American Splendor ja keräilyn kirot

Mielessä ainakin kymmenen käsiteltävää aihetta. Tartun tähän, koska sarja- ja elokuvat ovat toistaiseksi jääneet täysin paitsioon.

Viimeaikaisten kokemusteni perusteella sarjikset ja leffat pelaavat mukavasti yhteen. Mistään supersankarijutuista en kyllä tiedä, luen aika arkisia sarjakuvia.

Taannoin huomasin Ghost Worldin toimivan hienosti sekä Daniel Clowesin sarjakuvana (1997, suom. 2002) että Terry Zwigoffin elokuvana (2001) (jälkimmäisen nimen jouduin lunttaamaan; olen toivottoman huono muistamaan elokuvien ohjaajia). Toissa viikolla satuin avaamaan telkkarin oikeaan aikaan ja sain nauttia American Splendor -elokuvasta (2003, ohjaus Shari Springer Berman ja Robert Pulcini, lunt lunt). Elokuva perustuu Harvey Pekarin käsikirjoittamiin sarjakuviin, ja se oli mainio kokemus puolidokumentaarisine piirteineen ja sarjakuvatehosteineen.

Harvey Pekar (s. 8.10.1939) oli nuorena tuskastunut konttorirotta, joka sai elämäänsä lohtua levyjen keräilemisestä ja lisätienestejä niiden myymisestä (hmmm, kuulostaa oudon tutulta). 60-luvulla hän tutustui aloittelevaan sarjakuvapiirtäjään Robert Crumbiin. Crumb alkoi vähitellen saavuttaa mainetta undergroundpiireissä, ja aikansa sivusta seurattuaan Pekar hoksasi, että hänkin voisi kertoa tarinoita, vaikkei piirtää osannutkaan. Hän luonnosteli muutaman jutun tikku-ukkokuvituksella, Crumb piti näkemästään ja lupautui piirtämään tarinat. Muitakin piirtäjiä lähti mukaan, ja American Splendor -otsikon saaneista julkaisuista muodostui pitkä sarja. Harveyn elämä ei siitä kuitenkaan tuntunut helpottuvan, mutta lukijoiden kannalta hyvä niin, sillä hänen napinansa on varsin hupaisaa seurattavaa. Sarjakuvien henki välittyy hyvin elokuvassakin. Pääroolin vetää sittemmin Sideways-leffasta tutuksi tullut Paul Giamatti, ja välillä Harvey pääsee itsekin ääneen (melkoinen ääni se onkin). Erinomaista viihdettä.

Olen aina pitänyt Crumbin omaa tuotantoa turhan rosoisena ja rujona, mutta nyt se alkoi kiinnostaa enemmän. Myös Crumb-elokuva olisi mielenkiintoista nähdä (kuinkas sattuikaan, sen ohjasi edellä mainittu Terry Zwigoff vuonna 1994). Mutta se Crumbista. Pekar-elokuvan katsottuani tiesin heti, että tykkäisin hänen käsikirjoittamistaan tarinoista. Aloin myös muistella, että ihan kuin olisin nähnyt niitä jossain joskus. Sitten tajusin - tietysti Bonuskirppiksellä. Onnekseni kukaan ei ollut hoksannut samaa, vaan sain ostettua Bob and Harv's Comics -albumin (1996, suom. 1997), johon on koostettu kaikki Crumbin piirtämät American Splendorit (1976-1988). Niin, Bonuskirppiksellä on tosiaan yksi Tampereen parhaista sarjakuva-apajista: Kreegah Bundolo -nettikaupan pitäjä on jo parin vuoden ajan myynyt tuotteitaan myös sitä kautta.

Ah, minullahan on vielä puolet tuosta albumista lukematta. Alkupuoliskon nautin viime viikolla eräänä huonosti nukuttuna yönä - aamuöinen ajankohta varmaan vielä korosti tarinoiden arkista absurdismia. Muutama juttu hörähdytti ääneen, osa taas pani miettimään. Sattuneesta syystä varsinkin levynkeräilyjutut iskivät:



Harveyn keräilyharrastus oli ensin terveellä pohjalla. Hän osteli jazzlevyjä ja kuunteli niitä illat pitkät. Jossain vaiheessa hamstraus kuitenkin meni överiksi, kuten joskus voi käydä:



Minulle oli uutinen, että onnettomat diskofiilit pystyivät törsäämään pennosensa huutokaupoissa jo vuosikymmeniä ennen eBaytä. Itse en koskaan joutunut noin pahaan jamaan, mutta tunnistan hyvin sen tunteen, kun mikään ei riitä. Välillä levynmetsästykseen upposi aivan liikaa rahaa, aikaa ja vaivaa, mutta viime vuonna sain itseni kuriin ja hylly(i)stä poistui huomattavasti enemmän levyjä kuin sinne tuli lisää. Onneksi myös Harvey tuli lopulta järkiinsä ja säästi kovalla työllä ansaitsemansa rahat ensimmäisen sarjakuvakirjansa julkaisuun. Loppu on niin sanotusti historiaa, ainakin pienimuotoista sellaista.

Seuraavaksi haluaisin käsiini muidenkin kuin Crumbin piirtämää American Splendor -materiaalia. Kyllä keräilijä aina keräiltävää keksii - jos yksi pakkomielle laantuu, uusia tulee varmasti tilalle. (Ja juuri kun olin julkaisemassa tätä, huomasin sähköpostissa Stupidon mainoksen Galaxie 500 -vinyyleineen. Tosiaan, kyllähän nekin pitäisi vielä joskus saada cd-boksin kaveriksi, mieluiten tietysti originaalipainoksina...)

P.S. Vinkkejä vastaavanlaisista sarjisleffoista otetaan vastaan.

Kirjailija ja ihailija

Tämä ei ole ensimmäinen kirjoitukseni Joel Haahtelasta, eikä varmasti viimeinenkään. Koettakaa kestää.

Vaikka suhtaudun intohimoisesti niin levyihin kuin kirjoihinkin, en yleensä koe olevani fani. Nautin teoksista, tekijät ovat toisarvoisia. Nyt on kuitenkin pakko myöntää, että Haahtela on saanut minusta fanin. En tiedä miten niin pääsi käymään, mutta tosiasioita ei voi kiistää.

Olen lukenut Haahtelan kaikki kirjat, uusinta lukuun ottamatta kahteen kertaan. Olen myös lukenut hänen kirjoittamansa novellin, joka julkaistiin Miehen rakkaus -antologiassa. Taannoin huomasin Wikipediasta, että "Haahtela aloitti kirjoittamisen opiskeluaikanaan Tampereella, jossa hän julkaisi ystävineen Unicum Zwack -nimistä ilmaista novellilehteä." Mistä ihmeestä saisin käsiini vuonna 1995 julkaistun ilmaislehden? No, tietysti Tampereen kaupunginkirjaston Pirkanmaa-kokoelmasta. Lehden molemmat numerot ovat luettavissa kirjastossa, mutta kotilainaan niitä ei saa. Kävinpä siis lukemassa Haahtelan novellit viime lauantaina. Parikymppinen kirjailijanalku etsi vielä ääntään, mutta tarinat olivat viihdyttäviä. Tuttuja teemojakin oli nähtävissä jo silloin:



Kirjailijan koko tuotannon lukeminen läpi ei välttämättä vielä tee kenestäkään fania. Raja ylittyi kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun lähetin Haahtelalle netin kautta pienen viestin. Sain pian kohteliaan vastauksen, joka vahvisti mm. Aamu-tv:n haastattelun antamaa kuvaa mukavasta ja älykkäästä miehestä.

Tänään menin kirjamessuille ja hämmästyin, kun Haahtela oli päässyt messulehtenä jaetun KirjaIN-lehden kanteen. Julkisuus ei kuitenkaan näkynyt väkimäärässä, sillä Haahtelan haastattelua seurasi varsin pieni yleisö ja signeerausjonossa oli kymmenkunta ihmistä. Nyt minulla on signeerattu Katoamispiste ja hyvä mieli.

Kadonneet aarteet: Subaqwa ja Whipping Boy

Tässä julkaisusarjassa aion nostaa esiin joitakin suosikkilevyjäni, jotka eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota (eli levyjä, joi[s]ta juuri kukaan ei ole kuullutkaan). Täysin unohdettuja nämä levyt eivät kuitenkaan ole, koska joku on onneksi hoksannut lisätä ne Spotifyyn.


Subaqwa - Chalk Circle
(Faith & Hope 1999)

Vuosituhannen vaihteessa vaikuttanut birminghamilainen Subaqwa ei kuulosta järin brittiläiseltä. Äkkinäinen veikkaisi bändiä amerikkalaiseksi; nämä kaverit on helpompi kuvitella preerialle kuin fish and chips -kioskille. Mielleyhtymiä: R.E.M., Galaxie 500, Neil Young...

Subaqwa ehti julkaista vain yhden levyn, mutta millainen levy se onkaan! Mukaan ei ole mahtunut ainuttakaan täytebiisiä, vaan albumi edustaa minulle samankaltaista hiljaista täydellisyyttä kuin viime viikolla hehkuttamani Guy Chadwickin soololevy. Tunnelma pysyy suloisen rauhallisena myös vauhdikkaammissa kappaleissa, ja kaiken kruunaavat upeat pedal steel -kitarat.

Ostin Chalk Circlen 19 markalla Epe'sin alesta tammikuussa 2000. En ollut kuullut bändin musiikkia - muistin lukeneeni myönteisen arvion Selectistä (Harbour Points -kappale oli "lovelier than anything R.E.M. have done in years"), ja niinpä tein heräteostoksen. Bändi taisi hajota pian sen jälkeen, kuinkas muuten. Seuraavana vuonna törmäsin kotimaisella keskustelupalstalla johonkin tyyppiin, joka väitti myös tykkäävänsä Subaqwasta, mutta enempää hengenheimolaisia en ole löytänyt. Bändin last.fm-tilastotkin ovat korutonta kertomaa:

Subaqwa
907 plays (80 listeners)
253 plays in your library

Olen siis itse kuunnellut yli 27 prosenttia kaikista last.fm-käyttäjien kuuntelemista Subaqwa-kappaleista! Tähän on saatava muutos - apuva!
*****VIIDEN TÄHDEN LEVY.


Whipping Boy - Heartworm
(Sony Music 1995)

Irlantilainen Whipping Boy paini aivan eri sarjassa kuin Subaqwa, pääsi jopa ison levy-yhtiön talliin. Bändi teki kolme levyä: debyytti Submarine (1992) edusti rosoista My Bloody Valentine -suristelua, mutta kakkoslevylleen bändi laajensi soundiaan melkoisesti. Vakuutuin kertarysäyksellä nähtyäni Twinkle-videon MTV:ltä, ja pian löysin ilokseni Heartwormin kirjastosta.

Heartworm on täynnä suuria tunteita, muhkeita kitaroita ja jousiakin. Biiseistä ei koukkuja puutu, tässähän voisi kuulla jopa hittipotentiaalia. Viimeistään lyriikoihin paneutumisen jälkeen on kuitenkin helppo ymmärtää, miksei bändistä tullut kaiken kansan suosikkia - sen verran syvissä vesissä laulujen hahmot paikoin uivat. (Eikä bändin nimikään myyvin mahdollinen ole; se nimittäin viittaa 1600-lukulaiseen käytäntöön, jossa kurittoman prinssin palvelija otti vastaan piiskarangaistukset isäntänsä puolesta. Näytti varmasti hyvältä ansioluettelossa!) Levy on siis yleistunnelmaltaan väkevä ja tummasävyinen, muttei missään nimessä synkkä, vaan lopulta toivoa nostattava. Tämä on niitä levyjä, joiden katoamista divarien pölyisiin laareihin ei vain voi käsittää.

Whipping Boy julkaisi vielä kolmannen albumin vuonna 2000, jo hajottuaan. En vieläkään omista sitä sen paremmin kuin debyyttiäkään, vaikka molemmat levyt hyviä ovatkin. Silti tekisi melkein mieli sanoa, että kaikki muu kuin Heartworm on turhaa.
*****VIIDEN TÄHDEN LEVY.

The winner takes it all

Kuten muutama viikko sitten mainitsin, minulla oli arpaonnea Rumban lukijaäänestyksessä. Kuvittelin voittaneeni levyn, kirjan tai T-paidan. Aloin jo ihmetellä palkinnon viipymistä, mutta tämän viikon keskiviikkona posti toi Kent-paidan. Mikäs siinä, tyylikäs paita ja sopivan kokoinenkin. En ehkä ole niin kova Kent-fani kuin painatuksen koosta voisi päätellä, mutta olin joka tapauksessa ihan tyytyväinen palkintooni.



Torstaina tapahtui kuitenkin kummia. Kotona odotti uusi paketti, paljon edellistä paksumpi.



Eelsin cd, Agatha Christien pokkari ja Tuomari Nurmion boksi! Nurmiolta en tätä ennen omistanut yhtään levyä, Eelsiltä vain yhden, ja Christietä en ole lukenut noin viiteentoista vuoteen. Kaikki kuitenkin kiinnostavat, joten valinnat osuivat kohdilleen yllättävänkin hyvin. En todellakaan osannut odottaa näin yltäkylläistä palkitsemista - kiitos Rumba!

Tuo tullessas, vie mennessäs

Jotkut eivät vaan osaa kierrättää. Meidänkin taloyhtiön roskakatoksessa voi törmätä vaikka mihin: vaimo on löytänyt hienoja vanhoja huonekaluja, itse olen pelastanut paperinkeräyksestä kaikenlaista Tammen Keltaisen kirjaston kirjoista tyylikkäisiin musiikkilehtiin. Toisaalta ei ole ihme, että taloyhtiön kierrätyshuonetta ei ymmärretä käyttää, koska se on piilotettu aika hyvin.

Tampereen kirjastot ovat sen sijaan hoitaneet homman kiitettävästi. Pääkirjastossa on kaksikin "tuo tullessas, vie mennessäs" -pistettä, aulassa ja musiikkiosastolla. Musiikkiosaston kierrätyslaarista en ole ikinä löytänyt mitään ihmeellistä, pari cd-sinkkua joskus, mutta kaveri kehui kerran poimineensa sieltä Suiciden debyyttialbumin virheettömänä vinyylinä(!). Tuollainen on tietysti harvinaista herkkua, mutta kirjapuolen kärrystä olen napannut mukaani monta mielenkiintoista teosta. (Joskus pitäisi kyllä viedä jotain takaisinkin päin, en ole itse tainnut jättää sinne kuin pari divarin hylkäämää kirjaa.)

Kertokaapas parhaista roskalavalöydöistänne tms., kuulisin sellaisista mielelläni.

Kaksi hieman hitaasti sulavaa kirjaa luettuani kaipasin perinteisempää tarinankerrontaa, joten tartuin nyt kirjaan, joka on peräisin edellä mainitusta kierrätyskärrystä. Jo avauskappale on niin vetävä, että uskallan odottaa hyvää tarinaa:

Dora Greenfield jätti miehensä koska hän pelkäsi tätä. Kuusi kuukautta myöhemmin hän päätti palata miehensä luokse samasta syystä. Poissa oleva Paul, joka vainosi häntä kirjeillä, puhelinsoitoilla ja kuvitelluilla askelilla, joita Dora oli kuulevinaan portailta, oli alkanut muodostua vieläkin suuremmaksi piinaksi. Doraa vaivasi syyllisyydentunto, ja syyllisyydentunnon mukana seurasi pelko. Hän päätteli lopulta, että miehen läsnäolollaan aiheuttama ahdinko oli parempi kuin hänen poissaolonsa aiheuttama ahdinko.

- Iris Murdoch: Kello. 1958 ilmestyneestä englanninkielisestä alkuteoksesta The Bell suomentanut Mikko Kilpi (1961).

LISÄYS 140210:
Sain luettua kirjan loppuun. Se oli loistava!

Sooloilua

Mikä saa vokalistin ryhtymään soololevyn tekoon? Eikö hän muka pääse tarpeeksi ääneen yhtyeensä levyillä?

Ehkä bändin kappaleet tekee joku muu, eikä laulaja koe pystyvänsä vaikuttamaan niihin riittävästi? Ehkä hän on sattumalta tekaissut biisejä, jotka eivät syystä tai toisesta istu yhtyeen repertuaariin? Tai ehkä hän on vain kyllästynyt koko bändiin ja haluaa kokeilla jotain muuta?

Tietysti on myös mahdollista, että bändi on tauolla ja muusikon biisisuoni sen kuin pulppuaa, studioon on päästävä. Niin kävi kolmelle seuraavalle veikkoselle.

Tindersticks on loistava orkesteri, kuten olen aiemminkin todennut. Levyjä on syntynyt vuosien varrella toistakymmentä, jos kaikki soundtrack-viritykset sun muut lasketaan mukaan. Vuosina 2003-2008 yhtye oli kuitenkin tauolla ja vokalisti Stuart A. Staples tekaisi kaksi soololevyä. Niistä jälkimmäinen, Leaving Songs (2006), oli aika nappisuoritus. Levy ei kuullakseni eroa kovinkaan paljon Tindersticksin albumeista, ja hyvä niin. Suosittelen.

The Go-Betweens oli hieno yhtye, ja bändin toisen pääjehun Grant McLennanin kuolema 48-vuotiaana oli suuri menetys musiikkimaailmalle. Onneksi McLennan jätti jälkeensä mittavan tuotannon. Go-Betweens oli telakalla koko 90-luvun, joten Grant ehti julkaista peräti neljä soololevyä. Kaikki ovat mainioita, mutta suosikkini on levyistä viimeinen, In Your Bright Ray (1997). Kuunnelkaapa vaikka Malibu 69 -biisi - eikö vain kuulostakin kadonneelta rokkiklassikolta? Sea Breeze taas on nimensä mukainen raikas henkäys, ja muitakin helmiä riittää. Kenelläkään Go-Betweens-fanilla ei ole mitään syytä jättää Grantin soolotuotantoa kuuntelematta. (Sama pitänee paikkansa myös Robert Forsterin levyjen kohdalla, vaikka niihin tutustuminen on itseltänikin vielä kesken.)

The House of Love oli ja on mahtava bändi, joka sekin piti välillä vuosikymmenen pituisen tauon. En tiedä mitä kaikkea laulaja Guy Chadwick sillä aikaa puuhaili, mutta jossain vaiheessa hän sai aikaiseksi yhden suosikkilevyistäni. Vuonna 1998 ilmestynyt Lazy, Soft & Slow on täydellisen kaunis pieni poplevy - ei sen enempää eikä vähempää. Tunnelma on maanläheisempi ja lämpimämpi kuin yhdelläkään House of Love -levyllä (jotka nekin ovat kaikki hienoja), ja jokainen kappale kantaa maaliin asti. Kehotan kaikkia House of Loven ja/tai lämminhenkisen kitarapopin ystäviä ottamaan Chadwickin levyn kuunteluun. Ensivaikutelma saattaa olla "ihan kiva", mutta jos vaivautuu kuuntelemaan tarkemmin, ei varmasti tule pettymään. *****VIIDEN TÄHDEN LEVY.

(Toivottavasti kuvat ja tekstit näkyvät järkevästi, asettelun kanssa joutui vähän kikkailemaan. Ja toivottavasti Spotify-linkit pelaavat. Laitoin ne valmiiksi työkoneella, koska koti-Spotify ei edelleenkään suostu toimimaan... Töissä olen sen sijaan jostain syystä saanut nauttia mainoksettomasta kuuntelusta koko viikon!)

Ostospäivä

Kävin tänään Tampere-talossa toista kertaa elämäni aikana. Ensimmäisestä käynnistäni ehti kulua lähes 20 vuotta. Olin silloin luokkakavereineni Megavisan studioyleisönä keräämässä rahaa leirikoulua varten; 15 hengen ryhmälle maksettiin muistaakseni peräti 500 markkaa usean tunnin istunnosta, joka osoittautui melko puuduttavaksi.

Tänään astuin tuon massiivisen rakennuksen ovesta täysin erilaisissa merkeissä: siellä järjestettiin Kadonneiden levyjen kirppis osana jotain Beatles-tapahtumaa. Ihan hauskat ja sopivan pienet levymessut. Näin tuttujakin. Tapahtuman henkeen sopimattomasti ostin vain kaksi uutta cd-levyä: The Horrorsin Strange House ja Supergrassin Diamond Hoo Ha (9,50 €/kpl). Mainioita levyjä molemmat. (Laittaisin tähän Spotify-linkit, mutta Nortonin virustorjuntaohjelma on ystävällisesti katkaissut Spotify-yhteyden kotikoneeltamme! Ongelma on ilmeisen laaja - löysin nörttipalstoilta keskusteluja aiheesta, ja jotkut olivat keksineet jo ratkaisunkin, mutta eihän niitä ohjeita oikein tajunnut. Äääh.)



Tampere-talosta matka jatkui suosikkikirpputorilleni Bonuskirppikselle. Sieltä tarttui mukaan Sylvia Plathin lastenkirja Salaperäinen puku (1 €). Pari vuotta sitten lukemani loistavan The Bell Jarin ja yleisten mielikuvieni perusteella en olisi millään arvannut, että Plath on kirjoittanut lapsillekin, mutta tuo kirja näytti joka tapauksessa kiintoisalta.

Olin jo lähdössä kotiin, mutta piipahdinkin Fida Lähetystorille, jonka kirjahyllystä silmiini osui oitis Sari Vuoriston novellikokoelma Flamingopaikka (1,50 €). Olen lukenut Vuoristolta vasta yhden romaanin (Loppu hyvin), mutta se oli sen verran mielenkiintoinen, että olen sen jälkeen ostellut lisää, kun on halvalla löytynyt.

Vuoristosta sain assosiaation Raija Siekkiseen ja käppäilin vielä Suomalaiseen Kirjakauppaan tarkistamaan, onko siellä Siekkisen Novellit-kirjaa, josta olin saanut vinkin. Olihan siellä. Kokoomateos (8 €) sisältää Siekkisen koko novellituotannon, joten pureskeltavaa riittää pitkäksi aikaa - Siekkisen tekstien takana tuntuu olevan enemmän kuin ensisilmäyksellä näyttää. Juuri nyt on lukuvuorossa Häiriö maisemassa, yksi Siekkisen kolmesta romaanista. Alussa arastelin hieman, mutta kyllä kirja sitten tempaisi mukaansa tehokkaasti.

Kotimatkalla ostin vielä kissanruokaa ja lakritsia, mutta ne eivät päässeet kuvaan. (Olisivat tosin voineet piristää, noista kirja- ja levykuvista tulee näköjään helposti aika tylsiä.) Siihen päättyi päivän kaupallinen osuus, pulkkamäki kutsuu!