maanantai 30. huhtikuuta 2012

Pelastavia lauluja ja kirjoja

Kone on remontissa, kuvien lisääminen ei oikein onnistu. Julkaisenpa sitten pari listaa.

Jyri kirjoitti ranskalaisesta Ten songs that saved your life -sivustosta, jossa ihmiset listaavat elämänsä tärkeimpiä biisejä ilman mitään selityksiä. Tässä omani:

Ten songs that saved my life (37 min)

1. Galaxie 500 – Blue Thunder
2. Joy Division – Digital
3. Geneva – Into the Blue
4. Nirvana – Lithium
5. Suede – Animal Nitrate
6. Ronderlin – Reflected
7. Blueboy – Popkiss
8. The Wrens – Hopeless
9. Pixies – Gouge Away
10. The National – Mr. November

Helmi K sovelsi samaa ideaa kirjoihin, ja pakkohan sitäkin oli matkia:

Ten books that saved my life

1. S. E. Hinton: Me kolme ja jengi (1985)
2. John Irving: The World According to Garp (1995)
3. Nick Hornby: High Fidelity (28.12.1998)
4. Erlend Loe: Supernaiivi (6.4.2001)
5. Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (23.4.2007)
6. Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon (17.7.2008)
7. Helen Walsh: Once Upon a Time in England (2.11.2008)
8. Heidi Köngäs: Vieras mies (8.11.2008)
9. Iris Murdoch: Kello (14.2.2010)
10. Haruki Murakami: Norwegian Wood (21.3.2012)

Ei tässä nyt muuta. Kivaa vappua, ihmiset!

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Johan Bargum: Kolme kaksi yksi

Suomenruotsalainen pitkän linjan kirjailija Johan Bargum (s. 1943) on oivassa nosteessa uusimman romaaninsa Syyspurjehduksen myötä. Nyt lähdin koluamaan Bargumin tuotantoa alkupäästä. Ensimmäinen suomennettu teos oli karvas pettymys!



Johan Bargum: Kolme kaksi yksi
(Tre två ett, 1968, suom. Ulf Erik Qvickström, Tammi 1969, 230 sivua)

Kuvausryhmä käy rannikolla haastattelemassa vanhaa ukkoa ja hänen poikaansa, poika suunnittelee muuttoa kaupunkiin ja äänimies lupaa auttaa häntä tarvittaessa, äänimies irtisanoutuu työstään ja keskittyy ryyppäämään, rälläämään ja rietastelemaan naimissa olevan naisen kanssa, maalaispoikakin saapuu kaupunkiin sotkemaan kuvioita, mokoma on ottanut lupauksen todesta. Mukana on yhteiskunnallisia teemoja ja joitain näppäriäkin sanankäänteitä, mutta suuri osa kirjasta on melkoista tajunnanvirt(s)aa.

Ingalill. Taas se on saatana myöhässä. Meidän piti mennä ulos syömään mutta minä olen jo turruttanut vatsani oluella ja minä tiedän kuinka tässä tulee käymään, kun hän astuu sisään minä aion heti kysyä häneltä onko hän tehnyt jotakin väitöskirjansa eteen vain siksi että tiedän ettei hän ole tehnyt vain todistaakseni että minä olen jo vaikuttanut häneen, ja minä aion kuulustella häntä Vietnamista ja minä aion riehua hänen laimeiden Time-mielipiteittensä johdosta ja minä aion paahtaa päälle ikään kuin uskoisin että sillä minkälaisia ajatuksia minä lausun sodasta on jokin merkitys ja hän kuuntelee ja hänen tottelevainen hahmonsa tekee minut villiksi himosta ja minä heitän hänet rähmälleen vuoteelle ja riuhtaisen hänen hameensa vyötärölle ja... [sensuroitu].

Ei uskoisi, että tämän on kirjoittanut sama mies kuin Syyspurjehduksen, mutta tietysti ihminen ehtii muuttua 25 ja 68 ikävuoden välillä. Onneksi olen omin silmin todennut, että Bargum osasi kirjoittaa hienosti jo 80-luvulla (Kesäpoika) ja 90-luvulla (Syyskesä). Mielenkiintoista nähdä, millaiseksi 70-luvun tuotanto paljastuu sitten joskus, kun rohkenen kajota siihen. Kolme kaksi yksi (tai Kolme, kaksi, yksi – nimestäkin on ärsyttävästi kaksi eri kirjoitusasua) ei tosiaan antanut paljonkaan ilonaiheita, mutta ehkä on ihan terveellistä lukea joskus huonojakin kirjoja. Onneksi kirja ei ollut tämän pidempi, muuten olisi voinut jäädä kesken.

**

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Radiovinkki: Kristiina Rikman

Kristiina Rikman on yksi minun ja monen muun suosikkisuomentajista. Jos Rikman ja suomentaminen kiinnostavat, kannattaa käydä kuuntelemassa Olga K:n viime viikolla tekemä haastattelu, jossa Rikman puhuu työstään, Siri Hustvedtista, John Irvingistä ja vaikka mistä. Paljon kiinnostavaa asiaa ja yksi loistava uutinen: Rikman on parhaillaan suomentamassa Irvingin esikoisromaania Setting Free the Bears (1968). Olen vuosikaudet ihmetellyt, miksei kirjaa ole julkaistu suomeksi, mutta nyt aukko vihdoin paikataan.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Kadonneet aarteet: Ronderlin

RonderlinWave Another Day Goodbye
(Labrador Records 2002)

Tällaista musiikkia voivat tehdä vain ihmiset, jotka ovat kokeneet pohjoisen vuodenkierron. Ruotsalaisen Ronderlinin debyytti on virheetön levyllinen haikeaa kaunopoppia. Sopivan itkettävää, äärettömän lohduttavaa.


Reflected on kappale, joka virtaa suonissani niin kauan kuin sydämeni lyö.

We are all the same, she said
But some die young and some get old
Our love will last more than a day, more than a day

Tämä on omistettu Kalle-vaarille, joka eli vanhaksi.

torstai 12. huhtikuuta 2012

Carol Shields & Blanche Howard: A Celibate Season

Carol Shields (1935–2003) on jälleen ajankohtainen juuri ilmestyneen suomennoksen myötä. Ruohonvihreää on saanut erinomaisen vastaanoton kirjablogeissa – siihen ovat ihastuneet ainakin Karoliina, Katja, Leena, Minna ja jossain määrin myös Maria. Itse luin alkuteoksen The Box Garden viime vuonna, mutta aion ehdottomasti ostaa ja lukea myös suomennoksen, kunhan saan sen jostain sopuhintaan. Sitä odotellessa luin vielä suomentamattoman kirjeromaanin, jonka Shields kynäili 80-luvulla yhdessä kollegansa Blanche Howardin (s. 1923) kanssa.



Carol Shields & Blanche Howard: A Celibate Season
(Coteau Books 1991 / Fourth Estate 2000, 231 sivua)

Jock (Jocelyn) ja Chas (Charles) ovat olleet naimisissa parikymmentä vuotta. Heillä on kaksi lasta ja talo Vancouverissa, Kanadan länsirannikolla. Rauhallinen avioelämä joutuu koetukselle, kun Jock saa ainutlaatuisen työtarjouksen tuhansien kilometrien päästä, Ottawasta. Hän pääsisi lainopilliseksi neuvonantajaksi kymmenen kuukauden projektiin, jonka aiheena ovat naiset ja köyhyys. Tilaisuus on liian hyvä tuhlattavaksi, ja rahakin on tarpeen, sillä Chas on jäänyt työttömäksi arkkitehdin toimestaan. Aviopari uskoo selviytyvänsä väliaikaisesta etäsuhteesta ja kodin vetovastuun vaihdosta suuremmitta ongelmitta, ja niin Jock lentää itään ja Chas jää pitämään kotia pystyssä.

Pariskunta päättää pitää yhteyttä kirjeitse, koska kaukopuhelut tulisivat liian kalliiksi. Kirjeet kulkevat tiuhaan, uudessa elämäntilanteessa riittää ihmettelemistä ja kuulumisissa kertomista. Kirjeenvaihto osoittautuu muutenkin yllättävän antoisaksi yhteydenpitokeinoksi.

Dear Chas,
I love getting letters from you – do you realize that we've been married twenty years and have never written to one another before? I feel as though I'm catching glimpses of a whole new you that's been lurking there all along and that I didn't even suspect. Do you feel that way? Actually it's even a bit scary.

Aluksi Jock potee koti-ikävää, mutta vähitellen kotiasiat jäävät taustalle, kun hän alkaa nauttia työstään ja viihtyä työtoveriensa kanssa. Kotona Chas pyörittää taloutta parhaan kykynsä mukaan, yrittää pikkuhiljaa työllistää itseään ja ryhtyy kirjoittamaan runoja aherruksen vastapainoksi. Lasten kanssakin on omat haasteensa: 17-vuotias Greg huitelee illat ties missä, ja 13-vuotias Mia joutuu pärjäämään herkässä elämänvaiheessa ilman äidin turvaa. Onneksi apuna ovat naapurit, nuori kotiapulainen ja isoäidit, jotka kaikki haluavat tukea "yksinhuoltajaa". Ennen pitkää talossa alkaa kuitenkin rampata liikaakin väkeä, ja kaikenlaista sattuu ja tapahtuu.

Olen aina pitänyt kirjeromaaneista ja kirjeistä (tutustuinhan aikoinaan vaimoonikin kirjeitse). Kirjeet sopivat erinomaisesti tällaisen tarinan kerrontamuodoksi, ne ikään kuin korostavat Jockin ja Chasin välistä fyysistä etäisyyttä. Vajaan vuoden aikana pariskunta ehtii toki tavatakin muutaman kerran, mutta tapaamiset eivät suju suunnitelmien mukaan ja selibaattikausi uhkaa vain venyä... Tapaamisten aikana Jock ja Chas eivät tietenkään kirjoita toisilleen, mutta niitä edeltävä odotus ja niiden jälkeinen pettymys näkyvät kirjeissä herkullisesti.

Dear Jock,
Well, we seem to have arrived at that well-publicized dark night of the soul. (Davina would call this an inadmissible cliché, but have you noticed that all things worth saying seem to come in cliché form? Like "communication gap," "conflict of roles," "crossroads of life," "end of the road," and so on and on.)
All right then, let's settle for something like "an unwillingness to admit that we are drifting (have drifted) apart and all because of this goddamn-Ottawa-job-that-was-thrust-on-us." No, scratch out all of the above and put back "dark night of the soul."

Chasin kirjeet on kirjoittanut Shields ja Jockin osuudet Howard. Yhteistyön tulokset ovat saumattomat, molemmilla on sana hallussa viimeisen päälle, joten koko teos ansaitsee "taattua Shields-laatua" -leiman. Toivottavasti tämäkin suomennetaan joskus. Howardin kirjoittamasta esipuheesta käy ilmi sellainen hämmentävä tieto, että naiset joutuivat etsimään kirjalle kustantajaa vuosikaudet, ennen kuin tärppäsi. Itse innostuin siinä määrin, että seuraava askel voisi olla A Memoir of Friendship: The Letters Between Carol Shields and Blanche Howard, johon on koottu kirjailijoiden välistä tosielämän kirjeenvaihtoa kolmen vuosikymmenen ajalta. Myös Howardin oma tuotanto alkoi kummasti kiinnostaa. Shieldsin romaanit onkin nyt sitten kaikki luettu, huokaus.

****(½)

P.S. Lukeeko kukaan muu suomalainen mies Shieldsiä? Herätys, äijät, ette tiedä mistä jäätte paitsi! Lukekaapa nyt alkajaisiksi vaikka Larryn juhlat, "hersyvän hauska, lämpimän ironinen menestysromaani tavallisen miehen elämästä".

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Murdoch-voittajat

On aika julistaa Murdoch-arvonnan voittajat.



Kellon uusi omistaja on Maria!

The Nice and the Good -pokkarin saa omakseen Karoliina!

Onnittelut voittajille, otan teihin yhteyttä heti seuraavaksi. Ja kiitos kaikille Murdochista kiinnostuneille, toivottavasti saatte kirjoja käsiinne jotain muuta kautta!

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Hyviä juttuja viime kuussa

• Tampereen Teatterin Hiiriä ja ihmisiä. Luin kirjan ja näin leffan joskus 90-luvulla. Ne olivat hienoja, mutta teatteriesitys iski vielä kovempaa. Upeaa näyttelijäntyötä, varsinkin pääheput eli Ville Majamaa (Lennie) ja Ola Tuominen (George) olivat loistavia.



Norwegian Wood ja By Nightfall. Sekä Ylen Radio 1:n viimelauantainen Kulttuuritunti, jossa keskusteltiin Norwegian Woodista ja japanilaisesta kulttuurista. Murakamin kirja jäi ohjelmassa lopulta sivuosaan, mutta mielenkiintoista kuultavaa yhtä kaikki.

• Se, että sain aikaiseksi kauan hautomani Murdoch-jutun.

TBR100-villitys. Eilen jopa aloitin ensimmäistä kirjaa listaltani, tätä vauhtia ne on kaikki luettu jo vuoteen 2042 mennessä.

Kansalliskirja ja se, että syväluotaavaa arviotani oli kuulemma siteerattu Turkka Hautalan haastattelussa Helsingin Akateemisessa.

Black Twigin levy.

Trainspotting. Tuli vihdoin luettua kirja uudestaan, viisitoista vuotta myöhemmin. Englanniksi tietysti, tai skotiksi, miten vain. Kuten totesin syksyllä 2010, Welshin kieli ei ole kovinkaan vaikeaa luettavaa, kun siihen tottuu. Muistin kirjasta ne jutut, jotka olivat mukana leffassa, mutta paljon muuta en. Halusin palauttaa kirjan mieleeni nyt, koska parin viikon päästä ilmestyy sen etko-osa Skagboys, joka pitää luonnollisesti hankkia mahdollisimman pian.

• Kevät. Se oli hienoa niin kauan kuin sitä kesti, ehkä saamme kokea sen uudelleen vielä joskus. (Tampereella satoi toissa päivänä noin 30 senttiä lunta.)