Luen uutta Haahtelaa ja mietin,
miksi edes yritän itse kirjoittaa.
Mies kaivaa taskustaan timantteja,
sirottelee surutta pitkin sivuja.
Paljon vanhaa tuttua,
uusiakin ulottuvuuksia.
Historiallinen päiväkirjaromaani?
Yhtä paksu kuin
kaksi edellistä yhteensä.
Hyvä tarina,
sopivasti aukkoja.
Rakkautta, ikuista kaipuuta.
Kuvataidetta, taas Vermeer.
Sanataidetta, kirjaimellisesti.
Muistojen hauraus, vuosien virta,
perhosen murenevat siivet.
Ne timanttiset kiteymät...
Ne kun poimisi erikseen,
pätkisi rivit lyhyemmiksi,
saisi hienon runokirjan.
Toisaalla:
Sinisen linnan kirjasto
Haikuarviot
Ihana (!) postaus varmasti ihanasta kirjasta.Sanattomaksi vetää, joten sanon vain että <3 !!!
VastaaPoistaKiitos Sara! ♥
PoistaPekka! Kirjoitit ihanasti. En osaa kommentoida muuta, odotan vaan, että luen kirjan itse. En tiedä, haluanko säästellä vaiko lukea heti.
VastaaPoistaKiitos Katja! Ihailen itsehillintääsi, jos meinaat tätäkin säästellä. :)
Poista<3
VastaaPoistaJa totta kai sinäkin kirjoitat, blogiin, facebookin ja vielä vaikka minne!
Kiitos Maria! ♥
PoistaIhana kuva tuo "mies kaivaa taskustaan timantteja..." Luettava on :)
VastaaPoistaKiitos Erja! Suosittelen. :)
PoistaOhhoh Pekka, arviosi ainakin on timantti!
VastaaPoistaKiitos Villis! Jos näin on, se on inspiroivan kirjan ansiota.
PoistaHieno postaus! (Ja Haahtelaahan itse en vieläkään ole lukenut.)
VastaaPoistaKiitos Katri! Tätä ei ehkä kannata lukea ensimmäisenä, mutta sopivana hetkenä ehdottomasti.
PoistaKiitos, hieno kuvaus kirjasta! Lukematta vielä minulta, mutta tämä antoi hyvin osviittaa, millaista on odotettavissa.
VastaaPoistaKiitos Arja! Kirja ei kokonaisuutena ole kaikkein runollisinta Haahtelaa, mutta sitäkin kovempaa ne helmet iskevät arkisemman kerronnan lomassa.
PoistaIhana! Tällaisia runoja neiti Irenekin jaksaa lukea. =D Voi Haahtela minkä teit, haluaisin jo kirjastoon lainaamaan lisää herran teoksia, mutta muutamia muita kirjoja painaa päälle ennen sitä... Sitten nähdään, osuiko ensivaikutelma oikeaan. =D
VastaaPoistaKiva kuulla, neiti Irene. :)
PoistaTähtikirkas, lumivalkea.
VastaaPoistaPidän tästä kirjasta nimeään myöten enemmän kuin mistään loistavasta Haahtelasta tätä ennen. Osin ehkä siksi, että jotenkin ymmärrän päähenkilöä. Tämä pohdiskelee kovin tutun oloisia asioita – esimerkiksi kulkee kahvilan ohi kolmesti ennen kuin uskaltautuu sisään ja tuntee useasti ulkopuolisuutta.
Päiväkirjamerkintöjen edetessä lukija toivoo yhä kiihkeämmin, että päähenkilö saisi osakseen ansaitsemiaan onnellisia hetkiä. Mutta ei, tämä ei ole onnellisten loppujen romaani, ennemminkin haikea tosikertomus. Kenties triviaali rinnastus, mutta etsimättä mieleeni tulee Isoisän olkihatun säe ”…vaan miten vähän jääkään meistä muistoks’ tulevain, kuin isoisän tarinasta olkihattu vain”.
Kieli on Haahtelan tapaan yksinkertaisuudessaan vaikuttavaa, paikoin itkettävän kaunista. Luultavasti kukaan ei kirjoita kauniimpia lauseita kuin Haahtela. (Yhtä kauniita voi joku kirjoittaa, tiedän muutaman ja olen heistä ylpeä :)