Lukuvuoden koston paluu

Eilinen jäi kaivelemaan sen verran, että päätin sittenkin jatkaa aiheesta vielä. (Vahingosta viisastuneena olen tällä kertaa huolehtinut varmuuskopioinnista.)

Luin siis viime vuonna 77 kirjaa, joista
– 50 oli miesten kirjoittamia, 27 naisten
– 29 oli englanniksi kirjoitettuja
– 24 oli suomeksi kirjoitettuja
– 11 oli englannista suomennettuja
– 4 oli ruotsista suomennettuja
– 4 oli japanista (englannin kautta) suomennettuja
– 2 oli norjasta suomennettuja
– 1 oli espanjasta suomennettu
– 1 oli puolasta suomennettu
– 1 oli japanista englanninnettu.

Sukupuolijakaumassa tapahtui yllättävä käänne, viime vuonna lukemat olivat 45–41 naisten hyväksi. Kielten osalta näyttää edelleen aika yksipuoliselta. Englannista suomennettuja kirjoja tuli kyllä luettua selvästi viimevuotista vähemmän, mutta vastaavasti luin sitten enemmän englanniksi.

Lukuvuosi oli hieno, mutta joukkoon mahtui muutama lievä pettymyskin. Esimerkiksi norjalaiskaksikkoon Kirottu ajan katoava virta ja Etten palaisi tuhkaksi en ihastunut yhtä paljon kuin monet muut, vaikka molemmista kirjoista pidinkin. Julian Barnesin The Sense of an Ending jäi keväällä mieleen ihan hyvänä lukukokemuksena, mutta syksyllä "kaikki" rakastuivat niin palavasti suomennokseen (Kuin jokin päättyisi), että tuli pieni jälkipettymys, ikään kuin minulta olisi mennyt jotain ohi.

Useita kirjoja jätin myös kesken, keskeyttämiskynnys on madaltunut viime vuosina. Täytyy tunnustaa, että kesken jäivät jopa Kawabatan Lumen maa ja Gallayn Tyrskyt. Kirjat eivät vain jotenkin sopineet senhetkiseen mielentilaan, vaikka aistinkin niiden potentiaalisen hienouden. Uskon kuitenkin, että palaan niihin vielä joskus.

Mutta ne hienot elämykset – niitä totisesti riitti! Löysin monta uutta suosikkikirjailijaa, jotka kaikki sattuivat olemaan jo useita kirjoja julkaisseita ulkomaisia miehiä (mikä osaltaan selittääkin miesten ylivoimaa).



Heti tammikuussa iski Michael Cunningham. The Hours ja By Nightfall olivat molemmat niin totaalisen hurmaavia, että ihan ihmettelen, miten pystyin olemaan lukematta noita muita kirjoja heti kun sain ne käsiini. Ehkä pelkään lumouksen särkyvän, olen kuullut muista kirjoista myös vähemmän mairittelevia arvioita. Oli miten oli, seuraava Cunninghamini tulee todennäköisesti olemaan Koti maailman laidalla.



Cunninghamin tavoin myös Haruki Murakamin nimi oli pomppinut esiin sieltä sun täältä jo vuosikausia, ennen kuin vihdoin pääsin asiaan. Kafka rannalla tempaisi heti mukaansa ja jaksoi kantaa koko matkan, läpi kummallistenkin juonenkäänteiden. Norwegian Wood olikin sitten astetta normaalimpi tarina, jos tällaista täydellistä surumielistä rakkaustarinaa nyt voi normaaliksi sanoa. Ah! Suuri lammasseikkailu tuntui selvästi heikommalta, mutta Sputnik-rakastettuni palautti asiat oikeille urille. Noista englanninkielisistä olen lukenut vasta juoksukirjan, joten luettavaa riittää, ja moni kirja odottaa vielä kaupan hyllyllä.



Kazuo Ishiguro joutui odottamaan vuoroaan vielä edellä mainittujakin pidempään, enkä millään ymmärrä miksi. Haikean huikea Ole luonani aina vei sydämen, ja Me orvot ylsi melkein samaan. Menneen maailman maalari jäi vähän etäisemmäksi, mutta jaksoi kuitenkin kevyesti kiinnostaa, toisin kuin esikoisromaani Silmissä siintävät vuoret, joka viuhui jotenkin ohi. Onneksi sokerina pohjalla odotti Pitkän päivän ilta, joka täytti suurimmatkin odotukset (hovimestari Stevensiä ei voi olla rakastamatta!). En ole ihan varma, olenko nähnyt sen elokuvana joskus, mutta nyt ainakin haluaisin nähdä. Ishigurolta on lukematta vielä novellikokoelma Yösoittoja ja jostain syystä suomentamatta jäänyt The Unconsoled, mutta ensi vuonna tähän aikaan tuskin enää on.



Syksyllä iski sitten hurahdusten hurahdus, Tom Perrotta. Perrottan kirjat eivät ehkä sinänsä ole mitään mestariteoksia, mutta jokin niissä viehättää niin tavattoman paljon, että tulin hotkaisseeksi koko tuotannon parissa kuukaudessa. Kuten olen aiemminkin todennut, tästä kuulette vielä.

Yllä olevien kuvien kirjat olen siis kaikki ostanut tänä vuonna, huh. Kotimaasta ei sentään löytynyt vastaavia menoeriä, vaan päällimmäisiksi nousivat vanhat suosikit ja pari esikoiskirjailijaa.



Tai no, Carpelania en kyllä voi vielä sanoa kovin vanhaksi suosikikseni, kun aloin lukea hänen tuotantoaan vasta postuumisti, mutta Lehtiä syksyn arkistosta oli joka tapauksessa alkuvuoden helmiä. Samaa voi todeta Bargumin Syyspurjehduksesta, joka unohtui kuvasta. Keväällä ihastuin Hautalan Kansalliskirjaan, elokuussa kävin kirjakaupassa kuuntelemassa Köngästä ja Tammista. Dora, Dora oli vaikuttava, Rikosromaani aika hauska. Itkosen suurteos Hetken hohtava valo oli puolestaan paluu huipulle kahden aavistuksen heikommalta tuntuneen romaanin jälkeen. Esikoisista jäivät parhaina mieleen Satu Grönroosin Lumen syli ja Karoliina Timosen Aika mennyt palaa.



Ulkomaisetkaan vanhat suosikit eivät pettäneet. Hornbyn ja Irvingin kirjoista on pienimuotoista keskustelua eilisissä kommenteissa, Welshin pläjäyksestä innostuin keväällä kirjoittamaan ihan kunnon jutunkin.



Yksittäisistä huippukohdista on mainittava Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä. Teinipoikien jännittävästä kesästä maagisesti kertova romaani oli paras kesällä lukemani kirja ja sai minut tekemään jotain ennenkuulumatonta: ostin kaksi ruotsinkielistä kirjaa! Oli ihan pakko ostaa, kun parilla eurolla irtosivat. Ruosteisesta ruotsistani huolimatta ajattelin jopa yrittää joskus lukea tuon Kim Novakin sisarromaanin(?) och Piccadilly Circus ligger inte i Kumla, kun sitä ei kerran ole suomennettu. Nesser alkoi muutenkin kiinnostaa niin paljon, että voisin kuvitella jopa kokeilevani jotain hänen dekkariaan (joka tulisi kai olemaan ensimmäinen dekkarini vuosikymmeneen).



Syksyn iloisin yllätys oli Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa, joka osoittautui kerrassaan ihanaksi kirjaksi. Pari alkukielistä Austeria ehtiä muhia hyllyssäni vuosia herättämättä suurempia mielihaluja, mutta onneksi uskoin, kun joku kehui Brooklynia. Voin itsekin suositella sitä kenelle tahansa. Pian tuon luettuani löysin komean kovakantisen Invisiblen, joka saanee kunnian olla seuraava Austerini.



Yksi kirjavuoden hyvistä jutuista oli runous. Aiemmista runonlukuyrityksistäni ehti kulua jo vuosia, eivätkä ne kantaneet kovin pitkälle, mutta nyt sain luettua peräti kolme runokokoelmaa kannesta kanteen. Rekola ei tällä kokoelmalla oikein vakuuttanut, mutta Szymborska vakuutti osittain ja Villa täysin. Toistaiseksi suosikkirunoilijoitani ovat siis vanhat naiset, ja aion jatkaa harjoituksia myös vuonna 2013.

No niin, eihän tässä tällä kertaa niin kauan mennytkään. :) Blogivuosi alkaa olla paketissa. Vähän vaisuksi jäi, mutta olen tyytyväinen, että sain alkuvuodesta aikaiseksi kaksi pitkään suunnittelemaani kirjailijaesittelyä (Heidi Köngäs ja Iris Murdoch). Myös TBR100-projekti oli hauska, ja olen jopa saanut luettua listalta jotain (tähän mennessä 13 kirjaa).

Kiitos kaikille kärsivällisille lukijoille, nähdään ensi vuonna!

Michael, Haruki ja kultahattu taikavuorella

Joskus tuntuu, että kaikki liittyy kaikkeen. Lokakuussa luin F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsbyn eli Kultahatun. Tammikuussa kuuntelin Joel Haahtelan haastattelun, jossa hän mainitsi Thomas Mannin Taikavuoren erääksi Traumbachia inspiroineista teoksista (ilmeisesti lähinnä alkuasetelman suhteen). Ja helmi–maaliskuussa luin melkein peräkkäin kaksi kirjaa, joissa molemmissa puhuttiin sekä Kultahatusta että Taikavuoresta! Ensimmäisen kirjan viittaukset kuittasin hauskana yhteensattumana, mutta kun törmäsin samoihin nimiin toisessakin kirjassa, aloin jo epäillä jonkinlaista salaliittoa (kuka ohjailee lukuvalintojani?).



Michael Cunninghamin By Nightfall (Illan tullen) ja Haruki Murakamin Norwegian Wood ovat molemmat upeita kirjoja, haikean kauniita kuin kesän muisto viimeisenä kuulaana syyspäivänä, ensilumen jo roikkuessa ilmassa. Varsinkin surumielinen Norwegian Wood oli minulle hyvin lähellä täydellistä lukuelämystä.

Cunninghamin päähenkilö on keski-ikäinen newyorkilainen taidekauppias 2000-luvulla, Murakami kertoo 1960-luvun lopun japanilaisopiskelijasta. Kaksi varsin erilaista miestä, joita kuitenkin yhdistää tietynlainen melankolia, vieraantuneisuus ja ulkopuolisuuden tunne. Taikavuorta en ole vielä lukenut, mutta Kultahattuhan on kuin tehty näihin tunnelmiin. Cunninghamin Peterille tulee Gatsby mieleen asiakaskäynnillä maaseudulla, Murakamin Toru puolestaan lukee Kultahattua yhä uudelleen ja saa sen ansiosta uuden ystävänkin.

By Nightfallista ja Norwegian Woodista voi varsin hyvin nauttia, vaikkei olisi ikinä Kultahatusta kuullutkaan. Fitzgeraldin kirjan tuntemus antaa kuitenkin lukukokemukseen mukavan pienen lisämausteen – jokin tällaisessa intertekstuaalisuudessa viehättää. Ehkä yhteiset lukukokemukset tuovat kirjailijan entistä lähemmäksi lukijaa tai tutun tarinan siirtäminen uuteen kontekstiin aiheuttaa ahaa-elämyksiä. Toki lukija voi myös tuntea itsensä sivistyneeksi, kun ymmärtää tämänkin viittauksen... Joskus pelkkä toisen kirjailijan nimen mainitseminen riittää (kuinka ilahduinkaan esimerkiksi silloin, kun Carol Shieldsin kirjassa vilahti yllättäen Iris Murdoch).

Kultahattu tuntuu olevan suosittu viittauskohde. Jokke kertoo teoksen esiintyneen parissakin John Irvingin kirjassa (jotka olen lukenut niin kauan sitten, että silloin en tosiaan välttämättä ollut kuullut koko Fitzgeraldista) ja yhdessä Joyce Carol Oatesin teoksessa. Eivätkä nämä varmasti ole ainoita tapauksia.

Koska en keksi mitään nasevaa lopetusta, jätän teidät Gatsbyn juhlien tunnelmiin:
Newyorkilaiset autot seisovat viidessä rivissä ajotiellä, ja halleissa, salongeissa ja rannoilla näkyy iloisia värejä, ajan outoja uusia tukkalaitteita ja iltaviittoja, kuin unelmia. Baaritarjoilu on täydessä vauhdissa, ja ulkona puistossa kiidätetään cocktailtarjotinta toisensa jälkeen, kunnes ilma kaikuu rupatusta ja naurua, huolettomia vihjailuja ja hetkessä unohdettuja esittelyjä, ja naiset jotka eivät koskaan ole saaneet selvää toistensa nimestä tervehtivät riemukkaasti toisiaan.

Tammikuu: Carpelan, Cunningham, Murakami...

Tähän alkuun pari ilmoitusasiaa:

B.R.M.C.-arvonnan voitti skoskima! Onnittelut voittajalle, sovitaan palkinnon toimittamisesta lähiaikoina.

Joanan hienossa yksivuotiaassa Hiirenkorvia ja muita merkintöjä -blogissa on meneillään Haahtela-arvonta, johon kannattaa osallistua (vaikka sen palkintona olevan novellin haluaisin kyllä itselleni...). Haahtelasta vielä sen verran, että Ylen Areenassa on kaksi uutta tallennetta Traumbachin tiimoilta: Aamu-tv:n haastattelu (12 min) ja perusteellisempi radiojuttu (37 min).

Sitten tammikuun kirjakatsaukseen. Uutuutena mukana kirjojen sivumäärät ja arvosanat!



S. E. Hinton: Kesyttömät
(Taming the Star Runner, 1988, suom. Anu Jaantila 1990, 181 sivua)
Tämä on Hintonin nuortenkirjoista ainoa, jonka luin ensimmäistä kertaa vasta nyt vanhana. Ihan mainiosti se toimi ilman nostalgian turvaverkkoakin. Päähenkilö Travis on tyypillisen hintonmainen, kovakuorinen mutta sisimmässään herkkä kaupunkilaisnuorukainen, jopa kirjallisesti lahjakas (ja kansikuvan perusteella nuoren McGyverin näköinen). Tapahtumat sijoittuvat maaseudulle, jonne Travis on lähetetty rauhoittumaan hevosten ja hevostyttöjen keskelle. Tarina ei lopulta ole kovin ihmeellinen, mutta tykkäsin kuitenkin.
***½



Nicole Krauss: Man Walks into a Room
(2002, 248 sivua)
Rakkauden historian ja Great Housen jälkeen oli selvää, että Kraussin esikoisteoskin täytyy lukea. Tilaisuus tarjoutui odottamattoman pian, kiitos Ylöjärven kaupunginkirjaston. Man Walks into a Room kertoo ikäisestäni miehestä, jonka aivoista leikataan kasvain ja sen mukana kaksi kolmasosaa hänen muistoistaan. Herätessään mies muistaa viimeksi olleensa 12-vuotias, eikä nykyinen elämä tunnu millään lailla omalta. Hän yrittää sopeutua, mutta vähitellen kaikki menee vääjäämättä uusiksi. Lääkärit kiinnostuvat tapauksesta, mies houkutellaan mukaan mullistavaan uuteen tutkimukseen... Kiehtova tarina. Vähän eri maata kuin Kraussin myöhemmät kirjat, vaikka muistista ja muistoistahan niissäkin on kyse.
****



Iris Murdoch: Something Special
(1957/2000, 55 sivua)
Siskoni toi mahtavan yllätystuliaisen Irlannista, Galwayn parhaasta kirjakaupasta. Tämä novelli julkaistiin alun perin jossain kokoelmassa, ja omiin kansiinsa se pääsi vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Ajatuksia herättävä pieni kirja kertoo tytöstä, joka ei ole kovin ihastunut kosijaansa vaan kaipaisi jotain erikoisempaa. Vanhemmat kuitenkin painostavat, ja vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä.
****

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta
(Blad ur höstens arkiv, 2011, suom. Caj Westerberg 2011, 206 sivua)
Kesän varjot jätti vielä vähän kylmäksi, mutta Carpelanin testamentti teki minusta fanin. Kirjasta on vaikea sanoa mitään, sisältö on yhtä hieno kuin kansikin. Tämän haluan lukea vielä moneen kertaan, ennen kuin olen kertojan iässä. Ai niin, meinasi unohtua: osallistun tällä kirjalla Kirjavan kammarin Underbara finlandssvenskor vid papper -haasteeseen.
****½



Michael Cunningham: The Hours
(1998, 230 sivua)
Kaikista kehuista huolimatta (ja ehkä osin niiden takiakin) suhtauduin tähän kirjaan ja kirjailijaan aika epäluuloisesti. Viime syksynä uusimman kirjan arvioita lukiessani aloin kuitenkin vakuuttua siitä, että Cunninghamille on annettava tilaisuus. Päätin aloittaa tästä hehkutetuimmasta kirjasta, ja kylläpä kannatti! En osaa kirjoittaa tästäkään mitään, koko lailla täydellinen paketti.
*****

Virginia Woolf: Mrs Dalloway
(1925, 172 sivua)
Kuten useimmat tietänevät, yllä mainittu kirja rakentuu tämän klassikkoteoksen ympärille, joten pakkohan tähän oli nyt tarttua. Täytyy myöntää, että kirja oli kova pala purtavaksi. Ilman Hours-yhteyttä olisin varmaan jättänyt leikin kesken, mutta nyt oli pakko kahlata loppuun asti. En oikein tiedä missä vika, odotin kai jotain ihan muuta, jotenkin kirja sai minut tuntemaan itseni tyhmäksi. Lopulta (lähes viikon tahkoamisen jälkeen) olin kuitenkin tyytyväinen, että sain sen luettua. Ja jotain jäi kaikumaan mieleenikin, Big Benin lyijyiset kalahdukset. Ehkä uusi yritys joskus toiste, mutta tuskin ihan lähivuosina.
***



Haruki Murakami: Kafka rannalla
(Umibe no Kafuka, 2002, engl. versiosta suom. Juhani Lindholm 2009, 639 sivua)
Taas tällainen kirja, jota moni on kehunut ja joku suoraan minullekin suositellut (en enää muista kuka, mutta kiitos!). Lainasin kirjan jo syksyllä, lykkäsin lukemista kuukausikaupalla, mutta kun lopulta aloitin, tiesin heti tykkääväni. Onneksi en tiennyt kirjasta etukäteen mitään. Jos olisin kuullut juonikuvauksen, olisin saattanut sivuuttaa koko kirjan, sen verran kummallisia juttuja tässä tapahtuu. Murakami saa kuitenkin oudoimmatkin tapahtumat tuntumaan täysin luontevilta, ja tarinan imu on sitä luokkaa, että kirjaa oli välillä vaikea laskea käsistään. Mestarillisesta tarinankerronnasta tuli mieleen John Irving, vaikka Murakami taitaa olla vielä astetta mielikuvituksekkaampi tapaus. Erityismaininnan ansaitsee Juhani Lindholmin laadukas suomennos – eipä tullut missään vaiheessa ajateltua sitä, että kirja on kahteen kertaan käännetty.
****½



Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet
(2011, 112 sivua)
Pakkanen, siitä suomalaiset tykkää? Useampikin varmaan tykkäisi Jukka Pakkasen kirjoista, jos antaisi niille tilaisuuden. Enpä itsekään ollut tätä ennen lukenut yhtään Pakkasta, mutta nyt tulen taatusti lukemaan lisää. Kirjan päähenkilö on mies, joka on tekemässä elokuvaa muistojensa Helsingistä. Elokuvaprojekti joutuu jäihin, kun miehen isä kuolee ja jättää jälkeensä laatikollisen italialaisnaisen kirjoittamia kirjeitä. Alkaa matka salattuun menneisyyteen, Helsingin olympialaisiin ja lopulta Italiaan asti. Tarinassa on jotain jännittävän haahtelamaista, vaikka Pakkasen tyyli onkin melko erilainen. Kokoaan suurempi kirja.
****

Yhteensä tammikuussa tuli luettua 1843 sivua – 1138 suomeksi ja 705 englanniksi. Paljon hienoja hetkiä, joista kirjoittaminen tuntui nyt jotenkin hankalalta, mutta ehkä ensi kerralla luistaa taas paremmin.