Palasia

Arvasin ettei Köngäs voita Finlandiaa, mutta ehdokkuus oli iloinen yllätys. Kaikesta päätellen Lundberg on palkintonsa ansainnut, ja kirja kiinnostaa jopa minua ihan eri tavalla kuin Finlandia-voittajat yleensä. Harmi ettei liene mitään toivoa saada sitä kirjastosta tai divarista lähiaikoina.

The Babies -yhtyeen Our House on the Hill vaikuttaa yllättävän pirtsakalta rocklevyltä.(* Pitää näköjään ottaa Nuorgamin minikritiikit tarkempaan seurantaan.

Hollinghurstin kanssa meinasi sittenkin tulla kiire, vähän stressaavia nuo pikalainat. Mutta kannatti ehdottomasti valvoa myöhään, Vieraan lapsi kasvoi hienoksi kokemukseksi. Kirjan luettuani teki mieli muuttaa Englantiin, alkaa metsästää harvinaisia kirjoja ja kirjoittaa runoja. Ja taas näitä outoja yhteensattumia: kirjassa mainittiin runoilija Henry Newbolt, jonka nimi esiintyi koodinimenä (Majuri Newbolt) edellisessä lukemassani kirjassa (MacDonaldin Linnuntietä). Tätä ennen en varmasti ollut ikinä kuullut koko tyypistä, ja nyt nimi tuli vastaan kahdessa kirjassa peräkkäin. Mystistä.

Tom Perrotta rokkaa! Lupaan yrittää paneutua aiheeseen perusteellisemmin joskus, tällä hetkellä tekisi vain mieli ahmia miehen loputkin kirjat. Jotenkin tuntuu, etten malta vastustaa kiusausta kovin pitkään.

Kirjaston kierrätyskärrystä löytyi lauantaina Reidar Palmgrenin Jalat edellä, jonka lukaisinkin sitten saman tien. Kirja oli erinomaisen viihdyttävä, vaikka lopusta jäikin vähän hämmentynyt olo. Palmgrenia tulee varmasti luettua lisääkin.

Huomenna pikkujoulut ja Vadelmavenepakolainen Tampereen Teatterissa.(** Odotan mukavaa iltaa – tykkäsin kirjasta pari vuotta sitten, ja näytelmääkin on kehuttu. Ylipäätään kivaa päästä taas teatteriin, alkuvuoden kiivaan rupeaman jälkeen on ollut hiljaista sillä rintamalla.

*) No joo, toisella kuuntelulla Babies tuli jo ehkä vähän toisesta korvasta ulos. En tiedä, täytyy kuunnella kolmannen kerran myöhemmin. Päivän paras levy on joka tapauksessa The House of Loven iki-ihana The German Album.

**) Lisäys 6.12.: Näytelmä oli varsin viihdyttävä. Kesti vähän aikaa lämmetä (ehkä en vain ole tottunut komedioihin), mutta vauhtiin päästyä naurettavuuksia riitti. Päähenkilö oli hyvä ja pari sivuosien esittäjää välillä suorastaan hulvattomia. Huomasin etten muistanut kirjasta paljoakaan, mutta ei se haitannut.

Summer Soundz

[Mikäs noita tilastoja vaivaa? Parin viime viikon aikana muka yli sata kävijää päivittäin, vaikka täällä ei ole tapahtunut mitään. Pahoittelen taas kerran, mutta en uskalla luvata tiiviimpää päivitystahtia tänään alkavasta kesälomasta huolimatta.]

Loman kunniaksi tarjoilen teille kesäisen ytimekkään poptusinan:

Summer Soundz (12 tracks, 31 minutes)

Pavement – Gold Soundz (1994)
Pavement on parasta letkeää kesämusaa! Ihan toivottoman nostalginen olo tästä kyllä tulee.

The Lemonheads – If I Could Talk I'd Tell You (1996)
Samat sanat kuin yllä.

Ringo Deathstarr – Imagine Hearts (2011)
Tällä bändillä on vuoden coolein nimi, ja hyvän levynkin ovat saaneet aikaiseksi. Mahtoivatko olla syntyneetkään vielä silloin, kun heidän oppi-isänsä virittelivät efektipedaalejaan?

The Feelies – Nobody Knows (2011)
Nämä ukot ovat hieman vanhempia, mutta jatkavat hienolla uutuuslevyllään täsmälleen siitä mihin 20 vuotta sitten jäivät.

Supergrass – Mansize Rooster (1995)
Aina yhtä hillitön!

Surfer Blood – Neighbour Riffs (2010)
Viime kesän paras levy toimii edelleen.

Popsicle – Mayfly (1994)
Eikä yksikään popsoittolista edelleenkään ole mitään ilman Popsicleä.

Kauko Röyhkä & Narttu – Vihaiset miehet (Marat Marat) (1986)
Nuori ja (ei niin kovin) vihainen Kauko <3

The House of Love – Destroy the Heart (Peel Session) (1988)
<3<3<3...

Ride – Chelsea Girl (1990)
...<3<3<3

The Clientele – Haunted Melody (2003)
Kesällä voi myös sataa...

Ronderlin – Everything's Just Fine (2002)
...mutta kyllä se kuivaa minkä kastelee.

Sooloilua

Mikä saa vokalistin ryhtymään soololevyn tekoon? Eikö hän muka pääse tarpeeksi ääneen yhtyeensä levyillä?

Ehkä bändin kappaleet tekee joku muu, eikä laulaja koe pystyvänsä vaikuttamaan niihin riittävästi? Ehkä hän on sattumalta tekaissut biisejä, jotka eivät syystä tai toisesta istu yhtyeen repertuaariin? Tai ehkä hän on vain kyllästynyt koko bändiin ja haluaa kokeilla jotain muuta?

Tietysti on myös mahdollista, että bändi on tauolla ja muusikon biisisuoni sen kuin pulppuaa, studioon on päästävä. Niin kävi kolmelle seuraavalle veikkoselle.

Tindersticks on loistava orkesteri, kuten olen aiemminkin todennut. Levyjä on syntynyt vuosien varrella toistakymmentä, jos kaikki soundtrack-viritykset sun muut lasketaan mukaan. Vuosina 2003-2008 yhtye oli kuitenkin tauolla ja vokalisti Stuart A. Staples tekaisi kaksi soololevyä. Niistä jälkimmäinen, Leaving Songs (2006), oli aika nappisuoritus. Levy ei kuullakseni eroa kovinkaan paljon Tindersticksin albumeista, ja hyvä niin. Suosittelen.

The Go-Betweens oli hieno yhtye, ja bändin toisen pääjehun Grant McLennanin kuolema 48-vuotiaana oli suuri menetys musiikkimaailmalle. Onneksi McLennan jätti jälkeensä mittavan tuotannon. Go-Betweens oli telakalla koko 90-luvun, joten Grant ehti julkaista peräti neljä soololevyä. Kaikki ovat mainioita, mutta suosikkini on levyistä viimeinen, In Your Bright Ray (1997). Kuunnelkaapa vaikka Malibu 69 -biisi - eikö vain kuulostakin kadonneelta rokkiklassikolta? Sea Breeze taas on nimensä mukainen raikas henkäys, ja muitakin helmiä riittää. Kenelläkään Go-Betweens-fanilla ei ole mitään syytä jättää Grantin soolotuotantoa kuuntelematta. (Sama pitänee paikkansa myös Robert Forsterin levyjen kohdalla, vaikka niihin tutustuminen on itseltänikin vielä kesken.)

The House of Love oli ja on mahtava bändi, joka sekin piti välillä vuosikymmenen pituisen tauon. En tiedä mitä kaikkea laulaja Guy Chadwick sillä aikaa puuhaili, mutta jossain vaiheessa hän sai aikaiseksi yhden suosikkilevyistäni. Vuonna 1998 ilmestynyt Lazy, Soft & Slow on täydellisen kaunis pieni poplevy - ei sen enempää eikä vähempää. Tunnelma on maanläheisempi ja lämpimämpi kuin yhdelläkään House of Love -levyllä (jotka nekin ovat kaikki hienoja), ja jokainen kappale kantaa maaliin asti. Kehotan kaikkia House of Loven ja/tai lämminhenkisen kitarapopin ystäviä ottamaan Chadwickin levyn kuunteluun. Ensivaikutelma saattaa olla "ihan kiva", mutta jos vaivautuu kuuntelemaan tarkemmin, ei varmasti tule pettymään. *****VIIDEN TÄHDEN LEVY.

(Toivottavasti kuvat ja tekstit näkyvät järkevästi, asettelun kanssa joutui vähän kikkailemaan. Ja toivottavasti Spotify-linkit pelaavat. Laitoin ne valmiiksi työkoneella, koska koti-Spotify ei edelleenkään suostu toimimaan... Töissä olen sen sijaan jostain syystä saanut nauttia mainoksettomasta kuuntelusta koko viikon!)