Kuka:
Joel Haahtela, vuonna 1972 syntynyt kirjailija ja lääkäri.
Mitä: Kirjoittanut seitsemän kirjaa, joista pitävät monet herkät naiset – ja minä.
Häh: Haahtela on ollut viime aikoina esillä useassa kirjablogissa. Itse olen kirjoittanut hänestä moneen otteeseen ja kirjoitan luultavasti jatkossakin. Haahtela on ollut suosikkikirjailijani kolmen vuoden ajan, ja kesäkuussa luin hänen koko tuotantonsa kolmatta kertaa. Nyt yritän kirjoittaa pienimuotoisen yhteenvedon Haahtelan kirjoista ja suhteestani niihin.
Kaksi kertaa kadonnut (1999)
Nuori nainen saa lahjaksi käytetyn kameran, jonka sisään edellinen omistaja on unohtanut puoliksi kuvatun filmin. Tästä alkaa tapahtumasarja, joka saa vähitellen dekkarimaisia piirteitä. Esikoisromaani eroaa Haahtelan myöhemmästä tuotannosta monella tapaa: päähenkilö on nainen, mukana on lakonista huumoria ja tuliaseita (hui!). Toisaalta tutut aiheetkin ovat jo läsnä – sattuma (kohtalo?) ohjaa tapahtumien kulkua ja keskeisessä roolissa on etsiminen.
Ensimmäisellä lukukerralla tämä kirja tuntui muita heikommalta, mutta sittemmin olen alkanut arvostaa sitä enemmän. Kielessä on kyllä joitain kummallisia kömpelyyksiä, oikoluku näyttää paikoin pettäneen, mutta se on lopulta sivuseikka, kun kerronta vie mukanaan.
Naiset katsovat vastavaloon (2000)
Myös toisessa kirjassa varsinainen päähenkilö on nainen, Lilian. Vastanaineet Lilian ja Klaus muuttavat kaupungista merenrantaan. Naapureiksi ilmaantuu toinen nuoripari, mystiset Emma ja Jimi, ja nelikon välille kehittyy pian erinäisiä jännitteitä.
Omalla kohdallani kaikki alkoi tästä kirjasta. Vaimo oli ostanut kirpputorilta pokkarin (kiitos vaan!), joka ehti lojua hyllyssä melko pitkään, ennen kuin satuin valitsemaan sen junalukemiseksi heinäkuussa 2008. Hahmot herättivät heti mielenkiintoni ja Haahtelan eteerinen tyyli huumasi, määränpää unohtui ja vietin pari tuntia muissa maailmoissa. Olin löytänyt uuden suosikkikirjailijan, ei epäilystäkään. En tiedä, onko tämä ihan Haahtelan paras kirja, mutta minulle se tulee varmaan aina olemaan tärkein, koska ilman sitä en välttämättä olisi ikinä lukenut muitakaan.
Tule risteykseen seitsemältä (2002)
Kolmannesta romaanistaan lähtien Haahtela on käyttänyt miespuolista minäkertojaa. Tämän Portugaliin sijoittuvan tarinan keskiössä on ryhmä nuorehkoja fadomuusikoita. Yhtyeen matka vie pieneen merenrantakylään, josta kaksi heistä on kotoisin. Varsinkin päähenkilöllä Augustolla on selviteltävää menneisyytensä kanssa.
Näillä tuulisilla rannoilla Haahtela on kaikkein runollisimmillaan, ja kirja onkin yksi hänen kirkkaimmista helmistään. Sitä tuntuvat arvostavan muutkin – tämä on ainoa Haahtelan kirja, jonka olen nähnyt divarissa vain kerran.
Elena (2003)
Mies näkee puistossa naisen, josta muodostuu hänelle pakkomielle. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä, miltä ensin näyttää. Ensimmäisen Finlandia-ehdokkuuden Haahtelalle tuonut
Elena on pienoisromaani eli hieman ohuempi kuin muut kirjat (jotka nekään eivät tosiaan ole mitään tiiliskiviä, enimmillään parisataa sivua).
Tämä kirja on ilmeisesti monen Haahtela-fanin suosikki. Vaikka itselleni jäikin ensilukemalla lievä "tässäkö tämä nyt oli" -tunne, sen jälkeen olen tykästynyt kerta kerralta enemmän. Haahtelan kirjoissa onkin se(kin) hyvä puoli, että ne eivät lukemalla kulu. Ei haittaa, vaikka tarinan käänteet muistaisikin etukäteen, sillä näissä kirjoissa tärkeintä ei ole juoni vaan tunnelma, eivät suuret julistukset vaan pienet vaivihkaiset viisaudet.
Perhoskerääjä (2006)
Joku sanoi, että Haahtelan kolmessa uusimmassa kirjassa on kaikissa sama kaava: mies etsii naista ympäri Eurooppaa. Tottahan tuo on, paitsi että tässä kirjassa ei etsitä naista vaan miestä. Suomalainen mies saa yllättävän perinnön Henri Ruzickalta, josta ei muista koskaan kuulleensakaan. Kuka Henri oli, mikä hänet toi Saksasta Suomeen ja miksi hän jätti omaisuutensa tuntemattomalle? Perhoskerääjän jäljet johtavat kohti etelää ja menneisyyttä, joka herättää lisää kysymyksiä mutta tuo lopulta myös muutaman vastauksen.
Tämäkin kirja vain paranee toiston myötä, ja kolmannen kerran jälkeen olen valmis nostamaan sen suurimpien suosikkieni joukkoon. Haahtelan tyyli on hioutunut huippuunsa, tarina pitää otteessaan ja lopetus on komeudessaan vailla vertaa, hengästyttävä koko sivun mittainen virke.
Lumipäiväkirja (2008)
Helsinkiläinen professori lukee lehdestä, että hänen nuoruudenrakastettunsa, sittemmin terrorismista tuomittu saksalaisnainen on vapautunut vankilasta. Professori joutuu muistojensa valtaan ja löytää ennen pitkää itsensä niiden alkulähteiltä. Kuten
Perhoskerääjässä, tässäkin päähenkilön elämäntilanne on epävarma, ja matka menneisyyteen saattaa auttaa oman parisuhteen solmujen selvittämisessä.
Lumipäiväkirja on perushyvää Haahtelaa; kokonaisuutena ei mielestäni ihan
Perhoskerääjän tasoa, mutta nautinnollista luettavaa kuitenkin.
Katoamispiste (2010)
Haahtelan tuorein teos sekoittaa fiktioon faktaakin. Perusasetelma on tosiaan samankaltainen kuin kahdessa edellisessä kirjassa, mutta tällä kertaa keskipisteessä on todellinen henkilö, tulipalossa kuollut kirjailija Raija Siekkinen. Päähenkilö, joka sattuu Haahtelan tapaan olemaan lääkäri ja Otavan julkaisema kirjailija, törmää kadulla ranskalaiseen naiseen, joka on saapunut Suomeen etsimään kadonnutta miestään. Johtolankoja ei ole paljon, mutta lopulta ne tuntuvat kaikki liittyvän Siekkiseen. Tällä kirjalla Haahtela ansaitsi toisen Finlandia-ehdokkuutensa ja toi Siekkiselle ainakin jonkin verran uusia lukijoita.
Katoamispiste oli ensimmäinen Haahtelan kirja, jonka julkaisua
odotin kieli pitkällä, jonka
ostin ja luin heti julkaisupäivänä ja johon kävin hakemassa vielä
omistuskirjoituksenkin. Kirja oli elämys jo näistäkin syistä, ja ikimuistoisen siitä teki huikean hieno sisältö.
Vaikka kuinka hehkuttaisin, sanani eivät tee oikeutta Haahtelan kirjoille eivätkä sille, kuinka suuren vaikutuksen ne ovat minuun tehneet. Jos pidät kauniista, arvoituksellisista kirjoista etkä ole vielä tutustunut Haahtelaan, kannattaa kokeilla.
Mutta enköhän ole jo höpissyt enemmän kuin tarpeeksi.
Arvonnan aika!
Palkintoina on kolme kirjaa, yksi kullekin onnekkaalle:
– Kaksi kertaa kadonnut
– Naiset katsovat vastavaloon (pokkari)
– Katoamispiste
Voit osallistua arvontaan jättämällä kommentin ja kertomalla lyhyesti omasta Haahtela-suhteestasi, jos sellaista on. Kerro myös, mistä palkinno(i)sta olet kiinnostunut. Saat ylimääräisen arvan, jos mainostat tätä arvontaa omassa blogissasi. Osallistumisaikaa on kaksi viikkoa, eli palkinnot arvotaan
sunnuntaina 4.9. Kiitos!
P.S. Luotettavan oloiset pikkulinnut lauloivat, että Haahtelan seuraava kirja ilmestyisi tammikuussa. JEE!
Skeitti-idolit:
