Sudenmarjan maku

Reidar Palmgren: Sudenmarja
Otava 2012, 317 sivua
(Kirjastosta, luettu loppuun ti 8.1.2013 klo 23.14)

"Iso mustikka", sanoi pieni siskoni mökillä muinoin. Äiti hätkähti – eihän täällä rannassa mustikoita kasva! – ja kaivoi sudenmarjan tyttösen suusta, ennen kuin mitään vahinkoa ehti tapahtua.

Reidar Palmgrenin Sudenmarjaa ei niin vain sylkäistäkään pois, se pakottaa pureksimaan ja jättää vahvan jälkimaun. Pääosassa on luonnonlapsi Tuula, joka työskentelee kaupungin puisto-osastolla. Tuula on omalaatuinen tyyppi, haaveilee usein omiaan eikä paljon puhu. Ilkeät työkaverit pitävät häntä vajaamielisenä, mutta Tuulalla on suojelijana esimiehensä, vanhan koulukunnan kaupunginpuutarhuri Holopainen.

Luonto, kasvit ja eläimet ovat Tuulalle kaikki kaikessa. Niihin hän samaistuu, niitä hän ymmärtää ja ne häntä, ihmisistä ei oikeastaan niin väliä. Tuulan valtakunnassa kaupunginpuiston pohjoissektorilla aluskasvillisuus saa rehottaa vapaasti, puut saavat lahota ja eläimet pesiä rauhassa. Kun polun varrella kasvavista sudenmarjoista tulee ongelma, Tuula ei kitke marjoja vaan siirtää polun. Pahaksi onneksi lähistöllä asuu vihaisen susikoiran omistava bisnesmies, paikallisvaikuttaja Sirén, jonka mielestä ei ole mitään järkeä asua rannan lähellä, jos omasta ikkunasta ei näy vettä.

Mukana kuvioissa ovat myös kaupunkia terrorisoiva töhertelijä ja hämärän rajamailla liikkuva vartija. Vähitellen soppa sakenee ja saa yhä mielikuvituksellisempia muotoja.

Tämä ei ole mikään hyvän mielen kirja, inhottaviakin tapahtuu. Lukeminen sujui kuitenkin nopeasti, sillä henkilöt herättivät kiinnostuksen ja juoni veti. Palmgren on taitava kertoja, kieli on ilmaisuvoimaista ja nokkelaakin ("Kadut olivat pettyneet, märät ja tyhjät"). Kiinnostavan tarinan ohessa kirja puolustaa luontoarvoja ja tarjoaa hienovaraista yhteiskuntakritiikkiä. Kaiken kaikkiaan ihan mainio lukukokemus.

★★★★

Googlailin muita arvioita, ja moni näyttää suhtautuneen kirjaan penseämmin. Minusta tämä oli samaa tasoa kuin syksyllä lukemani Palmgrenin esikoinen Jalat edellä – molemmat kirjat olivat osin aika omituisia mutta viihdyttäviä. Pitää lukea kaksi muutakin Palmgrenia jossain vaiheessa.

P.S. Poplaari-nimijupakka päättyi onnellisesti: Lähetin maanantai-iltana sähköpostia Ylen ohjelmapalautteeseen ja sain eilen ohjelmapäälliköltä nöyrät pahoittelut epähuomiossa tehdystä nimivarkaudesta. Tänään posti toi vielä valtavan kirjekuoren, jossa oli Radio Suomen seinäkalenteri ja tyylikäs kangaskassi. Eihän tässä enää viitsi kantaa kaunaa, hautaan siis sotakirveen. :)

3 + 3 = 3

Poplaari täyttää tänään kolme vuotta. Välillä en millään olisi uskonut, että blogi jatkuu näin pitkään, mutta tässä sitä edelleen ollaan.
(Suora lainaus vuoden takaisesta jutusta, vain lukusana muutettu. ;)

Kolmaskin vuosi oli siis kuoppaista kyytiä. Tällä hetkellä blogi näyttää elävän uutta kukoistuskauttaan, mutta tulevasta ei koskaan tiedä. Nyt on joka tapauksessa hyvä aika palkita uskollisia lukijoita arpomalla pois kolme kirjaa ja kolme cd-levyä. Täten siis julistettakoon alkaneeksi suuri synttäriarvonta, tai keskikokoinen ainakin. Palkinnot ovat seuraavat:



F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (1959)
Klassikko, joka onnistui hälventämään alkukantaista klassikkokammoani. Tapani mukaan en kirjoittanut kirjasta mitään kunnollista arviota, mutta pari sanaa on täällä ja täällä. Luin kirjan englanniksi, mutta selailun perusteella tämä tuntemattomaksi jääneen tekijän suomennos vaikuttaa asialliselta. Kuten kuvasta näkyy, kyseessä on nätti kansipaperillinen ensipainos.

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon (2000)
Joku onkin saattanut huomata, että pidän Haahtelan kirjoista jonkin verran. Tämä on juuri se romaani, josta kaikki minun kohdallani alkoi. Palkinto on kovakantinen yksilö.

Irvine Welsh: Filth (1998)
"Skottikirjailija Irvine Welsh on varmasti joidenkin mielestä sairas mies, toisten silmissä vain sairaan hauska", kirjoitin syyskuussa 2010. Tässä kirjassa (joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Paska) Welsh kuvaa sikamaisen poliisimiehen touhuja mustinta huumoriaan viljellen. Bruce Robertson kohtelee naisia huonosti ja juonittelee "kavereitaan" vastaan kaikin keinoin, mutta onnistuu siinä sivussa olemaan hulvattoman hauska. Pelkästä hassuttelusta ei silti todellakaan ole kyse, vaan kirjassa tapahtuu myös sangen synkkiä. Tämä kaikki on kirjoitettu Welshille tyypillisellä skottimongerruksella, josta jyvälle pääseminen ottaa aikansa. Kuulostaako houkuttelevalta? Sitähän minäkin. :D



Geneva – Weather Underground (2000)
Intohimoisilla popfaneilla on tapana miettiä kysymystä "minkä biisin haluaisit soivan hautajaisissasi". Minulle se laulu on Genevan Into the Blue, mikä siis tiedoksi myös jälkipolville. (Biisi on levyhyllyssä varmuuden vuoksi usealla eri levyllä niin cd- kuin vinyylimuodossakin, toivottavasti jokin niistä toimii vielä sitten joskus 2070-luvulla...) Tällä levyllä sitä ei valitettavasti ole, mutta monta muuta mahtibiisiä kyllä (kuten kiihkeä Killing Stars). Unhoon painuneiden brittipopparien levy sai aikanaan huippuarvostelut suomalaisissakin rocklehdissä, ja upealta se kuulostaa edelleen, Andrew Montgomeryn enkeliääni tuo aina kylmät väreet.

JJ72 – s/t (2000)
Tämän nuoren yhtyeen esikoislevyn avausbiisi October Swimmer aloitti myös ihka ensimmäisessä blogijutussani olleen soittolistan. Hieno biisi, hieno bändi, hieno levy. Valitettavasti JJ72 löi Genevan tavoin pillit pussiin jo kakkosalbumin jälkeen.

R.E.M. – Automatic for the People (1992)
R.E.M. lienee tuttu vähän useammillekin. Tähän klassikkolevyyn liittyy pieni tarina eräistä ensitreffeistä.

Siinäpä ne. En tiedä, kiinnostavatko cd-levyt enää moniakaan, saati tuntemattomien bändien tekeleet, mutta katsotaan. Kirjabloggaajien arvonnoissakin suuntaus näyttää olevan se, että palkintoina on entistä useammin lahjakortteja. Itse arvon mieluummin valikoituja tavarapalkintoja, koska olen niin pihi ja koska niitä on hauska hamstrata kirppikseltä sun muualta.

Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin ja kertomalla, mistä palkinno(i)sta on kiinnostunut. Osallistumisaika päättyy tasan viikon kuluttua eli sunnuntaina 13.1.2013 klo 13 (varmasti onnekas ajankohta). Kiitos kaikille näistä vuosista ja onnea arvontaan osallistuville!

P.S. Eilinen iltapala oli mennä väärään kurkkuun, kun huomasin Aamulehden viikkoliitteessä maininnan uudesta radio-ohjelmasta. Mitäs sanotte tästä:



Pitäisiköhän haastaa Yle oikeuteen nimivarkaudesta (tai Aamulehti herjauksesta, vaikka 70-lukulaisiahan tässä ollaan, heh)? Vähän oudolta ja tyhmältä tuo kyllä tuntuu.