. tammikuuta 2010
Kevyttä ja painavaa
Luen juuri John Irvingin viimevuotista tiiliskiveä Last Night in Twisted River. Taitaa olla Irvingin kahdestoista romaani. Ensimmäisenä luin Garpin maailman (The World According to Garp) kesällä 1995, ja sen jälkeen olen lukenut kaikki muutkin. Irving on verraton tarinankertoja, joka saa mitä uskomattomimmat juonenkäänteet kuulostamaan uskottavilta. Henkilöt jäävät mieleen pitkäksi aikaa lukemisen jälkeenkin. Minulla ei ole mitään kiirettä saada tätä uusinta kirjaa loppuun - päinvastoin, haluan nautiskella siitä pitkään. Väliin voin silloin tällöin lukaista jonkin pikku kirjan, jotta pysyn suunnilleen lukutavoitteessani (1 kirja/viikko).
Viime aikojen parhaat lyhyet tarinat on kirjoittanut Petri Tamminen. Hänen koko tuotantonsa on melko nopeasti luettu, mutta onneksi sen pariin kelpaa palata uudestaankin. Luin juuri toista kertaa Muistelmat (2004) - reilut 70 sivua välähdyksiä Tammisen siihenastisesta elämästä. Ei mitään ihmeellistä, aivan arkisia muistikuvia, mutta silti kiehtovia ja hauskojakin. Kuten nyt vaikka tämä:
*****
1978, Turku
Uusi arpa
Naapurin Timo myi urheiluseuran arpoja. Hänellä oli yksi arpa jäljellä. Äiti osti sen. TÄLLÄ ARVALLA VOITTAA UUDEN ARVAN, siinä luki. Timo punastui ja lähti. Säilytin arpaa kirjoituspöydän laatikossa ja katselin sitä joskus. Myöhemmin se katosi.
*****
Päivän paras uutinen oli, että voitin Rumban vuosiäänestyksen arvonnasta levy-, kirja- tai T-paitapalkinnon. Varmasti jotain tosi hienoa... Kuinka jännittävää! Tuurini takia en jaksanut edes harmitella omien suosikkieni olematonta menestystä, enkä toisaalta olettanutkaan, että esimerkiksi Puumaja olisi pärjännyt (tunnelmallinen Meriselityksiä oli ehdokkaani vuoden kotimaiseksi levyksi). Kriitikkoäänestyksessä Puumaja tosin näköjään sijoittui 22:nneksi, ja jos oikein ymmärsin, onni potkaisi yhtyeen laulajaa samassa arvonnassa kuin minuakin (ja vielä kovemmin: hän voitti Conversen kengät). Heh.
[Lisäys: Olihan Plattakin pärjännyt, viides sija levykauppaäänestyksessä. Kannattaa lopettaa huipulla?]
Viime aikojen parhaat lyhyet tarinat on kirjoittanut Petri Tamminen. Hänen koko tuotantonsa on melko nopeasti luettu, mutta onneksi sen pariin kelpaa palata uudestaankin. Luin juuri toista kertaa Muistelmat (2004) - reilut 70 sivua välähdyksiä Tammisen siihenastisesta elämästä. Ei mitään ihmeellistä, aivan arkisia muistikuvia, mutta silti kiehtovia ja hauskojakin. Kuten nyt vaikka tämä:
*****
1978, Turku
Uusi arpa
Naapurin Timo myi urheiluseuran arpoja. Hänellä oli yksi arpa jäljellä. Äiti osti sen. TÄLLÄ ARVALLA VOITTAA UUDEN ARVAN, siinä luki. Timo punastui ja lähti. Säilytin arpaa kirjoituspöydän laatikossa ja katselin sitä joskus. Myöhemmin se katosi.
*****
Päivän paras uutinen oli, että voitin Rumban vuosiäänestyksen arvonnasta levy-, kirja- tai T-paitapalkinnon. Varmasti jotain tosi hienoa... Kuinka jännittävää! Tuurini takia en jaksanut edes harmitella omien suosikkieni olematonta menestystä, enkä toisaalta olettanutkaan, että esimerkiksi Puumaja olisi pärjännyt (tunnelmallinen Meriselityksiä oli ehdokkaani vuoden kotimaiseksi levyksi). Kriitikkoäänestyksessä Puumaja tosin näköjään sijoittui 22:nneksi, ja jos oikein ymmärsin, onni potkaisi yhtyeen laulajaa samassa arvonnassa kuin minuakin (ja vielä kovemmin: hän voitti Conversen kengät). Heh.
[Lisäys: Olihan Plattakin pärjännyt, viides sija levykauppaäänestyksessä. Kannattaa lopettaa huipulla?]
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
