Pakkopulla ei maistu

Kuvassa on Harvey Pekar, mutta yhtä hyvin siinä voisin olla minä. Mitä vähemmän tässä koneella istuu, sitä vastenmielisemmältä se tuntuu, ja blogin päivittäminen muuttuu päivä päivältä mahdottomammaksi. Mutta ensi kuussa tilanne voi taas olla toinen. Siihen asti aion nautiskella mm. oheisesta hienosta sarjakuvakokoelmasta. Ja keväästä!

Kadonneet aarteet: The Wannadies

The Wannadies - s/t
(MNW 1990)

The Wannadies ei ole mikään tuntematon yhtye. Melko moni vähänkin vanhempi poppari varmaan tuntee You and Me Songin, ja joku saattaa muistaa muitakin pikkuhittejä 90-luvun puolivälin tienoilta. Harva kuitenkaan tietää, että bändi julkaisi parhaan levynsä jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Nimetön debyyttialbumi on varsin toista maata kuin bändin myöhemmät surinapoplevyt. Kitarat eivät särise vaan helkkyvät, ja viulut ovat tärkeässä roolissa. 80-luvun vaikutuskin kuuluu vielä, hetkittäin mieleen tulee esim. The Go-Betweens. Niin paljon kuin surinapopista ja Wannadiesin muista levyistä pidänkin, on pakko myöntää, että ensimmäinen levy on ehjin kokonaisuus. Ei ihan viiden tähden levy, mutta melkein.

-----

Sarjan aiemmat osat:
I Subaqwa ja Whipping Boy
Subaqwa on saanut vajaassa kuukaudessa seitsemän uutta last.fm-kuuntelijaa ja yli sata soittokertaa lisää. Se ei voi olla pelkkää sattumaa - kiitos! :)

Lomailua

Reipasta talvilomailua: on hiihdelty, pulkkailtu, rakennettu lumiukko ja -juna. Ukko sai yllättäen seistä puistossa melkein kolme päivää, ennen kuin joku kävi sen romauttamassa.



Yksi viikon kohokohdista oli keilailuilta veljen kanssa. Keilahalli tuli tutuksi yläasteen ja lukion liikuntatunneilla, mutta sen jälkeen on tullut käytyä keskimäärin kerran kahdeksassa vuodessa. Pitää ehdottomasti alkaa käydä useammin, sen verran kivaa oli. En ole ikinä edes yrittänyt opetella heittämään mitään kierteitä tms., mutta jostain syystä osun usein suunnilleen siihen mihin tähtään. Paras sarjani tuotti tällä kertaa 178 pistettä, eli en jäänyt kauas vuonna 1994 tekemästäni ennätyksestä (182?). Pienellä harjoittelulla 200 pistettä ei välttämättä olisi mahdoton tavoite. Nyt kun uhoan tässä julkisesti, on melkein pakko ruveta treenaamaan.

Levyrintamalla on ollut aikas hiljaista. Olen ostanut viikon aikana peräti yhden levyn (0,50 €):



Kirjoja on sen sijaan taas tullut kahmittua, 26 euron edestä:



Kuvaan halusi myös Eetu-kissa (pian 10 v). Noista kirjoista kenties juttua myöhemmin, mutta sen verran voin jo sanoa, että olen taas löytänyt uuden suosikkikirjailijan: Carol Shields. Tai totta puhuen en itse löytänyt mitään, vaan Shieldsiä suositteli minulle eräs nainen, jonka kanssa juttelin bussissa kirjamessuilta palatessani. Jutteleminen busseissa ventovieraille ei kuulu tapoihini, mutta tuolloin en voinut pysyä vaiti, kun naisen kädessä oli sama kirja, johon olin itsekin juuri hakenut omistuskirjoituksen. (Jos satut lukemaan tämän, kiitos nappiin osuneesta suosituksesta! Itseäni jäi hieman harmittamaan, etten muistanut mainita Heidi Köngästä kotimaisia suosikkikirjailijoitani luetellessani.)

Into the blue

Geneva - Into the Blue
On a day like today
nothing gets better
come what may
I could just disappear
into the blue, into the blue

Tämä on aika täydellinen kappale, samaan aikaan kohottava ja koskettava. Näissä tunnelmissa poistun työpaikaltani reiluksi kuukaudeksi. Nähtäväksi jää, miten lamalomailu vaikuttaa blogin päivitystahtiin, mutta ainakin nyt tuntuu, että mielelläni viettäisin mahdollisimman paljon aikaa jossain muualla kuin tietokoneen ääressä. Palaillaan!

Try not to breathe

Keskiviikko 23. helmikuuta 1994 oli jännittävä päivä: ensitreffit Hämeenlinnassa. Saavuin asemalle juuri näihin aikoihin. Siitä jatkoimme kahvilaan ja elokuviin, ja loppuilta meni pienessä huoneessa istuessa.

Pienen huoneen kasettivalikoimakin oli pieni, joten mankassa pyöri melkein koko illan R.E.M.:n Automatic for the People. En ollut kuullut levyä aiemmin ja ihastuin siihen heti. Treffitkin onnistuivat hienosti. Kuusitoista vuotta on melko pitkä aika, mutta levy kuulostaa edelleen hyvältä ja elämä maistuu. Kiitos A! ♥

Tämä ei ole levyarvostelu

Kuten olette huomanneet, tämä blogi ei yleensä surffaa uutisaallon harjalla. Väännänpä välillä vähän ajankohtaisemmasta aiheesta - aion kirjoittaa These New Puritansin uude(hko)sta levystä.

Tämä ei kuitenkaan ole levyarvostelu. Kirjoitin muinoin muutamia sellaisia desibeli.netiin, mutta totesin aika pian, ettei minusta ole kriitikoksi. Arvostelin vain itse ostamiani levyjä, enimmäkseen sellaisia joista olin innostunut, ja siinä intoiluvaiheessa tuli helposti hehkutettua liikaa. Tunsin toistelevani kliseitä ja muiden sanoja; oli vaikeaa keksiä omaperäistä sanottavaa. Lisäksi homma alkoi vähitellen maistua työltä, ja uusia levyjä kuunnellessani mietin jatkuvasti, mitä niistä voisi kirjoittaa.

Ei siis enää uutuuslevyjen arviointitehtäviä minulle, kiitos. Mieluummin tähditän levyjä fiilispohjalta Rate Your Music (RYM) -sivullani ja kirjoitan niistä mitä sattuu ja milloin huvittaa.

Asiaan: These New Puritansin toinen levy Hidden (2010) on ilmeisesti kaikkien mielestä ensimmäistä parempi. Minusta ei. Beat Pyramid (2008) oli iskevä rytmipaketti, jonka koukut tarttuivat tajuntaan salavihkaa. Hidden on suurilta osin omituista haahuilua, josta ei oikein ota selkoa viidennelläkään kuuntelukerralla. Ujeltava puhallinsektio ja pahaenteinen lapsikuoro - hmmm? Välillä taas mennään ihan popin puolelle, laulaja jopa laulaa (mitä ei tapahtunut ekalla levyllä).

Kokonaiskuva jää hämäräksi, ja levy on paikoin työlästä kuunneltavaa. Taidetta siis. Olisihan se ehkä pitänyt arvata jo We Want War -singlen perusteella, mutta ajattelin sinkkuvalinnan olevan ovelaa hämäystä. Hämmentyneenä jätän levyn hyllyyn jäähylle ja lätkäisen arvosanaksi kolme tähteä, joka ei omalla asteikollani tarkoita hyvää vaan keskinkertaista. (RYM-tähdissä on se hyvä puoli, että niitä voi huoletta lisätä tai vähentää myöhemmin, mikä saattaa tulla kyseeseen tämänkin levyn kohdalla. Olettaen, että sen pariin jaksaa palata.)

Hidden on toistaiseksi piilotettu ilmaiskuuntelijan korvilta, mutta We Want War -single on Spotifyssa b-puolineen. Videokin löytyy, mutta enpä sittenkään upota sitä tähän, koska se on niin törkeän leveä.

Nyt on kaksi kolmesta viime kuussa mainitsemastani uutuuslevystä jo hallussa, mutta odotetuin puuttuu: missä luuraa Teenage Fanclub? Kotisivu on päivitetty viimeksi lokakuussa, MySpace toukokuussa. Ei vaikuta lupaavalta siihen nähden, että uuden levyn piti jo ilmestyä.

Ei ostos- vaan vaihto- ja lainauspäivä

Aurinko valaisee jo, mutta lämpöä ei heru. Hyisen talven hyytävin päivä.



Ei se mitään. Nippu kirjoja reppuun, huppu tiukasti päähän ja kaupungille.

Puutarhakadun Lukulaari on Tampereen divareista ylivoimainen ykkönen. Se on vanha kunnon divari. Nettisivujakaan ei ole, vaan valikoimaa on käytävä penkomassa ihan itse. Kaksikerroksinen liiketila on täynnä kirjoja, sarjakuvia, elokuvia ja levyjä - tavaraa on paljon, ja sitä tulee koko ajan lisää. Tänään joku mies tarjosi divariin neljää isoa laatikollista kirjoja, mutta sai niitä kaupaksi vain yhdeksän euron arvosta. Itse olin valinnut viemiseni harkiten; kevyt repullinen kartutti vaihtotiliäni 18 eurolla, eikä pois kannettavaa jäänyt.

Tarpeettomat (osin bisnestarkoituksissakin hankitut) kirjat vaihtuivat tarpeelliseksi tavaraksi:



Nyt hyllystä puuttuu enää yksi Petri Tamminen, Piiloutujan maa. The Fall -kokoelmassani on huomattavasti enemmän aukkoja, mutta tuo muhkea tuplaversio ensimmäisestä levystä on tärkeä lisäys, semminkin kun en ole koko levyä aiemmin kuullutkaan.

Tänään selvisi myös, minne Platan jäämistö tai ainakin osa siitä päätyi: Lukulaariinpa hyvinkin. Hieman hävetti haaskalintuna haalia 0,50 euron levyjä, mutta sellaista se on.



Tuon A.C. Newmanin reippaan levyn olisin ehkä ostanut joka tapauksessa jossain vaiheessa, muut ovat silkkaa Sulo Vilén -osastoa ("kun sai halvalla"). Olen jo pitkään pyrkinyt vähentämään sokko-ostoksia, koska halvatkin levyt vievät yhtä paljon hyllytilaa, mutta joskus joutuu antamaan periksi.

Divarista lähtiessä reppu oli taas puolillaan, mutta rahaa ei ollut kulunut senttiäkään. Päinvastoin, muutama euro jäi odottamaan tulevaa käyttöä. Seuraavaksi suuntasin kirjastoon, kuinkas muuten. Lainattavaa löytyi ongelmitta:



Iris Murdochilta aion lukea kaiken mahdollisen, niin suuren vaikutuksen Kello teki. Muut lainat valitsin erinäisiltä tahoilta saamieni suositusten perusteella, kaikki näyttivät kiintoisilta. Eräänlaista lämpöä, sitä taidan kaivata juuri nyt.

Kotimatkalla kävin vielä Akateemisessa, mutta selvisin sieltäkin kukkaroon koskematta. Huomasin iloiseksi hämmästyksekseni, että Haahtelan Katoamispiste oli myydyimpien kaunokirjojen hyllyssä kolmantena. Luultavasti kyseessä on vain Akateemisen oma lista, mutta hieno homma silti. Minkähän suuruisella myynnillä sellaisen sijoituksen saavuttaa - saakohan kirjojen myyntilukuja tietää mistään?