Sarjakuvasankarini: Adrian Tomine

Sarjakuvankuluttajana(kin) olen aika amatööri. Lähdin liikkeelle normaalilta akuankka–luckyluke–lassijaleevi-pohjalta ja etenin vähitellen "kypsempiin" sarjakuviin. Niitä on vuosien varrella kertynyt hitaasti mutta varmasti, tähän mennessä vajaat puoli kirjahyllyllistä. Sarjakuvissahan mikä tahansa on mahdollista, mutta supersankarijutut tai hypertaiteelliset pläjäykset eivät ikinä ole ihmeemmin innostaneet, vaan suurin osa kokoelmastani on melko realistista ja ihmissuhdepainotteista tavaraa (minkäs ihminen tylsille mieltymyksilleen mahtaa).

Yksi parhaista ihmissuhdesarjakuvien tekijöistä on amerikkalainen Adrian Tomine (s. 1974). Tomine nousi vauhdilla suosikkieni joukkoon, kun löysin yhden hänen albuminsa kirpputorilta nelisen vuotta sitten. Selkeä piirrostyyli viehätti heti, samoin konstailemattomat mutta hivenen viistot tarinat ja perin inhimilliset henkilöt – päällisin puolin tavallisia ihmisiä, joista useimmilla on kuitenkin omat omituisuutensa.

Onnistunut kirppisostos poiki lisää rahanmenoa, ja pian huomasin haalineeni käsiini suunnilleen kaikki mahdolliset Tominet.



Tomine aloitti uransa 90-luvun alussa omakustanteisilla Optic Nerve -julkaisuilla, joita ilmestyi kaikkiaan seitsemän.



Ohuet pikkulehdet sisälsivät lyhyitä tarinoita, ja piirrosjälki oli vähän karkeampaa kuin mitä sittemmin totuttiin näkemään.



Näiden seitsemän minisarjakuva-albumin sisältö koottiin myöhemmin yksiin kansiin otsikolla 32 Stories (1998).

Vuonna 1995 Tominen otti siipiensä suojiin kanadalainen Drawn & Quarterly -kustantamo, joka ryhtyi julkaisemaan uutta, A4-kokoista albumisarjaa. Senkin nimeksi tuli Optic Nerve, ja numerointi alkoi uudestaan ykkösestä.



Optic Nerven numerot 1–4 sisälsivät kukin useita tarinoita, joista tehtiin myöhemmin koostejulkaisu Sleepwalk and Other Stories (1998). Numeroissa 5–8 oli jokaisessa vain yksi pidempi tarina, ja ne julkaistiin kirjana nimellä Summer Blonde (2002).



Ja tarinat sen kuin pitenivät. Optic Nerven numerot 9–11 sisälsivät kolmiosaisen kertomuksen amerikkalaisnuorukaisen parisuhdekiemuroista. Päähenkilön suonissa virtaa japanilaista verta, aivan kuin tekijällä itselläänkin, ja etniset eroavaisuudet ovatkin yksi tarinan tärkeimmistä teemoista. Koko kertomus ilmestyi samoissa kansissa vuonna 2007 nimellä Shortcomings, ja siitä tuli Tominen toistaiseksi menestyksekkäin julkaisu. (Ks. myös Hannan juttu aiheesta!)

Shortcomingsin jälkeen pääsin itsekin mukaan Tominen kelkkaan ja aloin odottaa innokkaasti seuraavaa julkaisua. Sitä saatiinkin sitten odotella melko pitkään, se nimittäin tuli vasta tämän vuoden alussa. Scenes from an Impending Marriage (tammikuu 2011) paljastaa omalta osaltaan, miksi julkaisutauko venyi: Adrianilla on riittänyt perhekiireitä.



Tämä häävalmisteluista kertova teos edustaa Tominea humoristisimmillaan. Viihdyttävä pikku kirjanen.



Eikä siinä vielä kaikki – myös Optic Nerve -sarja sai jatkoa neljän ja puolen vuoden jälkeen.



Optic Nerve 12 (syyskuu 2011) on paluu vanhaan ainakin siinä mielessä, että Tomine on siirtynyt takaisin lyhyemmän ilmaisun pariin. Ensimmäinen albumin kahdesta tarinasta on omalaatuinen kertomus puutarhurista, joka saa melkoisen kuningasajatuksen ja päättää yhdistää kasvien hoidon kuvanveistoon.



Tämä "Hortisculpture"-juttu oli minulle pienoinen pettymys, se täyttää yli puolet sivuista ja tuntuu turhan venytetyltä idean "nerokkuuteen" nähden. Onneksi toinen tarina "Amber Sweet" on perinteisempää ja toimivampaa Tominea. Nuori nainen joutuu hankaliin tilanteisiin, koska hänellä sattuu olemaan aikuisviihdealalla toimiva kaksoisolento.



Amberista jää paremmat fiilikset, ja kokonaisuuden nostaa vahvasti plussan puolelle viimeisen aukeaman itseironinen bonusjuttu. Alan muut tekijät tuottavat nykyään lähinnä hienoja paksuja sarjakuvaromaaneja, mutta Adrian aikoo edelleen julkaista ohuempia läystäkkeitä, joista tehdään sitten myöhemmin kokoomateoksia. Siitäkin huolimatta, että usko meinaa välillä loppua kesken...



Itse ainakin toivon, että Tomine pitää päänsä ja jatkaa valitsemallaan tiellä. Optic Nerve -lehdet ovat persoonallisia kokonaisuuksia, ja jokaisessa numerossa on kirjepalsta, jossa lukijat voivat sanoa sanottavansa – nimenomaan vanhanaikaisesti kirjeitse.

Sarjakuvien lisäksi Tomine on tehnyt monenlaisia kuvituksia, mm. levynkansia.



Näitä on koostettu julkaisuun Scrapbook: Uncollected Work 1990-2004, joka tarjoaa myös aimo valikoiman muualla julkaistuja Tomine-sarjakuvia sekä katsauksen miehen luonnoskirjaan. Ehdottoman suositeltava teos sekin.

Suomeksi Tominelta ei tietääkseni ole julkaistu mitään muuta kuin kaksi kaksisivuista juttua vuoden 1996 Suuri Kurpitsa -antologiassa. (Lisäys: Puhuin palturia, vuoden 1999 kokoelmassakin on näköjään peräti kuusisivuinen juttu! Onkohan niitä vielä muitakin?)



Jos olisin sarjakuvakustantaja, ryhtyisin heti korjaamaan tätä epäkohtaa. Kun esim. Daniel Clowesia on suomennettu jo kahden albumin verran, en näe mitään syytä, miksei Tominekin ansaitsisi samaa kohtelua.

Missä Tominen tuotantoon sitten pääsisi tutustumaan? Tampereen kirjastossa ei näytä olevan ainuttakaan teosta, Helsingissä ilmeisesti sentään jotain. Kirjakaupoistakaan näitä tuskin löytää, tuurilla ehkä jostain pääkaupungin erikoisliikkeistä. Tampereen ainoa tällä hetkellä julkisesti selailtavissa oleva Tomine-sarjakuva lienee yksi kappale tuota häävalmistelukirjaa, joka sijaitsee Bonuskirppiksen kolmannen käytävän sarjakuvapöydässä. Kyseisen pöydän ja sen ylläpitäjän Kreegah Bundolon kautta olen itsekin hankkinut useimmat Tomineni. Näitä ei siis kasva joka oksalla, mutta jos mielenkiinto heräsi, kannattaa ehdottomasti pitää silmät auki. Eihän sitä koskaan tiedä, missä aarteita voi tulla vastaan. (Ja noita kokoomajulkaisuja pitäisi toki saada ihan perusnettikaupoistakin, esim. Adlibrikseltä.)

Haloo Helsinki - ja Tampere

Sitten kun huvittaisi päivittää blogia useammin, elämä järjestääkin kaikenlaista muuta tekemistä ja ajattelemista (mikä on toki ihan hyvä asia). Nyt kuitenkin pikainen nosto.

Tästä piti tulla menovinkki helsinkiläisille, mutta huomasin juuri, että sama show on luvassa Tampereellakin (ja vielä ilmaiseksi!):
Jeffrey Lewis & The Junkyard esiintyy Telakalla ma 13.9. ja Bar Loosessa ti 14.9.



Jeffrey Lewis (s. 1975) on amerikkalainen laulaja-lauluntekijä ja sarjakuvataiteilija. Hänen sanotaan edustavan anti-folk-genreä, joka Wikipedian mukaan on "amerikkalaisesta folkista ja punk rockista ammentava urbaanin folk-musiikin tyylilaji, joka sai alkunsa New Yorkissa 1980-luvun puolivälissä".

Anti-folkista en tiedä sen enempää, mutta ainakin Lewisin musiikki kuulostaa mukavan kotoisalta. Ei mitään hifistelyä, vaan kitara rämisee ja laulu on vähän sinne päin, usein suorastaan puhelaulua. Tarinat ovat kiintoisia, ja toisinaan meno yltyy jopa psykedeeliseksi. Kyllä niitä punk-elementtejäkin on havaittavissa, varsinkin asenteessa. Ja onhan Jeffrey myös coveroinut kokonaisen albumillisen Crass-yhtyeen kappaleita (12 Crass Songs, 2007).

Lewisin albumeista suosikkini taitaa olla The Last Time I Did Acid I Went Insane and Other Favorites (2001), jota ei tietenkään ole Spotifyssa. Junkyard-kokoonpanolla tehty, kantritunnelmiakin viljelevä 'Em Are I -levy (2009) kyllä löytyy, ja sen kolmosbiisi If Life Exists (?) sisältää yhden suosikkisitaateistani:

It's all easier said than done
and it's not even easy to say.

Tuo muuten pätee aika moneen asiaan. Voisi kuvitella, että Jeffreyn musiikki kuulostaa kivalta livenäkin.

Lewisin sarjakuvia en ole nähnyt muutamaa sivua enempää, mutta kiinnostavilta vaikuttavat nekin. Hänen tyylinsä on varsin runsas, joten jutut vaativat keskittymistä, mutta ainakin lyhyessä mitassa ne näyttävät toimivan hyvin. Kuten nyt tämäkin festivaaliaiheinen sivu parin vuoden takaa.

P.S. Euroopan-kiertueen majoitusjärjestelyt lienevät jo kunnossa, mutta ensi kuun Amerikan-keikkoja varten Jeffreyn keikkakalenterissa oli tällainen hellyttävä pyyntö:
If anybody has a place for the Jeff Lewis Band to sleep on any of the below nights please email JeffLewisBand@gmail.com - thank you!!

Pakkopulla ei maistu

Kuvassa on Harvey Pekar, mutta yhtä hyvin siinä voisin olla minä. Mitä vähemmän tässä koneella istuu, sitä vastenmielisemmältä se tuntuu, ja blogin päivittäminen muuttuu päivä päivältä mahdottomammaksi. Mutta ensi kuussa tilanne voi taas olla toinen. Siihen asti aion nautiskella mm. oheisesta hienosta sarjakuvakokoelmasta. Ja keväästä!

American Splendor ja keräilyn kirot

Mielessä ainakin kymmenen käsiteltävää aihetta. Tartun tähän, koska sarja- ja elokuvat ovat toistaiseksi jääneet täysin paitsioon.

Viimeaikaisten kokemusteni perusteella sarjikset ja leffat pelaavat mukavasti yhteen. Mistään supersankarijutuista en kyllä tiedä, luen aika arkisia sarjakuvia.

Taannoin huomasin Ghost Worldin toimivan hienosti sekä Daniel Clowesin sarjakuvana (1997, suom. 2002) että Terry Zwigoffin elokuvana (2001) (jälkimmäisen nimen jouduin lunttaamaan; olen toivottoman huono muistamaan elokuvien ohjaajia). Toissa viikolla satuin avaamaan telkkarin oikeaan aikaan ja sain nauttia American Splendor -elokuvasta (2003, ohjaus Shari Springer Berman ja Robert Pulcini, lunt lunt). Elokuva perustuu Harvey Pekarin käsikirjoittamiin sarjakuviin, ja se oli mainio kokemus puolidokumentaarisine piirteineen ja sarjakuvatehosteineen.

Harvey Pekar (s. 8.10.1939) oli nuorena tuskastunut konttorirotta, joka sai elämäänsä lohtua levyjen keräilemisestä ja lisätienestejä niiden myymisestä (hmmm, kuulostaa oudon tutulta). 60-luvulla hän tutustui aloittelevaan sarjakuvapiirtäjään Robert Crumbiin. Crumb alkoi vähitellen saavuttaa mainetta undergroundpiireissä, ja aikansa sivusta seurattuaan Pekar hoksasi, että hänkin voisi kertoa tarinoita, vaikkei piirtää osannutkaan. Hän luonnosteli muutaman jutun tikku-ukkokuvituksella, Crumb piti näkemästään ja lupautui piirtämään tarinat. Muitakin piirtäjiä lähti mukaan, ja American Splendor -otsikon saaneista julkaisuista muodostui pitkä sarja. Harveyn elämä ei siitä kuitenkaan tuntunut helpottuvan, mutta lukijoiden kannalta hyvä niin, sillä hänen napinansa on varsin hupaisaa seurattavaa. Sarjakuvien henki välittyy hyvin elokuvassakin. Pääroolin vetää sittemmin Sideways-leffasta tutuksi tullut Paul Giamatti, ja välillä Harvey pääsee itsekin ääneen (melkoinen ääni se onkin). Erinomaista viihdettä.

Olen aina pitänyt Crumbin omaa tuotantoa turhan rosoisena ja rujona, mutta nyt se alkoi kiinnostaa enemmän. Myös Crumb-elokuva olisi mielenkiintoista nähdä (kuinkas sattuikaan, sen ohjasi edellä mainittu Terry Zwigoff vuonna 1994). Mutta se Crumbista. Pekar-elokuvan katsottuani tiesin heti, että tykkäisin hänen käsikirjoittamistaan tarinoista. Aloin myös muistella, että ihan kuin olisin nähnyt niitä jossain joskus. Sitten tajusin - tietysti Bonuskirppiksellä. Onnekseni kukaan ei ollut hoksannut samaa, vaan sain ostettua Bob and Harv's Comics -albumin (1996, suom. 1997), johon on koostettu kaikki Crumbin piirtämät American Splendorit (1976-1988). Niin, Bonuskirppiksellä on tosiaan yksi Tampereen parhaista sarjakuva-apajista: Kreegah Bundolo -nettikaupan pitäjä on jo parin vuoden ajan myynyt tuotteitaan myös sitä kautta.

Ah, minullahan on vielä puolet tuosta albumista lukematta. Alkupuoliskon nautin viime viikolla eräänä huonosti nukuttuna yönä - aamuöinen ajankohta varmaan vielä korosti tarinoiden arkista absurdismia. Muutama juttu hörähdytti ääneen, osa taas pani miettimään. Sattuneesta syystä varsinkin levynkeräilyjutut iskivät:



Harveyn keräilyharrastus oli ensin terveellä pohjalla. Hän osteli jazzlevyjä ja kuunteli niitä illat pitkät. Jossain vaiheessa hamstraus kuitenkin meni överiksi, kuten joskus voi käydä:



Minulle oli uutinen, että onnettomat diskofiilit pystyivät törsäämään pennosensa huutokaupoissa jo vuosikymmeniä ennen eBaytä. Itse en koskaan joutunut noin pahaan jamaan, mutta tunnistan hyvin sen tunteen, kun mikään ei riitä. Välillä levynmetsästykseen upposi aivan liikaa rahaa, aikaa ja vaivaa, mutta viime vuonna sain itseni kuriin ja hylly(i)stä poistui huomattavasti enemmän levyjä kuin sinne tuli lisää. Onneksi myös Harvey tuli lopulta järkiinsä ja säästi kovalla työllä ansaitsemansa rahat ensimmäisen sarjakuvakirjansa julkaisuun. Loppu on niin sanotusti historiaa, ainakin pienimuotoista sellaista.

Seuraavaksi haluaisin käsiini muidenkin kuin Crumbin piirtämää American Splendor -materiaalia. Kyllä keräilijä aina keräiltävää keksii - jos yksi pakkomielle laantuu, uusia tulee varmasti tilalle. (Ja juuri kun olin julkaisemassa tätä, huomasin sähköpostissa Stupidon mainoksen Galaxie 500 -vinyyleineen. Tosiaan, kyllähän nekin pitäisi vielä joskus saada cd-boksin kaveriksi, mieluiten tietysti originaalipainoksina...)

P.S. Vinkkejä vastaavanlaisista sarjisleffoista otetaan vastaan.