sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Kalle Päätalo, loti mies

Eikös se Päätalo kirjoittanut joitain tylsiä pappajuttuja, paksuja ja rumia kirjoja, ketä kiinnostaa?



Ennakkoluuloni alkoivat horjua luotettavien tahojen kehujen ja Knasu-vertausten myötä, ja Huonemiehen poika (1971) räjäytti ne atomeiksi.

Omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan ensimmäinen osa kertoo tietysti kirjailijan lapsuudesta. Kalle oli isopäinen ja kierosilmäinen poika, joka ei millään meinannut oppia kävelemään.

Oli ruvennut näyttämään siltä kuin Päätalon suvun tämä haara alkaisi palata siihen neljän tukipisteen varassa tapahtuvaan kulkemismuotoon, jolla tavalla väitetään kaukaisten esi-isiemme siirtyneen puusta toiseen.

Lopulta poika pääsi jaloilleen, mutta liikkui pitkään kömpelösti. Ärrävikakin vaivasi.

Elämä ei muutenkaan ollut helppoa 1920-luvun Taivalkoskella, Kallen tekoseudulla. Perhe asui muiden nurkissa, kunnes isä pystytti oman pienen hirsimökin Kallioniemeen, Jokijärven rannalle. Olot olivat alkeelliset. Päätaloilla ei ollut minkäänlaista käymälää, vaan tarpeet tehtiin tunkiolle. Setämies omisti vain kaksi alusvaatekertaa, kulki aina kaksi viikkoa samoissa kalsareissa. Terveyttä hoidettiin kuppaamalla: kun poski turposi, hammastoukka kaijotettiin kuppaussarvilla.

Herkko-isän viikot kuluivat tukkisavotassa, joten Kalle ja vähitellen kasvanut sisarusjoukko varttuivat lähinnä äitinsä Riitun hoivissa. Kerkeäväinen poika aiheutti äidille huolia ja sai usein tuta takaposkillaan vitsan, myöhemmin remminkin. Lisäksi äiti jaksoi ihmetellä Kallen jatkuvaa tiedonjanoa ja "akkamaista" kysymysten viljelyä – poika olisi kuunnellut kaikenlaisia tarinoita loputtomiin. Onneksi Kalle kuitenkin osoitti myös kunnon työmiehen elkeitä jo nuorella iällä.

Tästä kaikesta Päätalo kertoo rehevällä kielellään, jaaritellen mutta kiehtovasti ja hauskasti. Hämäläisen nykylukijan silmään kieli on paikoin melko eksoottista, mutta kärryillä pysyy ongelmitta. Paikallisten vieras puheenparsi alkaa vähitellen viehättää, ja oudot sanat tulevat tutuiksi. Loti-sanan tarkka merkitys ei tosin ole vielä selvinnyt, mutta oletan sen tarkoittavan osapuilleen samaa kuin kelpo.

Päätalolla ja Knausgårdilla on yhteistä ainakin se, että molemmat laittavat itsensä rohkeasti likoon ja osaavat jaaritella kiinnostavasti aiheesta kuin aiheesta. Minusta Päätalo on Huonemiehen pojassa kaikkein mielenkiintoisimmillaan kuvatessaan omia ajatuksiaan ja tuntojaan sekä värikkäitä paikallisia hahmoja, mutta hänellä on taito saada lukija kiinnostumaan kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.

Kirja teki siis suuren vaikutuksen. Luultavasti joudun nyt kahlaamaan läpi koko Iijoen: 544 sivua luettu, yli 16 000 jäljellä. Tekee mieli jatkaa aika pian, lainasin jo kaksi seuraavaa osaa...

tiistai 3. joulukuuta 2013

Finlandia-voittaja laulaa

Riikka Pelo voitti Finlandia-palkinnon teoksellaan Jokapäiväinen elämämme. Onnittelen.

En ole lukenut Pelon kirjoja, mutta kuulin jo vuosia sitten hänen lauluaan tšekkiläisen The Ecstasy of Saint Theresa -yhtyeen levyllä Susurrate (1992). Nyt haastankin Pelon kasvavan fanijoukon kuuntelemaan palan hänen varhaistuotantoaan. Lupaan lukea kirjan, jos te kaikki kuuntelette tuon biisin. ;)



Kyllä se laulukin sieltä tulee, alkaa jossain 1.30:n paikkeilla. Mielenkiintoinen ääni, eikö vain. Saako joku selvää kaikista sanoista?

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Heräämisen vaikea myrsky

Erkka Filander voitti
Hesarin esikoispalkinnon teoksellaan
Heräämisen valkea myrsky.
Hieno juttu, onnittelen.



Satuin lainaamaan kirjan juuri sopivasti.
Luin sen palkitsemispäivän iltana.
Eilen luin sen uudelleen.
Aikamoinen pläjäys.
61-sivuinen runomyrsky.

Omistin keuhkollisen ilmaa
jonka olin muuttanut iloni tuoksuiseksi.

Filander on tosi lahjakas, palkintonsa ansainnut.
Pakko myöntää: minulle kirja oli hieman liikaa.
Se vyöryy päälle, jyrää pehmeästi alleen.
Hengästyttää, häikäisee, hämmentää.
Ihastuttaa mutta myös turhauttaa.

Vika lienee lukijassa, olen tottumaton tällaisiin purkauksiin.
Ryöpytys ja vellonta tulevat varmaan kirjoittajalta luonnostaan.
Ne sopivat toki myrskyn luonteeseen:
välillä tyyntyy, sitten puhuri taas yltyy.

Ylitsepursuilun joukossa on paljon hienoja hetkiä.
Kauniita kuvia ja oivalluksia, joista nautin ihan irrallisinakin.

Väsymys valahtaa yltäsi
kuin kylpyvesi.
Olet kulkenut pitkän matkan suljetuissa silmissä,
katseessa vielä hetken silmäluomien maisemat.

Pieniä, lähes huomaamattomia viisauksia.

Kun halutaan nauttia maailmasta
istutaan ja nautitaan vaikka portaikossa.

Turhan suuri osa tekstistä viuhuu kuitenkin yli.
Haluaisin heittäytyä, liitää mukana, mutta mätkähtelen maahan.

Katuojat kiekuvat eteisen jalanjäljissä
ja yrittävät saavuttaa tulipalojen äänen.

Ehkä asenteeni on väärä, eihän kaikkea tarvitse ymmärtää.
En kuitenkaan mahda mitään sille, että turhaudun.

Kaiken kaikkiaan hyvä mutta ristiriitainen kokemus.
Täytyy lukea joskus kolmannenkin kerran.
Mutta ehkei ihan heti. (*



Kirja on ladattavissa Poesian sivuilta.

*) Oli sittenkin pakko lukea kolmannen kerran jo muutaman päivän päästä, ennen kuin palautin kirjan kirjastoon. Todella vahva teos.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Runoisku

Kevätpäivä kesken marraskuun!

Illan tummetessa lampsin
kirjastosta kotiin päin
hyvillä mielin.
Kadulla kansaa laidasta laitaan –
minä luultavasti ainoa,
jonka repussa viisi
Mikko Kilven runokirjaa.

Piipahdus Akateemiseen ja yllätys:
uutta Juhani Tikkasta?
Ei ollut uutta, oli vanhaa,
Viita-akatemian runoisku.



Otin kirjan, kun käskettiin.
Mietin näyttäisinkö sen kassalla,
mutta päätin osoittaa urheilumieltä.
Kävelin ulos kirja kädessä,
vartijat antoivat mennä.

Hauska kokemus ja ilmainen runoteos
yhdellä iskulla. Kiitos!

tiistai 12. marraskuuta 2013

MATKA TULEVAISUUTEEN

OLI KERRAN KAKSI VELJESTÄ. HEILLÄ OLI AIKAKONE. ERÄÄNÄ PÄIVÄNÄ TOINEN VELJEKSISTÄ MATTI NIMELTÄÄN SANOI EMME OLE PITKÄÄN AIKAAN KÄYTTÄNYT AIKAKONETTA. MENNÄÄN SILLÄ NYT TULEVAISUUTEEN HIHKAISI TOINEN VELJEKSISTÄ ERKKI NIMELTÄÄN. JA NIIN HE KUNNOSTIVAT AIKAKONEENSA JA LÄHTIVÄT MATKAAN. PIAN KONE PYSÄHTYI JA VELJEKSET HÄMMÄSTYKSEKSEEN HUOMASIVAT OLEVANSA VANHASSA LINNASSA. YHTÄKKIÄ JOKU HUITAISI MATTIA SELKÄÄN. APUAA! HUUSI ERKKI TIPPUESAAN LATTIASSA OLEVASTA AUKOSTA. MATTI OLI PYÖRTYNYT JA ERKKI OLI KUOLLUT
SEN PITUINEN SE.

– Pekka 8 v

perjantai 8. marraskuuta 2013

Murhaavan hyvä Murakami

1Q84, sinä komea pirulainen! Sekoitit sumean syyspääni, sait kuun kumottamaan kahta kovemmin. Sinun jälkeesi muut romaanit eivät hetkeen tuntuneet miltään, pystyin lukemaan vain runoja ja sanomalehtiä.



Aomame ja Tengo, kaksi yksinäistä sielua omilla kiertoradoillaan. Ihmeellinen Fuka-Eri, sanoinkuvaamaton Ushikawa ja monta muuta mieleenpainuvaa tyyppiä. Kirjallista juonittelua, rakkauden etsintää, piileskelyä ja salapoliisihommia – turha selittää, pakko kokea.

Kolmiosaisen 1Q84:n osat 1 ja 2 ilmestyivät suomeksi yksissä kansissa keväällä, osa 3 viime kuussa. Luin ykköskakkosen suomeksi syyskuussa, kolmosen englanniksi kuukautta myöhemmin. Kielenvaihto kesken kaiken ei häirinnyt, pikemminkin sopi kirjan viistoon maailmaan. Murakami on taas pannut parastaan, mutta aivan kuin Kafka rannalla, myös 1Q84 on epätavallisista elementeistään huolimatta "uskottava", helppolukuinen ja koukuttava kertomus. Yli tuhatsivuinen järkäle loppuu liian pian.

Huikea teos. Suosittelen sitä esim. ihmisille, jotka tykkäävät kirjoista ja tunteista. Nähdään liukumäellä!

maanantai 28. lokakuuta 2013

R.I.P. Lou

Eihän Lou Reed voi kuolla.
Ei ainakaan niin kauan kuin
maailmassa on yksikin levysoitin.



Päivän soundtrack:
Transformer
The Velvet Underground & Nico
White Light/White Heat
The Velvet Underground
Loaded
Songs for Drella


sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Superhypermegamessulauantai

Ensimmäinen kerta Helsingin kirjamessuilla! Huonosti nukuttu viikko ja pieni flunssanpoikanen eivät paljon painaneet, kun lähdin matkaan kera kipsikätisen äitini ja romaaninsa julkaisua odottavan siskoni. En oikein tiennyt mitä odottaa, ja vaikka olisinkin tiennyt, odotukset olisivat ylittyneet.

Mukaan tarttui mahtavia kokemuksia ja kirjoja. Kuvat otin vasta kotona, mutta linkitän jutun sekaan pari kuvakavalkadia paikan päältä. Tapasin koko joukon kivoja bloggaajia ja muita tuttuja. Käsittämätön tunnelma, kun valtava sali on täynnä kirjoja, kirjailijoita, kirjanystäviä ja hälinää. Kuuden tunnin visiitti jäi väkisinkin pintaraapaisuksi, mutta mikä raapaisu se olikaan...



Kuulin kiintoisan keskustelun kirjablogeista ja lukupiireistä. Ostin viimein Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjablogikirjan, tietysti nimmaroituna. Muuta en ehtinytkään uusien kirjojen osastolta ostaa. Hienolta siellä kyllä näytti, katsokaa vaikka Hannan blogista.

Divaripuolella hakuammunta tuotti napakymppejä. Heti alkuun löysin vitosella Arto Lapin esikoisen, jota olen metsästänyt koko vuoden. Ja toisaalla myytiin runokirjoja eurolla! Valikoin viisitoista.



Runohyllyn hinta-laatusuhde oli aikamoinen – olisin voinut ostaa paljon enemmänkin, mutta jätin armollisesti herkkuja muillekin. Rakastan tällaisia ohuita runokirjoja, viisautta tiiviissä muodossa. Katsokaa nyt ylimmästä kuvasta, miten pieneen tilaan kuusitoista kirjaa mahtuu. Tuntemattoman kriitikon kommenti Risto Kormilaisen kirjasta meni pahasti metsään (luin teoksen jo illalla, hyvä oli):



Iltapäivän hiihtelin Haahtelan perässä. Ensin lempikirjailijani kertoi omista lempikirjoistaan Martti Anhavalle. Anhava on Haahtelan kustannustoimittaja (jos kuulin oikein) ja muutenkin fiksun oloinen mies. Hänen äitinsä Helena Anhava olisi näemmä ollut messuilla mukana runoretrospektiivissä, jota kuuntelin vain vaimeasti sivukorvalla divarihyllyjen välistä. Kenties Helena Anhava luki runojaan juuri silloin, kun ostin nuo kaksi hänen 70-luvun kokoelmaansa. Ne näyttävät niin kivoilta, että olisi kyllä pitänyt päästä kuulemaan tekijän lausuntaa (semminkin kun hän on jo 88-vuotias, eli kovin monta tilaisuutta tuskin enää tulee). No, kai messupäivään pitää yksi hutikin mahtua.

Mutta siis ne Haahtelan lempparit. Nuori Joel innostui lukemisesta kuvataiteen kautta, aloitti 16-vuotiaana taiteilijaelämäkerroista (mm. Irving Stonen Vincent van Gogh -kirja). Hiukan myöhemmin kuvaan astui Juhani Aho, jonka teoksista erityisen vaikutuksen tekivät Yksin (kuten Haahtelan uusin romaanikin osoittaa) ja Papin tytär.

Orhan Pamukin Istanbul vei Haahtelan Turkkiin, ja Antonio Muñoz Molinan Talvi Lissabonissa opasti Joelin maahan, jonne hän sukelsi kirjoittaessaan yhtä upeimmista kirjoistaan. (Siis romaania Tule risteykseen seitsemältä, jota lukiessa ei kyllä uskoisi, ettei Haahtela ollut itse vielä käynyt Portugalissa. Tai enhän minäkään siellä ole käynyt, mutta kuvaus kuulostaa niin vakuuttavalta.)

Autiolle saarelle Haahtela valitsisi Thomas Mannin Taikavuoren, jossa riittäisi pureskeltavaa. Mies on kuulemma lukenut kirjan kahdesti, ensin parikymppisenä ja uudestaan viitisen vuotta sitten, ja huomannut siinä tiettyjä yhtymäkohtia omaan lapsuuteensa (Joel asui 15-vuotiaaksi asti Tiuruniemessä tuberkuloosiparantolan kupeessa). Taikavuoren ja Pamukin kirjat tiesinkin jo Haahtelan suosikeiksi, mutta muut olivat minulle uutta tietoa (enkä ole lukenut noista kirjoista muita kuin Ahon Yksin). Odotin mainintaa James Salterista ja Raija Siekkisestä, mutta ehkä aika loppui kesken. Lopuksi Haahtela kertoi pikaisesti nykyisistä suosikeistaan ja mainitsi palanneensa elämäkertojen pariin, tällä kertaa muusikoiden (Wagner, Callas, Rubinstein ja muut "poikkeusihmiset").



Seuraavaksi siirryttiin samalla kokoonpanolla salin toiseen nurkkaan isommalle lavalle, jonka lähiympäristön oli tukkinut Jorma Ollila. Raha puhui, aikarajat venyivät ja paukkuivat, mutta lopulta Ollila poistui yleisöineen ja jätti lavan Haahtelalle, joka kyllä hänkin veti mukavasti kuulijoita. Uusinta romaania Tähtikirkas, lumivalkea käsitelleestä puolituntisesta en valitettavasti tehnyt muistiinpanoja. Pääsin eturiviin ja keskityin kuuntelemaan, viisaat sanat särkyneestä mielestä eheyttivät omaani.

Haastattelun jälkeen sain Tähtikirkkaaseen sykähdyttävän signeerauksen, kirjailija muisti faninsa vuosien takaa. Kotiinlähdön lähestyessä ehdin vielä kuunnella suurimman osan päivän kolmannesta Haahtela-haastattelusta, joten makeaa tuli totisesti mahan täydeltä.

Sara otti hyviä kuvia Haahtelasta ja muista messukohteista, samoin Katja. Ja Kirsin blogissa on pitkä lista linkkejä, joiden takaa löytyy lisää messujuttuja. Niiden parissa kelpaa jatkaa fiilistelyä.

Omien kokemusteni ja löytöjeni lisäksi iloitsen siskoni Anni Kytömäen alkavasta kirjailijanurasta. Hänet kutsuttiin eilen yllättäen lounastamaan Gummeruksen kirjailijaporukan kanssa, ja ensi vuonna Anni lienee sitten itse lavalla puhumassa. Pitää palata paikalle jo sen takia, ja muutenkin luulen, etten jatkossa malta jättää yksiäkään messuja väliin, kun nyt olen niiden makuun päässyt. Kiitos kaikille asianosaisille!

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Runoilijaimme ääni



Tämän teoksen tarjoama sana on kokonaisuudessaan, runoilijoitten itsensä esittämänä, puhuttu julki radiossa kevätkaudella 1945 esityssarjassa "Runoilijaimme ääni". Sarjan tarkoitus oli [– –] tarjota runoutemme ystäville tilaisuus kuulla nykyhetken huomattavimpien runoilijoittemme oma persoonallinen ääni.



Kertun aarre oli päätynyt kirpputorille,
kuolema lienee erottanut.
Entisaikain ihmisillä oli hienoja käsialoja.



Kirjassa pääsee ääneen yhdeksäntoista runoilijaa.
Jokaisesta on pieni esittelyteksti ja piirroskuva.
Oiva tilaisuus paikkailla aukkoja runosivistyksessä.
Aale Tynniltäkään en aiemmin ole lukenut mitään,
vaikka muistan nimen jo lapsuuskodin hyllystä.



Runo nimeltä "Pieni poikani" koskettaa, varsinkin kun tietää pojan,
runoilija Matti Pirisen, kuolleen jo 28-vuotiaana.

----------

Toissa päivänä kuulin hieman erilaisten runoilijoiden ääntä, kun kirjastossa esiintyi kolme skottirunoilijaa: Donald Adamson, Liz Niven ja Chrys Salt. Kokemus oli vaikuttava ja inspiroiva. Sama kolmikko (ja kaksi muuta runoilijaa) esiintyy Arkadia International Bookshopissa Helsingissä tiistaina 15.10. klo 18. Suosittelen!

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Arvon varvon



Ennätyksellisen epäsuosion saavuttaneessa Haahtela-arvonnassa

Kirjain-lehden voitti Sara,
Elenan voitti Joana ja
Kaksi kertaa kadonneenkin voitti Sara!

Onnittelut voittajille ja kiitokset muillekin.

lauantai 28. syyskuuta 2013

Tää olis blogijuttu Haahtelan novelleista, jooko?

Olipa taas kerran blogijuttu, joka viihtyi päässäni niin hyvin, että päätti jäädä sinne asumaan.

Jutun aiheena olisivat olleet Joel Haahtelan novellit. Kesällä yritin houkutella juttua esiin. Uuden romaanin julkaisua odotellessa olisi ollut hyvä tilaisuus esitellä siihenastiset novellit.



Novelleja oli kaksi. Ensimmäinen oli "Zaia", joka julkaistiin Miehen rakkaus -antologiassa (Gummerus, 2008). Siinä mies muisteli entistä rakastettuaan. Toinen oli "Syntymäpäiväpoika", tarina pojan ja äidin öisestä uimaretkestä. Se ilmestyi suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi Ida Pimenoffin kauniissa valokuvakirjassa A Shadow at the Edge of Every Moment of the Day (Kehrer, 2011).



Molemmat novellit olivat taattua tavaraa haahteloituneelle – hieman arvoituksellisia, unenomaisia tuokiokuvia. Kovin pitkäaikaista muistijälkeä ne eivät kuitenkaan jättäneet.

Kesä kului, Tähtikirkas, lumivalkea ilmestyi ja novellijuttu pölyyntyi pääkopassani. Olin jo valmistautunut heittämään sille hyvästit, kun eräänä sunnuntaina kirjakaupassa satuin tarttumaan uuteen Novelli palaa! -antologiaan (WSOY, 2013). Hämmästyksekseni huomasin Haahtelan olevan mukana ja lukaisin novellin siltä seisomalta.



Uusi novelli "Häämatka" teki vaikutuksen ja nousi suosikikseni Haahtelan lyhäreistä. Tarina kertoi epätavallisesta häämatkasta Roomaan.

Siltikään en saanut juttua aikaiseksi. Viikot vierivät ja kirjoittamaton juttu hiersi kuin pikkukivet kengässä. Lopulta oli pakko kiskaista kenkä jalasta, ropistella kivet tienpenkalle ja yrittää unohtaa koko juttu. Kiinnostuneiden on siis parasta itse etsiä kirjat käsiinsä, sori.

Korvaukseksi kirjoittamattomasta jutusta ajattelin taas kerran arpoa muutaman ylimääräisen Haahtela-tuotteen pois nurkista. Tarjolla olisi
Kirjain-lehden numero 1/2010, jossa Joel komeilee kansikuvapoikana
Kaksi kertaa kadonnut, jota suosittelen aiheeseen jo vihkiytyneille
Elena, joka sopii melkein kenelle tahansa.



Arvontaan voi osallistua kertomalla perjantaihin 4.10. mennessä, mistä palkinno(i)sta on kiinnostunut.

P.S. Jos joku oikein tosissaan hurahtanut liikkuu Tampereen pääkirjaston suunnalla, kannattaa tutustua myös kahteen Unicum Zwack -novellilehteen, jotka nuori Haahtela julkaisi opiskelukavereineen vuonna 1995. Lehtiä ei anneta lainaksi, mutta niitä voi lukea kirjastossa, kuten tein helmikuussa 2010.




(Jos jollakulla on jemmassa laatikollinen Unicum Zwackeja, ostaisin mielelläni yhden kappaleen kumpaakin käypään hintaan.)

perjantai 13. syyskuuta 2013

Knasun kolmonen kolahti

Levynkeräilijänä totuin siihen, että levyt ilmestyivät ilmoitettuna ilmestymispäivänä. Kirjojen kanssa on toisin. Taisteluni-sarjan kolmannen osan piti ilmestyä syyskuussa, mutta niin vain mokoma tulikin kauppoihin jo elokuun alussa. No, ei se mitään, onnistuin kumminkin jahkailemaan jutun kanssa syksyyn asti.



Karl Ove Knausgård: 
Taisteluni. Kolmas kirja

Min kamp. Tredje bok, 2009, suom. Katriina Huttunen, Like 2013, 470 sivua
(Akateemisesta 2.8.2013, luettu loppuun su 11.8.2013 klo 23.36)

Kolmannessa kirjassa kirjailija palaa tarinansa alkuun – koko kirja käsittelee Karl Oven lapsuutta. Sen hoksatessani meinasin vähän pettyä, sillä muistelin, että tämän osan piti jo kertoa aiempien osien vastaanotosta ynnä muusta. Knausgårdiin voi kuitenkin aina luottaa: Taisteluni 3 on paras lapsuuskuvaus, jonka muistan lukeneeni. Mies astuu pojan mieleen ja kertoo kaiken kirkkaasti.

Jos ensimmäinen kirja jätti vielä hieman hämäräksi, miksi Karl Ove pelkäsi isäänsä niin paljon, nyt syyt käyvät harvinaisen selviksi. Isä hallitsee kotia ja poikiaan tyrannin ottein, äiti yrittää tasapainoilla siinä välissä.

Karl Oven elämässä on onneksi muutakin: kaverit, kirjat, musiikki, jalkapallo, koulu ja tytöt. Millään elämän osa-alueella poika ei pärjää ongelmitta, mutta sitkeästi hän puskee eteenpäin vastoinkäymisistä välittämättä. Hän tietää jo, että joskus vielä näyttää kaikille.

Jos toinen kirja on tähänastisista paras ja ensimmäinen toiseksi paras, kolmonen jää lopulta kolmanneksi, mutta on se silti hitsin hieno.

★★★★½

Viime kuussa Knasu esiintyi kahteen otteeseen telkkarissakin. Molemmat dokumentit ovat Areenassa vielä hetken (eka 2 päivää, toka 6 päivää):
Kirjaohjelma: Kirjallinen itsemurha?
Dok: Knausgård
Dokumentit ovat pakollista katsottavaa faneille (mikä mies!) ja varmaan kiinnostavia muillekin. Käykäähän kiireesti katsomassa.

Myös suomentaja oli hiljattain radiossa haastateltavana:
Ajantasan lauantaivieras: Katriina Huttunen
Haastattelu vahvistaa muun muassa sen, mitä jo ounastelinkin: Like julkaisee sarjan loputkin osat vuoden välein, eli kuudes osa ilmestyy vasta syksyllä 2016. En ole koskaan osannut suunnitella tulevaisuutta, mutta nyt kuviot ovat selvät 41-vuotiaaksi asti – Knasua joka syksy. ♥

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Tähtikirkas, lumivalkea



Luen uutta Haahtelaa ja mietin,
miksi edes yritän itse kirjoittaa.
Mies kaivaa taskustaan timantteja,
sirottelee surutta pitkin sivuja.

Paljon vanhaa tuttua,
uusiakin ulottuvuuksia.
Historiallinen päiväkirjaromaani?
Yhtä paksu kuin
kaksi edellistä yhteensä.

Hyvä tarina,
sopivasti aukkoja.
Rakkautta, ikuista kaipuuta.
Kuvataidetta, taas Vermeer.
Sanataidetta, kirjaimellisesti.

Muistojen hauraus, vuosien virta,
perhosen murenevat siivet.

Ne timanttiset kiteymät...
Ne kun poimisi erikseen,
pätkisi rivit lyhyemmiksi,
saisi hienon runokirjan.

Toisaalla:
Sinisen linnan kirjasto
Haikuarviot

perjantai 9. elokuuta 2013

Kirjoi(ttamattomuude)sta

Jos saisin euron jokaisesta kirjoittamattomasta blogijutusta, olisin jo äveriäs mies.

Oli tarkoitus kirjoittaa jotain kaikista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Kolmisen kuukautta jaksoin, sitten tuli äkillinen stoppi. Nyt floppaan yli massiivisen kirjoituskynnyksen pikakelaamalla kevään ja kesän lukemiseni.



Maaliskuun loppu

Arto Lappi: Laululento (2011)
Tamperelaisrunoilija oli jo pitkään ollut tuttu divarin tiskin takaa, mutta hänen runoihinsa tutustuin vasta maaliskuussa kirjastossa. Innostuin heti siinä määrin, että marssin divariin ostamaan kaikki saatavilla olleet teokset – pilkkahintaan ja omistuskirjoituksilla varustettuina.

John Irving: In One Person (2012)
(toinen kerta, luettu jo 2012)
Uusin Irving pääsi uusintakierrokselle kirjailijan Helsingin-vierailun alla ja toimi paremmin kuin viime vuonna.

Kari Raineranta: Ihmiskanava (2010)
Toinen tamperelaisrunoilija. Kokeilevampaa kamaa, ei niinkään omaan makuuni.

J. K. Ihalainen: Tisle (2012)
Ihalainen herätti kiinnostuksen kirjamessuilla. Väkevä soppa, ihan hyviä sattumia.




Huhtikuu

Wisława Szymborska: Täällä (2012)
Szymborskalla on hienoja runoja, mutta osa menee vähän ohi.

Arto Lappi: Lumiputous (2009)
Lapin runot ovat pieniä ja viisaita.

J. K. Rowling: The Casual Vacancy (2012)
Monet ovat valittaneet, että kirjassa on liikaa sivuhenkilöitä. Olin aluksi samaa mieltä, mutta vähitellen kaikki oikeuttivat mukanaolonsa. Rowling on varmasti nauttinut päästessään irrottelemaan oikein kunnolla, paikoin ronskihkojakin juttuja. Hauska kirja, mutta myös koskettava.

Arto Lappi (suom. ja toim.): Kevätsateiden aika – japanilaista tankarunoutta (2005)
Vanhoja japanilaisia runoja, jotka Lappi on suomentanut (englannin kautta). Toimii.


Toukokuu

John Irving: A Prayer for Owen Meany (1989)
(toinen kerta, luettu jo 1999)
Yksi ehdottomista suosikki-Irvingeistäni. Huikea lukuelämys myös toisella kerralla, vaikka muistinkin tärkeimmät juonenkäänteet. Tässä Irving onkin juonenkehittelijänä ehkä nerokkaimmillaan.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)
Aika hieno kirja.



Kesäkuu

Tua Harno: Ne jotka jäävät (2013)
Kehuttu esikoinen, eikä syyttä.

Wayne Rooney: Minä, Wayne Rooney [My Decade in the Premier League] (2013)
Tämän lainasin pojalle ja luin sitten itse perässä (sama juttu kuin Messi-kirjan kanssa viime syksynä). Kiinnostavia väläyksiä härkämäisen futarin pään sisältä.

Jyri Schreck: Päiviä, sateita (1962)
Rohmusin kirjaston kierrätyskärrystä viisitoista runokirjaa. Jyri Schreckin pienet 60- ja 70-lukulaiset kokoelmat olivat kivoimman näköisiä, ja sisältökin miellytti.

Tapani Kinnunen: Amerikkalainen parranajo (2009)
Kauniina kesäpäivänä koin keskisuuren valaistumisen: Suomen Turussa asuu tällainen runoilija, joka kirjoittaa elämästä, jalkapallosta, juopottelusta, populaarikulttuurista ja naisista osuvasti, suoraan ja kauniistikin. Kompakti 276-sivuinen kokoelma sisältää miehen runot viidentoista vuoden ajalta. Hotkaisin ne hetkessä.

Raymond Carver: Sateisten päivien jälkeen – valitut runot (2013)
Mikä yhteensattuma: viime talvena ihastuin ensin Carverin ja sitten Arto Lapin runoihin, ja saman tien ilmestyi uusi Carver-runovalikoima, jonka ovat suomentaneet Lappi ja kollegansa Juha Rautio. Tämä kokoelma on aiempaa Carver-suomennosta huomattavasti paksumpi, ja nautiskelin runoista oikein ajan kanssa. Sammakon julkaisema teos on hieno paketti kantta myöten, ansaitsisi runsaasti lisää huomiota.

Bo Carpelan: Kaari [Bågen] (1970)
Carpelanin kaunis pieni kertomus, nimellisesti nuortenkirja. Joana kirjoittaa tästä nätisti.

Matti Pirinen: Kesä rehahti vauhtiin (1968)
Kirjaston kierrätyskärrystä tämäkin. Pirinen oli Aale Tynnin poika, kuoli nuorena. Loistavasti otsikoitu runokokoelma, sisällössäkään ei vikaa.

Jonathan Coe: Unen talo [The House of Sleep] (1998)
Kiero tarina, melkein yhtä hyvä kuin keltainen kaksikko.

Arto Lappi: Kukko puussa (2002)
Lapin paksuin kokoelma. Nopeasti senkin lukee, mutta vaikutus kestää pitkään. Runoilija pitää myös blogia, suosittelen.

Kyllikki Villa: Ei eilistä, ei huomista (2005)
Villan runot ovat ihan parhaita! Lämpimiä, konstailemattomia ja tarkkanäköisiä. Ajattomia. Kokoelma sisältää runoja vuosilta 1964–2004, eikä niistä osaa sanoa, mikä on vanhaa ja mikä uutta.

Turha huolehtia
sanoi vanha nainen
matkatuttava:
ei leipä lopu
kovin monta päivää ennen kuolemaa

Kyllikki Villa: Koipitoipilas (2009)
(toinen kerta, luettu jo 2012)
Tämä kirja taisi olla aika tärkeällä sijalla koko runoinnostukseni synnyssä. Luin sen vajaa vuosi sitten juuri niihin aikoihin, kun aloin itse kirjoittaa runoja, ja sen jälkeen olen jatkanut sekä lukemista että kirjoittamista.

Iris Murdoch: The Philosopher's Pupil (1983)
Tätä säästelin melkein kolme vuotta. Pelkäsin 558:n pienellä präntätyn sivun vievän suurimman osan kesälomastani, mutta kuinkas kävikään – ahmaisin kirjan alle viikossa. Murdoch oli kyllä nero.

Pekka Kejonen: Runoja, tavallaan (1983)
Äiti osti tämän kirjan Vanhan kirjallisuuden päiviltä. Luin sen kotimatkalla. Tykästyin.

On sopivan ankea olo.
Juuri sen verran,
että tuntee itsensä runoilijaksi;
ei liikaa.

Kyllikki Villa: Pitelen kiinni hetkestä kuin kädestä (1978)
Tämän löysin itse sieltä kirjapäiviltä. Nimi kertoo kaiken, ah.

Muriel Spark: Loitering with Intent (1981)
Spark on yksi niistä jo melko lukuisista kirjailijoista, joihin olen tutustunut Nick Hornbyn suosituksesta. Viime syksynä lukemani The Finishing School oli kummallinen mutta ihan hauska, tämä oli vielä kummallisempi ja hauskempikin. En edelleenkään oikein tiedä, mitä Sparkin kirjoista pitäisi ajatella, mutta hänen huumorintajustaan tykkään ehdottomasti.



Heinäkuu

Pekka Kejonen: Leijunnan elkeet (2012)
Lomalla tuli muutaman kerran viivähdettyä kirjastossa kokonaisen runokokoelman verran. Tässä Kejosen julkaisussa oli muistaakseni hyviä lyhäreitä mutta tylsempiä pitkiksiä.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket (2013)
Uutuuskirja kirppikseltä kahdella eurolla, lukaisin heti, olin tyytyväinen.

Peter Cameron: The Weekend (1994)
Leena Lumi suositteli tätä minulle jo kolme vuotta sitten, keväällä otin vihdoin härkää sarvista ja varasin kirjan naapurikunnan kirjastosta. Varauksen saapumiseenkin meni melkein kolme kuukautta, mutta kyllä tämä oli kaiken odotuksen arvoinen, ihmeen vaikuttava pieni kirja. Kannattaa lukea Leenan juttu.

Kyllikki Villa: Ei, ei matkavakuutusta minulle (1976)
Viimeinen puuttuva Villan runokirja löytyi Helsingistä ensimmäisellä yrityksellä. Hihkaisin mielessäni.

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja (2004)
Sitten olikin aika tarttua hyllyssä ja lukulistalla jo vuosia odottaneeseen opukseen. Tiesin että ihastuisin. Villa oli viisas ja rohkea nainen.

Tapani Kinnunen: Haitin runot (2013)
Uutta Kinnusta ei tarvinnutkaan odottaa pitkään. Ruma kansi, mainioita juttuja Shefki Kuqin näköisestä bussikuskista ja muista tuttavuuksista. Kinnusellakin on blogi.

Sami Rajakylä: Pätkärunoilija (2013)
Kirjaston uutuushyllystä löytyi kaikille pöytälaatikkorunoilijoille omistettu kirja. Lupaavahko esikoisromaani antoi muutamat hyvät naurut ja sai myös raapimaan päätä.

Louise Wener: Goodnight Steve McQueen (2002)
Brittipoppari kirjoitti kirjan. Täytyy myöntää, etten edes tiennyt Sleeper-yhtyeen laulajan kirjallisesta urasta, mutta oli sitäkin iloisempi yllätys löytää divarista tällainen kiinnostavan näköinen romaani. Lukiessa innostus vain kasvoi – Wener kuvaa vanhenevan nuorukaisen toivottomia bänditouhuja ja parisuhdekuvioita hauskasti ja fiksusti. Suosittelen kirjaa David Nichollsin ja Nick Hornbyn ystäville ja suunnittelen itse lisätilauksia (Wener on nimittäin kirjoittanut kolme muutakin romaania ja omaelämäkerran).

Jenni Haukio: Paitasi on pujahtanut ylleni (1999)
Pressan rouvan runoja luki sujuvasti, mutta äärettömän syvästi en vaikuttunut.

Bo Carpelan: Uudet runot [Nya dikter] (2007)
Carpelanin runoja olen hamstrannut hyllyyn, mutta ensimmäiseksi päädyin lukemaan tämän kokoelman kirjastossa. Kovin paljon ei lopulta jäänyt käteen, jatkamme harjoituksia.

Pekka Kejonen: Hotelli Huminan lauluja (1972)
Vanha Kejonen tuntuu olevan parempaa kuin uusi...

Pekka Kejonen: Walkman, minä se olen (2004)
...mutta ei tämäkään huono ollut.

Roddy Doyle: The Guts (2013)
Paras uusi kirjakauppalöytö aikoihin. Ei ollut hajuakaan, että Doylelta on tullut uusi kirja. Vieläpä sellainen, joka on jatkoa loistavalle Barrytown-trilogialle (1987–1991). Ja mikä parasta, tämä on vähintään edeltäjiensä tasoinen. Jimmy Rabbitte ei enää ole huoleton nuorukainen vaan huolestunut keski-ikäinen, mutta hänen musiikkimakunsa yhtä hyvässä terässä kuin The Commitmentsin aikaan. Oi mitä herkkua!

Matti Tiisala: Kenen luokse me enää menisimme (1995)
Tämä oli myös niitä ilmaislöytöjä kirjaston eteisestä, ensimmäinen kylmäksi jättänyt sellainen.

Anja Erämaja: Töölönlahti (2013)
Tästäkään en osaa sanoa oikein mitään... Tekstit juoksevat ja aaltoilevat kivasti pitkin sivuja. Tykkäsin sisällöstäkin, joskaan en yhtä paljon kuin edellisestä Erämajasta (Kuuluuko tämä teille).



Kas siinä, 40 kirjaa (joista yli puolet runokokoelmia!) ja 7768 sivua typistettynä pieneen tilaan. Pöytä on puhdistettu.

En tiedä, miten tästä eteenpäin. Ehkä en jatkossakaan tule kirjoittamaan kirjoista tai muustakaan usein enkä pitkästi, mutta vannomatta paras. Lukeminen jatkuu varmasti, nytkin on kesken kaksi hienoa kirjaa: Kyllikki ja Saara Villan Äidin lokikirja ja Knasun viime viikolla yllättäen ilmestynyt Taisteluni 3. Ja onhan pian tulossa uusi Haahtelakin... Eniten odottamani kirja ilmestyy kuitenkin vasta vuodenvaihteen jälkeen: siskoni ensimmäinen romaani! Odotellessa toivotan kaikille kaunista loppukesää – ja syksyäkin, jos ei sitä ennen nähdä.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Oodi Strokesin debyytille ja Soundtrack of Our Livesin kolmoslevylle

Ilmestymisestä vuosia on tusina;
yhä pidän näitä parhaimpina musina.
Rockin ajatonta taikaa,
joka ikuisesti raikaa,
silloinkin kun naamani on täysi rusina.

The Strokes – Is This It

The Soundtrack of Our Lives – Behind the Music

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Irvingiä tapaamassa (pisin blogijuttu ikinä)

"Kun John Irving tulee Suomeen seuraavan kerran, pidän vaikka vapaapäivän päästäkseni paikalle", minulla oli tapana uhota. Perjantaina 19.4.2013 oli aika lunastaa lupaus ja matkata Helsinkiin aamunkoitteessa. Päivästä tuli ikimuistoinen, ja nyt yritän pukea edes osan siitä sanoiksi.

Kerron ensin päivän kulusta, fiiliksistäni ynnä muusta, ja sen jälkeen teen pienen yhteenvedon Irvingin puheista. Jutusta tulee kohtuuttoman pitkä ja polveileva, mutta haluan kirjata kaiken muistiin itseänikin varten. Sitä paitsi Irving on pitkien juttujen mies, myös livenä. Tämä ylipitkä raportti olkoon siis kunnianosoitukseni hänelle. Väliotsikot helpottanevat lukemista ja turhien löpinöiden sivuuttamista.


John Irving täällä huhtikuussa!

Unohtumaton perjantai

Jännittävä aamu: varhainen lintu junalipun vaihtaa

Heräsin kotonani Tampereella kolmen tunnin unien jälkeen klo 3.07 ja tiesin heti, etten saisi nukuttua enää pätkääkään. Jäin kuitenkin vielä makailemaan ja mietiskelemään. Tuleva päivä jännitti aivan älyttömästi.

Aamutoimien lomassa puoli kuuden aikaan kuulin, että junaliikenteessä oli ongelmia. Mikä yllätys! Rata oli poikki Jyväskylän ja Tampereen välillä, ja minun oli tarkoitus lähteä Helsinkiin Jyväskylästä tulevalla Pendolinolla klo 7.00. Kirosin VR:n ja itseni, kun en ollut valinnut kulkuvälineeksi bussia, niin kuin jossain vaiheessa olin ajatellut varmuuden vuoksi tehdä.

Kävelin asemalle puoli seitsemän jälkeen ja tapasin siskoni, jonka piti mennä samalla junalla Pasilaan koulutukseen. Hetken pähkäiltyämme vaihdoimme liput 7.07 lähtevään Intercityyn.

Juna lähti liikkeelle vain pari minuuttia myöhässä. Maisemien vilistessä ikkunan takana aloin vähitellen uskoa, että pääsen sittenkin perille. Matka kului mukavasti jutustellen, ja jännityskin unohtui välillä. Saavuimme Helsinkiin lähes aikataulussa.

Sittenkin ajoissa

Astuin Porthanian aulaan klo 9.04. PI-luentosalin ovella seisoskeli yksi nainen, muita ei näkynyt, sali oli lukittu ja pimeä. Huoleni ajoissa paikalle ehtimisestä osoittautui täysin turhaksi.

Vähitellen aulaan kertyi väkeä, kustantajan edustaja alkoi viritellä myyntipöytää ja Irvingin yhdistämät ihmiset lyöttäytyivät juttusille keskenään. Salin ovet avattiin 9.40. Arvoin hetken, mihin kohtaan eturiviä istuudun. Salin edessä pöydän takana oli kolme tuolia, jotka olivat aika etäällä toisistaan, enkä tietenkään tiennyt, missä kirjailija istuisi.

Sali täyttyi tuskin puolilleen, veikkaisin yleisömääräksi korkeintaan 250 henkeä. Olin odottanut ainakin englanninopiskelijoiden saapuvan paikalle sankoin joukoin, mutta ei siellä juurikaan opiskelijan näköisiä tyyppejä ollut. Paljon keski-ikäistä porukkaa, enemmän naisia kuin miehiä.

Jännitys tiivistyi. Hermostunutta kellon ja sisäänkäyntien vilkuilua. Yritin lukea A Prayer for Owen Meanya (joka minulla on parhaillaan uusintakierroksella), mutta keskittymisestä ei tullut mitään.

Kirjailija astuu areenalle ja hurmaa kaikki

Noin kello 10.10 luentosalissa kajahtivat komeat aplodit. Irving laskeutui portaat lenkkareissaan ja verkkareissaan näyttäen aivan – no, painivalmentajalta. Ilokseni hän valitsi juuri sen tuolin, joka oli suoraan edessäni, alle kolmen metrin päässä. Siinä hän istui, kirjailija John Irving. Mies, jonka tarinoita olen lukenut parinkymmenen vuoden aikana tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Harmaa hiuspehko, uurteiset kasvot, ilmeikäs suu, kirkas katse. Hiljattain leikattu oikea käsi näytti toimivan hyvin, mutta kirjailija selvästi säästeli sitä, kättelikin vasemmallaan. Vanha mutta erittäin elinvoimaisen näköinen mies.

Oli hitusen epätodellinen olo. Olin tyytyväinen, että olin ottanut mukaan kameran (vanhan pokkarimallisen, mutta kuitenkin). Ei tarvinnut paljon zoomailla. Yritin kuvata mahdollisimman vähän, halusin keskittyä olemaan läsnä. Kuvia kertyikin yhteensä vain viitisentoista koko tilaisuuden aikana, enkä usko häirinneeni kirjailijaakaan, onneksi valo riitti ilman salamaakin.

Odotetun vierailijan esitteli yliopiston edustaja, Nely Keinänen nykykielten laitokselta. Irving vangitsi yleisönsä karismallaan välittömästi ja vapautti tunnelman kehumalla Helsingin säätä hyväksi kotiseutuunsa verrattuna: Vermontissa tällaista kalsean pilvistä päivää pidettäisiin hienona kevätpäivänä. Lisäksi hän totesi tulleensa juuri Barcelonasta, jossa hän alkoi kärsiä lievistä flunssamaisista oireista. Kävi ilmi, että hän on allerginen banaanipuun siitepölylle. Näillä leveysasteilla oireet hellittäisivät varmasti pian!


"They are the exact opposites of each other..." Kyse ei kuitenkaan ole Helsingistä ja Barcelonasta vaan kahden eri kirjan päähenkilöistä.

Alkusanojen jälkeen päästiin itse asiaan eli romaaniin nimeltä In One Person, suomeksi Minä olen monta. Kirjan päähenkilö ja kertoja on biseksuaalinen kirjailija Billy Abbott, jonka elämäntarinaa lukijat saavat seurata lapsuudesta vanhuuteen asti. (Itse olen ehtinyt lukea alkukielisen kirjan jo kahdesti: heti sen ilmestyttyä viime vuonna, ja uudestaan viime kuun lopussa kuultuani tästä vierailusta. Kertaus olikin paikallaan, kaikki hahmot olivat tuoreessa muistissa. Ja innostuinkin kirjasta toden teolla vasta nyt toisella kerralla.)

Enemmän kuin äänikirja

Irving aloitti lukemalla kirjasta kaksi katkelmaa, joissa esitellään tärkeimmät sivuhenkilöt: roteva kirjastonhoitaja neiti Frost (ensimmäisen luvun ensimmäinen kappale) sekä komea painija Jacques Kittredge (kolmannen luvun kaksi ensimmäistä kappaletta).

Kuten ehkä arvaatte, lukunäytteet olivat hienoa kuultavaa. Irving on loistava esiintyjä, ja hän eläytyi tekstiinsä antaumuksella. (Ja se ääni!) Ei salissa kukaan muutenkaan lörpötellyt, mutta luennan aikana tuntui, ettei kukaan uskaltanut edes liikahtaa. Niin voimakas kokemus se oli.

Kirjan alusta on pidempi pätkä YouTubessa, mutta minusta tuo näyte on hillitympi kuin perjantaina nähty ja kuultu. Huomasin myöhemmin kirjaa katsoessani, että Irving oli jättänyt lukemastaan Kittredgen esittelystä pois viittauksen Billyn puhevikaan sekä kaksi "ylimääräistä" nimeä – varmastikin siksi, että näin se toimi paremmin irrallisena näytteenä.

Panin myös merkille, ettei Irving kaihda sivujen taittamista koirankorville (toisin kuin eräät). Hänen lukemassaan kirjassa oli nimittäin ronskit taitokset strategisissa kohdissa. Mutta se hänelle suotakoon, kun kirja on kirjaimellisesti hänen omansa.


Sen verran uskalsin liikahtaa ensimmäisen lukunäytteen aikana, että painoin laukaisinta kerran.

Lyhyisiin kysymyksiin pitkät vastaukset

Luennan jälkeen oli haastattelun vuoro. Haastattelija oli aiemmin mainittu Nely Keinänen. Hän kyseli mielenkiintoisia muun muassa teatterista ja Shakespearesta. Irving on kiitollinen haastateltava: häneltä irtoaa kysymykseen kuin kysymykseen helposti 5–10-minuuttinen, perusteellinen ja hauska vastaus. Huomasin tekeväni muistiinpanoja. Lähinnä kirjasin ylös vain aiheita ja joitakin erityisen siteeraamisen arvoisia lausahduksia. Aika vähäisiksi muistiinpanot kuitenkin jäivät, koska halusin kuulla joka sanan.

Virallinen haastattelu ei ollut kovin pitkä. Sen jälkeen kysymyksiä esitti yleisö, ja hyviä kysymyksiä esittikin (niistä lisää vähän myöhemmin). Ajantajuni katosi kaksituntisen tilaisuuden aikana, mutta luulen yleisökysymysten vieneen noin puolet ajasta. Monenlaisia kysymyksiä kuultuani aloin ajatella, että ihan hyvin voisin itsekin esittää miettimäni kysymyksen ("ehditkö vielä nykyään lukea romaaneja ja oletko löytänyt uusia suosikkeja viime vuosina?"), mutta kun olin kerännyt rohkeutta ja suunnitellut kysymyksen valmiiksi, kello olikin jo yli kaksitoista ja peli vihellettiin poikki.

Raikuvat aplodit ja pikainen kohtaaminen

Aplodit olivat pitkät ja äänekkäät, kirjailija kumarteli nöyrästi tyytyväisen näköisenä. Alumnien edustaja ojensi hänelle lahjakassin, jonka sisältö jäi arvoitukseksi näköalapaikastani huolimatta. Fanit toivotettiin tervetulleiksi hakemaan kirjoihinsa leimat muistoksi päivästä. Meinasin ensin pettyä, kun Irving ei leimannut kirjoja itse, mutta sitten tajusin ajatukseni hölmöyden – leimahan oli juuri sitä varten, että kirjailijan kädet saisivat levätä.


Irving oli siis ollut käsileikkauksessa eikä pystynyt signeeraamaan, mutta leimassa oli myös nimmari.

Maestro veti verkkatakin niskaan ja lippiksen päähän ja alkoi jo tehdä lähtöä. Muutama fani rohkaistui kaverikuvaan hänen kanssaan, ja olisin saattanut uskaltautua joukon jatkoksi, jos olisi ollut joku tuttu kuvaajaksi. Jotain teki kuitenkin mieli hänelle sanoa.

Tilaisuuteni koitti pian, kun Irving suuntasi yksin kohti luentosalin ovea. Kävelin lyhyet portaat ylös hänen vasemmalla puolellaan, puristin vahvaa ja lämmintä vasenta kättä ja lausuin melko spontaanisti ja yliampuvasti näin:
"I'd just like to thank you. I've been waiting half my life for this. It was worth it."
Irving vastasi hymyillen "Thank you, thank you!"

Ovesta päästyämme Irving jatkoi matkaa Tammen edustajan kanssa ja hävisi saman tien jonnekin, ilmeisesti ulos koko rakennuksesta. Itse pysähdyin hetkeksi virnuilemaan mahtipontiselle repliikilleni ja koko kaksituntiselle. Tiesin kokeneeni jotain ainutlaatuista.

Väliaika: tankkausta ja biblioholismia

Lounastin yliopiston ravintolassa. Olisi tehnyt mieli kertoa samassa pöydässä istuneille, että tapasin juuri John Irvingin. Maltoin kuitenkin vaieta ja nousin pöydästä puoli yhden jälkeen. Oli divarikierroksen aika.


Jos asuisin Helsingissä, joutuisin hankkimaan itselleni porttikiellon tänne. Muuten hukkuisin kirjoihin.

Ensimmäisessä divarissa totesin, että olisin halunnut ostaa vain Irvingiä. Päässä pyöri vielä sen verran, että luulin omistavani A Widow for One Yearin myös alkukielisenä. Lähdin pois tyhjin käsin pohtien, mahtaako koko divarikierroksesta tulla mitään. Mutta seuraavaksi suuntasin Senaatintorin Antikvariaattiin, legendaarisen Seppo Hiltusen nykyiseen liikkeeseen. Siellä ei koskaan joudu pettymään: hyvä valikoima ja pähkähullut hinnat.


Vasemmanpuoleinen pino on Hiltuselta. Veikkaan, ettei kovin moni ole ostanut samana päivänä sekä Harmajan että Bukowskin runoja.

Tällä kertaa sain kirjakasan kahdeksalla eurolla: vanhat runokirjat ja Lundberg maksoivat 2 €, Hilvo ja Winman 1 €. Amis, Cameron ja Meriluoto olivat noita "markan" eli 20 sentin kirjoja – ne sain tavalliseen tapaan kaupan päälle...

Hiltusen puodissa on vain se huono puoli, että sen jälkeen kaikki normaalit divarit tuntuvat kamalan kalliilta. Jatkoin kuitenkin kierrosta ja tein muutamia niin hyviä löytöjä, ettei lompakon kaivelu kirpaissut. Kolmen tunnin ja kahdeksan divarin jälkeen olin noin viisikymppiä köyhempi ja viisitoista kirjaa rikkaampi. (En tuhlaa tilaa kaikkien ostosten listaamiseen, mutta kuva suurenee klikkaamalla.)

Tietysti otin Irvingin puheeksi myös muutamassa divarissa. Aina yhtä sympaattinen Hiltunen päivitteli Keltaisen kirjaston Irvingien heikkoa nykymenekkiä (ehkä kaikki fanit omistavat ne jo?). Libris-liikkeen isäntä puolestaan kertoi vuosituhannenvaihteen kirjamessuista, joilla apupoika haki Irvingin signeerauksen kymmeneen kirjaan Tammen miehen paheksunnasta välittämättä. Divarikierros Helsingissä on aina hieno kokemus, mutta tällä kertaa siitäkin jäi aivan erityisen hyvä maku suuhun.

Neljän jälkeen nautin eväitä Esplanadin puistossa. Kosteus alkoi jo tiivistyä sadepisaroiksi, tuuli tuiversi, istumapaikan sai valita ihan vapaasti. Sitten tulikin aika suunnata Korkeavuorenkadulle.

Toinen tapaaminen

Vielä pari päivää aikaisemmin en tiennyt, että pääsisin perjantaina tapaamaan Irvingin toisenkin kerran. Tammi ja Suuri Suomalainen Kirjakerho järjestivät lukijatapaamisen Bonnier-talossa Tammen auditoriossa klo 17. Kuulin tapahtumasta tädiltäni (kiitos!), ja pakkohan sinnekin oli ilmoittautua.

Tulin paikalle 16.40 ensimmäisten joukossa. Pääsin taas eturiviin ja varasin paikan myös tädilleni. Hän saapuikin pian, ja juttelimme leppoisasti Irvingistä ja muustakin. Aamuinen jännitykseni oli tipotiessään, keskityin nauttimaan olostani. Tällä kertaa päätin jättää muistiinpanovälineet reppuun, ja kamerankin kaivoin esiin vain hetkeksi. (Piti saada yksi kuva nauravasta Irvingistä, kun yliopistolla en onnistunut sellaista saamaan – tuli lähinnä naurettua mukana.)

Auditorio ei ollut suuri: ehkä vähän toista sataa paikkaa, joista suurin osa täyttyi. Irving tuli paikalle suoraan jostain toisesta haastattelusta, edelleen hyväntuulisena ja hyvävoimaisena. Verkkarit olivat vaihtuneet suoriin housuihin, kauluspaitaan ja neuleeseen. Haastattelijana toimi Tammen käännetyn kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö Päivi Koivisto-Alanko, joka emännöi Irvingiä aamupäivälläkin.

Pienessä salissa ei tarvittu edes mikrofonia. Haastattelussa toistuivat osin samat teemat kuin yliopistolla, mutta uusia näkökulmiakin tuli esiin. Yleisökysymyksiä ehdittiin esittää vain kaksi, ja sitten tunti olikin jo vierähtänyt. Taas oli aika hakea leimat kirjoihin, itse leimautin tällä kertaa Owen Meany -pokkarini.


Irving kertoo lääkärikäynnistään Espanjassa.
– But I have never been allergic to anything!
– Everybody's allergic to banana trees!

Jäin hengailemaan vielä hetkeksi. Joku mies toi Irvingille salmiakkiaskin köhän pitämiseksi kurissa. "This will keep away the bananas", kirjailija kiitteli. Salmiakkiviinaakin olisi ollut tarjolla, mutta siitä Irving kieltäytyi aikaisiin herätyksiin vedoten. Kaverikuvia ei otettu, mutta tätini nappasi pari kuvaa, joissa katselin kirjailijaa myhäillen. Ennen pitkää yleisö valui ulos salista. Käännyin vielä ovelta katsomaan, Irving heilutti salmiakkiaskillaan ja huuteli kiitoksia lukijoilleen.

Kotimatka: päässä kevyttä yläpilveä

Tammen kirjakaupassa olisi ollut juhlan kunniaksi kaikki –30 %, mutta koska kirjakassini olivat muutenkin pullollaan ("onpas sulla kamalasti kirjoja", totesi tätikin), marssin pysähtymättä ulos tihkusateeseen ja suoraan asemalle 18.30:n junaan. Junassa jatkoin vähän Owen Meanya ja hämmästelin, mitä kaikkea päivään olikaan mahtunut. Kotona olin kahdeksan jälkeen, vähän väsyneenä mutta erittäin onnellisena.

Mistä Irving oikein puhui?

Päätin tehdä koosteen teemoittain erittelemättä sen kummemmin, missä vaiheessa mikin asia tuli puheeksi.

In One Person / Minä olen monta

Uusinta kirjaa on verrattu Garpin maailmaan. Irving myönsikin heti, että kirjoissa on sama tärkeä teema: seksuaalinen suvaitsemattomuus. Hän mainitsi, ettei olisi halunnut joutua kirjoittamaan tätä kirjaa. Kirjoittaessaan Garpia 70-luvun lopulla hän oli kuvitellut, että aihe vanhenisi pian, asenteet muuttuisivat ja erilaisuutta alettaisiin suvaita paremmin. Irving joutui kuitenkin pettymään asenneilmaston taantumiseen pahemman kerran. Tämä kirja ehti pyöriä hänen mielessään 8–9 vuotta, ennen kuin hän alkoi kirjoittaa sitä kesäkuussa 2009. Seksuaalivähemmistöt tarvitsevat edelleen puolestapuhujansa.

Billy Abbottin vertailukohdaksi kirjailija nosti Owen Meany -kirjan päähenkilön Johnny Wheelwrightin. Kirjat ovat veljeksiä jo siksikin, että niissä on minäkertoja, toisin kuin useimmissa muissa Irvingin kirjoissa. Päähenkilöissäkin on paljon samaa, vaikka he ovat tavallaan toistensa täydellisiä vastakohtia. Billy on avoin seksuaalisuudessaan ja kaikessa muussakin, Johnny puolestaan täysin sulkeutunut. Avoin kertoja on kirjailijan kannalta paljon helpompi – on helpompaa kertoa kaikki kuin jättää jatkuvasti jotain kertomatta.

Uusin kirja on yksi Irvingin neljästä avoimen poliittisesta kirjasta. Kolme muuta ovat Garp, Vietnamin sotaa käsittelevä Owen Meany sekä aborttiaiheeseen paneutuva Oman elämänsä sankari (The Cider House Rules). Irving totesi, että näissä kirjoissa ei sinänsä ole muuta eroa hänen muihin kirjoihinsa kuin se, että ne ottavat avoimesti kantaa jonkin asian puolesta tai sitä vastaan. Kaikkein tärkeintä on suvaitsevaisuus. Uutukaisen avainsanoma onkin, ettei ketään saa väkisin tunkea mihinkään lokeroon. Neiti Frostin sanoin (jotka Billy kirjan lopussa toistaa):
"My dear boy, please don't put a label on me – don't make me a category before you get to know me!"

Irvingille oli tärkeää, että päähenkilö on nimenomaan biseksuaali: vähemmistön vähemmistön edustaja, johon eivät luota sen enempää homot kuin heterotkaan. Hän kertoi, että toivoo tietysti yleensä kriitikoiden pitävän kirjoistaan, mutta tämän kirjan valmistuttua hän oli toivonut, että se saisi yhden huonon arvostelun, aivan tietynlaisen sellaisen. Ja kas, toive toteutui – joku homokirjailija kirjoitti nihkeän arvion, jossa kritiikin kärki osui juuri Billyn biseksuaalisuuteen: "he's oh-so-earnestly bi". Irving tiesi osuneensa maaliin, kun sai yhden "suvaitsemattoman homon" närkästymään.

Tammen haastattelija nosti esiin seikan, joka oli jäänyt minulta huomaamatta: kaikki uudessa kirjassa esiintyvät lainaukset Billyn kirjoista ovat oikeasti Irvingin vanhemmista romaaneista. Kirjailija totesi, että itseään saa plagioida ihan vapaasti; siitä ei saa sakkoja. Vanhoja kirjoja lainaamalla hän halusi myös korostaa, että on käsitellyt samoja teemoja ennenkin.


Aina heikompien puolella – sellainen on Irving.

Hahmojen esikuvat

Neiti Frostilla ei ole tosielämän esikuvaa, vaikka Irving on tuntenut useita hänen kaltaisiaan ihmisiä. Kittredge sen sijaan perustuu 7–8 nuorukaiseen, joihin Irving tutustui kouluvuosinaan. Hän kertoili, että syrjäisissä amerikkalaisissa sisäoppilaitoksissa oli aikanaan paljon tällaisia nuoria maailmanmiehiä – diplomaattiperheiden lapsia ja muita kosmopoliitteja, jotka olivat kasvaneet Pariisissa, Lontoossa, New Yorkissa ja ties missä, eläneet villiä nuoruutta ja kokeneet kaikenlaista turhan aikaisin. Pojan lähettäminen pikkukaupunkiin oli monelle perheelle viimeinen keino yrittää saada jälkikasvunsa kuriin. Syrjäkylillä pojat olisi helpompi pitää poissa pahanteosta, ja poikakoulussa ei olisi pelkoa ei-toivotuista raskauksista ja vastaavasta.

Näin ollen myös Irvingin opinahjo New Hampshiressa oli puolillaan miehenalkuja, jotka olivat monella tapaa kokeneempia kuin kukaan Irvingin tuntema aikuinen. Paikalliset pojat tutisivat tällaisten tyyppien edessä, aivan kuin Billy-parka joutuessaan tekemisiin Kittredgen kanssa.

Kirjan julkaisun jälkeen Irving osasi odottaa kirjeitä vanhoilta koulukavereiltaan. Kirjeitä tulikin useita, mutta missään niistä ei kysytty, perustuuko Kittredge siihen yhteen tyyppiin, vaan kaikissa oli pitkä lista Kittredge-ehdokkaita. Irving naureskeli, että puolet listoilla olevista nimistä oli eri nimiä kuin hänen listallaan. Monet tyypit hän oli jo ehtinyt unohtaa ja palautteli heitä sitten mieleensä selaamalla koulun vanhoja vuosikirjoja.

Mielenkiintoisin Kittredge-tapaus sattui, kun Irving oli esittelemässä kirjaa Oslossa. Tilaisuuden lopussa hänen puheilleen tuli mies, joka esittäytyi vanhaksi koulukaveriksi ja alkoi heti kysellä, onko Kittredge kenties tämä ja tämä tyyppi. Irving mykistyi täysin – kyseinen mies oli nimittäin itse yksi pahimmista Kittredgeistä eikä ollut ollenkaan tajunnut sitä. Mies kertoi olevansa nykyään neurokirurgi. Irvingin olisi tehnyt mieli kysyä häneltä, miten se on mahdollista – eikö mies enää yhtään muista, millainen oli nuorena. Mutta tietysti ihminen voi muuttua. Irving totesi, että jos hän joskus tarvitsee neurokirurgia, on varmaan parasta suunnata Osloon.

Kirjoittaminen

Irving kertoi, että hänellä on aina kolmen tai neljän kirjan ainekset odottamassa. Aiheet hautuvat hänen päässään yleensä vuosikausia ennen kirjoitustyön aloittamista. Twisted River sai kuulemma odottaa kirjoittamista peräti kaksikymmentä vuotta. Irving ei koskaan pysty itse valitsemaan, mistä kirjoittaa seuraavaksi – kirjat valitsevat hänet ("you don't get to choose your obsessions"). Hän nauratti yleisöä kertomalla, ettei koskaan herää aamulla miettien, mistä kirjoittaisi seuraavaksi, vaan kirja tunkee ulos väkisin, vaikka yrittäisi vastustella: "oh no, not another novel like this!"

Kirjat muodostuvat Irvingin päässä melko valmiiksi kokonaisuuksiksi. Usein hän kirjoittaa ensin kirjan lopun ja jatkaa sitten kirjoittamista alusta sitä kohti. "Beginnings can change, but you have to be writing towards something."

Irving kirjoittaa kaikki kirjansa käsin. Se on hitaampaa kuin koneella kirjoittaminen, ehtii miettiä asiat tarkemmin, tulee vähemmän virheitä ja editoitavaa. Lisäksi hän lukee ääneen kaiken kirjoittamansa toisesta versiosta lähtien, koska vain siten hän saa varmasti tietää, toimiiko teksti. Irvingin poika olikin aikoinaan ihmetellyt, puhuuko isä työhuoneessaan puhelimessa kaiket päivät, mutta ei, hän vain kirjoitti ääneen.

Irving kirjoittaa pitkästi. Hän totesi käyttävänsä yleensä kaikkitietävää kertojaa minäkertojan sijaan senkin takia, että silloin tarvitsee selitellä vähemmän. "My novels are long enough as they are, without any assistance!"

Hän mainitsi kaksi ohjenuoraa, joita on pyrkinyt noudattamaan urallaan:
"Before you can write anything, you have to notice something."
– W. H. Auden
"Woe to him who seeks to please rather than to appal."
– Herman Melville (jota Irving kuvasi sanaparilla "my hero")
Pitää siis olla tarkkanäköinen eikä koskaan pyrkiä miellyttämään ketään, mieluummin kauhistuttamaan.

Tärkeintä on tietysti saada lukija välittämään hahmoista – miksi hän muuten välittäisi, mitä heille tapahtuu? Irving saattaa ajatella hahmoistaan näin:
"Here's someone I love. What's the worst thing I can make happen to them?"

Lukusuositukset nuorille

Irving ei juuri puhunut omasta lukuharrastuksestaan (ja siksi olisinkin mielelläni kysynyt siitä). Sen sijaan hän vastasi perusteellisesti naiskatsojan kysymykseen siitä, mitä kirjaansa kirjailija suosittelisi naisen 14-vuotiaalle pojalle. Irving käytti vertailukohtana omaa vanhinta poikaansa, joka oli Garpin käsikirjoituksen valmistuttua 12-vuotias. Poika kysyi silloin, saisiko lukea sen. Irving tajusi, että kyseessä oli tärkeä testi, ja mietti vastausta tarkkaan. Kirjan kaikki "arveluttava" sisältö hieman hirvitti, mutta lopulta ratkaisu oli itsestään selvä: totta kai pojan oli saatava lukea, mitä isä oli kirjoittanut viimeiset neljä vuotta.

Irvingin poika osoittautui luottamuksen arvoiseksi ja antoi yhden parhaista kiteytyksistä, joita Irving on tuotannostaan kuullut:
"I know it's not about us or anyone you know. It's just about what you're afraid of."

Irving totesi, että on parempi yliarvioida kuin aliarvioida nuoret lukijat – nuoret eivät anna anteeksi, jos heitä pitää lapsina. Jos 12-vuotias voi lukea Garpin maailman, 14-vuotiaskin varmasti voi. Hän sanoi myös, että suosituksissa kannattaa olla itsekäs ja suositella sellaisia kirjoja, joista on itse pitänyt ja joista haluaisi keskustella lapsensa kanssa. Hän on itse ollut onnekas tässä asiassa; hänellä ja hänen lapsillaan on ollut yhteisiä suosikkeja ja hyviä keskusteluja niistä.

Teatteri

"Shakespeare had a plot long before there were novels."
Teatteri on aina ollut Irvingille tärkeä taidemuoto. Aivan kuin uusimman kirjan Billy ja Owen Meanyn Johnny, myös kirjailija itse vietti suuren osan lapsuudestaan teatterissa. Hänenkin isäpuolensa oli harrastelijateatterin ohjaaja. Ja hänenkin äitinsä oli kuiskaaja, ei tosin luonteeltaan Billyn eikä Johnnyn äidin kaltainen. Irvingin äiti oli pelottava kuiskaaja, "punishing prompter". Hän vihasi näyttelijöitä, jotka unohtivat repliikkinsä, ja näyttelijät pelkäsivät häntä kuollakseen. Aina kun joku onneton näyttelijä ei muistanut, mitä piti sanoa, koko yleisö sai taatusti kuulla kuiskaajan kiukkuisen sihinän.

Teini-ikäisenä Irving nousi itsekin lavalle kuiskaajaa uhmaten. Omien sanojensa mukaan hän ei ollut kovin kummoinen näyttelijä, oli taipumusta ylinäyttelemiseen ("I overwrite, of course I also overacted"). Shakespearen kuuluimmassa rakkaustarinassa Irving haaveili Julian roolista, mutta ei koskaan saanut sitä vaan joutui tyytymään riidanhaluisen Tybaltin osaan. Poikakoulussahan poikien oli hoidettava naistenkin roolit, kuten uusimman kirjan lukeneet hyvin tietävät. Irving taisi myös sivumennen mainita isoisänsä esittäneen useita naisten rooleja, aivan kuin Billynkin isoisä teki.

Irving siis tutustui Shakespeareen jo ennen kuin oppi edes lukemaan. Kirjojen makuun päästyään hän ahmi Shakespearen inspiroimia 1800-luvun romaaneja, Dickensiä ja kumppaneita, ja saman kerrontaperinteen jatkajaksi hän itsensäkin kokee. Irvingiä viehättää teatterissa erityisesti se, että yleisö tietää yleensä enemmän kuin näytelmän hahmot. Niin hän haluaa romaaniensakin toimivan. Twisted Riverin lukija tietää, että kokin sängyssä on intiaaninainen eikä karhu, mutta 12-vuotias Danny ei sitä tiedä.


Kysymyksen kuultuaan Irving saattoi miettiä melko pitkään ennen perusteellista vastaustaan. Kuvassa keskellä yliopiston Nely Keinänen ja oikealla Tammen Päivi Koivisto-Alanko.

Karhut

Niin, ne karhut. Yliopiston ensimmäisen yleisökysymyksen esitti innokas nuorimies, joka kertoi rakastavansa Irvingin karhuja ja halusi kuulla niistä lisää. Irving totesi hymyillen, että karhut saattavat olla joillekin lukijoille tärkeämpiä kuin hänelle itselleen. Hänelle ne nyt vain ovat tuttuja eläimiä, joihin hän on törmännyt usein arjessaankin. Hänen kotiseudullaan saattaa milloin tahansa nähdä pihassa karhun, eikä sitä pidetä kovinkaan ihmeellisenä asiana.

Irving valisti kuulijoita karhun kohtaamista varten. Jos tuuli käy ihmisestä karhuun päin, karhu saattaa poistua paikalta jo ennen kuin ihminen ehtii edes huomata sitä. Mutta jos tuulen suunta on toinen, on oltava varuillaan. Karhun näkö ei ole kovin hyvä, eikä se välttämättä tunnista ihmistä ihmiseksi lyhyenkään matkan päästä, jos ei pysty haistamaan häntä.

Karhuissa on ongelmallista myös se, että niillä ei ole kasvonilmeitä koirien tapaan. Irvingin mukaan karhun helpoimmin tunnistettava ele on korvien suipistaminen noin puoli sekuntia ennen juoksuun säntäämistä. Korvat eivät kuitenkaan kerro, aikooko karhu rynnätä pakoon vai suoraan päälle!

Paini

Painiltakaan ei vältytty, kiitos Tammen auditorion yleisössä olleen urheilufanin, joka kysyi Irvingin mietteitä Olympiakomitean aikeista pudottaa paini pois olympialaisista. Hetken hiljaisuuden jälkeen kirjailija totesi, että hänen mielipiteensä selviää parhaiten artikkelista, jonka hän kirjoitti New York Timesiin pari kuukautta sitten. Hän neuvoi kysyjälle, että artikkelin löytää varmasti netistä, ja alkoi sitten luetella ja muistella muita lehtiä, joissa se on ilmestynyt. Se oli ainoa hetki koko päivänä, kun Irving tuntui jaarittelevan, mutta ei sekään pitkään kestänyt. Hän tiivisti tuntemuksensa toteamalla, että totta kai hän on puolueellinen asian suhteen, mutta painin pudottaminen on väärin monista syistä, niin urheilullisista kuin historiallisistakin. Lisäksi hän mainitsi, että salainen äänestys painin kohtalosta oli järjestetty Sveitsin Lausannessa, joka ei varsinaisesti ole painiseutua. Asiaa kuitenkin käsitellään vielä toukokuussa Pietarissa, jossa painijoita riittää, eikä Irving haluaisi siellä olla olympiaherrojen housuissa. Hän jopa neuvoi, ettei heidän välttämättä kannata poistua hotellistaan iltaisin.

Käännökset

Käännöstyöläisenä ilahduin, kun luentosalissa esitettiin yleisökysymys kirjojen kääntämisestä ja kääntäjistä. Joku nainen halusi tietää, millaista yhteistyötä Irving tekee kääntäjien kanssa ja onko hänellä muita yhtä pitkäaikaisia kääntäjiä kuin Kristiina Rikman (joka myös istui yleisön joukossa). Kirjailija vastasi, ettei pysty kovin läheiseen yhteistyöhön, koska kääntäjiä on niin monta – hänen kirjojaanhan käännetään 35 kielelle. Kääntäjät kuitenkin tavoittavat hänet helposti kustantajan kautta, jos tulee kysyttävää.

Irving sanoi, että hänellä on ollut muutama muukin pitkäaikainen kääntäjä, mutta viime vuosina heillä on ollut ikävä tapa kuolla. Rikman on siis nykyään ainoa laatuaan. Irving kiirehti kuitenkin heti huomauttamaan, että suomentajalla tuskin on syytä huoleen, ja toivotti tälle pitkää ikää: "I hope Kristiina outlives me. I'll be angry if she doesn't!"


Kauan eläköön John Irving!

Tulevaisuus

Irving on 71-vuotias, mutta tahti ei näytä hidastuvan. Kolmen viikon tiiviin Euroopan-kiertueen jälkeen hän palaa kotiin jatkamaan neljättätoista romaaniaan, josta hän on kuulemma kirjoittanut jo kolme neljäsosaa! Tulevasta kirjasta ei ollut sen enempää puhetta, mutta Wikipedian mukaan kirjaa on alustavasti suunniteltu julkaistavaksi vuonna 2015 ja sen viimeinen lause kuuluu näin: "Not every collision course comes as a surprise." Törmäyskurssilla ollaan, mutta kuka törmään kehen, se jää nähtäväksi. Tuskin maltan odottaa!

Uskon ja toivon, että Irving jaksaa kirjoittaa ja kiertää maailmaa vielä vuosia, jos vain säilyy terveenä. Ainakin viime perjantaina hän näytti nauttivan olostaan, puhumisesta ja ihmisten tapaamisesta. Hän on paitsi ainutlaatuinen kirjailija, myös luontainen esiintyjä. Kerta kaikkiaan hieno mies.

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Vietin siis Irvingin seurassa kolme tuntia. Tätä juttua kirjoitin viikonloppuna ja parina arki-iltana yhteensä vähintään kymmenen tuntia, mutta se oli pakko tehdä. Toivottavasti tästä on jotain iloa jollekulle muullekin kuin minulle. :) Nyt taidan pitää vähän taukoa bloggaamisesta, mutta Irvingiä en jätä, vaan jatkan Owen Meanyn lumoissa. Mieleni tekisi lukea uudestaan nuo kaikki muutkin kirjat, ja niin epäilemättä teenkin ennemmin tai myöhemmin.



Kiitos Tammi ja Helsingin yliopisto – ja kiitos John Irving!
Minusta tuntuu, että tapaamme vielä.

P.S. Tässä kirjailijan videotervehdys suomalaisille lukijoille.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

John Irving Helsingissä ensi viikolla

Kai se on pakko julkistaa yhteenveto Irvingin Suomen-vierailun ohjelmasta, kun mikään virallinen taho ei näytä sitä tekevän.


Torstaina 18.4. klo 17.00 suomentaja Kristiina Rikman haastattelee Irvingiä Helsingin keskustan Akateemisessa Kirjakaupassa.

Perjantaina 19.4. klo 10.00 Irving vierailee Helsingin yliopistolla.

Lauantaina 20.4. klo 14.00 Irving on tavattavissa Helsingissä Aleksanterinkadun Suomalaisessa Kirjakaupassa. (Tästä tiedosta voitte kiittää tätiäni, joka oli saanut kanta-asiakaspostia aiheesta – netissä Suomalainen ei tapahtumasta kerro.)
LISÄYS: Irving on lauantaina mukana myös Iltapäivä kirjalle ja musiikille -klubilla klo 14.30–16.30 Kämpin Kansallissalissa (Aleksanterinkatu 44).

Pyysin perjantain vapaaksi töistä ja junailen Helsinkiin ajoissa varaamaan paikan luentosalin eturivistä. Niin että älkää sitten tungeksiko sinne suurina laumoina liian aikaisin. Ja jos matkaani sattuu tulemaan mutkia, pidättehän yhden paikan vapaana. Kiitos!

P.S. Irvingin nettisivuilla kerrotaan, että kirjailija on ollut hiljattain käsileikkauksessa, joten nimmareita ei ole luvassa. Harmillista, mutta eipähän sitten tarvitse stressata siitä. Muutenkin jännittää riittävästi!

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Kivikova Coe(lho?)

Kirjaston COE-hylly pursui pelkkää Coelhoa. Kosminen kosto Paulon parjauksesta taannoin? Onneksi kuitenkin löysin etsimäni teoksen brittispesiaalihyllystä.

 

Jonathan Coe: Suljettu piiri
The Closed Circle, 2004, suom. Arto Virtanen, Tammi 2006, 580 sivua
(Kirjastosta 14.3.2013, luettu loppuun su 24.3.2013 klo 17.56)

Kirjailija:
Suljettu piiri on aiemmin julkaisemani Konnien klubi -romaanin jatko-osa. Konnien klubin tiivistelmä on lisätty romaanin loppuun niitä varten, jotka – kirjan luettuaan – ovat sen ehkä jostakin selittämättömästä syystä unohtaneet.

Kansiteksti:
Konnien klubi on romaani viattomuudesta. Suljettu piiri on sen vastakohta: romaani kokemuksesta.

Nick Hornby:
Jonathan Coe, probably the best English novelist of his generation (my generation, as bad luck would have it)

Minä:
Konnien klubi oli hieno lukukokemus, tämä vähintään yhtä hieno. Ensimmäisen kirjan nuoret ovat nyt aikuisia, mutta elämä ei ole sen helpompaa, päinvastoin. Ihmissuhteet ovat entistä sotkuisempia, eivätkä menneisyyden haamut jätä rauhaan.

Seuranneen pitkän tauon aikana Benjamin huomasi, miten meluisaa ravintolassa oli: miten äänekkäästi musiikki lainehti taustalla rauhattoman rumpukoneen töminän ja kilkkeen ja syntetisaattorin sointukohun vuona; miten riehakkaasti muut ravintolavieraat pitivät hauskaa, nauroivat keskenään, kertoivat huutaen toisilleen vitsejä, elivät nykyhetkessä ja tulevaisuutta varten: he eivät olleet lukittuina menneisyyteen, niin kuin Benjamin aina tunsi olevansa, niin kuin hänen ystävänsä aina tuntuivat olevan; menneisyyteen, joka jatkuvasti ojenteli heitä kohti hienoja kärhiään aina kun he yrittivät riuhtaista itsensä irti ja rientää eteenpäin. Loputtomiin.

Coe luo taas tarkkaa ajankuvaa, tällä kertaa vuosituhannenvaihteen Britanniasta. Yksittäiset ihmiskohtalot peilautuvat yhteiskunnallisiin aiheisiin, kaikki nivoutuu osaksi koukuttavaa tarinaa. Virtasen suomennos toimii jälleen, parhaissa kohdissa olisin mieluusti tehnyt vertailuja alkutekstiin ("tuttipulli, mitun mitun mitun tuttipulli").

Suosittelen kirjaa joka iikalle, joka on lukenut Konnien klubin ja pitänyt siitä. Konnakirja kannattaa siis ehdottomasti lukea ensin.

★★★★½

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Alkukilpailun tulokset

Alkukilpailu on päättynyt. Kiitos kaikille kuudelletoista osallistuneelle! Teistä viisitoista saalisti 1–4 pistettä. Yksi oli ylitse muiden: Pore rohmusi pisteitä peräti 7–, mahtava suoritus! Palkintona on kuvan esittämä pokkari – toivottavasti et vielä omista sitä, ainakaan et tunnistanut alkua. :)

Nyt on aika paljastaa oikeat vastaukset:



1. Erlend Loe: Supernaiivi (8 tunnistusta)
Minulla on kaksi ystävää. Yksi huono ja yksi hyvä. Ja sitten minulla on veljeni.
Hän ei kenties ole yhtä sympaattinen kuin minä, mutta kuitenkin o.k.
Tämä oli yksi tutuimmista, kuten arvelinkin.

2. Iris Murdoch: The Sandcastle (1)
‘Five hundred guineas!’ said Mor’s wife. ‘Well I never!’
‘It’s the market price,’ said Mor.
‘You could articulate more distinctly,’ said Nan, ‘if you took that rather damp-looking cigarette out of your mouth.’
‘I said it’s the market price!’ said Mor. He threw his cigarette away.
‘Bledyard would have done it for nothing,’ said Nan.
‘Bledyard is mad,’ said Mor, ‘and thinks portrait painting is wicked.’
Vain voittaja tunnisti tämän. Olisi oikeastaan tehnyt mieli laittaa tähän Kellon / The Bellin alku, joka on huomattavasti iskevämpi, mutta en viitsinyt, kun olen siteerannut sitä blogissa jo kahdesti.

3. Karl Ove Knausgård: Taisteluni 2 (1–)
Kesä on ollut pitkä eikä se ole vielä ohi. Sain romaanin ensimmäisen osan valmiiksi 26. kesäkuuta, ja siitä lähtien, yli kuukauden ajan, Vanja ja Heidi ovat olleet kotona lastentarhasta, ja sehän tietää entistäkin rankempaa arkea. En ole koskaan ymmärtänyt mitä järkeä lomassa on, en ole koskaan tarvinnut sitä, minun on aina vain tehnyt mieli tehdä enemmän töitä. Mutta kun on pakko, minkäs sille voi.
Pore arvasi tämänkin! Miinus tulee järjestysnumeron puuttumisesta.

4. Nick Hornby: High Fidelity (9)
My desert-island, all-time, top five most memorable split-ups, in chronological order:
1) Alison Ashworth
2) Penny Hardwick
3) Jackie Allen
4) Charlie Nicholson
5) Sarah Kendrew.
Hornby tunnettiin kaikkein parhaiten, eikä ihme.

5. Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (7)
Hyvä Sidney,
Susan Scott on ihme. Myimme yli neljäkymmentä kirjaa, mikä oli mukavaa, mutta erityisesti minua miellytti ruoka. Susanin oli onnistunut hankkia marenkiinsa kupongit sekä tomusokerille että oikeille kananmunille. Jos hänen kirjalliset lounaansa yltävät vastedeskin tällaisiin saavutuksiin, kiertelen aivan mielikseni pitkin maata. Mahtaisiko runsas lahjus kannustaa häntä jatkamaan tätä voitelua? Kokeillaan sitä – voit vähentää rahat rojalteistani.
Tämänkin rakastetun kirjan tunnisti moni.

6. Sylvia Plath: The Bell Jar (2)
It was a queer, sultry summer, the summer they electrocuted the Rosenbergs, and I didn’t know what I was doing in New York. I’m stupid about executions. The idea of being electrocuted makes me sick, and that’s all there was to read about in the papers – goggle-eyed headlines staring up at me on every street corner and at the fusty, peanut-smelling mouth of every subway. It had nothing to do with me, but I couldn’t help wondering what it would be like, being burned alive all along your nerves.
Plathin loistava kirja osoittautui melko kinkkiseksi tapaukseksi.

7. S.E. Hinton: Me kolme ja jengi (3)
Kun mä tulin pimeestä leffasta ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen, mulla ei ollu mielessä kun kaks asiaa: Paul Newman ja kyyti himaan.
Hintonillekin olisin ehkä odottanut paria osumaa enemmän. Klassikko!

8. Donna Tartt: The Secret History (6)
The snow in the mountains was melting and Bunny had been dead for several weeks before we came to understand the gravity of our situation. He’d been dead for ten days before they found him, you know.
Tartt oli tuttu monille. Kirja lienee helposti tunnistettavissa alun perusteella, vaikka lukemisesta olisi jo vuosia.

9. Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon (2)
Ensin näkyvät valot. Valojen jälkeen kuuluu matala hurina, joka lähtee vuoden 1967 valkeasta Morris Mailerista. Harmaa sade hakkaa tuulilasiin. Mies on kumartunut eteenpäin keskittyäkseen pimeässä mutkittelevaan tiehen. Nainen nojaa taaksepäin. Hänen ilmeensä on välinpitämätön, uninen. Tienvierustan valot pyyhkivät hänen otsaansa ja silmiään. Kulmakarvat ovat tummat ja voimakkaat. Mies haluaisi puhua, mutta vaikenee. Hän ei halua häiritä vaimonsa hiljaisuutta.
Haahtela olikin hankalampi tapaus. Täytyy myöntää, etten itsekään ole aivan satavarma, olisinko äkkiseltään tunnistanut kirjaa tämän perusteella, vaikka olen lukenut sen kolmesti! (Tosimies olisi tietysti muistanut automerkin, mutta en tiedä lukevatko tosimiehet Haahtelaa.)

10. Irvine Welsh: Glue (0)
The sun rose up from behind the concrete of the block of flats opposite, beaming straight into their faces. Davie Galloway was so surprised by its sneaky dazzle, he nearly dropped the table he was struggling to carry. It was hot enough already in the new flat and Davie felt like a strange exotic plant wilting in an overheated greenhouse. It was they windaes, they were huge, and they sucked in the sun, he thought, as he put the table down and looked out at the scheme below him.
Welsh oli ainoa täysin tunnistamatta jäänyt, ja olihan tuo ehkä vähän paha. Odotin kuitenkin, että "they windaes" olisi auttanut jotakuta Welshiä alkukielellä lukenutta tunnistamaan edes kirjailijan.

11. Carol Shields: Rakkauden tasavalta (5)
Vauvana Tom Averylla oli kaksikymmentäseitsemän äitiä. Niin hän sanoo. Siitä on lähes neljäkymmentä vuotta.
Shields oli tunnetummasta päästä, mutta onnistui silti harhauttamaan kaksikin osallistujaa Irvingin Oman elämänsä sankari -kirjan suuntaan. Ei sinänsä mikään ihme, kun orpokotimaailmasta on kyse.

12. John Irving: Last Night in Twisted River (3)
The young Canadian, who could not have been more than fifteen, had hesitated too long.
Tämä oli vähän odotettua vaikeampi pala. Kyseessä on kuitenkin Hintonin tapaan virke, joka toistuu myös kirjan lopussa.

Olipas mukavaa. Toivottavasti joku muukin innostuu järjestämään samanlaisen visan!

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Alkukilpailu

Kirjainten virrassa -blogin inspiroimana päätin järjestää pienen kilpailun. Alla on tusinan verran alkuja, kaikki minulle tärkeistä kirjoista. Tehtävänä olisi tietää tai arvata mahdollisimman monta kirjaa.

Kilpailun säännöt:
– Voit osallistua kommentoimalla.
– Kirjoita omat vastauksesi ensin ja katso muiden vastaukset vasta sitten, pliis.
– Ei googlausta. Omasta hyllystä lunttaaminen sallittu. :)
– Jokaisesta oikeasta kirjasta saa pisteen, pelkästä kirjailijasta puoli pistettä.
– Eniten pisteitä kerännyt voittaa tuon ensimmäisen kirjan pokkaripainoksena.
– Kilpailuaika päättyy sunnuntaina 24.3. klo 12.00.

Kiitos! Onnea matkaan!


(Kuva Polkka Jam -kalenterista.)

1.
Minulla on kaksi ystävää. Yksi huono ja yksi hyvä. Ja sitten minulla on veljeni.
Hän ei kenties ole yhtä sympaattinen kuin minä, mutta kuitenkin o.k.

2.
‘Five hundred guineas!’ said Mor’s wife. ‘Well I never!’
‘It’s the market price,’ said Mor.
‘You could articulate more distinctly,’ said Nan, ‘if you took that rather damp-looking cigarette out of your mouth.’
‘I said it’s the market price!’ said Mor. He threw his cigarette away.
‘Bledyard would have done it for nothing,’ said Nan.
‘Bledyard is mad,’ said Mor, ‘and thinks portrait painting is wicked.’

3.
Kesä on ollut pitkä eikä se ole vielä ohi. Sain romaanin ensimmäisen osan valmiiksi 26. kesäkuuta, ja siitä lähtien, yli kuukauden ajan, Vanja ja Heidi ovat olleet kotona lastentarhasta, ja sehän tietää entistäkin rankempaa arkea. En ole koskaan ymmärtänyt mitä järkeä lomassa on, en ole koskaan tarvinnut sitä, minun on aina vain tehnyt mieli tehdä enemmän töitä. Mutta kun on pakko, minkäs sille voi.

4.
My desert-island, all-time, top five most memorable split-ups, in chronological order:
1) Alison Ashworth
2) Penny Hardwick
3) Jackie Allen
4) Charlie Nicholson
5) Sarah Kendrew.

5.
Hyvä Sidney,
Susan Scott on ihme. Myimme yli neljäkymmentä kirjaa, mikä oli mukavaa, mutta erityisesti minua miellytti ruoka. Susanin oli onnistunut hankkia marenkiinsa kupongit sekä tomusokerille että oikeille kananmunille. Jos hänen kirjalliset lounaansa yltävät vastedeskin tällaisiin saavutuksiin, kiertelen aivan mielikseni pitkin maata. Mahtaisiko runsas lahjus kannustaa häntä jatkamaan tätä voitelua? Kokeillaan sitä – voit vähentää rahat rojalteistani.

6.
It was a queer, sultry summer, the summer they electrocuted the Rosenbergs, and I didn’t know what I was doing in New York. I’m stupid about executions. The idea of being electrocuted makes me sick, and that’s all there was to read about in the papers – goggle-eyed headlines staring up at me on every street corner and at the fusty, peanut-smelling mouth of every subway. It had nothing to do with me, but I couldn’t help wondering what it would be like, being burned alive all along your nerves.

7.
Kun mä tulin pimeestä leffasta ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen, mulla ei ollu mielessä kun kaks asiaa: Paul Newman ja kyyti himaan.

8.
The snow in the mountains was melting and Bunny had been dead for several weeks before we came to understand the gravity of our situation. He’d been dead for ten days before they found him, you know.

9.
Ensin näkyvät valot. Valojen jälkeen kuuluu matala hurina, joka lähtee vuoden 1967 valkeasta Morris Mailerista. Harmaa sade hakkaa tuulilasiin. Mies on kumartunut eteenpäin keskittyäkseen pimeässä mutkittelevaan tiehen. Nainen nojaa taaksepäin. Hänen ilmeensä on välinpitämätön, uninen. Tienvierustan valot pyyhkivät hänen otsaansa ja silmiään. Kulmakarvat ovat tummat ja voimakkaat. Mies haluaisi puhua, mutta vaikenee. Hän ei halua häiritä vaimonsa hiljaisuutta.

10.
The sun rose up from behind the concrete of the block of flats opposite, beaming straight into their faces. Davie Galloway was so surprised by its sneaky dazzle, he nearly dropped the table he was struggling to carry. It was hot enough already in the new flat and Davie felt like a strange exotic plant wilting in an overheated greenhouse. It was they windaes, they were huge, and they sucked in the sun, he thought, as he put the table down and looked out at the scheme below him.

11.
Vauvana Tom Averylla oli kaksikymmentäseitsemän äitiä. Niin hän sanoo. Siitä on lähes neljäkymmentä vuotta.

12.
The young Canadian, who could not have been more than fifteen, had hesitated too long.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Hurmaavien brittikonnien klubi

Knausgårdin jälkeen iski hetkellinen tyhjyys.
Yritin aloittaa paria kirjaa, mikään ei tuntunut miltään.
Mutta sitten kaivelin kirjastopinoa vähän syvemmältä...


(Keltainen kirjasto kiinnostaa kissaa, kuten taannoinkin.)

Jonathan Coe: Konnien klubi
The Rotters' Club, 2001, suom. Arto Virtanen, Tammi 2003, 558 sivua
(Kirjastosta 21.2.2013, luettu loppuun ti 12.3.2013 klo 19.13)

Tämä olisi jäänyt lukematta ilman viisaan kirjastonsedän suositusta. Kolme vuotta sitten luin Coen kirjan The Dwarves of Death, joka oli ihan hyvä muttei muistaakseni paljon enempää. Myöhemmin hiukan hämmästyin huomatessani, että Coelta on kelpuutettu kaksi kirjaa Keltaiseen kirjastoon. Enää en ihmettele.

Marraskuun 15. päivä 1973. Torstai-ilta, sade vihmoo ikkunaruutuihin. Perhe on olohuoneessa, muut paitsi Colin, joka on sanonut vaimolle ja lapsille, että työasioissa menee pitkään eikä häntä kannata jäädä odottelemaan. Kahdessa takorautaisessa jalkalampussa loistaa heikko valo. Valetakasta kuuluu hiljainen pihinä.

Konnien klubi on anglofiileille ihan must! Kirja seuraa muutaman perheen elämää 70-luvun Birminghamissa lähinnä nuorison silmin. Se maalaa tarkkaa ja aidon tuntuista ajankuvaa poikakoulun arjesta, nuoresta rakkaudesta, teollisuuskaupungin elämästä ja brittiyhteiskunnan kuohunnasta. Luokkataistelua, lakkoilua ja IRA:n terrorismia. Seksiä, päihteitä ja rock'n'rollia (sekä paljon muutakin musiikkia – kirja on saanut nimensäkin Hatfield and the North -yhtyeen kreisistä progejazzpoplevystä). Kuvataidetta, kirjallisuutta ja koulun lehden toimittelua. Pientä elämää, suuria tunteita ja traagisiakin sattumuksia. Erittäin vetävä tarina, eläväistä kerrontaa ja sujuva suomennos. Kirja on sekä hauska että koskettava, paljon enempää ei voisi toivoakaan.

Tarina oli niin monipolvinen, että se hyrrää päässäni vieläkin. Edustavaa sitaattiakin oli mahdotonta valita, joten lopulta poimin vain tuon tunnelmaa luovan aloituskappaleen. Kirjalla on myös jatko-osa, Suljettu piiri, jonka luen luultavasti aika pian. Kiitos Jonathan Coe, kiitos kirjastonsetä!

★★★★½