Kirjaholistin talvi

Luvassa on katsaus alkuvuoden kirjaostoksiin. Metsästysvietti tuntuu pysyvän vakiona vuodenajasta riippumatta (vrt. Kirjahamsterin kesä).

Loppiaisen aikaan iski pakottava tarve saada Bo Carpelanin viimeinen kirja.



Tämä kaunokainen onkin toistaiseksi vuoden ainoa täysihintainen kovakantinen ostokseni Akateemisesta.

Vastapainoksi olen haalinut aika monta edullisempaa kirjaa. Esimerkiksi nämä kaikki maksoivat kirpputorilla 1 €/kpl (paitsi Wilde oli 0,50 €):



Martin Amisilta en vieläkään ole lukenut yhtään kirjaa kokonaan. Mutta eiköhän tästä Yöjunasta saa divarissa omansa pois, jos se osoittautuukin hudiksi.

Hämeenlinnan Fidalta löytynyt Roddy Doylen Rory & Ita oli iloinen yllätys. En edes tiennyt/muistanut Doylen kirjoittaneen tällaista kirjaa vanhempiensa elämästä.

John Irving -kokoelmaani kuuluu paperinkeräyslaatikosta pelastamani kansipaperiton kokoomateos kolmesta romaanista (Garpin maailma, Kaikki isäni hotellit ja Välisarjan avioliitto). Mutta kun näkee eurolla kansipaperillisen ensipainoksen Välisarjan avioliitosta, eihän sitä nyt voi jättää poimimatta talteen. Viime syksynä kävi sama juttu Kaikki isäni hotellit -kirjan kanssa, paitsi silloin hintaa oli vielä puolet vähemmän. Nyt siis tarvitsee löytää enää samanlainen Garpin maailma, niin kokoomateos joutaa divariin. :)

Pirkko ja Antti Leinon kirja on toisin päin luettuna Kieleen mieltä – hyvää suomea ja toisin päin Mieleen kieltä – synonyymisanasto. Hauskasti nimetty ja toivoakseni hyödyllinen opus; en usko tietojen juurikaan vanhentuneen parissakymmenessä vuodessa.

Lionel Shriverin läpimurtoteoksesta Poikani Kevin saattaa nyt sitten tulla ensimmäinen Shriverini (uusimman kirjan jouduin jo palauttamaan kirjastoon, kun joku oli mennyt varaamaan sen). Yksi euro on jo aika naurettava hinta uuden veroisesta kovakantisesta Kevinistä.

Oscar Wildeltä ostin viime vuonna Collected Works -tiiliskiven, mutta ehkä tämä The Picture of Dorian Gray olisi kuitenkin helpompi niellä ohuempana versiona. Tämä on sellainen kirja, joka on ollut tarkoitus lukea suunnilleen niin kauan kuin muistan. Ehkä nyt sitten vihdoin?

Yksi viime vuonna luettu klassikko tuli nyt ostettua suomeksi:



Fida tarjosi nätin ensipainoksen F. Scott Fitzgeraldin Kultahatusta (1959) kahdella eurolla. Syksyllä saamani äidin vanha Gatsby katselee jälkeläistään ylpeänä.



Iris Murdochin kirjat eivät ostamalla lopu. Something Special oli Irlannin-tuliainen, Bruno's Dream yllättävä Google-osuma Oulusta ja The Green Knight Adlibriksen valikoimista (ensimmäinen uutena ostamani Murdoch muuten).

Tuoreemmatkin hurahdukset johtivat ostotoimenpiteisiin:



Kirjastosta viattomasti lainattu The Hours aiheutti ketjureaktion, jonka seurauksena Michael Cunninghamin koko tuotanto kasautui hyllyyni puolessatoista kuukaudessa. Alkukieliset hommasin Adlibrikseltä ja Akateemisen alesta, suomennokset kirppikseltä ja divareista. Juuri nyt on luvussa By Nightfall, joka ei joudu yhtään häpeämään Hoursin rinnalla. Eivät kai nuo kaikki voi olla yhtä hyviä?



Haruki Murakami faniutti minut Kafka-kirjallaan. Kirjaston Norwegian Wood jäi kesken force majeure -syistä, mutta nyt Adlibrikseltä hankittu ikioma kappale odottaa uutta yritystä. What I Talk About When I Talk About Running löytyi eilen käytettynä Helsingistä, maanmainiosta Arkadia International Bookshopista. Ehkä se saa minutkin taas innostumaan juoksemisesta (olen turhan ailahtelevainen lenkkeilijä).



Johan Bargumin Syyspurjehdus (joka sekin oli pakko tilata Adlibrikseltä liian suuren hintaeron takia) osoittautui juuri niin hienoksi kuin "kaikki" ovat sanoneet. Aloitin kirjan junassa matkalla Hämeenlinnaan, ja perille päästyäni astuin antikvariaattiin, katsoin B:n kohdalle ja näin Bargumin ensimmäisen suomennetun kirjan Kolme, kaksi, yksi. Kuusi euroa tuntui kuitenkin liian kovalta hinnalta ilman kansipapereita, joten punnittuani kirjaa aikani työnsin sen takaisin hyllyyn. Ja onneksi niin: viereisessä Taide & Kirja -liikkeessä oli sama kirja kansipaperien kera 3,50 €. (Jos olisin ehtinyt ostaa sen kalliimman ja paperittoman, olisin varmaan harmitellut sitä koko päivän.) Noiden kahden kirjan väliin mahtuu uskomattomat 43 vuotta.

Ja koska kohtuus on yliarvostettua, marssin heti seuraavana päivänä kantadivariini hakemaan lisää Bargumia:



Näitä kirjoja olin jo ehtinyt katsella useaan otteeseen, nyt aika oli kypsä (eiväthän ne käytännössä edes maksaneet mitään, sain vaihdossa...). Nyt Bargum-kokoelmastani puuttuu enää kolme kirjaa: Suomalainen ruletti (1972), Syyskesä (1993) ja Jäähyväisiä (2003). Niin ja Kristiina Louhen kuvittama lastenkirja Ensilumi (2007). Huomaatteko: todellinen keräilijä kääntää aina heti katseensa löydöistä niihin teoksiin, jotka vielä puuttuvat. ;) Kahta ensimmäistä Bargumia ei ole suomennettu, enkä ainakaan vielä ole ihan niin kova fani, että kuvittelisin tankkaavani niitä ruotsiksi. Mutta kolmen luetun kirjan perusteella olen kyllä todella vakuuttunut Bargumista!

Ja mitäs vielä?



Kazuo Ishiguron Ole luonani aina tarttui mukaan Pelastusarmeijan kirppikseltä, Milan Kunderan Identiteetti Bonuskirppikseltä. Molemmat maksoivat kaksi euroa. Ishigurosta tykkään varmasti, Kunderasta en ihan tiedä (mutta hyvää divarimateriaalia se ainakin on, jos ei muuta).

Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mio ja Veljeni, Leijonamieli kiinnostavat kovasti, vaikken ole ihan varma, olenko koskaan lukenut (tai onko minulle luettu) niitä. Nyt ensin mainittu löytyi hämeenlinnalaiselta kirppikseltä kahdella eurolla.

Satu Grönroosin Lumen syli tuli napattua divarin uutuushyllystä useiden ylistävien blogijuttujen myötä. Norjalaisen Per Pettersonin tuotannosta kiinnostuin ihan hiljattain uusimman kirjan nimen ansiosta (oikeasti, kirja nimeltä Kirottu ajan katoava virta ei voi olla muuta kuin loistava). Sitä odotellessa ostin Kirjatorilta Hevosvarkaat, joka sekin on luotettavien lähteiden mukaan pelkkää parhautta.

Sitten oli vielä läjä sekalaisia enkkupokkareita:



Ian McEwanin varhainen novellikokoelma In Between the Sheets irtosi kirppikseltä eurolla. Vasta kotiin päästyäni huomasin, että kirjastakin oli irronut jotain: ilmeisesti yksi sivu lopusta. Petkuhuiputusta! No, ehkä puuttuvan sivun saa vaikka kopioitua jostain.

Siri Hustvedtin The Enchantment of Lily Dahlin ja Colm Tóibínin The Blackwater Lightshipin olen jo lukenut (Hustvedtin suomeksi), mutta kun halvalla sai... Lorrie Moore oli minulle täysin tuntematon, ennen kuin huomioni kiinnittyi Akateemisen alen loppurysäyksessä A Gate at the Stairs -kirjaan ja erityisesti sen kannessa mainittuihin suosittelijoihin (Roddy Doyle ja Jonathan Lethem). Joskus on niin jänskää ostaa joku kirja ihan vain siksi, että joku hyvä kirjailija on tykännyt siitä. Loppurysäyksestä löytyi pölyn laskeuduttua myös tosi kivan näköinen Richard Yatesin The Easter Parade.

Ja sitten oli pari jo suomeksikin ilmestynyttä blogihehkutusmagneettia, Emma Donoghuen Room ja Jonathan Franzenin Freedom. Donoghuen ostin eilen käytettynä Arkadia-kaupasta, Franzenin tiiliskivi oli vuoden ensimmäinen kirjaostos Akateemisesta. Siihen olisikin hyvä lopettaa, mutta eihän Pottereita sovi unohtaa:



Näitäkin on löytynyt kivaan tahtiin kirppiksiltä ja divareista, puuttuu enää Salaisuuksien kammio ja Goblet of Fire!

Siinä taisivat olla (melkein!) kaikki alkuvuoden hankinnat. Olisihan näitä voinut tiputella huomaamattomasti kerran–pari kuukaudessa, mutta jotenkin tykkään tällaisista pläjäyksistä. Olettekos te ostaneet ja/tai lukeneet joitain näistä kirjoista tai haluaisitteko?

P.S. Pohdin hiljattain kirjojen nimikointia ja tulin siihen tulokseen, että se tuntuu hyvältä. Olisi tarkoitus kirjoittaa kaikkiin kirjoihini nimi ja hankintapäivä (jos tiedossa) – lyijykynällä, mutta kuitenkin. Suosittelen kokeilemaan samaa!

Kirja palaa kotiin

Meinasin juhlavasti julistaa tuon kirjailijaesittelyn sadanneksi blogijutukseni, mutta sitten huomasin, että yksi niistä sadasta olikin jäänyt julkaisematta. Tällaisen luonnoksen olin tallentanut 11.5.2010 klo 23.18:

Ostin hiljattain huuto.netistä kolme kirjaa. Myyjä, helsinkiläisen antikvariaatin edustaja, tiesi kertoa edellisen omistajan olleen tamperelainen nainen, joka oli ostanut kirjat 60-luvulla Englannista. Sen jälkeen kirjat olivat majailleet vuosikymmeniä Tampereella, ennen kuin nainen myi ne Helsinkiin, ja nyt ne siis palasivat taas Tampereelle. Myyjä totesi, että kirjoilla on usein tapana palata kotikaupunkiinsa. Minusta tuo ajatus tuntuu äärimmäisen kiehtovalta.



Tämän kirjan etulehdellä lukee naisen nimi (sama sukunimi kuin tasavallan presidentin puolisolla), päiväys (22.12.62) ja englantilainen paikannimi (josta ei oikein saa selvää).

Siihen se juttu loppui, enkä tiennyt miten olisin sitä jatkanut. Nyt halusin kuitenkin julkaista sen, ennen kuin presidentti vaihtuu.

Kirjojen kulkutiet kiinnostavat minua suuresti – sääli etteivät divarista ostetut kirjat yleensä pukahda historiastaan. Se on jo hyvin, jos entisen omistajan nimi on tallella. Monet eivät nykyään taida nimikoida kirjojaan, tai mikä pahinta, leikkaavat nimen pois tai sotkevat sen tunnistamattomaksi kirjasta luopuessaan. Enpä itsekään ole tohtinut raapustaa nimeäni oman hyllyni aarteisiin. Silloin tällöin vähän houkuttaisi, mutta se tuntuu jotenkin vaikealta. Ehkä jos olisi jokin tyylikäs exlibris, jonka voisi kiinnittää hellävaraisesti... Onko teillä tapana nimikoida kirjanne? Jos on, miten?

P.S. Tampereen kirjahamsterit huomio! Tammelan puistokadun Fidalla oli tänään hämmentävän hyvä valikoima halpoja kirjoja: Haahtelaa (kovakantinen Vastavalo), Köngästä, Hustvedtia, Shieldsiä, McEwania (kovakantinen Lauantai siinä 50 sentin laarissa) ja ties mitä. Itse ostin vain yhden Jukka Pakkasen novellikokoelman, mutta olisi tehnyt mieli pelastaa nuo kaikki.

Signeerattu ensipainos

Milloin tavaroiden ostelu muuttuu keräilyksi? Kokoelman koosta se tuskin on kiinni – ehkä ennemminkin asiaan sijoitetusta henkisestä ja aineellisesta pääomasta.

Tietysti on yksilöllistä, pitääkö itseään keräilijänä vai ei. Oma levynkeräilyharrastukseni alkoi tammikuussa 1995, kun eksyin ensimmäistä kertaa Epe'sin alennusmyyntiin ja tajusin, että levyjä voi ostaa halvalla ja paljon. Sitä tietä sitten kuljin viitisentoista vuotta, kunnes viime syksynä koin äkillisen "parantumisen" (vähän kuin Harvey Pekar).

Tunnen toki pahempiakin tapauksia – itse en sentään koskaan hamstrannut mitään promoja tai saman levyn erimaalaisia painoksia. Mutta vaikka levykokoelmani on hieman supistunut huippuajoista, se ei silti edelleenkään ole millään lailla kohtuuden rajoissa. Loppujen lopuksi on vaikea löytää järjellisiä perusteita esimerkiksi sille, että omistaa samoja levyjä kahdessa eri formaatissa.



(Mutta tuo Pale Saintsin The Comforts of Madness on kyllä hieno levy, klassista 4AD-soundia vuodelta 1990.)

Eikä tarina tähän lopu. Kun yksi pakkomielle hellittää, toinen tulee tilalle. Nyt haalin kirjoja. Tai onhan niitä tullut osteltua aiemminkin, mutta nyt niiden metsästykseen liikenee enemmän energiaa.

Yksi pisimpään etsimistäni kirjoista on Juha Itkosen esikoisteos Myöhempien aikojen pyhiä. Pokkaripainos oli kai juuri myyty loppuun, kun kiinnostuin Itkosesta. Reilun kolmen vuoden tuloksettoman kirppis- ja divarihaeskelun jälkeen kyllästyin ja ostin kirjan huuto.netistä. Olikin melko hyvä diili, kovakantinen kirja vitosella (olen nähnyt pokkaristakin maksettavan pitkälti toistakymppiä). Myyjä tosin huijasi väittämällä, ettei kirjassa ole merkintöjä, vaikka etulehdellä oli joku tuherrus...



Tähän loppuun vielä päivän teemakappale:
The Lucksmiths - T-Shirt Weather

Kohta levykauppaan, heh.

American Splendor ja keräilyn kirot

Mielessä ainakin kymmenen käsiteltävää aihetta. Tartun tähän, koska sarja- ja elokuvat ovat toistaiseksi jääneet täysin paitsioon.

Viimeaikaisten kokemusteni perusteella sarjikset ja leffat pelaavat mukavasti yhteen. Mistään supersankarijutuista en kyllä tiedä, luen aika arkisia sarjakuvia.

Taannoin huomasin Ghost Worldin toimivan hienosti sekä Daniel Clowesin sarjakuvana (1997, suom. 2002) että Terry Zwigoffin elokuvana (2001) (jälkimmäisen nimen jouduin lunttaamaan; olen toivottoman huono muistamaan elokuvien ohjaajia). Toissa viikolla satuin avaamaan telkkarin oikeaan aikaan ja sain nauttia American Splendor -elokuvasta (2003, ohjaus Shari Springer Berman ja Robert Pulcini, lunt lunt). Elokuva perustuu Harvey Pekarin käsikirjoittamiin sarjakuviin, ja se oli mainio kokemus puolidokumentaarisine piirteineen ja sarjakuvatehosteineen.

Harvey Pekar (s. 8.10.1939) oli nuorena tuskastunut konttorirotta, joka sai elämäänsä lohtua levyjen keräilemisestä ja lisätienestejä niiden myymisestä (hmmm, kuulostaa oudon tutulta). 60-luvulla hän tutustui aloittelevaan sarjakuvapiirtäjään Robert Crumbiin. Crumb alkoi vähitellen saavuttaa mainetta undergroundpiireissä, ja aikansa sivusta seurattuaan Pekar hoksasi, että hänkin voisi kertoa tarinoita, vaikkei piirtää osannutkaan. Hän luonnosteli muutaman jutun tikku-ukkokuvituksella, Crumb piti näkemästään ja lupautui piirtämään tarinat. Muitakin piirtäjiä lähti mukaan, ja American Splendor -otsikon saaneista julkaisuista muodostui pitkä sarja. Harveyn elämä ei siitä kuitenkaan tuntunut helpottuvan, mutta lukijoiden kannalta hyvä niin, sillä hänen napinansa on varsin hupaisaa seurattavaa. Sarjakuvien henki välittyy hyvin elokuvassakin. Pääroolin vetää sittemmin Sideways-leffasta tutuksi tullut Paul Giamatti, ja välillä Harvey pääsee itsekin ääneen (melkoinen ääni se onkin). Erinomaista viihdettä.

Olen aina pitänyt Crumbin omaa tuotantoa turhan rosoisena ja rujona, mutta nyt se alkoi kiinnostaa enemmän. Myös Crumb-elokuva olisi mielenkiintoista nähdä (kuinkas sattuikaan, sen ohjasi edellä mainittu Terry Zwigoff vuonna 1994). Mutta se Crumbista. Pekar-elokuvan katsottuani tiesin heti, että tykkäisin hänen käsikirjoittamistaan tarinoista. Aloin myös muistella, että ihan kuin olisin nähnyt niitä jossain joskus. Sitten tajusin - tietysti Bonuskirppiksellä. Onnekseni kukaan ei ollut hoksannut samaa, vaan sain ostettua Bob and Harv's Comics -albumin (1996, suom. 1997), johon on koostettu kaikki Crumbin piirtämät American Splendorit (1976-1988). Niin, Bonuskirppiksellä on tosiaan yksi Tampereen parhaista sarjakuva-apajista: Kreegah Bundolo -nettikaupan pitäjä on jo parin vuoden ajan myynyt tuotteitaan myös sitä kautta.

Ah, minullahan on vielä puolet tuosta albumista lukematta. Alkupuoliskon nautin viime viikolla eräänä huonosti nukuttuna yönä - aamuöinen ajankohta varmaan vielä korosti tarinoiden arkista absurdismia. Muutama juttu hörähdytti ääneen, osa taas pani miettimään. Sattuneesta syystä varsinkin levynkeräilyjutut iskivät:



Harveyn keräilyharrastus oli ensin terveellä pohjalla. Hän osteli jazzlevyjä ja kuunteli niitä illat pitkät. Jossain vaiheessa hamstraus kuitenkin meni överiksi, kuten joskus voi käydä:



Minulle oli uutinen, että onnettomat diskofiilit pystyivät törsäämään pennosensa huutokaupoissa jo vuosikymmeniä ennen eBaytä. Itse en koskaan joutunut noin pahaan jamaan, mutta tunnistan hyvin sen tunteen, kun mikään ei riitä. Välillä levynmetsästykseen upposi aivan liikaa rahaa, aikaa ja vaivaa, mutta viime vuonna sain itseni kuriin ja hylly(i)stä poistui huomattavasti enemmän levyjä kuin sinne tuli lisää. Onneksi myös Harvey tuli lopulta järkiinsä ja säästi kovalla työllä ansaitsemansa rahat ensimmäisen sarjakuvakirjansa julkaisuun. Loppu on niin sanotusti historiaa, ainakin pienimuotoista sellaista.

Seuraavaksi haluaisin käsiini muidenkin kuin Crumbin piirtämää American Splendor -materiaalia. Kyllä keräilijä aina keräiltävää keksii - jos yksi pakkomielle laantuu, uusia tulee varmasti tilalle. (Ja juuri kun olin julkaisemassa tätä, huomasin sähköpostissa Stupidon mainoksen Galaxie 500 -vinyyleineen. Tosiaan, kyllähän nekin pitäisi vielä joskus saada cd-boksin kaveriksi, mieluiten tietysti originaalipainoksina...)

P.S. Vinkkejä vastaavanlaisista sarjisleffoista otetaan vastaan.