Knausgård = nero

Karl Ove Knausgård: 
Taisteluni. Ensimmäinen kirja
Min kamp. Første bok, 2009, suom. Katriina Huttunen, Like 2011, 489 sivua
(Kirjatorin vitosen päiviltä 29.1.2013, luettu loppuun to 14.2.2013 klo 23.38)

Sydämelle elämä on yksinkertaista: sydän lyö niin kauan kuin voi. Sitten se pysähtyy.

Näin alkaa kirja, jonka lukeminen ei ollut minulle ollenkaan yksinkertaista. Kesti melkein puolitoista vuotta saada se luettavaksi, ja kun vihdoin aloitin ja ihastuin, matkalla oli kaikenlaisia hidasteita. Nyt kirja on luettu, enkä tiedä mitä ihmettä siitä sanoisin.

Monet varmaan tuntevat jo tapauksen. Norjalainen Karl Ove Knausgård (s. 1968) kirjoitti kuusiosaisen, noin 3 500-sivuisen Taisteluni-kirjasarjan, josta nousi hirveä haloo. Hän kertoo elämästään ja läheisistään yksityiskohtaisesti ja rehellisesti, joidenkin mielestä liiankin, kunnianloukkaussyytteistäkin on ollut puhetta. Kirjoja on käännetty lähes kahdellekymmenelle kielelle ja myyty satojatuhansia. Knausgård ei välttämättä tee mitään, mitä joku muu ei olisi jo tehnyt, mutta hän tekee kaiken niin hyvin, etten ihmettele suosiota yhtään.

Ensimmäinen kirja pyörii kirjailijan vaikean isäsuhteen ympärillä. Isä oli pelottava ja jotenkin lannistava hahmo. Ei sinänsä mikään paha mies, mutta kuitenkin hän heitti Karl Oven lapsuuden ja nuoruuden ylle suuren varjon, jota vastaan tämä on joutunut kamppailemaan aikuisenakin.

Kun nyt istun kirjoittamassa tätä, on kulunut yli kolmekymmentä vuotta. Edessäni olevasta ikkunasta näen omien kasvojeni epäselvän heijastuksen. Lukuun ottamatta kiiltelevää silmääni ja kasvojeni alaosaa joka heijastaa himmeästi vähän valoa, koko vasen puoli on varjossa. Otsallani on kaksi syvää uurretta, kumpaakin poskeani alas ulottuu syvä juonne, kaikki kuin täynnä pimeyttä, ja kun silmäni ovat tuijottavat ja totiset ja suupieleni viistävät alaspäin, on mahdotonta olla ajattelematta että siinäpä vasta synkät kasvot.
     Mistä se johtuu?

Viimeistään tuon kappaleen (s. 31) luettuani olin koukussa. Synkistä kasvoistaan ja jutuistaan huolimatta Knausgård ui suoraan sydämeeni. Ehkä odotin kohtaavani kirjan sivuilla jonkinlaisen nihilistin, mutta löysinkin sympaattisen, syvästi humaanin hahmon. Ennen kaikkea Karl Ove vaikuttaa aidolta. Kesken kirjan lukemisen satuin näkemään ruotsalaisen dokumentin kirjailijasta, ja se vain vahvisti kirjan antamaa kuvaa. Mies, joka katselee mielellään naakkaparvia illan laskeutuessa ja liikuttuu helposti kyyneliin.

Knausgård yksinkertaisesti saa kaiken toimimaan. Karl Ove valloittaa muusikon urasta ja tytöistä haaveilevana nuorukaisena, jolle pussikaljojen hankkiminen uudenvuodenbileisiin on työn ja tuskan takana. Hän hurmaa opiskelijana, joka ahmii kirjoja ja haastattelee esikuviaan opiskelijalehteen, ja koskettaa kolmikymppisenä, joka yrittää toipua menetyksestä ja ymmärtää menneisyyttään. Hän kertoo asioista niin tarkasti ja elävästi, että uskon väkisinkin joka sanaan. Välillä sivupolut johtavat kauaskin, mutta kaikki kerrottu lisää tärkeitä sävyjä kokonaiskuvaan.

Kiehtovan tarinan lisäksi Knasu (joka toivon mukaan ei pahastu keksimästäni lempinimestä) tarjoaa musiikin ja kirjallisuuden ystävälle oikean nimiviittausten aarrearkun. Hän mainitsee monia kirjailijoita, joilta keneltäkään en ole lukenut oikeastaan mitään, ja vielä useampia bändejä, joista melkein kaikki ovat minulle tuttuja ja osa erityisen ilahduttavia (The Chameleons! The Boo Radleys!). Kaikki musiikkiviittaukset on listattu tässä ruotsalaisessa blogissa. Ajankuvaa tarkentavat ja todellisuuden tuntua lisäävät myös monet tuotemerkit, joita kirjailija viljelee tuon tuostakin. Haluaisinpa totisesti lukea kotimaisen kirjan, joka herättäisi oman menneisyyteni henkiin samalla tavalla.

Pystyn samaistumaan Knausgårdin ajatuksiin, vaikka hän onkin kokenut paljon enemmän ja syvemmin kuin minä. Siksi hän kai kirjoittaakin elämästään sadoilletuhansille ja minä toisten elämästä noin sadalle lukijalle (teitä lukijoita yhtään väheksymättä – olette tärkeitä kaikki!).

Tuskin maltan odottaa, että saan lukea sarjan toisen osan (ja sen jälkeen lisää Katriina Huttusen laadukkaita suomennoksia, jotka toivottavasti ilmestyvät mahdollisimman pian). Käsittääkseni toinen kirja keskittyy aikuisen Knausgårdin perhe-elämään, josta ensimmäinen kirja tarjosi vain herkullisia väläyksiä. Karl Oven koko elämää on vaivannut ulkopuolisuuden tunne, jota hän kokee myös isänä tarkkaillessaan muita perheitä:

Lapset ovat puhtaita, heidän vaatteensa ovat siistejä, vanhemmat ovat iloisia, ja jos he joskus korottavat ääntään, he eivät koskaan huuda lapsilleen kuin idiootit. He käyvät viikonloppuisin retkillä, vuokraavat talon Normandiasta kesällä, eikä heidän jääkaappinsa ole koskaan tyhjä. He ovat töissä pankissa tai sairaalassa, it-firmoissa tai kunnallishallinnossa, teatterissa tai yliopistossa. Miksi kirjoittamiseni on sulkenut minut pois siitä maailmasta? Miksi kirjoittamiseni on johtanut siihen että lastenrattaamme näyttävät siltä kuin olisimme löytäneet ne kaatopaikalta? Miksi kirjoittamiseni johtaa siihen että lapseni pitävät kiinni omasta tahdostaan seurauksista riippumatta? Mistä kaikki tämä elämämme sotku johtuu?

Taidan aloittaa toisen kirjan jo tänään. Mutta sitä ennen käyn lukemassa, mitä Lumiomenan Katja ja Järjellä ja tunteella -blogin Susa ovat tästä kirjoittaneet. Käyn myös kertaamassa Taas yhdestä kirjablogista Mika Kukkosen mietteet (kiitos Mika, sinun ansiostasi ostin ja luin kirjan juuri nyt) sekä lukemassa uudestaan kirjailija Juha Itkosen erinomaisen Knasu-jutun. Käykää tekin.

Tulipas pitkä juttu, ja tähtiäkin pitäisi vielä antaa. Vaikka kirja ei ehkä kokonaisuutena ollut ihan täydellinen, tekisi mieli antaa täydet tähdet. Ja kukapa minua estäisi!

★★★★★