Mikä saa vokalistin ryhtymään soololevyn tekoon? Eikö hän muka pääse tarpeeksi ääneen yhtyeensä levyillä?
Ehkä bändin kappaleet tekee joku muu, eikä laulaja koe pystyvänsä vaikuttamaan niihin riittävästi? Ehkä hän on sattumalta tekaissut biisejä, jotka eivät syystä tai toisesta istu yhtyeen repertuaariin? Tai ehkä hän on vain kyllästynyt koko bändiin ja haluaa kokeilla jotain muuta?
Tietysti on myös mahdollista, että bändi on tauolla ja muusikon biisisuoni sen kuin pulppuaa, studioon on päästävä. Niin kävi kolmelle seuraavalle veikkoselle.
Tindersticks on loistava orkesteri, kuten olen aiemminkin todennut. Levyjä on syntynyt vuosien varrella toistakymmentä, jos kaikki soundtrack-viritykset sun muut lasketaan mukaan. Vuosina 2003-2008 yhtye oli kuitenkin tauolla ja vokalisti Stuart A. Staples tekaisi kaksi soololevyä. Niistä jälkimmäinen, Leaving Songs (2006), oli aika nappisuoritus. Levy ei kuullakseni eroa kovinkaan paljon Tindersticksin albumeista, ja hyvä niin. Suosittelen.
The Go-Betweens oli hieno yhtye, ja bändin toisen pääjehun Grant McLennanin kuolema 48-vuotiaana oli suuri menetys musiikkimaailmalle. Onneksi McLennan jätti jälkeensä mittavan tuotannon. Go-Betweens oli telakalla koko 90-luvun, joten Grant ehti julkaista peräti neljä soololevyä. Kaikki ovat mainioita, mutta suosikkini on levyistä viimeinen, In Your Bright Ray (1997). Kuunnelkaapa vaikka Malibu 69 -biisi - eikö vain kuulostakin kadonneelta rokkiklassikolta? Sea Breeze taas on nimensä mukainen raikas henkäys, ja muitakin helmiä riittää. Kenelläkään Go-Betweens-fanilla ei ole mitään syytä jättää Grantin soolotuotantoa kuuntelematta. (Sama pitänee paikkansa myös Robert Forsterin levyjen kohdalla, vaikka niihin tutustuminen on itseltänikin vielä kesken.)
The House of Love oli ja on mahtava bändi, joka sekin piti välillä vuosikymmenen pituisen tauon. En tiedä mitä kaikkea laulaja Guy Chadwick sillä aikaa puuhaili, mutta jossain vaiheessa hän sai aikaiseksi yhden suosikkilevyistäni. Vuonna 1998 ilmestynyt Lazy, Soft & Slow on täydellisen kaunis pieni poplevy - ei sen enempää eikä vähempää. Tunnelma on maanläheisempi ja lämpimämpi kuin yhdelläkään House of Love -levyllä (jotka nekin ovat kaikki hienoja), ja jokainen kappale kantaa maaliin asti. Kehotan kaikkia House of Loven ja/tai lämminhenkisen kitarapopin ystäviä ottamaan Chadwickin levyn kuunteluun. Ensivaikutelma saattaa olla "ihan kiva", mutta jos vaivautuu kuuntelemaan tarkemmin, ei varmasti tule pettymään. *****VIIDEN TÄHDEN LEVY.
(Toivottavasti kuvat ja tekstit näkyvät järkevästi, asettelun kanssa joutui vähän kikkailemaan. Ja toivottavasti Spotify-linkit pelaavat. Laitoin ne valmiiksi työkoneella, koska koti-Spotify ei edelleenkään suostu toimimaan... Töissä olen sen sijaan jostain syystä saanut nauttia mainoksettomasta kuuntelusta koko viikon!)
keskiviikko 3. helmikuuta 2010
Sooloilua
Tunnisteet:
go-betweens,
grant mclennan,
guy chadwick,
house of love,
stuart a. staples,
tindersticks,
vanhat levyt
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Nyt pitää kyllä kehaista myös Robert Forsterin levyjä. Mies on Go-Betweeneistä särmikkäämpi, mutta toisinaan melodiat lähtevät nätisti. Oliskohan vähän kuin Lennon-osapuoli, jos Grant on Macca?
VastaaPoistaKiitos kommentista! Robert on jotenkin jäänyt paitsioon Grantin kustannuksella, olen kuunnellut vasta yhden levyn. Täytyy spotifoida huomenna lisää.
VastaaPoistaOlen toivottoman huono erottamaan eri lauluntekijöitä toisistaan tuollaisissa monilahjakkaissa bändeissä - joku Teenage Fanclub kolmine biisinikkareineen on vielä "pahempi".
Totta kyllä, mutta kun näki fanclubin pari kertaa lavalla, oppi aika hyvin tunnistamaan levyltäkin mitkä on sen yhden kikkurakuikelon laulamia...
VastaaPoistaSinänsä vielä Betweeneistä pitää sanoa, että on aika vänkää että eka on kulmikkuudessan aika Forsteria, mutta toka McLennania.
Jos joskus saan aikaiseksi vääntää blogin, kirjoitan syvääluotaavan analyysin Wedding Presentistä ja sen nerokkuudesta.
Kikkurakuikelo :D
VastaaPoistaOnhan se naurettavaa, jos en muka tunnista täysin erilaisia lauluääniä jne. Kyllähän ne erottaa, kun oikeasti kuuntelee sillä korvalla. Ehkä tähän ns. ongelmaan vaikuttaa eniten se, että en useinkaan ole kovin kiinnostunut yhtyeiden kokoonpanoista. Aika harvassa ovat ne bändit, joiden kaikki jäsenet osaan edes luetella ulkomuistista.
Kiitos tuosta Chadwick suosituksesta. Oon vasta hiljattain tutustunu House Of Loveen, joten tää alko kiinnostaa heti!
VastaaPoistaJa Wedding Presenthän nyt on ihan parhautta!
Jee, toivottavasti maistuu! Olen tosi tyytyväinen, jos saan yhdenkin ihmisen innostumaan Chadwickin levystä, niin tärkeä siitä on mulle tullut.
VastaaPoista