Superhypermegamessulauantai

Ensimmäinen kerta Helsingin kirjamessuilla! Huonosti nukuttu viikko ja pieni flunssanpoikanen eivät paljon painaneet, kun lähdin matkaan kera kipsikätisen äitini ja romaaninsa julkaisua odottavan siskoni. En oikein tiennyt mitä odottaa, ja vaikka olisinkin tiennyt, odotukset olisivat ylittyneet.

Mukaan tarttui mahtavia kokemuksia ja kirjoja. Kuvat otin vasta kotona, mutta linkitän jutun sekaan pari kuvakavalkadia paikan päältä. Tapasin koko joukon kivoja bloggaajia ja muita tuttuja. Käsittämätön tunnelma, kun valtava sali on täynnä kirjoja, kirjailijoita, kirjanystäviä ja hälinää. Kuuden tunnin visiitti jäi väkisinkin pintaraapaisuksi, mutta mikä raapaisu se olikaan...



Kuulin kiintoisan keskustelun kirjablogeista ja lukupiireistä. Ostin viimein Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjablogikirjan, tietysti nimmaroituna. Muuta en ehtinytkään uusien kirjojen osastolta ostaa. Hienolta siellä kyllä näytti, katsokaa vaikka Hannan blogista.

Divaripuolella hakuammunta tuotti napakymppejä. Heti alkuun löysin vitosella Arto Lapin esikoisen, jota olen metsästänyt koko vuoden. Ja toisaalla myytiin runokirjoja eurolla! Valikoin viisitoista.



Runohyllyn hinta-laatusuhde oli aikamoinen – olisin voinut ostaa paljon enemmänkin, mutta jätin armollisesti herkkuja muillekin. Rakastan tällaisia ohuita runokirjoja, viisautta tiiviissä muodossa. Katsokaa nyt ylimmästä kuvasta, miten pieneen tilaan kuusitoista kirjaa mahtuu. Tuntemattoman kriitikon kommenti Risto Kormilaisen kirjasta meni pahasti metsään (luin teoksen jo illalla, hyvä oli):



Iltapäivän hiihtelin Haahtelan perässä. Ensin lempikirjailijani kertoi omista lempikirjoistaan Martti Anhavalle. Anhava on Haahtelan kustannustoimittaja (jos kuulin oikein) ja muutenkin fiksun oloinen mies. Hänen äitinsä Helena Anhava olisi näemmä ollut messuilla mukana runoretrospektiivissä, jota kuuntelin vain vaimeasti sivukorvalla divarihyllyjen välistä. Kenties Helena Anhava luki runojaan juuri silloin, kun ostin nuo kaksi hänen 70-luvun kokoelmaansa. Ne näyttävät niin kivoilta, että olisi kyllä pitänyt päästä kuulemaan tekijän lausuntaa (semminkin kun hän on jo 88-vuotias, eli kovin monta tilaisuutta tuskin enää tulee). No, kai messupäivään pitää yksi hutikin mahtua.

Mutta siis ne Haahtelan lempparit. Nuori Joel innostui lukemisesta kuvataiteen kautta, aloitti 16-vuotiaana taiteilijaelämäkerroista (mm. Irving Stonen Vincent van Gogh -kirja). Hiukan myöhemmin kuvaan astui Juhani Aho, jonka teoksista erityisen vaikutuksen tekivät Yksin (kuten Haahtelan uusin romaanikin osoittaa) ja Papin tytär.

Orhan Pamukin Istanbul vei Haahtelan Turkkiin, ja Antonio Muñoz Molinan Talvi Lissabonissa opasti Joelin maahan, jonne hän sukelsi kirjoittaessaan yhtä upeimmista kirjoistaan. (Siis romaania Tule risteykseen seitsemältä, jota lukiessa ei kyllä uskoisi, ettei Haahtela ollut itse vielä käynyt Portugalissa. Tai enhän minäkään siellä ole käynyt, mutta kuvaus kuulostaa niin vakuuttavalta.)

Autiolle saarelle Haahtela valitsisi Thomas Mannin Taikavuoren, jossa riittäisi pureskeltavaa. Mies on kuulemma lukenut kirjan kahdesti, ensin parikymppisenä ja uudestaan viitisen vuotta sitten, ja huomannut siinä tiettyjä yhtymäkohtia omaan lapsuuteensa (Joel asui 15-vuotiaaksi asti Tiuruniemessä tuberkuloosiparantolan kupeessa). Taikavuoren ja Pamukin kirjat tiesinkin jo Haahtelan suosikeiksi, mutta muut olivat minulle uutta tietoa (enkä ole lukenut noista kirjoista muita kuin Ahon Yksin). Odotin mainintaa James Salterista ja Raija Siekkisestä, mutta ehkä aika loppui kesken. Lopuksi Haahtela kertoi pikaisesti nykyisistä suosikeistaan ja mainitsi palanneensa elämäkertojen pariin, tällä kertaa muusikoiden (Wagner, Callas, Rubinstein ja muut "poikkeusihmiset").



Seuraavaksi siirryttiin samalla kokoonpanolla salin toiseen nurkkaan isommalle lavalle, jonka lähiympäristön oli tukkinut Jorma Ollila. Raha puhui, aikarajat venyivät ja paukkuivat, mutta lopulta Ollila poistui yleisöineen ja jätti lavan Haahtelalle, joka kyllä hänkin veti mukavasti kuulijoita. Uusinta romaania Tähtikirkas, lumivalkea käsitelleestä puolituntisesta en valitettavasti tehnyt muistiinpanoja. Pääsin eturiviin ja keskityin kuuntelemaan, viisaat sanat särkyneestä mielestä eheyttivät omaani.

Haastattelun jälkeen sain Tähtikirkkaaseen sykähdyttävän signeerauksen, kirjailija muisti faninsa vuosien takaa. Kotiinlähdön lähestyessä ehdin vielä kuunnella suurimman osan päivän kolmannesta Haahtela-haastattelusta, joten makeaa tuli totisesti mahan täydeltä.

Sara otti hyviä kuvia Haahtelasta ja muista messukohteista, samoin Katja. Ja Kirsin blogissa on pitkä lista linkkejä, joiden takaa löytyy lisää messujuttuja. Niiden parissa kelpaa jatkaa fiilistelyä.

Omien kokemusteni ja löytöjeni lisäksi iloitsen siskoni Anni Kytömäen alkavasta kirjailijanurasta. Hänet kutsuttiin eilen yllättäen lounastamaan Gummeruksen kirjailijaporukan kanssa, ja ensi vuonna Anni lienee sitten itse lavalla puhumassa. Pitää palata paikalle jo sen takia, ja muutenkin luulen, etten jatkossa malta jättää yksiäkään messuja väliin, kun nyt olen niiden makuun päässyt. Kiitos kaikille asianosaisille!

Irvingiä tapaamassa (pisin blogijuttu ikinä)

"Kun John Irving tulee Suomeen seuraavan kerran, pidän vaikka vapaapäivän päästäkseni paikalle", minulla oli tapana uhota. Perjantaina 19.4.2013 oli aika lunastaa lupaus ja matkata Helsinkiin aamunkoitteessa. Päivästä tuli ikimuistoinen, ja nyt yritän pukea edes osan siitä sanoiksi.

Kerron ensin päivän kulusta, fiiliksistäni ynnä muusta, ja sen jälkeen teen pienen yhteenvedon Irvingin puheista. Jutusta tulee kohtuuttoman pitkä ja polveileva, mutta haluan kirjata kaiken muistiin itseänikin varten. Sitä paitsi Irving on pitkien juttujen mies, myös livenä. Tämä ylipitkä raportti olkoon siis kunnianosoitukseni hänelle. Väliotsikot helpottanevat lukemista ja turhien löpinöiden sivuuttamista.


John Irving täällä huhtikuussa!

Unohtumaton perjantai

Jännittävä aamu: varhainen lintu junalipun vaihtaa

Heräsin kotonani Tampereella kolmen tunnin unien jälkeen klo 3.07 ja tiesin heti, etten saisi nukuttua enää pätkääkään. Jäin kuitenkin vielä makailemaan ja mietiskelemään. Tuleva päivä jännitti aivan älyttömästi.

Aamutoimien lomassa puoli kuuden aikaan kuulin, että junaliikenteessä oli ongelmia. Mikä yllätys! Rata oli poikki Jyväskylän ja Tampereen välillä, ja minun oli tarkoitus lähteä Helsinkiin Jyväskylästä tulevalla Pendolinolla klo 7.00. Kirosin VR:n ja itseni, kun en ollut valinnut kulkuvälineeksi bussia, niin kuin jossain vaiheessa olin ajatellut varmuuden vuoksi tehdä.

Kävelin asemalle puoli seitsemän jälkeen ja tapasin siskoni, jonka piti mennä samalla junalla Pasilaan koulutukseen. Hetken pähkäiltyämme vaihdoimme liput 7.07 lähtevään Intercityyn.

Juna lähti liikkeelle vain pari minuuttia myöhässä. Maisemien vilistessä ikkunan takana aloin vähitellen uskoa, että pääsen sittenkin perille. Matka kului mukavasti jutustellen, ja jännityskin unohtui välillä. Saavuimme Helsinkiin lähes aikataulussa.

Sittenkin ajoissa

Astuin Porthanian aulaan klo 9.04. PI-luentosalin ovella seisoskeli yksi nainen, muita ei näkynyt, sali oli lukittu ja pimeä. Huoleni ajoissa paikalle ehtimisestä osoittautui täysin turhaksi.

Vähitellen aulaan kertyi väkeä, kustantajan edustaja alkoi viritellä myyntipöytää ja Irvingin yhdistämät ihmiset lyöttäytyivät juttusille keskenään. Salin ovet avattiin 9.40. Arvoin hetken, mihin kohtaan eturiviä istuudun. Salin edessä pöydän takana oli kolme tuolia, jotka olivat aika etäällä toisistaan, enkä tietenkään tiennyt, missä kirjailija istuisi.

Sali täyttyi tuskin puolilleen, veikkaisin yleisömääräksi korkeintaan 250 henkeä. Olin odottanut ainakin englanninopiskelijoiden saapuvan paikalle sankoin joukoin, mutta ei siellä juurikaan opiskelijan näköisiä tyyppejä ollut. Paljon keski-ikäistä porukkaa, enemmän naisia kuin miehiä.

Jännitys tiivistyi. Hermostunutta kellon ja sisäänkäyntien vilkuilua. Yritin lukea A Prayer for Owen Meanya (joka minulla on parhaillaan uusintakierroksella), mutta keskittymisestä ei tullut mitään.

Kirjailija astuu areenalle ja hurmaa kaikki

Noin kello 10.10 luentosalissa kajahtivat komeat aplodit. Irving laskeutui portaat lenkkareissaan ja verkkareissaan näyttäen aivan – no, painivalmentajalta. Ilokseni hän valitsi juuri sen tuolin, joka oli suoraan edessäni, alle kolmen metrin päässä. Siinä hän istui, kirjailija John Irving. Mies, jonka tarinoita olen lukenut parinkymmenen vuoden aikana tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Harmaa hiuspehko, uurteiset kasvot, ilmeikäs suu, kirkas katse. Hiljattain leikattu oikea käsi näytti toimivan hyvin, mutta kirjailija selvästi säästeli sitä, kättelikin vasemmallaan. Vanha mutta erittäin elinvoimaisen näköinen mies.

Oli hitusen epätodellinen olo. Olin tyytyväinen, että olin ottanut mukaan kameran (vanhan pokkarimallisen, mutta kuitenkin). Ei tarvinnut paljon zoomailla. Yritin kuvata mahdollisimman vähän, halusin keskittyä olemaan läsnä. Kuvia kertyikin yhteensä vain viitisentoista koko tilaisuuden aikana, enkä usko häirinneeni kirjailijaakaan, onneksi valo riitti ilman salamaakin.

Odotetun vierailijan esitteli yliopiston edustaja, Nely Keinänen nykykielten laitokselta. Irving vangitsi yleisönsä karismallaan välittömästi ja vapautti tunnelman kehumalla Helsingin säätä hyväksi kotiseutuunsa verrattuna: Vermontissa tällaista kalsean pilvistä päivää pidettäisiin hienona kevätpäivänä. Lisäksi hän totesi tulleensa juuri Barcelonasta, jossa hän alkoi kärsiä lievistä flunssamaisista oireista. Kävi ilmi, että hän on allerginen banaanipuun siitepölylle. Näillä leveysasteilla oireet hellittäisivät varmasti pian!


"They are the exact opposites of each other..." Kyse ei kuitenkaan ole Helsingistä ja Barcelonasta vaan kahden eri kirjan päähenkilöistä.

Alkusanojen jälkeen päästiin itse asiaan eli romaaniin nimeltä In One Person, suomeksi Minä olen monta. Kirjan päähenkilö ja kertoja on biseksuaalinen kirjailija Billy Abbott, jonka elämäntarinaa lukijat saavat seurata lapsuudesta vanhuuteen asti. (Itse olen ehtinyt lukea alkukielisen kirjan jo kahdesti: heti sen ilmestyttyä viime vuonna, ja uudestaan viime kuun lopussa kuultuani tästä vierailusta. Kertaus olikin paikallaan, kaikki hahmot olivat tuoreessa muistissa. Ja innostuinkin kirjasta toden teolla vasta nyt toisella kerralla.)

Enemmän kuin äänikirja

Irving aloitti lukemalla kirjasta kaksi katkelmaa, joissa esitellään tärkeimmät sivuhenkilöt: roteva kirjastonhoitaja neiti Frost (ensimmäisen luvun ensimmäinen kappale) sekä komea painija Jacques Kittredge (kolmannen luvun kaksi ensimmäistä kappaletta).

Kuten ehkä arvaatte, lukunäytteet olivat hienoa kuultavaa. Irving on loistava esiintyjä, ja hän eläytyi tekstiinsä antaumuksella. (Ja se ääni!) Ei salissa kukaan muutenkaan lörpötellyt, mutta luennan aikana tuntui, ettei kukaan uskaltanut edes liikahtaa. Niin voimakas kokemus se oli.

Kirjan alusta on pidempi pätkä YouTubessa, mutta minusta tuo näyte on hillitympi kuin perjantaina nähty ja kuultu. Huomasin myöhemmin kirjaa katsoessani, että Irving oli jättänyt lukemastaan Kittredgen esittelystä pois viittauksen Billyn puhevikaan sekä kaksi "ylimääräistä" nimeä – varmastikin siksi, että näin se toimi paremmin irrallisena näytteenä.

Panin myös merkille, ettei Irving kaihda sivujen taittamista koirankorville (toisin kuin eräät). Hänen lukemassaan kirjassa oli nimittäin ronskit taitokset strategisissa kohdissa. Mutta se hänelle suotakoon, kun kirja on kirjaimellisesti hänen omansa.


Sen verran uskalsin liikahtaa ensimmäisen lukunäytteen aikana, että painoin laukaisinta kerran.

Lyhyisiin kysymyksiin pitkät vastaukset

Luennan jälkeen oli haastattelun vuoro. Haastattelija oli aiemmin mainittu Nely Keinänen. Hän kyseli mielenkiintoisia muun muassa teatterista ja Shakespearesta. Irving on kiitollinen haastateltava: häneltä irtoaa kysymykseen kuin kysymykseen helposti 5–10-minuuttinen, perusteellinen ja hauska vastaus. Huomasin tekeväni muistiinpanoja. Lähinnä kirjasin ylös vain aiheita ja joitakin erityisen siteeraamisen arvoisia lausahduksia. Aika vähäisiksi muistiinpanot kuitenkin jäivät, koska halusin kuulla joka sanan.

Virallinen haastattelu ei ollut kovin pitkä. Sen jälkeen kysymyksiä esitti yleisö, ja hyviä kysymyksiä esittikin (niistä lisää vähän myöhemmin). Ajantajuni katosi kaksituntisen tilaisuuden aikana, mutta luulen yleisökysymysten vieneen noin puolet ajasta. Monenlaisia kysymyksiä kuultuani aloin ajatella, että ihan hyvin voisin itsekin esittää miettimäni kysymyksen ("ehditkö vielä nykyään lukea romaaneja ja oletko löytänyt uusia suosikkeja viime vuosina?"), mutta kun olin kerännyt rohkeutta ja suunnitellut kysymyksen valmiiksi, kello olikin jo yli kaksitoista ja peli vihellettiin poikki.

Raikuvat aplodit ja pikainen kohtaaminen

Aplodit olivat pitkät ja äänekkäät, kirjailija kumarteli nöyrästi tyytyväisen näköisenä. Alumnien edustaja ojensi hänelle lahjakassin, jonka sisältö jäi arvoitukseksi näköalapaikastani huolimatta. Fanit toivotettiin tervetulleiksi hakemaan kirjoihinsa leimat muistoksi päivästä. Meinasin ensin pettyä, kun Irving ei leimannut kirjoja itse, mutta sitten tajusin ajatukseni hölmöyden – leimahan oli juuri sitä varten, että kirjailijan kädet saisivat levätä.


Irving oli siis ollut käsileikkauksessa eikä pystynyt signeeraamaan, mutta leimassa oli myös nimmari.

Maestro veti verkkatakin niskaan ja lippiksen päähän ja alkoi jo tehdä lähtöä. Muutama fani rohkaistui kaverikuvaan hänen kanssaan, ja olisin saattanut uskaltautua joukon jatkoksi, jos olisi ollut joku tuttu kuvaajaksi. Jotain teki kuitenkin mieli hänelle sanoa.

Tilaisuuteni koitti pian, kun Irving suuntasi yksin kohti luentosalin ovea. Kävelin lyhyet portaat ylös hänen vasemmalla puolellaan, puristin vahvaa ja lämmintä vasenta kättä ja lausuin melko spontaanisti ja yliampuvasti näin:
"I'd just like to thank you. I've been waiting half my life for this. It was worth it."
Irving vastasi hymyillen "Thank you, thank you!"

Ovesta päästyämme Irving jatkoi matkaa Tammen edustajan kanssa ja hävisi saman tien jonnekin, ilmeisesti ulos koko rakennuksesta. Itse pysähdyin hetkeksi virnuilemaan mahtipontiselle repliikilleni ja koko kaksituntiselle. Tiesin kokeneeni jotain ainutlaatuista.

Väliaika: tankkausta ja biblioholismia

Lounastin yliopiston ravintolassa. Olisi tehnyt mieli kertoa samassa pöydässä istuneille, että tapasin juuri John Irvingin. Maltoin kuitenkin vaieta ja nousin pöydästä puoli yhden jälkeen. Oli divarikierroksen aika.


Jos asuisin Helsingissä, joutuisin hankkimaan itselleni porttikiellon tänne. Muuten hukkuisin kirjoihin.

Ensimmäisessä divarissa totesin, että olisin halunnut ostaa vain Irvingiä. Päässä pyöri vielä sen verran, että luulin omistavani A Widow for One Yearin myös alkukielisenä. Lähdin pois tyhjin käsin pohtien, mahtaako koko divarikierroksesta tulla mitään. Mutta seuraavaksi suuntasin Senaatintorin Antikvariaattiin, legendaarisen Seppo Hiltusen nykyiseen liikkeeseen. Siellä ei koskaan joudu pettymään: hyvä valikoima ja pähkähullut hinnat.


Vasemmanpuoleinen pino on Hiltuselta. Veikkaan, ettei kovin moni ole ostanut samana päivänä sekä Harmajan että Bukowskin runoja.

Tällä kertaa sain kirjakasan kahdeksalla eurolla: vanhat runokirjat ja Lundberg maksoivat 2 €, Hilvo ja Winman 1 €. Amis, Cameron ja Meriluoto olivat noita "markan" eli 20 sentin kirjoja – ne sain tavalliseen tapaan kaupan päälle...

Hiltusen puodissa on vain se huono puoli, että sen jälkeen kaikki normaalit divarit tuntuvat kamalan kalliilta. Jatkoin kuitenkin kierrosta ja tein muutamia niin hyviä löytöjä, ettei lompakon kaivelu kirpaissut. Kolmen tunnin ja kahdeksan divarin jälkeen olin noin viisikymppiä köyhempi ja viisitoista kirjaa rikkaampi. (En tuhlaa tilaa kaikkien ostosten listaamiseen, mutta kuva suurenee klikkaamalla.)

Tietysti otin Irvingin puheeksi myös muutamassa divarissa. Aina yhtä sympaattinen Hiltunen päivitteli Keltaisen kirjaston Irvingien heikkoa nykymenekkiä (ehkä kaikki fanit omistavat ne jo?). Libris-liikkeen isäntä puolestaan kertoi vuosituhannenvaihteen kirjamessuista, joilla apupoika haki Irvingin signeerauksen kymmeneen kirjaan Tammen miehen paheksunnasta välittämättä. Divarikierros Helsingissä on aina hieno kokemus, mutta tällä kertaa siitäkin jäi aivan erityisen hyvä maku suuhun.

Neljän jälkeen nautin eväitä Esplanadin puistossa. Kosteus alkoi jo tiivistyä sadepisaroiksi, tuuli tuiversi, istumapaikan sai valita ihan vapaasti. Sitten tulikin aika suunnata Korkeavuorenkadulle.

Toinen tapaaminen

Vielä pari päivää aikaisemmin en tiennyt, että pääsisin perjantaina tapaamaan Irvingin toisenkin kerran. Tammi ja Suuri Suomalainen Kirjakerho järjestivät lukijatapaamisen Bonnier-talossa Tammen auditoriossa klo 17. Kuulin tapahtumasta tädiltäni (kiitos!), ja pakkohan sinnekin oli ilmoittautua.

Tulin paikalle 16.40 ensimmäisten joukossa. Pääsin taas eturiviin ja varasin paikan myös tädilleni. Hän saapuikin pian, ja juttelimme leppoisasti Irvingistä ja muustakin. Aamuinen jännitykseni oli tipotiessään, keskityin nauttimaan olostani. Tällä kertaa päätin jättää muistiinpanovälineet reppuun, ja kamerankin kaivoin esiin vain hetkeksi. (Piti saada yksi kuva nauravasta Irvingistä, kun yliopistolla en onnistunut sellaista saamaan – tuli lähinnä naurettua mukana.)

Auditorio ei ollut suuri: ehkä vähän toista sataa paikkaa, joista suurin osa täyttyi. Irving tuli paikalle suoraan jostain toisesta haastattelusta, edelleen hyväntuulisena ja hyvävoimaisena. Verkkarit olivat vaihtuneet suoriin housuihin, kauluspaitaan ja neuleeseen. Haastattelijana toimi Tammen käännetyn kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö Päivi Koivisto-Alanko, joka emännöi Irvingiä aamupäivälläkin.

Pienessä salissa ei tarvittu edes mikrofonia. Haastattelussa toistuivat osin samat teemat kuin yliopistolla, mutta uusia näkökulmiakin tuli esiin. Yleisökysymyksiä ehdittiin esittää vain kaksi, ja sitten tunti olikin jo vierähtänyt. Taas oli aika hakea leimat kirjoihin, itse leimautin tällä kertaa Owen Meany -pokkarini.


Irving kertoo lääkärikäynnistään Espanjassa.
– But I have never been allergic to anything!
– Everybody's allergic to banana trees!

Jäin hengailemaan vielä hetkeksi. Joku mies toi Irvingille salmiakkiaskin köhän pitämiseksi kurissa. "This will keep away the bananas", kirjailija kiitteli. Salmiakkiviinaakin olisi ollut tarjolla, mutta siitä Irving kieltäytyi aikaisiin herätyksiin vedoten. Kaverikuvia ei otettu, mutta tätini nappasi pari kuvaa, joissa katselin kirjailijaa myhäillen. Ennen pitkää yleisö valui ulos salista. Käännyin vielä ovelta katsomaan, Irving heilutti salmiakkiaskillaan ja huuteli kiitoksia lukijoilleen.

Kotimatka: päässä kevyttä yläpilveä

Tammen kirjakaupassa olisi ollut juhlan kunniaksi kaikki –30 %, mutta koska kirjakassini olivat muutenkin pullollaan ("onpas sulla kamalasti kirjoja", totesi tätikin), marssin pysähtymättä ulos tihkusateeseen ja suoraan asemalle 18.30:n junaan. Junassa jatkoin vähän Owen Meanya ja hämmästelin, mitä kaikkea päivään olikaan mahtunut. Kotona olin kahdeksan jälkeen, vähän väsyneenä mutta erittäin onnellisena.

Mistä Irving oikein puhui?

Päätin tehdä koosteen teemoittain erittelemättä sen kummemmin, missä vaiheessa mikin asia tuli puheeksi.

In One Person / Minä olen monta

Uusinta kirjaa on verrattu Garpin maailmaan. Irving myönsikin heti, että kirjoissa on sama tärkeä teema: seksuaalinen suvaitsemattomuus. Hän mainitsi, ettei olisi halunnut joutua kirjoittamaan tätä kirjaa. Kirjoittaessaan Garpia 70-luvun lopulla hän oli kuvitellut, että aihe vanhenisi pian, asenteet muuttuisivat ja erilaisuutta alettaisiin suvaita paremmin. Irving joutui kuitenkin pettymään asenneilmaston taantumiseen pahemman kerran. Tämä kirja ehti pyöriä hänen mielessään 8–9 vuotta, ennen kuin hän alkoi kirjoittaa sitä kesäkuussa 2009. Seksuaalivähemmistöt tarvitsevat edelleen puolestapuhujansa.

Billy Abbottin vertailukohdaksi kirjailija nosti Owen Meany -kirjan päähenkilön Johnny Wheelwrightin. Kirjat ovat veljeksiä jo siksikin, että niissä on minäkertoja, toisin kuin useimmissa muissa Irvingin kirjoissa. Päähenkilöissäkin on paljon samaa, vaikka he ovat tavallaan toistensa täydellisiä vastakohtia. Billy on avoin seksuaalisuudessaan ja kaikessa muussakin, Johnny puolestaan täysin sulkeutunut. Avoin kertoja on kirjailijan kannalta paljon helpompi – on helpompaa kertoa kaikki kuin jättää jatkuvasti jotain kertomatta.

Uusin kirja on yksi Irvingin neljästä avoimen poliittisesta kirjasta. Kolme muuta ovat Garp, Vietnamin sotaa käsittelevä Owen Meany sekä aborttiaiheeseen paneutuva Oman elämänsä sankari (The Cider House Rules). Irving totesi, että näissä kirjoissa ei sinänsä ole muuta eroa hänen muihin kirjoihinsa kuin se, että ne ottavat avoimesti kantaa jonkin asian puolesta tai sitä vastaan. Kaikkein tärkeintä on suvaitsevaisuus. Uutukaisen avainsanoma onkin, ettei ketään saa väkisin tunkea mihinkään lokeroon. Neiti Frostin sanoin (jotka Billy kirjan lopussa toistaa):
"My dear boy, please don't put a label on me – don't make me a category before you get to know me!"

Irvingille oli tärkeää, että päähenkilö on nimenomaan biseksuaali: vähemmistön vähemmistön edustaja, johon eivät luota sen enempää homot kuin heterotkaan. Hän kertoi, että toivoo tietysti yleensä kriitikoiden pitävän kirjoistaan, mutta tämän kirjan valmistuttua hän oli toivonut, että se saisi yhden huonon arvostelun, aivan tietynlaisen sellaisen. Ja kas, toive toteutui – joku homokirjailija kirjoitti nihkeän arvion, jossa kritiikin kärki osui juuri Billyn biseksuaalisuuteen: "he's oh-so-earnestly bi". Irving tiesi osuneensa maaliin, kun sai yhden "suvaitsemattoman homon" närkästymään.

Tammen haastattelija nosti esiin seikan, joka oli jäänyt minulta huomaamatta: kaikki uudessa kirjassa esiintyvät lainaukset Billyn kirjoista ovat oikeasti Irvingin vanhemmista romaaneista. Kirjailija totesi, että itseään saa plagioida ihan vapaasti; siitä ei saa sakkoja. Vanhoja kirjoja lainaamalla hän halusi myös korostaa, että on käsitellyt samoja teemoja ennenkin.


Aina heikompien puolella – sellainen on Irving.

Hahmojen esikuvat

Neiti Frostilla ei ole tosielämän esikuvaa, vaikka Irving on tuntenut useita hänen kaltaisiaan ihmisiä. Kittredge sen sijaan perustuu 7–8 nuorukaiseen, joihin Irving tutustui kouluvuosinaan. Hän kertoili, että syrjäisissä amerikkalaisissa sisäoppilaitoksissa oli aikanaan paljon tällaisia nuoria maailmanmiehiä – diplomaattiperheiden lapsia ja muita kosmopoliitteja, jotka olivat kasvaneet Pariisissa, Lontoossa, New Yorkissa ja ties missä, eläneet villiä nuoruutta ja kokeneet kaikenlaista turhan aikaisin. Pojan lähettäminen pikkukaupunkiin oli monelle perheelle viimeinen keino yrittää saada jälkikasvunsa kuriin. Syrjäkylillä pojat olisi helpompi pitää poissa pahanteosta, ja poikakoulussa ei olisi pelkoa ei-toivotuista raskauksista ja vastaavasta.

Näin ollen myös Irvingin opinahjo New Hampshiressa oli puolillaan miehenalkuja, jotka olivat monella tapaa kokeneempia kuin kukaan Irvingin tuntema aikuinen. Paikalliset pojat tutisivat tällaisten tyyppien edessä, aivan kuin Billy-parka joutuessaan tekemisiin Kittredgen kanssa.

Kirjan julkaisun jälkeen Irving osasi odottaa kirjeitä vanhoilta koulukavereiltaan. Kirjeitä tulikin useita, mutta missään niistä ei kysytty, perustuuko Kittredge siihen yhteen tyyppiin, vaan kaikissa oli pitkä lista Kittredge-ehdokkaita. Irving naureskeli, että puolet listoilla olevista nimistä oli eri nimiä kuin hänen listallaan. Monet tyypit hän oli jo ehtinyt unohtaa ja palautteli heitä sitten mieleensä selaamalla koulun vanhoja vuosikirjoja.

Mielenkiintoisin Kittredge-tapaus sattui, kun Irving oli esittelemässä kirjaa Oslossa. Tilaisuuden lopussa hänen puheilleen tuli mies, joka esittäytyi vanhaksi koulukaveriksi ja alkoi heti kysellä, onko Kittredge kenties tämä ja tämä tyyppi. Irving mykistyi täysin – kyseinen mies oli nimittäin itse yksi pahimmista Kittredgeistä eikä ollut ollenkaan tajunnut sitä. Mies kertoi olevansa nykyään neurokirurgi. Irvingin olisi tehnyt mieli kysyä häneltä, miten se on mahdollista – eikö mies enää yhtään muista, millainen oli nuorena. Mutta tietysti ihminen voi muuttua. Irving totesi, että jos hän joskus tarvitsee neurokirurgia, on varmaan parasta suunnata Osloon.

Kirjoittaminen

Irving kertoi, että hänellä on aina kolmen tai neljän kirjan ainekset odottamassa. Aiheet hautuvat hänen päässään yleensä vuosikausia ennen kirjoitustyön aloittamista. Twisted River sai kuulemma odottaa kirjoittamista peräti kaksikymmentä vuotta. Irving ei koskaan pysty itse valitsemaan, mistä kirjoittaa seuraavaksi – kirjat valitsevat hänet ("you don't get to choose your obsessions"). Hän nauratti yleisöä kertomalla, ettei koskaan herää aamulla miettien, mistä kirjoittaisi seuraavaksi, vaan kirja tunkee ulos väkisin, vaikka yrittäisi vastustella: "oh no, not another novel like this!"

Kirjat muodostuvat Irvingin päässä melko valmiiksi kokonaisuuksiksi. Usein hän kirjoittaa ensin kirjan lopun ja jatkaa sitten kirjoittamista alusta sitä kohti. "Beginnings can change, but you have to be writing towards something."

Irving kirjoittaa kaikki kirjansa käsin. Se on hitaampaa kuin koneella kirjoittaminen, ehtii miettiä asiat tarkemmin, tulee vähemmän virheitä ja editoitavaa. Lisäksi hän lukee ääneen kaiken kirjoittamansa toisesta versiosta lähtien, koska vain siten hän saa varmasti tietää, toimiiko teksti. Irvingin poika olikin aikoinaan ihmetellyt, puhuuko isä työhuoneessaan puhelimessa kaiket päivät, mutta ei, hän vain kirjoitti ääneen.

Irving kirjoittaa pitkästi. Hän totesi käyttävänsä yleensä kaikkitietävää kertojaa minäkertojan sijaan senkin takia, että silloin tarvitsee selitellä vähemmän. "My novels are long enough as they are, without any assistance!"

Hän mainitsi kaksi ohjenuoraa, joita on pyrkinyt noudattamaan urallaan:
"Before you can write anything, you have to notice something."
– W. H. Auden
"Woe to him who seeks to please rather than to appal."
– Herman Melville (jota Irving kuvasi sanaparilla "my hero")
Pitää siis olla tarkkanäköinen eikä koskaan pyrkiä miellyttämään ketään, mieluummin kauhistuttamaan.

Tärkeintä on tietysti saada lukija välittämään hahmoista – miksi hän muuten välittäisi, mitä heille tapahtuu? Irving saattaa ajatella hahmoistaan näin:
"Here's someone I love. What's the worst thing I can make happen to them?"

Lukusuositukset nuorille

Irving ei juuri puhunut omasta lukuharrastuksestaan (ja siksi olisinkin mielelläni kysynyt siitä). Sen sijaan hän vastasi perusteellisesti naiskatsojan kysymykseen siitä, mitä kirjaansa kirjailija suosittelisi naisen 14-vuotiaalle pojalle. Irving käytti vertailukohtana omaa vanhinta poikaansa, joka oli Garpin käsikirjoituksen valmistuttua 12-vuotias. Poika kysyi silloin, saisiko lukea sen. Irving tajusi, että kyseessä oli tärkeä testi, ja mietti vastausta tarkkaan. Kirjan kaikki "arveluttava" sisältö hieman hirvitti, mutta lopulta ratkaisu oli itsestään selvä: totta kai pojan oli saatava lukea, mitä isä oli kirjoittanut viimeiset neljä vuotta.

Irvingin poika osoittautui luottamuksen arvoiseksi ja antoi yhden parhaista kiteytyksistä, joita Irving on tuotannostaan kuullut:
"I know it's not about us or anyone you know. It's just about what you're afraid of."

Irving totesi, että on parempi yliarvioida kuin aliarvioida nuoret lukijat – nuoret eivät anna anteeksi, jos heitä pitää lapsina. Jos 12-vuotias voi lukea Garpin maailman, 14-vuotiaskin varmasti voi. Hän sanoi myös, että suosituksissa kannattaa olla itsekäs ja suositella sellaisia kirjoja, joista on itse pitänyt ja joista haluaisi keskustella lapsensa kanssa. Hän on itse ollut onnekas tässä asiassa; hänellä ja hänen lapsillaan on ollut yhteisiä suosikkeja ja hyviä keskusteluja niistä.

Teatteri

"Shakespeare had a plot long before there were novels."
Teatteri on aina ollut Irvingille tärkeä taidemuoto. Aivan kuin uusimman kirjan Billy ja Owen Meanyn Johnny, myös kirjailija itse vietti suuren osan lapsuudestaan teatterissa. Hänenkin isäpuolensa oli harrastelijateatterin ohjaaja. Ja hänenkin äitinsä oli kuiskaaja, ei tosin luonteeltaan Billyn eikä Johnnyn äidin kaltainen. Irvingin äiti oli pelottava kuiskaaja, "punishing prompter". Hän vihasi näyttelijöitä, jotka unohtivat repliikkinsä, ja näyttelijät pelkäsivät häntä kuollakseen. Aina kun joku onneton näyttelijä ei muistanut, mitä piti sanoa, koko yleisö sai taatusti kuulla kuiskaajan kiukkuisen sihinän.

Teini-ikäisenä Irving nousi itsekin lavalle kuiskaajaa uhmaten. Omien sanojensa mukaan hän ei ollut kovin kummoinen näyttelijä, oli taipumusta ylinäyttelemiseen ("I overwrite, of course I also overacted"). Shakespearen kuuluimmassa rakkaustarinassa Irving haaveili Julian roolista, mutta ei koskaan saanut sitä vaan joutui tyytymään riidanhaluisen Tybaltin osaan. Poikakoulussahan poikien oli hoidettava naistenkin roolit, kuten uusimman kirjan lukeneet hyvin tietävät. Irving taisi myös sivumennen mainita isoisänsä esittäneen useita naisten rooleja, aivan kuin Billynkin isoisä teki.

Irving siis tutustui Shakespeareen jo ennen kuin oppi edes lukemaan. Kirjojen makuun päästyään hän ahmi Shakespearen inspiroimia 1800-luvun romaaneja, Dickensiä ja kumppaneita, ja saman kerrontaperinteen jatkajaksi hän itsensäkin kokee. Irvingiä viehättää teatterissa erityisesti se, että yleisö tietää yleensä enemmän kuin näytelmän hahmot. Niin hän haluaa romaaniensakin toimivan. Twisted Riverin lukija tietää, että kokin sängyssä on intiaaninainen eikä karhu, mutta 12-vuotias Danny ei sitä tiedä.


Kysymyksen kuultuaan Irving saattoi miettiä melko pitkään ennen perusteellista vastaustaan. Kuvassa keskellä yliopiston Nely Keinänen ja oikealla Tammen Päivi Koivisto-Alanko.

Karhut

Niin, ne karhut. Yliopiston ensimmäisen yleisökysymyksen esitti innokas nuorimies, joka kertoi rakastavansa Irvingin karhuja ja halusi kuulla niistä lisää. Irving totesi hymyillen, että karhut saattavat olla joillekin lukijoille tärkeämpiä kuin hänelle itselleen. Hänelle ne nyt vain ovat tuttuja eläimiä, joihin hän on törmännyt usein arjessaankin. Hänen kotiseudullaan saattaa milloin tahansa nähdä pihassa karhun, eikä sitä pidetä kovinkaan ihmeellisenä asiana.

Irving valisti kuulijoita karhun kohtaamista varten. Jos tuuli käy ihmisestä karhuun päin, karhu saattaa poistua paikalta jo ennen kuin ihminen ehtii edes huomata sitä. Mutta jos tuulen suunta on toinen, on oltava varuillaan. Karhun näkö ei ole kovin hyvä, eikä se välttämättä tunnista ihmistä ihmiseksi lyhyenkään matkan päästä, jos ei pysty haistamaan häntä.

Karhuissa on ongelmallista myös se, että niillä ei ole kasvonilmeitä koirien tapaan. Irvingin mukaan karhun helpoimmin tunnistettava ele on korvien suipistaminen noin puoli sekuntia ennen juoksuun säntäämistä. Korvat eivät kuitenkaan kerro, aikooko karhu rynnätä pakoon vai suoraan päälle!

Paini

Painiltakaan ei vältytty, kiitos Tammen auditorion yleisössä olleen urheilufanin, joka kysyi Irvingin mietteitä Olympiakomitean aikeista pudottaa paini pois olympialaisista. Hetken hiljaisuuden jälkeen kirjailija totesi, että hänen mielipiteensä selviää parhaiten artikkelista, jonka hän kirjoitti New York Timesiin pari kuukautta sitten. Hän neuvoi kysyjälle, että artikkelin löytää varmasti netistä, ja alkoi sitten luetella ja muistella muita lehtiä, joissa se on ilmestynyt. Se oli ainoa hetki koko päivänä, kun Irving tuntui jaarittelevan, mutta ei sekään pitkään kestänyt. Hän tiivisti tuntemuksensa toteamalla, että totta kai hän on puolueellinen asian suhteen, mutta painin pudottaminen on väärin monista syistä, niin urheilullisista kuin historiallisistakin. Lisäksi hän mainitsi, että salainen äänestys painin kohtalosta oli järjestetty Sveitsin Lausannessa, joka ei varsinaisesti ole painiseutua. Asiaa kuitenkin käsitellään vielä toukokuussa Pietarissa, jossa painijoita riittää, eikä Irving haluaisi siellä olla olympiaherrojen housuissa. Hän jopa neuvoi, ettei heidän välttämättä kannata poistua hotellistaan iltaisin.

Käännökset

Käännöstyöläisenä ilahduin, kun luentosalissa esitettiin yleisökysymys kirjojen kääntämisestä ja kääntäjistä. Joku nainen halusi tietää, millaista yhteistyötä Irving tekee kääntäjien kanssa ja onko hänellä muita yhtä pitkäaikaisia kääntäjiä kuin Kristiina Rikman (joka myös istui yleisön joukossa). Kirjailija vastasi, ettei pysty kovin läheiseen yhteistyöhön, koska kääntäjiä on niin monta – hänen kirjojaanhan käännetään 35 kielelle. Kääntäjät kuitenkin tavoittavat hänet helposti kustantajan kautta, jos tulee kysyttävää.

Irving sanoi, että hänellä on ollut muutama muukin pitkäaikainen kääntäjä, mutta viime vuosina heillä on ollut ikävä tapa kuolla. Rikman on siis nykyään ainoa laatuaan. Irving kiirehti kuitenkin heti huomauttamaan, että suomentajalla tuskin on syytä huoleen, ja toivotti tälle pitkää ikää: "I hope Kristiina outlives me. I'll be angry if she doesn't!"


Kauan eläköön John Irving!

Tulevaisuus

Irving on 71-vuotias, mutta tahti ei näytä hidastuvan. Kolmen viikon tiiviin Euroopan-kiertueen jälkeen hän palaa kotiin jatkamaan neljättätoista romaaniaan, josta hän on kuulemma kirjoittanut jo kolme neljäsosaa! Tulevasta kirjasta ei ollut sen enempää puhetta, mutta Wikipedian mukaan kirjaa on alustavasti suunniteltu julkaistavaksi vuonna 2015 ja sen viimeinen lause kuuluu näin: "Not every collision course comes as a surprise." Törmäyskurssilla ollaan, mutta kuka törmään kehen, se jää nähtäväksi. Tuskin maltan odottaa!

Uskon ja toivon, että Irving jaksaa kirjoittaa ja kiertää maailmaa vielä vuosia, jos vain säilyy terveenä. Ainakin viime perjantaina hän näytti nauttivan olostaan, puhumisesta ja ihmisten tapaamisesta. Hän on paitsi ainutlaatuinen kirjailija, myös luontainen esiintyjä. Kerta kaikkiaan hieno mies.

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Vietin siis Irvingin seurassa kolme tuntia. Tätä juttua kirjoitin viikonloppuna ja parina arki-iltana yhteensä vähintään kymmenen tuntia, mutta se oli pakko tehdä. Toivottavasti tästä on jotain iloa jollekulle muullekin kuin minulle. :) Nyt taidan pitää vähän taukoa bloggaamisesta, mutta Irvingiä en jätä, vaan jatkan Owen Meanyn lumoissa. Mieleni tekisi lukea uudestaan nuo kaikki muutkin kirjat, ja niin epäilemättä teenkin ennemmin tai myöhemmin.



Kiitos Tammi ja Helsingin yliopisto – ja kiitos John Irving!
Minusta tuntuu, että tapaamme vielä.

P.S. Tässä kirjailijan videotervehdys suomalaisille lukijoille.

John Irving Helsingissä ensi viikolla

Kai se on pakko julkistaa yhteenveto Irvingin Suomen-vierailun ohjelmasta, kun mikään virallinen taho ei näytä sitä tekevän.


Torstaina 18.4. klo 17.00 suomentaja Kristiina Rikman haastattelee Irvingiä Helsingin keskustan Akateemisessa Kirjakaupassa.

Perjantaina 19.4. klo 10.00 Irving vierailee Helsingin yliopistolla.

Lauantaina 20.4. klo 14.00 Irving on tavattavissa Helsingissä Aleksanterinkadun Suomalaisessa Kirjakaupassa. (Tästä tiedosta voitte kiittää tätiäni, joka oli saanut kanta-asiakaspostia aiheesta – netissä Suomalainen ei tapahtumasta kerro.)
LISÄYS: Irving on lauantaina mukana myös Iltapäivä kirjalle ja musiikille -klubilla klo 14.30–16.30 Kämpin Kansallissalissa (Aleksanterinkatu 44).

Pyysin perjantain vapaaksi töistä ja junailen Helsinkiin ajoissa varaamaan paikan luentosalin eturivistä. Niin että älkää sitten tungeksiko sinne suurina laumoina liian aikaisin. Ja jos matkaani sattuu tulemaan mutkia, pidättehän yhden paikan vapaana. Kiitos!

P.S. Irvingin nettisivuilla kerrotaan, että kirjailija on ollut hiljattain käsileikkauksessa, joten nimmareita ei ole luvassa. Harmillista, mutta eipähän sitten tarvitse stressata siitä. Muutenkin jännittää riittävästi!

Teatterissa

Minulle on helpompaa lukea kuin kokea. Kirjojen sivuilla matkustan ympäri maailmaa, tosielämässä en ole vuosikymmeneen käynyt kahtasataa kilometriä kauempana kotoa.

Sama pätee teatteriin. Tulee luettua teatterimaailmaan sijoittuvia kirjoja, joskus jopa kirjoiksi painettuja näytelmiä, mutta oikeaan teatteriin uskaltaudun harvoin. Lasten kanssa olen sentään nähnyt muutaman kelpo esityksen, mutta en edes muista, koska olisin viimeksi käynyt aikuisten teatterissa – ennen toissa iltaa.

Tähän tilaisuuteen en voinut olla tarttumatta: Kellariteatterissa sai perjantaina Tampereen-ensi-iltansa Koira tahtoo taivaalle, arvostamani toimittajan Matti Kuuselan esikoisnäytelmä, ja pääsin mukaan kutsuvieraana siskoni siivellä.

Kari Väänäsen ohjaama näytelmä kertoo erään koiran viimeisistä päivistä maan päällä. Se on koskettava ja hauska, vuoron perään ja samaan aikaan. Viisaita sanoja elämästä ja kuolemasta, koiruudesta ja ihmisyydestä. Näyttelijät Vesa Kietäväinen ja Pirjo Leppänen hoitavat hommansa vakuuttavasti, ja vaikka minulla ei tosiaan ole mitään vertailupohjaa kotimaisen näyttämötaiteen nykytasosta, uskaltanen suositella tätä kiinnostuneille.

Ensi-ilta kutsuvieraana oli elämys sinänsä, tuli ihan VIP-olo. Kaikki oli ilmaista vaatesäilytyksestä lähtien, esitystä sai seurata eturivistä, sen jälkeen tarjottiin hyvää ruokaa ja juomaa. Ja jatkoilla sai kuulla tekijöiden näkemyksiä illan näytöksestä ja siitä, mikä (muka) meni pieleen. Seura oli muutenkin mukavaa ja mielenkiintoista, kuulin paljon huvittavia juttuja ja keskustelin eräänkin herttaisen leidin kanssa Haahtelasta, Carpelanista ja runoudesta (josta en tiedä juuri mitään, mutta nyt sain hyviä suosituksia). Kaiken kaikkiaan ikimuistoinen ilta, jonka jälkeen olen leijunut kevyessä kulttuuripilvessä. Kiitos asianosaisille!

Teatteri on poikkeuksellinen taidemuoto. Kirjaa voi selata ja elokuvaa kelata, mutta teatteri on sarja ohikiitäviä hetkiä, joihin ei voi koskaan palata. Se on vahvasti läsnä, eikä sitä voi kontrolloida millään tavalla. Ehkä juuri näistä syistä se myös hieman hirvittää, mutta perjantai-illan kaltaiset kokemukset rohkaisevat tutkimaan lisää. Onkos teidän lukijoiden joukossa teatterin ystäviä?

---

P.S. Löysin pari viikkoa sitten sivuston, jossa oli useita kiinnostavan oloisia kirjablogeja, mutta unohdin lisätä sen kirjanmerkkeihin, enkä ole enää löytänyt takaisin. Sellainen yhteisö, jossa oli muistaakseni 7–8 blogia. Kuulostaako tutulta, osaisiko joku kertoa osoitteen?

Joel Haahtela: Traumbach

Voi Joel, minkä taas teit. Uusi Haahtela ei ylitä odotuksia, pikemminkin pitää niitä pilkkanaan, erittäin hyväntahtoisesti tosin.

Nuori Jochen saapuu outoon kaupunkiin etsimään vanhempaa miestä nimeltä Traumbach. Perusasetelma on siis tuttua Haahtelaa, mutta heti alkajaisiksi herää hämmennys. Jokin on muuttunut.

Leikkisä pienoisromaani, toteaa takakansi. Ja totisesti; leikkisä on adjektiivi, joka ei koskaan ennen ole tullut mieleen Haahtelan yhteydessä, mutta tähän se sopii. Traumbach ei avaa kyynelkanavia vaan saa hymyilemään, paikoin lähes naurahtelemaan. Mistään komediasta ei toki ole kyse, mutta aiemmista kirjoista tutut melankoliset sävyt ovat himmenneet, lämmin kesätuuli puhaltaa kaiken läpi. Uudenlainen näkökulma on yllätys, mutta se toimii. Alkuihmetys haihtuu pian.

Haahtela kohtelee hahmojaan niin äärimmäisen lempeästi, että lukijakaan ei voi olla suhtautumatta heihin hellämielisesti. Kertoja on kuin kiltti vanha elokuvaohjaaja, joka yrittää järjestää kokemattomille näyttelijöille mahdollisimman mukavat olot. Hetkittäin hän keskeyttää tarinan, kamera etääntyy näyttelijöistä, paljastaa kuvausryhmän, ohikulkijat ja töllistelijät, kulissit ja niiden takaiset näkymät. Sitten matka taas jatkuu, muuttuu entistä erikoisemmaksi. Sattuma puuttuu taas peliin, vai onko se sattuma sittenkään... Mikään ei ole sitä miltä näyttää, ajan ja avaruuden lait lakkaavat pätemästä, kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä.




Hetket. Hetket jotka kiitävät ohi, hetket jotka kantavat läpi elämän.

Haahtelan kirjoissa juoni tuntuu joskus melkein sivuseikalta, kun kaunis kieli vie mennessään. Ilmaisu on hioutunut kirja kirjalta, mutta yhä se jaksaa yllättää. Traumbach on silkkaa sanojen juhlaa, ohut kirja, jokainen sana tarkasti punnittu. En edes yritä valita tähän mitään sitaatteja, alleviivattavaa olisi joka sivulla.

Traumbach on omistettu viattomille ja viallisille. En tiedä kumpaan kategoriaan kuulun, ehkä molempiin. Siitä olen varma, että tulen palaamaan tämänkin kirjan pariin yhä uudelleen. Autuaita ovat Haahtela-fanit – nyt meillä on jo kahdeksan aarrearkkua, joista ammentaa.

Kettu, Krauss, kaarat ja kirppis

Oli synkkä ja syksyinen maanantaiaamu, kävelin lasten kanssa kohti koulua. Poika pysähtyi katsomaan pimeälle sivukadulle – ihan kuin siellä olisi vilahtanut kettu. Voi olla, sanoin, lehdessäkin oli juttua cityketuista ja... Juuri silloin pensasaidasta kuului karmaisevaa rääkynää ja eteemme syöksähti kaksi eläintä. Kettu riepotteli hampaissaan jotain isohkoa karvakasaa (oliko se kissa?), joka huusi henkensä hädässä. Riehuminen jatkui hetken, kunnes saalistaja huomasi turhan lähellä seisovan yleisön ja päästi irti. Rusakoksi osoittautunut "kissa" sai jalat alleen ja pomppi tiehensä, repolainen perääntyi pensasaitaan ja lähti sitten jolkottamaan toiseen suuntaan. Unohtumaton luontoelämys keskellä kaupunkia.



Kettu ei ehtinyt kuvaan, joten tuuraajana toimi susihukka. Nämä kaverukset ovat onneksi sopuisampaa sorttia, eikä suden kyllä kannata paljon isotellakaan noilla mittasuhteilla.

Dramaattisesti alkanut viikko meni muutenkin niin vauhdikkaasti, etten ehtinyt lukea juuri mitään. Tästäkin kirjasta olen lukenut vasta ensimmäisen neljänneksen, vaikka se vetää kovasti puoleensa:



Enpä olisi tätäkään osannut kirjastosta erikseen etsiä, henkilökunta ansaitsee taas kiitokset esillepanosta. Helmikuussa lukemani Rakkauden historia on edelleen niin vahvasti muistissa, että Nicole Kraussin uusin kirja Great House (2010) siirtyi hyllystä käteeni ajatusta nopeammin. Olen tosiaan päässyt vasta sivulle 75, mutta ainakin kirjan alku oli oudon lumoava. Kirjailijan ja hänen kirjoituspöytänsä tarina vei heti mennessään, en oikein osaa edes sanoa miksi. Toiseen lukuun päästyäni petyin, kun siellä olikin jotain aivan muuta. Ehdin jo pelästyä, onko tämä sittenkin novellikokoelma tms., mutta ilmeisesti kyse on toisiinsa kietoutuvista tarinoista, tai niin ainakin toivon... Kahden virkkeen pituinen takakansiteksti ei paljon kerro, enkä viitsi lukea sisäliepeitä liiallisten paljastusten pelossa.
(Yleensäkin haluan tietää kirjoista mahdollisimman vähän ennen lukemista. Hieman hankalaa joskus, kun pitäisi kuitenkin tietää sen verran, että mielenkiinto herää.)

Tällä viikolla aikaa kului normaalikuvioiden lisäksi pojan syntymäpäivien valmisteluun ja juhlintaan. Nyt kekkerit ovat onnellisesti ohi ja uusi autorata kovassa käytössä.



Oikeista formuloista isi ei tykkää, mutta näillä ajelee ilokseen.

Eniten aikaa on kuitenkin vienyt kirpputoriprojekti.



Nyt kirppiksellä on monta laatikollista levyhyllynkumouksen jämälevyjä, pari pinoa kirjoja, jonkin verran lastenvaatteita ja kokoelma sekalaista sälää. Myynti jatkuu isänpäivään asti ja valikoima täydentyy lähes päivittäin. Levyt alkavat jo kaikki olla siellä, mutta muuten on luvassa vielä paljon lisää kamaa. Tampereen Bonuskirppis, pöytä 14, tervetuloa/-menoa!

Kesä

Tänään alkaa loma. Veikkaisinpa siis, että täällä blogissa on aika hiljaista juhannukseen asti. Nauttikaamme kesästä!

Katoamispiste

Tätä odotin, eilen sen sain.



Avasin kirjan kymmeneltä, suljin sen puolenyön jälkeen, pyyhkäisin silmänurkkaa hymyillen.

Nyt ymmärrän miksi satuin katsomaan sitä Vermeer-dokumenttia, miksi olen viipynyt divareissa, miksi luulin nähneeni kirjailijan kesäisessä puistossa. Kaikella voi olla tarkoitus, minkään ei tarvitse tapahtua turhaan.

Tätä kirjaa en unohda.

Lisäys:
Haahtela kertoi kirjastaan eilen Aamu-tv:ssä. Katso juttu.
Tästä vinkistä kiitokset anopille!