Sika säkissä olikin oikea helmi

Akateemisen alen loppurysäyksestä ei löytynyt niitä paria kirjaa, joiden hankintaa olin pihiyksissäni lykännyt. Tein sitten yhden heräteostoksen, joka osui harvinaisen nappiin.



Constance Squires: Along the Watchtower
Riverhead Books 2011, 308 sivua
(Akateemisesta 24.1.2013, luettu loppuun ma 28.1.2013 klo 23.34)

Tietenkään en ollut koskaan kuullut kirjailijasta, mutta kirjan asiallinen mustavalkoinen selkämys ja nimi saivat kääntämään esiin kannen, joka puolestaan sai avaamaan kirjan satunnaisesta kohdasta. Silmiin osunut Hüsker Dü -yhtyeen nimi houkutti jatkamaan selailua. Ostopäätös oli helppo tehdä, kun hintaa oli vain 4,15 € ja kirjan alkukin herätti mielenkiinnon:

Lucinda Collins was the type of girl who noticed things, the trail-her-fingers-along-the-banister type who would usually have lingered at the unfamiliar stairwell window to wonder about the quaint church just visible on a distant hill, how old it was and how far away. But not today. Today her footfalls sent a flat tattoo echoing down the stairwell as she took a corner and bounded down the next flight two steps at a time. She didn't even glance out the window. Instead, she watched her black high-top Converses as they came down hard onto the dirty tiled steps. The sound of her stomping boomed against the walls like something she had thrown in a fury. She could be quiet if she wanted to, but she didn't want to. Why should she?

Näin siis alkaa Along the Watchtower. Eletään vuotta 1983, ja Lucinda on juuri muuttanut Länsi-Saksaan. Hän on 13-vuotias juureton amerikkalainen, elänyt sotilastukikohdissa ympäri maailmaa koko pienen ikänsä. Aina parin vuoden jälkeen, kun Lucinda on ehtinyt kotiutua ja hankkia hyviä ystäviä, majuri-isä Jack saa siirron uuteen paikkaan, ja perässä seuraa tietysti koko konkkaronkka: ex-melkein-hippi-äiti Faye, Lucinda sekä pikkusisarukset Erin ja Jacob.

Kuviosta tulee oitis mieleen niin ikään sotilaan tyttärestä kertova Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä. Mutta Jack McCarthylla ja Jack Collinsilla ei ole paljon muuta yhteistä kuin etunimi, ja Grafenwöhrin ankeanharmaat kerrostalokolossit ovat kaukana aurinkoisesta Centraliasta. Lucinda potee koti-ikävää, vaikkei edes tiedä minne. Onneksi on musiikki, jolla hän voi täyttää sielunsa aukon. Musiikilla on kirjassa niin tärkeä rooli, että toiseksi vertailukohdaksi voi hyvin nostaa Nick Hornbyn klassikkoteoksen High Fidelity (Uskollinen äänentoisto).

Saamme seurata Collinsin perheen vaihtelevaa, jopa myrskyisää elämää Lucindan aikuistumiseen asti, noin kahdeksan vuoden ajan. Loppujen lopuksi Squiresin kirja ei liippaa tunnelmiltaan kovin läheltä sen paremmin Hornbya kuin MacDonaldiakaan, mutta laadultaan se on aivan samaa tasoa.

Kirja pääsi todellakin yllättämään, sain hämmästyä kerta toisensa jälkeen. Siinä vaiheessa en enää ollut uskoa silmiäni, kun alettiin puhua Iris Murdochin kirjoista. Meinasin hihkua ääneen! Tämä saattaa hyvinkin olla maailman ainoa romaani, jossa mainitaan sekä Iris Murdoch että Joy Division, vieläpä parin sivun sisällä. (Miten voikin olla tällainen kirja, kuin minulle räätälöity!)

Olin jo sovittelemassa kirjalle täyttä viittä tähteä, mutta lopussa lumous himmeni hitusen, joten jätetään vielä puolikas parantamisen varaa. Tämä on Constance Squiresin esikoisromaani, eikä voi muuta kuin toivoa, että hän aikoo jatkaa kirjoittamista.

★★★★½

(Akateemisen ale jatkunee vielä tämän viikon loppuun. Tampereella tätä kirjaa ei taida enää olla, mutta jospa jossain muualla olisi... Vink vink!)

Irving on ohuimmillaankin hyvää

Kuten sanottu, John Irving on pitkäaikaisin suosikkikirjailijani. Useimpien hänen teostensa lukemisesta on jo pitkälti toistakymmentä vuotta, joten nyt on korkea aika verestää muistoja. Päätin aloittaa kevyemmästä päästä.



John Irving: Välisarjan avioliitto
The 158-Pound Marriage, 1974, suom. Kristiina Rikman, Tammi 1984, 262 sivua
(Kirppikseltä, luettu loppuun ti 22.1.2013 klo 22.17, uusintakierros)

Välisarjan avioliitto on Irvingin kolmas romaani. Se on myös kolmas Irving-suomennos, vaikkakin se ilmestyi vasta neljännen ja viidennen romaanin suomennosten jälkeen. Luin sen ensimmäistä kertaa suomeksi 1995 tai 1996 ja sitten englanniksi marraskuussa 1998, jolloin myös kirjoitin siitä esseen American Society and Culture -kurssille (kunpa muistaisin mitä kirjoitin...). Tykkäsin kirjasta silloin ja tykkään edelleen. Kirja on Irvingin ohuin ja tuntuu jakaneen lukijoiden mielipiteitä, mutta minusta se ei ole mikään väliteos.

Kirja kertoo kahden pariskunnan parinvaihdosta amerikkalaisessa yliopistoympäristössä. Nimetön kertoja on pitkä ja laiha historianopettaja ja kirjailija, jonka vaimo on lyhyt ja tanakka, Itävallassa syntynyt ja sodan jalkoihin jäänyt Utch. Toisen pariskunnan muodostavat niin ikään itävaltalaissyntyinen jätkänpätkä nimeltä Severin, joka toimii yliopistossa saksanopettajana ja painivalmentajana (yllätys), ja hänen pitkä ja laiha vaimonsa Edith, jolla on kirjallisia pyrkimyksiä. Tästä yhtälöstä saadaan kaksi ulkoisesti hyvinkin yhteensopivaa paria, mutta tietenkään kaikki ei suju ongelmitta, neljän ihmisen suhdesoppa on enemmän kuin tavallinen parisuhde potenssiin kaksi.

Onhan se myönnettävä, että tarina on Irvingin mittapuulla ehkä hieman köykäinen ja vailla suuria yllätyksiä, mutta mielenkiintoiset hahmot ja hersyvä kerronta pitivät ainakin minut kevyesti otteessaan. Katsokaa nyt tätäkin virkettä:

Tokkuraiset lapset alkoivat hiljalleen heräillä; he venyttelivät ja kyhnäsivät Severinin kupeella niin kuin tämä olisi ollut iso tyyny tai ystävällinen koira – ja Severin Winter makasi heidän keskellään Edithin aamutakissa kuin transvestiitti painonnostaja, joka on hyväntahtoisen pommin lailla pudonnut kansakoulun katon läpi.

Tällaiseen ei moni pysty!

★★★★

P.S. Ei missään tapauksessa kannata lukea Keltaisen Kirjaston painoksen kansiliepeitä ennen itse kirjan lukemista – kattava juonikuvaus spoilaa suurimman osan niistä vähäisistäkin yllätyksistä. En tajua tuollaista toimintaa.

Oodi lukutoukalle

Lukutoukka,
kenties houkka,
milloinkaan ei moukka.

Lukee kirjan,
lukee toisen,
lukee pinon hitonmoisen.

Lukee liikaa Irvingiä,
kertojien kingiä,
vaan ei koske Coelhoon,
vanhaan kliseevelhoon.

Tykkää Hornbyn Nickistä
kuin Pluto tykkää Mikistä.

Kirja Sarah Winmanin
voittaa jätskin Ingmanin,
taikka vaikka Valion,
se on jo aika paljon.

Mitäs pullapitkosta,
kun haukata voi Itkosta.
Ei kaipaa edes namia,
kun ahmii Murakamia.

Jälkiruuaks Eeva Tikka,
sitten iskeekin jo hikka.

Naapuri pakoon livistää,
kun tätä koettaa sivistää:
unohda jo Turhapuro,
lue ees yksi Ishiguro.

Kesken reippaan metsälenkin
huomaa houkuttavan penkin;
pian on kädess' Moravia,
eipä huomaa oravia.

Kun lehdet puhkee vaahteraan,
hän tarttuu jälleen Haahtelaan.
Joskus jos on kaikki möngäss',
apuun rientää Heidi Köngäs.

Ei hän säästä rivariin,
kantaa rahat divariin.

Kun tila loppuu hyllystä,
hän tuumii: tää on pyllystä.
Ei silti ala masentaa,
voi uuden hyllyn asentaa.

Tutut jo tuohtuvat: aina se lukee,
hyvä jos pyhisin päällensä pukee.
Toisinaan unohtaa perheensä,
kunnes taas huomaa erheensä.

Vain yhtä toivoo hän:
oispa aikaa enemmän.
Kunpa ei tarvitsis tehdä töitä,
mieluiten ei edes nukkua öitä...

(Kaksi nimeä on, joiden
kirjoja en tunne laisin.
Joku ehkä arvaa toisen,
toisen paljastaa jo taisin.)

Rivi riviltä, lyönti lyönniltä

Raymond Carver: Rivi riviltä, lyönti lyönniltä
Valikoima runoja, suom. Lauri Otonkoski ja Esko Virtanen, WSOY 1994, 154 sivua
(Divarista 15.9.2012, luettu loppuun ti 15.1.2013 klo 23.09) 

Ilta pimenee, tuuli tyyntyy, katu hiljenee. Vain kirjoituskoneen epäsäännöllinen nakutus ja himmeä valonkaje avoimesta ikkunasta.

Heräsin tänä aamuna
pakottavaan haluun makoilla sängyssä koko päivä
ja lueskella. Hetken olin kahden vaiheilla.

Sitten katsoin ulos sateeseen.
Ja annoin periksi. Pääsin täydelliseen
sovintoon tämän sateisen aamun kanssa.

Mies jää tuijottamaan tekstiä. Nousee tuolista, venyttelee vähän, sytyttää savukkeen.

Heräsin veritippaan
silmäluomella. Naarmu
joka ulottui puolen otsan poikki. Mutta
minähän nukun yksin nykyisin.
Miksi ihmeessä kukaan kävisi
itsensä kimppuun, edes unessa?

Mies katsoo ulos. Vastapäätä heilahtaa verho, naapurin kyyläkin valvoo vielä. Hän pitää miestä luuserina, joka vetää lonkkaa kaiket päivät, korkeintaan käy kalassa joskus.

Vetelehtijä! setäni huusi minulle
niin kauan sitten. Hän oli oikeassa.
Olen varannut aikaa tänään,
kuten kaikkina päivinä,
tyhjän toimittamiseen.

Naapuri ei tiedä, että mies on kirjailija. Naapuri lukee vain dekkareita, mies on erikoistunut ytimekkäämpään ilmaisuun.

Taannoin 1960-luvun puolivälissä huomasin, että minun oli vaikea keskittyä laajamuotoisempaan kerrontaan. Sekä luku- että kirjoitusyritykset tuottivat jonkin aikaa ongelmia. Olin kadottanut pitkäjänteisyyteni; minulla ei enää ollut kärsivällisyyttä yrittää romaanin kirjoittamista. Siihen liittyy niin monia asioita, juttu olisi liian pitkästyttävä tässä kerrottavaksi. Mutta tiedän, että paljolti kaiken tuon takia kirjoitan nyt runoja ja novelleja. Aloita ja lopeta. Älä haikaile. Anna mennä. Saattaa olla, että menetin ylipäänsä kunnianhimoni samoihin aikoihin, alta kolmekymppisenä.

Mies huokaisee, tarttuu tyhjään kahvikuppiin. Empii, laskee kupin pöydälle, kaivaa kaapista pullon. Lääkärillä oli eilen huonoja uutisia.

Hän sanoi, ettei hyvältä näytä
hän sanoi että pahalta näyttää, oikeastaan tosi pahalta
hän sanoi, laskin niitä kolmekymmentäkaksi yhdestä
keuhkosta ennen
kuin lopetin laskemisen

Mies on pian poissa, mutta hänen sanansa jäävät.

★★★★

Vanha suosikkibändi iskee jälleen

Jumalainen kani

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
When God Was a Rabbit, 2011, suom. Aleksi Milonoff, Tammi 2012, 324 sivua
(Kirjastosta, luettu loppuun la 12.1.2013 klo 22.53)

Tämän kirjan lukemista odotin enemmän kuin mitään muuta kirjaa aikoihin. Sara totesi syksyllä kirjan olevan yhtä suloisen rakastettava kuin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ja Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä, ja Laura puolestaan otti vertailukohdaksi John Irvingin. Perunankuoripaistos oli minulle toissa vuoden hienoin yksittäinen lukukokemus ja Kim Novak yksi viime vuoden hienoimmista, kun taas Irving on pitkäaikaisin suosikkikirjailijani. Odotukset olivat siis jossain korkealla katon yläpuolella. Senhän tietää, miten tällaisten odotusten kanssa voi käydä, mutta jostain syystä minua ei juurikaan pelottanut.

Mistä tässä sitten on kyse? On Elly ja Joe, sisko ja veli, jotka tietävät toistensa synkimmätkin salaisuudet. On Jenny Penny, Ellyn omalaatuinen ystävä. On lemmikkikani nimeltä jumala, pienellä j:llä. Tai oikeastaan se on belgianjänis. On äiti, isä ja Nancy-täti, joka hänkin rakastaa äitiä. Muutama muukin mieleenpainuva hahmo sivuilla seikkailee. Tarina alkaa Ellyn lapsuudesta 70-luvulta ja jatkuu tämän vuosituhannen puolelle. Kirja kertoo sisaruudesta, ystävyydestä, kasvamisesta, eroista ja jälleennäkemisistä, elämän peloista ja iloista.

Olin siis ilmeisimmin jo etukäteen päättänyt pitää kirjasta, ja onneksi Winman teki sen helpoksi. Hän osaa kirjoittaa hauskasti mutta koskettavasti, usein samaan aikaan. Jos jossain vaiheessa aloinkin miettiä, onko tämä sittenkin "vain" hyvä kirja, viimeistään lopun irvingmäiset juonenkäänteet nostivat kokonaisuuden takaisin erittäin hyvän puolelle. Erikseen pitää vielä mainita Aleksi Milonoffin erinomainen käännös. ("Missä kamelit ovat?" – "Ne tykkäsivät kyttyrää sinusta." Mietin, miten tuo kohta voisi mennä alkutekstissä, mutta en keksinyt.)

★★★★½

(Viimevuotisesta blogilaiskuudestani sisuuntuneena tein vahingossa itselleni uudenvuodenlupauksen, että tänä vuonna yritän kirjoittaa jotain kaikista lukemistani kirjoista. Nyt on kolme kirjaa luettu ja blogattu, saa nähdä kauanko jaksan tätä rataa. Ihan hauskaahan tämä on, mutta kirjoittaminen syö kummasti lukuaikaa... Sitä paitsi kaikki tämänvuotiset kirjani ovat olleet sellaisia, joista moni muukin on kirjoittanut. Seuraavaksi toivottavasti jotain vähemmän pureskeltua!)

Synttäriarvonnan voittajat

Arvonta on nyt suoritettu ja on aika julistaa voittajat:

Fitzgeraldin kirja kiinnosti kahdeksaa henkilöä, joista onni suosi Tuuliaa!

Haahtelan kirjaa hamusi kuusi ihmistä, ja onnekas voittaja on Karoliina!

Welshin kirjaa tavoitteli neljä osallistujaa, joista voittajaksi selvisi Tiina!

Genevan levy kiinnosti kolmea, ja onnettaren suosikki oli Heli!

R.E.M.:n levyn osalta kahdesta korresta pidemmän nappasi Booksy!

JJ72:n levy ei kiinnostanut ketään! (Nyyhkis.)

Kiitos kaikille osallistujille ja onnittelut voittajille!

Sudenmarjan maku

Reidar Palmgren: Sudenmarja
Otava 2012, 317 sivua
(Kirjastosta, luettu loppuun ti 8.1.2013 klo 23.14)

"Iso mustikka", sanoi pieni siskoni mökillä muinoin. Äiti hätkähti – eihän täällä rannassa mustikoita kasva! – ja kaivoi sudenmarjan tyttösen suusta, ennen kuin mitään vahinkoa ehti tapahtua.

Reidar Palmgrenin Sudenmarjaa ei niin vain sylkäistäkään pois, se pakottaa pureksimaan ja jättää vahvan jälkimaun. Pääosassa on luonnonlapsi Tuula, joka työskentelee kaupungin puisto-osastolla. Tuula on omalaatuinen tyyppi, haaveilee usein omiaan eikä paljon puhu. Ilkeät työkaverit pitävät häntä vajaamielisenä, mutta Tuulalla on suojelijana esimiehensä, vanhan koulukunnan kaupunginpuutarhuri Holopainen.

Luonto, kasvit ja eläimet ovat Tuulalle kaikki kaikessa. Niihin hän samaistuu, niitä hän ymmärtää ja ne häntä, ihmisistä ei oikeastaan niin väliä. Tuulan valtakunnassa kaupunginpuiston pohjoissektorilla aluskasvillisuus saa rehottaa vapaasti, puut saavat lahota ja eläimet pesiä rauhassa. Kun polun varrella kasvavista sudenmarjoista tulee ongelma, Tuula ei kitke marjoja vaan siirtää polun. Pahaksi onneksi lähistöllä asuu vihaisen susikoiran omistava bisnesmies, paikallisvaikuttaja Sirén, jonka mielestä ei ole mitään järkeä asua rannan lähellä, jos omasta ikkunasta ei näy vettä.

Mukana kuvioissa ovat myös kaupunkia terrorisoiva töhertelijä ja hämärän rajamailla liikkuva vartija. Vähitellen soppa sakenee ja saa yhä mielikuvituksellisempia muotoja.

Tämä ei ole mikään hyvän mielen kirja, inhottaviakin tapahtuu. Lukeminen sujui kuitenkin nopeasti, sillä henkilöt herättivät kiinnostuksen ja juoni veti. Palmgren on taitava kertoja, kieli on ilmaisuvoimaista ja nokkelaakin ("Kadut olivat pettyneet, märät ja tyhjät"). Kiinnostavan tarinan ohessa kirja puolustaa luontoarvoja ja tarjoaa hienovaraista yhteiskuntakritiikkiä. Kaiken kaikkiaan ihan mainio lukukokemus.

★★★★

Googlailin muita arvioita, ja moni näyttää suhtautuneen kirjaan penseämmin. Minusta tämä oli samaa tasoa kuin syksyllä lukemani Palmgrenin esikoinen Jalat edellä – molemmat kirjat olivat osin aika omituisia mutta viihdyttäviä. Pitää lukea kaksi muutakin Palmgrenia jossain vaiheessa.

P.S. Poplaari-nimijupakka päättyi onnellisesti: Lähetin maanantai-iltana sähköpostia Ylen ohjelmapalautteeseen ja sain eilen ohjelmapäälliköltä nöyrät pahoittelut epähuomiossa tehdystä nimivarkaudesta. Tänään posti toi vielä valtavan kirjekuoren, jossa oli Radio Suomen seinäkalenteri ja tyylikäs kangaskassi. Eihän tässä enää viitsi kantaa kaunaa, hautaan siis sotakirveen. :)

Täsmäisku kirjastoon

Olen niin nuuka, etten useinkaan raaski varata kirjoja kirjastosta. Eurollahan kirjan voi saada omaksi vaikka kirppikseltä... Sitä paitsi varaaminen on "liian helppoa" – on hauskempaa etsiä lainakirjansa hyllyistä itse. Harvemmin on muutenkaan niin paniikkia saada mitään kirjaa lainaan.

Syksystä asti tarkastin joka kirjastokäynnillä, olisiko Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala paikalla, mutta eipä vain näkynyt. Lopulta kyllästyin ja päätin varata sen. Tänään olin tekemässä varausta, kun huomasinkin kirjan olevan vapaata riistaa lähikirjastossa. No, ei muuta kuin pienelle happihyppelylle ruokatunnilla. Käyn muutenkin joka päivä kotona lounaalla, eikä kirjastoreissu pidentänyt lounastaukoa kuin kymmenellä minuutilla.

Nappasin kirjan uutuushyllystä, lainasin sen ja poistuin kirjastosta, ennen kuin silmälaseista ehti huuru haihtua. Lähdin harppomaan kotiin päin, mutta onneksi älysin tehdä äkkijarrutuksen ennen talvikunnossapitämättömiä portaita. Onpa vaarallista, ajattelin. Mitäs jos vaikka katkaisisin jalkani? Arvatkaa mitä kierot aivoni vastasivat:
Olisi ainakin hyvää luettavaa sairaalassa!

3 + 3 = 3

Poplaari täyttää tänään kolme vuotta. Välillä en millään olisi uskonut, että blogi jatkuu näin pitkään, mutta tässä sitä edelleen ollaan.
(Suora lainaus vuoden takaisesta jutusta, vain lukusana muutettu. ;)

Kolmaskin vuosi oli siis kuoppaista kyytiä. Tällä hetkellä blogi näyttää elävän uutta kukoistuskauttaan, mutta tulevasta ei koskaan tiedä. Nyt on joka tapauksessa hyvä aika palkita uskollisia lukijoita arpomalla pois kolme kirjaa ja kolme cd-levyä. Täten siis julistettakoon alkaneeksi suuri synttäriarvonta, tai keskikokoinen ainakin. Palkinnot ovat seuraavat:



F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (1959)
Klassikko, joka onnistui hälventämään alkukantaista klassikkokammoani. Tapani mukaan en kirjoittanut kirjasta mitään kunnollista arviota, mutta pari sanaa on täällä ja täällä. Luin kirjan englanniksi, mutta selailun perusteella tämä tuntemattomaksi jääneen tekijän suomennos vaikuttaa asialliselta. Kuten kuvasta näkyy, kyseessä on nätti kansipaperillinen ensipainos.

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon (2000)
Joku onkin saattanut huomata, että pidän Haahtelan kirjoista jonkin verran. Tämä on juuri se romaani, josta kaikki minun kohdallani alkoi. Palkinto on kovakantinen yksilö.

Irvine Welsh: Filth (1998)
"Skottikirjailija Irvine Welsh on varmasti joidenkin mielestä sairas mies, toisten silmissä vain sairaan hauska", kirjoitin syyskuussa 2010. Tässä kirjassa (joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Paska) Welsh kuvaa sikamaisen poliisimiehen touhuja mustinta huumoriaan viljellen. Bruce Robertson kohtelee naisia huonosti ja juonittelee "kavereitaan" vastaan kaikin keinoin, mutta onnistuu siinä sivussa olemaan hulvattoman hauska. Pelkästä hassuttelusta ei silti todellakaan ole kyse, vaan kirjassa tapahtuu myös sangen synkkiä. Tämä kaikki on kirjoitettu Welshille tyypillisellä skottimongerruksella, josta jyvälle pääseminen ottaa aikansa. Kuulostaako houkuttelevalta? Sitähän minäkin. :D



Geneva – Weather Underground (2000)
Intohimoisilla popfaneilla on tapana miettiä kysymystä "minkä biisin haluaisit soivan hautajaisissasi". Minulle se laulu on Genevan Into the Blue, mikä siis tiedoksi myös jälkipolville. (Biisi on levyhyllyssä varmuuden vuoksi usealla eri levyllä niin cd- kuin vinyylimuodossakin, toivottavasti jokin niistä toimii vielä sitten joskus 2070-luvulla...) Tällä levyllä sitä ei valitettavasti ole, mutta monta muuta mahtibiisiä kyllä (kuten kiihkeä Killing Stars). Unhoon painuneiden brittipopparien levy sai aikanaan huippuarvostelut suomalaisissakin rocklehdissä, ja upealta se kuulostaa edelleen, Andrew Montgomeryn enkeliääni tuo aina kylmät väreet.

JJ72 – s/t (2000)
Tämän nuoren yhtyeen esikoislevyn avausbiisi October Swimmer aloitti myös ihka ensimmäisessä blogijutussani olleen soittolistan. Hieno biisi, hieno bändi, hieno levy. Valitettavasti JJ72 löi Genevan tavoin pillit pussiin jo kakkosalbumin jälkeen.

R.E.M. – Automatic for the People (1992)
R.E.M. lienee tuttu vähän useammillekin. Tähän klassikkolevyyn liittyy pieni tarina eräistä ensitreffeistä.

Siinäpä ne. En tiedä, kiinnostavatko cd-levyt enää moniakaan, saati tuntemattomien bändien tekeleet, mutta katsotaan. Kirjabloggaajien arvonnoissakin suuntaus näyttää olevan se, että palkintoina on entistä useammin lahjakortteja. Itse arvon mieluummin valikoituja tavarapalkintoja, koska olen niin pihi ja koska niitä on hauska hamstrata kirppikseltä sun muualta.

Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin ja kertomalla, mistä palkinno(i)sta on kiinnostunut. Osallistumisaika päättyy tasan viikon kuluttua eli sunnuntaina 13.1.2013 klo 13 (varmasti onnekas ajankohta). Kiitos kaikille näistä vuosista ja onnea arvontaan osallistuville!

P.S. Eilinen iltapala oli mennä väärään kurkkuun, kun huomasin Aamulehden viikkoliitteessä maininnan uudesta radio-ohjelmasta. Mitäs sanotte tästä:



Pitäisiköhän haastaa Yle oikeuteen nimivarkaudesta (tai Aamulehti herjauksesta, vaikka 70-lukulaisiahan tässä ollaan, heh)? Vähän oudolta ja tyhmältä tuo kyllä tuntuu.

Luin Finlandia-voittajan

Finlandia-palkinto on ihmeellinen instituutio: yksi ihminen päättää, mitä tuhannet saavat joululahjaksi. Nyt olin ensimmäistä kertaa yksi niistä tuhansista.



Ulla-Lena Lundberg: Jää
Is, 2012, suom. Leena Vallisaari, Teos & Schildts & Söderströms 2012, 366 sivua
(Joululahja [kiitos!], luettu loppuun pe 4.1.2013 klo 23.56)

Nuori pappi muuttaa sodan jälkeen perheineen ulkosaariston Luodoille, ihastuu karuun ympäristöön ja sekalaiseen seurakuntaansa, haluaa jäädä loppuiäkseen.

Jää on väkevä tarina pienistä ihmisistä luonnonvoimien armoilla, uskosta ja rakkaudesta, surusta ja selviytymisestä. Kieli on kaunista, kerronta kulkee kuin potkukelkka sileällä jäällä. Lundbergin hahmoista ei voi olla pitämättä. Pappi, lukkari, lapset, lääkäri, pastorska – hyviä ihmisiä, kukin tavallaan. Yhteisössä on omat jännitteensä, mutta papista pitävät kaikki, hän on aina valmis auttamaan ja antamaan seurakunnalle kaikkensa.

Tiesin mitä tulee tapahtumaan, mutta tietysti loppu suretti silti. Tuli taas väkisinkin mieleen serkkupoika, joka koki saman kohtalon, aivan erilaisissa olosuhteissa mutta samanikäisenä.

Vaikka en kuulu kirkkoon, Lundbergin papin johtamaan jumalanpalvelukseen olisin voinut kuvitella osallistuvani. Ja vaikka olen täysi maakrapu, pieni pala sielustani jäi Luodoille.

★★★★½



Tarja teki hyvän valinnan.

Driftin' Back

Jos joku olisi 10–20 vuotta sitten näyttänyt kristallipallosta, että tulen rakastumaan Neil Youngin lähes puolituntiseen kappaleeseen, reaktioni olisi ollut näkemisen arvoinen.

Young oli tylsä vanha ukko. Joitain hänen biisejään diggailin covereina (esim. Pixiesin Winterlong ja Teenage Fanclubin Burned), mutta muuten ei kiinnostanut yhtään.

Onneksi ihminen voi muuttua. En edelleenkään tunne Youngin tuotantoa hyvin, mutta muutamia vuosia sitten huomasin pitäväni useista kappaleista kovasti. Cinnamon Girl, Old Man, nam. Kaikkein eniten sykähdytti Down by the River, yhdeksänminuuttinen järkäle vuodelta 1969. Olin ihan hiljattain julistamassa sitä yhdeksi maailman parhaista biiseistä, mutta sitten...

Kuulin viime viikolla kappaleen Driftin' Back, jonka Young levytti 43 vuotta Down by the Riverin jälkeen.



Aivan käsittämätön biisi! 27 minuuttia! En muista koskaan ennen kuulleeni yli 15-minuuttista kappaletta, jonka kesto olisi oikeutettu. Yli 10-minuuttisiakin muistuu mieleen vain kourallinen. (Jos tiedätte hyviä pitkiä biisejä, kertokaa ihmeessä.)

"Don't want my mp3", Niilo laulaa. "When you hear my song now, you only get five percent. You used to get it all." Vähän hävettää kuunnella tätä Spotifysta tai Youtubesta, mutta jos tässä on vain viisi prosenttia tehosta, vinyyliltä kuultuna kappale olisi yksinkertaisesti liikaa.

Blogistanian Finlandia 2012

Blogistanian Finlandia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Tarkoitus on lisätä kotimaisen kirjallisuuden laaja-alaista lukemista.

Viimeksi kilpailu jäi minulta väliin, mutta tällä kertaa päätin osallistua, kun tarkoitus olisi muutenkin yrittää olla vähän aktiivisempi bloggaaja tänä vuonna.

Kukin bloggaaja saa asettaa kilpailuun korkeintaan kolme ehdokasta.

Edellytys ehdolle asettamiseen on, että bloggaajan täytyy olla itse lukenut kirjat ja hänen on täytynyt kirjoittaa kirjoista blogiarvio omaan blogiinsa. Ehdokaslistassa on linkitettävä kirja blogiarvioon.

Tämän säännön ansiosta minun ei tarvinnut kauan miettiä ehdokkaitani – sain nimittäin aikaiseksi tasan kaksi blogiarviota viimevuotisista kotimaisista kirjoista. (Niistäkin toinen tuli kauppoihin jo pari päivää ennen vuoden 2011 loppua, mutta virallinen julkaisuvuosi oli 2012.) Ehdokkaani ovat seuraavat:

1. Joel Haahtela: Traumbach (3 pistettä)

2. Turkka Hautala: Kansalliskirja (2 pistettä)

Kolmas ehdokkaani olisi luultavasti ollut Juha Itkosen Hetken hohtava valo, jos olisin saanut kirjoitettua arvion siitä. Myös virallisen Finlandia-palkinnon voittanut Ulla-Lena Lundbergin Jää vaikuttaa varsin hyvältä alkupuoliskonsa perusteella, enkä ihmettelisi, jos se voittaisi tämänkin kisan. Veikkaan myös Aki Ollikaisen Nälkävuoden olevan vahvoilla, ja sen haluaisin itsekin lukea.

Jos Bloggerin ajastin suo, tämä juttu ilmestyy keskiviikkona 2.1. klo 10.00, kuten muutkin ehdokaslistat. Kilpailun tulokset julkaistaan samana päivänä klo 20.00.

----

...töttöröö,
TULOKSET:
1. Aki Ollikainen: Nälkävuosi
2. Ulla-Lena Lundberg: Jää
3. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
4. Sirpa Kähkönen: Hietakehto
5. Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
6. Johan Bargum: Syyspurjehdus 

Omatkin ehdokkaani pärjäsivät ihan kivasti, Hautala oli kahdeksas ja Haahtela yhdestoista.

Tämä oli mukavaa. Ensi kuussa olisi vuorossa käännöskirjojen vastaava kisa, Blogistanian Globalia, mutta saa nähdä jääkö minulta se väliin viimevuotisen blogilaiskuuteni takia.