Joskus voi käydä niinkin, että herää keskellä yötä kokien pakottavaa tarvetta kirjoittaa vanhasta suosikkilevystä.
Gay Dad – Leisure Noise
(London 1999)
Gay Dad sai uralleen lentävän lähdön. Pari menevää singleä ja aiemmin popjournalistina toimineen nokkamiehen Cliff Jonesin rempseät lausunnot nostivat bändin brittirockin pelastajaksi jo ennen kuin albumista oli tietoakaan. Kuten usein käy, hypekupla puhkesi pian ja markkinoiden vastareaktio oli tyly. Esikoisalbumi tuomittiin pettymykseksi, ja parin vuoden päästä julkaistu seuraaja päätyi suoraan levyjen hautausmaalle.
Mutta se Leisure Noise: levy ilmestyi kesäkuussa 1999, ja ostin sen kuukautta myöhemmin hämeenlinnalaisesta divarista 65 markalla. Gay Dad oli imenyt vaikutteita eri puolilta rockhistoriaa glamista krautrockiin ja sulauttanut ne kevyen psykedeeliseksi moderniksi kitararockiksi, joka kuulosti vain bändiltä itseltään.
Tämä on yksi niistä lopulta melko harvoista levyistä, joilta muistan jokaisen biisin jo ennen kuuntelua. Haikeankaunis Dimstar, riehakas Joy!, sielukas Oh Jim, sydämeenkäyvä My Son Mystic, viipyilevä Black Ghost... Eikä taso yhtään putoa levyn jälkipuoliskolla. Kahdentoista vuoden ja lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen minun on mahdotonta muistaa tai kuvitella, miltä levy kuulostaa tuorein korvin. Ehkä joku voisi ystävällisesti kokeilla ja kertoa?
"Nineteen ninety-nine, it's the end of modern time..." Vuonna 1999 elämässäni tapahtui paljon: muutin Tampereelle, aloitin työt käännöstoimistossa, äkkiä oli varaa ostaa enemmän levyjä ja Select-lehden jokainen irtonumero. Vuoden monista hienoista levyistä päällimmäiseksi mieleeni jäi Leisure Noise. Se oli viimeinen levy, jonka kuuntelin ennen millenniumjuhliin lähtöä. Maailmanloppu ei tullut, Y2K ei tappanut, mutta jos niin olisi sittenkin käynyt, olisinpahan ainakin viime töikseni kuunnellut hyvää musiikkia. Neljä ja puoli tähteä.
-----
Yritän tässä herätellä henkiin blogin alkuaikoina käynnistämääni julkaisusarjaa minulle tärkeistä levyistä, jotka ovat painuneet unholaan. (Nimi oli aluksi Kätketyt aarteet, mutta päätin muuttaa sen, koska ei kai kukaan näitä ole tarkoituksellisesti sinne unholaan painanut, eihän?)
Sarjan aiemmat osat:
II The Wannadies
I Subaqwa ja Whipping Boy
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Jostain syystä jäi huomaamatta tämä postauksesi. Muistan hämärästi Selectin kehuskelut, ja lehtikin lienee vielä jossain jemmassa. Tätä levyä on tullut hämmästeltyä kirppareilla useamminkin. Ostan pois seuraavalla kerralla!
VastaaPoistaEihän se ihme ole, kun näitä postauksia ilmestyy niin epäsäännöllisesti ja kummallisiin vuorokaudenaikoihin... Jes, hyvä päätös! Ulkoasun perusteella levyä on varmasti helppo pitää pelkkänä kuriositeettina, mutta kuunnellessa saattaa yllättyä.
VastaaPoistaTää kuuluu juuri niihin levyihin, jotka ovat hyviä kun niitä kuuntelee, mutta kun ei vaan ikinä tee mieli kuunnella. No, oma cd menossa myyntiin jahka ton listauksen saan joskus valmiiksi.
VastaaPoistaJep, mullakin on aika monta sellaista levyä. Vieläkin, vaikka olen yrittänyt hankkiutua sellaisista eroon... Tänään muuten lähtee taas pari laatikollista cd:itä kirppikselle. (Tamperelaiset huomio, kaikki Bonuskirppikselle sitten! Pöytä on heti siinä ekalla käytävällä, ette voi erehtyä. :)
VastaaPoistaKuuntelin tän tänään heti ekaks aamulla. Laulajan ääni sai mut heti hymähtämään: miten voikin kuulostaa just sellaselta, josta sä tykkäät. :) Pakko sanoo, et jotain kovin kiinnostavaa ja koukuttavaa tässä levyssä tuntuu olevan heti ekalla kuuntelulla, joten pitää kuunnella enemmänkin. Voin kuvitella, että tää sopii hyvin myös uudenvuoden tunnelmiin, etenkin viimenen biisi kuulosti jotenkin heti sellaselta.
VastaaPoistaJepujee, kiitos ilahduttavasta kommentista! Kiva kuulla, että kiinnostus heräsi. Cliff Jonesin ääni, mmmm... Sitä on vaikea kuvailla: toisaalta herkkä, mutta osaa olla rempseäkin. :)
VastaaPoistaLeisure Noise on huippulevy ja ansaitsisi enemmän hehkutusta! Bändi tuli vähän hankalaan saumaan 90-luvun brittipopkauden jälkilämmöille ja hukkui sitten siihen landfilliin. Jos tämä olisi tullut vaikka kahta vuotta myöhemmin Coldplay-aikakauden alussa, näkökulma olisi voinut olla erilainen. Hienoimpiahan kun tässä ovat nimenomaan ne herkemmät ja vähäeleisemmät biisit, esim. juuri Black Ghost tai Different Kind Of Blue (tai oma suosikkini Jesus Christ!).
VastaaPoistaOletko kuullut bändin kakkoslevyä? Tilasin sen viime vuoden kesällä jostain nettikaupasta ja odottelin, että saisin siitä ainakin pari uutta mukiinmenevää Gay Dad -suosikkibiisä, mutta jotenkin siinä ei iskenytkään oikein mikään.
Hienoa Pete, näkemyksellistä kommentointia ja mielipiteet kohdillaan! Muistan kuinka Jesus Christ teilattiin jossain arvostelussa, mutta itsekin olen aina tykännyt siitä.
VastaaPoistaKakkoslevyn poimin Stupidon tarjouslaarista heinäkuussa 2004 (ei, en muista näitä ulkoa, tarkistin tilastoista). Aika harvoin sitä on tullut kuunneltua, mutta niillä vähillä kerroilla se on muistaakseni aina osoittautunut hitusen mielikuviani paremmaksi. Kommenttisi innoittamana panin levyn pitkästä aikaa soimaan. Alussa meinasin tuskastua tasapaksuun rokkaukseen, neljännen biisin kohdalla olin jo valmis luovuttamaan, mutta sitten tapahtui odottamaton käänne parempaan ja levy alkoi hengittää Plane Going Downin myötä. Sitä seurasi muutaman biisin pituinen hyvä vaihe, joka taisi kulminoitua Dinosaur-biisiin, mutta loppupuoli oli sitten taas tylsemmän oloinen. Ei siis kuitenkaan mikään toivoton tapaus, voisi ehkä kuunnella useamminkin kuin kerran vuodessa tai parissa.