Sudenmarjan maku

Reidar Palmgren: Sudenmarja
Otava 2012, 317 sivua
(Kirjastosta, luettu loppuun ti 8.1.2013 klo 23.14)

"Iso mustikka", sanoi pieni siskoni mökillä muinoin. Äiti hätkähti – eihän täällä rannassa mustikoita kasva! – ja kaivoi sudenmarjan tyttösen suusta, ennen kuin mitään vahinkoa ehti tapahtua.

Reidar Palmgrenin Sudenmarjaa ei niin vain sylkäistäkään pois, se pakottaa pureksimaan ja jättää vahvan jälkimaun. Pääosassa on luonnonlapsi Tuula, joka työskentelee kaupungin puisto-osastolla. Tuula on omalaatuinen tyyppi, haaveilee usein omiaan eikä paljon puhu. Ilkeät työkaverit pitävät häntä vajaamielisenä, mutta Tuulalla on suojelijana esimiehensä, vanhan koulukunnan kaupunginpuutarhuri Holopainen.

Luonto, kasvit ja eläimet ovat Tuulalle kaikki kaikessa. Niihin hän samaistuu, niitä hän ymmärtää ja ne häntä, ihmisistä ei oikeastaan niin väliä. Tuulan valtakunnassa kaupunginpuiston pohjoissektorilla aluskasvillisuus saa rehottaa vapaasti, puut saavat lahota ja eläimet pesiä rauhassa. Kun polun varrella kasvavista sudenmarjoista tulee ongelma, Tuula ei kitke marjoja vaan siirtää polun. Pahaksi onneksi lähistöllä asuu vihaisen susikoiran omistava bisnesmies, paikallisvaikuttaja Sirén, jonka mielestä ei ole mitään järkeä asua rannan lähellä, jos omasta ikkunasta ei näy vettä.

Mukana kuvioissa ovat myös kaupunkia terrorisoiva töhertelijä ja hämärän rajamailla liikkuva vartija. Vähitellen soppa sakenee ja saa yhä mielikuvituksellisempia muotoja.

Tämä ei ole mikään hyvän mielen kirja, inhottaviakin tapahtuu. Lukeminen sujui kuitenkin nopeasti, sillä henkilöt herättivät kiinnostuksen ja juoni veti. Palmgren on taitava kertoja, kieli on ilmaisuvoimaista ja nokkelaakin ("Kadut olivat pettyneet, märät ja tyhjät"). Kiinnostavan tarinan ohessa kirja puolustaa luontoarvoja ja tarjoaa hienovaraista yhteiskuntakritiikkiä. Kaiken kaikkiaan ihan mainio lukukokemus.

★★★★

Googlailin muita arvioita, ja moni näyttää suhtautuneen kirjaan penseämmin. Minusta tämä oli samaa tasoa kuin syksyllä lukemani Palmgrenin esikoinen Jalat edellä – molemmat kirjat olivat osin aika omituisia mutta viihdyttäviä. Pitää lukea kaksi muutakin Palmgrenia jossain vaiheessa.

P.S. Poplaari-nimijupakka päättyi onnellisesti: Lähetin maanantai-iltana sähköpostia Ylen ohjelmapalautteeseen ja sain eilen ohjelmapäälliköltä nöyrät pahoittelut epähuomiossa tehdystä nimivarkaudesta. Tänään posti toi vielä valtavan kirjekuoren, jossa oli Radio Suomen seinäkalenteri ja tyylikäs kangaskassi. Eihän tässä enää viitsi kantaa kaunaa, hautaan siis sotakirveen. :)

Palasia

Arvasin ettei Köngäs voita Finlandiaa, mutta ehdokkuus oli iloinen yllätys. Kaikesta päätellen Lundberg on palkintonsa ansainnut, ja kirja kiinnostaa jopa minua ihan eri tavalla kuin Finlandia-voittajat yleensä. Harmi ettei liene mitään toivoa saada sitä kirjastosta tai divarista lähiaikoina.

The Babies -yhtyeen Our House on the Hill vaikuttaa yllättävän pirtsakalta rocklevyltä.(* Pitää näköjään ottaa Nuorgamin minikritiikit tarkempaan seurantaan.

Hollinghurstin kanssa meinasi sittenkin tulla kiire, vähän stressaavia nuo pikalainat. Mutta kannatti ehdottomasti valvoa myöhään, Vieraan lapsi kasvoi hienoksi kokemukseksi. Kirjan luettuani teki mieli muuttaa Englantiin, alkaa metsästää harvinaisia kirjoja ja kirjoittaa runoja. Ja taas näitä outoja yhteensattumia: kirjassa mainittiin runoilija Henry Newbolt, jonka nimi esiintyi koodinimenä (Majuri Newbolt) edellisessä lukemassani kirjassa (MacDonaldin Linnuntietä). Tätä ennen en varmasti ollut ikinä kuullut koko tyypistä, ja nyt nimi tuli vastaan kahdessa kirjassa peräkkäin. Mystistä.

Tom Perrotta rokkaa! Lupaan yrittää paneutua aiheeseen perusteellisemmin joskus, tällä hetkellä tekisi vain mieli ahmia miehen loputkin kirjat. Jotenkin tuntuu, etten malta vastustaa kiusausta kovin pitkään.

Kirjaston kierrätyskärrystä löytyi lauantaina Reidar Palmgrenin Jalat edellä, jonka lukaisinkin sitten saman tien. Kirja oli erinomaisen viihdyttävä, vaikka lopusta jäikin vähän hämmentynyt olo. Palmgrenia tulee varmasti luettua lisääkin.

Huomenna pikkujoulut ja Vadelmavenepakolainen Tampereen Teatterissa.(** Odotan mukavaa iltaa – tykkäsin kirjasta pari vuotta sitten, ja näytelmääkin on kehuttu. Ylipäätään kivaa päästä taas teatteriin, alkuvuoden kiivaan rupeaman jälkeen on ollut hiljaista sillä rintamalla.

*) No joo, toisella kuuntelulla Babies tuli jo ehkä vähän toisesta korvasta ulos. En tiedä, täytyy kuunnella kolmannen kerran myöhemmin. Päivän paras levy on joka tapauksessa The House of Loven iki-ihana The German Album.

**) Lisäys 6.12.: Näytelmä oli varsin viihdyttävä. Kesti vähän aikaa lämmetä (ehkä en vain ole tottunut komedioihin), mutta vauhtiin päästyä naurettavuuksia riitti. Päähenkilö oli hyvä ja pari sivuosien esittäjää välillä suorastaan hulvattomia. Huomasin etten muistanut kirjasta paljoakaan, mutta ei se haitannut.