Kirjoja syksyn arkistosta

Loput rästikirjat tulevat tässä.

SYYSKUU

Emer McCourt: Elvis, Jeesus ja minä
(Elvis, Jesus and Me, 2004, suom. Kristiina Savikurki 2005)
Pohjoisirlantilainen lapsuudenkuvaus alkoi lupaavasti ("Inhoan alkuja, mikä on vähän hankalaa, kun niihin kuitenkin törmää koko ajan"), mutta aloitus taisi lopulta jäädä kirjan parhaaksi anniksi. Sääli.

Helen Walsh: Go to Sleep (2011)
Walshin kaksi aiempaa kirjaa Brass (2005) ja Once Upon a Time in England (2008) (jotka on julkaistu suomeksi tyhmillä nimillä Lutka ja Englantilainen tragedia) olivat molemmat järisyttäviä lukuelämyksiä, varsinkin jälkimmäinen. Unettomasta yksinhuoltajaäidistä kertova uutuus ei tasokkuudestaan huolimatta tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta. Ehkä kirja olisi iskenyt kovempaa, jos kotona olisi parkuva vauva, mutta ne ajat ovat sentään jo kaukana takana päin. Hienosti Walsh joka tapauksessa kirjoittaa, pidän häntä edelleen yhtenä parhaista nuorista brittikirjailijoista.

Riikka Pulkkinen: Raja (2006)
Poimin Raja-pokkarin kirjaston kierrätyskärrystä joskus 3–4 vuotta sitten, mutta en millään jaksanut aloittaa lukemista ja lopulta suuressa viisaudessani kiikutin kirjan divariin. Pulkkinen niputtui mielessäni samaan kastiin Sofi Oksasen kanssa: "liian suosittu, ei mulle". Mutta nyt kun se Puhdistuskin tuli luettua, kynnys Pulkkiseen tutustumiseen madaltui huomattavasti. Kun vaimo vielä lainasi Rajan, luki sen ja suositteli, pakkohan siihen oli tarttua. Ja kyllä, pidin paljon. Totta tulee varmaan luettua lähiaikoina, vaikka ajatus uudesta painoksesta uusine loppuratkaisuineen hieman ärsyttääkin, kun omassa hyllyssä odottaa se vanhempi versio.

David Nicholls: Starter for Ten (2003)
One Dayn jälkeen oli tarkoitus lukea The Understudy, jonka olin jo tilannut itselleni, mutta sitten Tampereen paras divari (Lukulaari♥) ilahdutti ikihyviksi tarjoamalla tämän kirjan neljällä eurolla (tai siis käytännössä ilmaiseksi vaihdossa). Lisää kirjasta ja lukukokemuksesta täällä.

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen (2008)
Potter-suomentaja kertoo Potterien suomentamisesta. Zephyrin innostava juttu sai minut lainaamaan tämän, vaikken ollut lukenut ainuttakaan Potteria. Zephyr kyllä varoitteli, että tämän luettuani en ehkä voisi olla tutustumatta niihin, ja oikeassapa oli... Kapari-Jatta on suomentajien ehdotonta aatelia, joten ei ole mikään yllätys, että hän osaa kirjoittaa. Itsehän olen myös käännösalalla, mutta käännöstoimiston liukuhihnatyöläisenä. (Olen siis samalla alalla Kapari-Jatan kanssa vähän samaan tapaan kuin hampurilaisravintolan pihvinpaistaja on samalla alalla gourmetravintolan keittiömestarin kanssa.) Sain tästä kirjasta paljon niin kääntäjänä kuin lukijanakin, ja mikä tärkeintä, se usutti minut kirjaston Potter-hyllylle. Jouduin tosin käymään siellä parikin kertaa ennen kuin sain ekan osan lainaan, mutta se vaiva kannatti nähdä.

Astrid Lindgren: Kalle mestarietsivä
(Mästerdetektiven Blomkvist lever farligt, 1951, suom. Laila Järvinen 1953)
Toisessa Kalle-kirjassa tapahtuu kamalia: murha pikkukaupungissa! Poliisi on neuvoton, mutta onneksi mestarietsivä on valppaana. Jännäksi menee, ennen kuin tilanne ratkeaa.

LOKAKUU

F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby (1925)
Vanhempien hyllystä löytyi tällainen yllätyskirja, jonka rohkaistuin avaamaan yhden kaverin kehuttua sitä. Ja olipahan kyllä vallan erinomaista luettavaa. En muista koska olisin viimeksi lukenut näin vanhan kirjan, mutta lukiessa ikä ei yhtään painanut. Joitakin vanhoja sanoja lukuun ottamatta teksti tuntui ajattomalta, Fitzgeraldin kieli elää yhä. Tämän ja Revolutionary Roadin luettuani olen miettinyt, kannattaisiko vähitellen muuttaa suhtautumistani klassikoihin.

Johan Bargum: Kesäpoika
(Sommarpojken, 1984, suom. Rauno Ekholm 1984)
Syyskesän jälkeen halvalla haalimistani Bargumeista tuli ensimmäisenä luettua tämä kiinnostavimmalta vaikuttanut. Kirjoissa tuntuu olevan muutakin samaa kuin yhdyssanan toinen osa – merellisissä maisemissa liikutaan, muistot vaivaavat, aurinkoisiakin päiviä leimaa tumma pohjavire. Tämä kirja vahvisti näkemystäni Bargumista varteenotettavana kirjailijana. Huomasin juuri, että häneltä ilmestyy alkuvuodesta pitkästä aikaa uusi romaani, Syyspurjehdus (tai siis suomennos tulee silloin, tuosta HBL-lainauksesta päätellen alkuteos on jo ilmestynyt). Jännää.

Astrid Lindgren: Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä
(Kalle Blomkvist och Rasmus, 1953, suom. Laila Järvinen 1954)
Tämä taisi aikanaan olla suosikkini näistä, ja tarina tuntui vahvimmalta nyt uusintakierroksellakin. Kallen ja kumppanien seikkailu kidnappaajien jäljillä ja kynsissä vetää helposti vertoja esim. Blytonin parhaille tuotoksille.

David Nicholls: The Understudy (2005)
Kahden hienon Nichollsin jälkeen ajattelin vähän säästellä kolmatta, mutta enpä malttanut kauan (tästäkin lisää juttua täällä). Toivottavasti mies ei jää paistattelemaan suosiossaan vaan kirjoittaa pian lisää.

Enid Blyton: Seikkailujen joki
(The River of Adventure, 1959, suom. Riitta Wejberg 1979)
Tähän sopisi melkein samat sanat kuin kesällä lukemaani Seikkailujen sirkukseen. Paitsi että tämän muistin hyvin lukeneeni ennenkin. Nyt on koko sarja hyllyssä ja luettuna, ah.

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
(Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997, suom. Jaana Kapari 1998)
Ja niin minusta tuli Potter-fani 36-vuotiaana, hih. Onhan tämä vähän eri kaliiperia kuin nuo lapsuuden suosikkikirjasarjani, en yhtään ihmettele Harryn suosiota. Tästä kirjasta tehdyn elokuvan olin nähnyt joskus kymmenen vuotta sitten, mutta se ei pilannut jännitystä.

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
(Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998, suom. Jaana Kapari 1999)
Ja toinen heti perään... Ei oikeastaan harmita yhtään, että aloin lukea näitä vasta nyt, onpahan vielä paljon herkkuja jäljellä. Näitä kirjoja lienee turha yrittää kuvailla sen enempää, eivätköhän kaikki ole jo lukeneet ne?

J. P. Pulkkinen: Pieni kaistale maata (2011)
Tämän merkitsin kalenteriini luettuani jostain kehuvan arvostelun. Pari viikkoa myöhemmin näin kirjan divarissa, selailin ja vakuutuin heti. Konsepti on saman tapainen kuin Nick Hornbyn kirjassa 31 Songs (2003), mutta tässä on selvästi omaelämäkerrallisempi ote ja yksi biisi vähemmän. Nuoresta asti musiikkiin intohimoisesti suhtautunut Pulkkinen peilaa elämäänsä mm. David Bowien, Nick Draken, Sex Pistolsin, Joy Divisionin, Smithsin, Kate Bushin, Kauko Röyhkän ja Mamban(!) biisien kautta hienoin tuloksin. Kirjan luettuani kokosin soittolistan (kaikki biisit lukuun ottamatta viimeistä eli Beatlesin Come Togetheria), kuuntelin sen ja totesin, että kirja oli enemmän kuin musiikillisten osiensa summa. Pulkkinen soitti aikanaan bassoa Päät- ja Keba-yhtyeissä (joista kumpaankaan en ole vielä tutustunut) ja on tätä ennen kirjoittanut kolme tai neljä kirjaa, joita aion nyt kyllä katsella kirjastosta.

(Teknisten ongelmien takia jouduin jälleen turvautumaan tylsiin netistä poimittuihin kuviin. Jatkossa yritän taas panostaa omiin otoksiin.)

Tiedän mitä luin viime kesänä

...ja kohta tiedätte tekin. Kuukausittaiset lukuraporttini tyssäsivät toukokuuhun, nyt yritän vähän paikkailla. Osa kirjoista vilahti jo kesän ostoksissa, mutta eivät läheskään kaikki.

KESÄKUU

Nämä kirjat tuli vielä kuvattua, vaikka juttu jäikin kirjoittamatta.



Enid Blyton: Seikkailujen sirkus
(The Circus of Adventure, 1952, suom. Riitta Wejberg 1979)
Huusin kirjan netistä, kun kyllästyin etsimään muualta. Luulin lukeneeni kaikki Seikkailut joskus 80-luvun puolivälissä, mutta tämä Tauri-Hessiaan sijoittuva seikkailu ei kyllä tuntunut yhtään tutulta. Taattua laatuahan se oli.

Peter J. Conradi: Iris Murdoch – A Life (2001)
Tätä yli 600-sivuista tiiliskiveä ehdin selailla kirjastossa monta kertaa, ennen kuin uskaltauduin lainaamaan. Lukeminen vaati pientä tsemppausta, Conradi oli tehnyt turhankin perusteellista jälkeä. Toki oli kiinnostavaa kuulla, keitä kaikkia tärkeitä ja hienoja ihmisiä Murdoch tunsi, mutta vähän vähempikin olisi riittänyt. Taisi mennä yli puolenvälin, ennen kuin päästiin Murdochin ensimmäisen kirjan julkaisuun asti. Lukukokemus oli siis kokonaisuutena hieman puuduttava, mutta paljon mielenkiintoistakin tuli opittua.

Johan Bargum: Syyskesä
(Sensommar, 1993, suom. Rauno Ekholm 1993)
Tunnelmallinen teos toimi mainiosti myös ennen juhannusta. En ollut kuullutkaan koko kirjailijasta, ennen kuin luin tämän jutun.

Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
Joel Haahtela: Elena
Joel Haahtela: Perhoskerääjä
Joel Haahtela: Lumipäiväkirja
Joel Haahtela: Katoamispiste
Kesäkuun lopun Haahtela-maraton tuli käsiteltyä täällä. Kolmas lukukerta ja seitsemän kirjaa kymmenessä päivässä eivät olleet yhtään liikaa paatuneelle fanille.

HEINÄKUU

David Nicholls: One Day (2009)
Tämä kulki repussa kesäloman alkupuolella, mahtavaa luettavaa niin mökillä kuin Helsingin-reissullakin. (♥ David Nicholls ♥)

Hannu Väisänen: Apupata (2011)
Anopin suosikkikirja löytyi kirppikseltä ja tuli hotkaistua nopeasti. Hauska kirja, fiksu mies, pitäisi kai lukea romaanejakin.

Richard Yates: Revolutionary Road
(Revolutionary Road, 1961, suom. Markku Päkkilä 2008)
Kirppisostoksia tämäkin, jostain parin vuoden takaa. En ymmärrä miksen saanut luettua aiemmin, ehkä klassikkokammoni takia. Hieno kirja, täysin maineensa veroinen.

Iris Murdoch: An Accidental Man (1971)
Kesälomalla tartuin myös yhteen hyllyssä odottaneista Murdocheista, enkä sitten meinannut malttaa laskea kirjaa käsistäni, mökkireissullakin tuli valvottua myöhään sen parissa. Ehkä tuo yllä mainittu elämäkerta jotenkin sementoi Murdochin aseman suosikkikirjailijanani (siis heti Haahtelan jälkeen, vaikka eihän näitä kahta oikeastaan voi verrata millään tavalla). Tässä kirjassa oli tutut ihmissuhdekiemurat ja kaikki muukin kohdallaan.

Ian McEwan: Mustat koirat
(Black Dogs, 1992, suom. Leevi Lehto 1994)
Ei ollut parasta McEwania tämä, mutta ihan luettava.

Colm Tóibín: Brooklyn
(Brooklyn, 2009, suom. Kaijamari Sivill 2011)
Koukuttava tarina irlantilaistyttösestä, joka lähtee Amerikkaan töihin. Toíbín kuvaa 50-lukulaisen nuoren naisen elämää kiehtovasti ja uskottavasti.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
(The Uncommon Reader, 2007, suom. Heikki Salojärvi 2008)
Taas yksi pieni helmi kirjaston "Kannattaa lukea" -hyllystä. Bennett kertoo hauskasti, millaisiin vaikeuksiin Englannin kuningashuone joutuu, kun kuningattaresta tulee lukutoukka.

Colm Tóibín: The Blackwater Lightship (1999)
Toíbínin vanhempi kirja on hieman synkempää kertomaa kolmen sukupolven naisista, joiden on pitkästä aikaa yritettävä tulla toimeen toistensa kanssa, kun perheenjäsen sairastuu. Ei silti ollenkaan ahdistava kirja, päinvastoin.

ELOKUU

Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)
Tämä sen sijaan oli ahdistava kirja, mutta hyvä kuitenkin, että tuli luettua (enpä olisi vielä viime vuonna uskonut).

Irvine Welsh: Glue (2001)
Inspiroiduin palaamaan tämän jo 10 vuotta sitten lukemani kirjan pariin, kun kulttuuriministeri nimesi sen (Liima-suomennoksen) suosikkikirjakseen. Neljän kaveruksen kasvutarina on Welsh-asteikolla vähän kesymmästä päästä, mutta ei jätkien elämästä värikkyyttä puutu. Hieno tarina kaiken kaikkiaan, ja taas sai huomata, kuinka lukuperspektiivi muuttuu ja kehittyy vanhetessa.

Petri Tamminen: Elämiä (1994)
Petri Tamminen: Miehen ikävä (1997)
Innostuin ottamaan Tammisenkin tuotannon uusintakierrokselle, kun kokoelmani täyttyi Piiloutujan maan myötä. Toistaiseksi en kuitenkaan ole päässyt näitä kahta ensimmäistä kirjaa pidemmälle. Aavistuksen vaisumpia tapauksia kuin myöhemmät kirjat, vaikkeivät toki huonoja nämäkään.

Iris Murdoch: The Sacred and Profane Love Machine (1974)
Kuten todettu, Murdoch on erikoistunut kierohkoon ihmissuhdekuvaukseen, ja tämäkin kirja on sitä itseään. Kaksoiselämää viettävän miehen kaksi elämää ajautuvat törmäyskurssille odottamattomin seurauksin. Tämän jälkeen hyllyssä on enää kaksi lukematonta Murdochia, ja puolisen tusinaa kirjaa on yhä hankkimatta. (Ei huvita vielä ajatella, miltä tuntuu sitten, kun kaikki on haalittu ja luettu.)

Kauko Röyhkä: Kreikkalainen salaatti (2011)
Kolme erilaista ihmistä matkustaa Kreikkaan, kukin omista syistään. Röyhkän uusin on hyvää viihdettä, ei sen enempää eikä vähempää.

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa
(Stille dager i Mixing Part, 2009, suom. Outi Menna 2011)
Pieni ja harmiton kirja, joka kirvoitti muutamat vaisuhkot naurut. Loe on pystynyt paljon parempaankin, mutta kyllä tämä sentään voittaa edellisen kirjan (Muleum).

Astrid Lindgren: Yksityisetsivä Kalle Blomkvist
(Mästerdetektiven Blomkvist 1946, suom. Laila Järvinen 1948)
En yhtään ihmettele, että tykkäsin näistä kirjoista lapsena, koska tykkään kovasti edelleen. Voisikin olla aika suositella näitä omalle pojalle – ja tytölle. Mestarietsiväkirjat ovat muistaakseni ainoita Lindgreneitä, jotka olen lukenut itse (Pepit ynnä muut meille luki äiti). Nyt kiinnostaisi lukea muitakin.

Kettu, Krauss, kaarat ja kirppis

Oli synkkä ja syksyinen maanantaiaamu, kävelin lasten kanssa kohti koulua. Poika pysähtyi katsomaan pimeälle sivukadulle – ihan kuin siellä olisi vilahtanut kettu. Voi olla, sanoin, lehdessäkin oli juttua cityketuista ja... Juuri silloin pensasaidasta kuului karmaisevaa rääkynää ja eteemme syöksähti kaksi eläintä. Kettu riepotteli hampaissaan jotain isohkoa karvakasaa (oliko se kissa?), joka huusi henkensä hädässä. Riehuminen jatkui hetken, kunnes saalistaja huomasi turhan lähellä seisovan yleisön ja päästi irti. Rusakoksi osoittautunut "kissa" sai jalat alleen ja pomppi tiehensä, repolainen perääntyi pensasaitaan ja lähti sitten jolkottamaan toiseen suuntaan. Unohtumaton luontoelämys keskellä kaupunkia.



Kettu ei ehtinyt kuvaan, joten tuuraajana toimi susihukka. Nämä kaverukset ovat onneksi sopuisampaa sorttia, eikä suden kyllä kannata paljon isotellakaan noilla mittasuhteilla.

Dramaattisesti alkanut viikko meni muutenkin niin vauhdikkaasti, etten ehtinyt lukea juuri mitään. Tästäkin kirjasta olen lukenut vasta ensimmäisen neljänneksen, vaikka se vetää kovasti puoleensa:



Enpä olisi tätäkään osannut kirjastosta erikseen etsiä, henkilökunta ansaitsee taas kiitokset esillepanosta. Helmikuussa lukemani Rakkauden historia on edelleen niin vahvasti muistissa, että Nicole Kraussin uusin kirja Great House (2010) siirtyi hyllystä käteeni ajatusta nopeammin. Olen tosiaan päässyt vasta sivulle 75, mutta ainakin kirjan alku oli oudon lumoava. Kirjailijan ja hänen kirjoituspöytänsä tarina vei heti mennessään, en oikein osaa edes sanoa miksi. Toiseen lukuun päästyäni petyin, kun siellä olikin jotain aivan muuta. Ehdin jo pelästyä, onko tämä sittenkin novellikokoelma tms., mutta ilmeisesti kyse on toisiinsa kietoutuvista tarinoista, tai niin ainakin toivon... Kahden virkkeen pituinen takakansiteksti ei paljon kerro, enkä viitsi lukea sisäliepeitä liiallisten paljastusten pelossa.
(Yleensäkin haluan tietää kirjoista mahdollisimman vähän ennen lukemista. Hieman hankalaa joskus, kun pitäisi kuitenkin tietää sen verran, että mielenkiinto herää.)

Tällä viikolla aikaa kului normaalikuvioiden lisäksi pojan syntymäpäivien valmisteluun ja juhlintaan. Nyt kekkerit ovat onnellisesti ohi ja uusi autorata kovassa käytössä.



Oikeista formuloista isi ei tykkää, mutta näillä ajelee ilokseen.

Eniten aikaa on kuitenkin vienyt kirpputoriprojekti.



Nyt kirppiksellä on monta laatikollista levyhyllynkumouksen jämälevyjä, pari pinoa kirjoja, jonkin verran lastenvaatteita ja kokoelma sekalaista sälää. Myynti jatkuu isänpäivään asti ja valikoima täydentyy lähes päivittäin. Levyt alkavat jo kaikki olla siellä, mutta muuten on luvassa vielä paljon lisää kamaa. Tampereen Bonuskirppis, pöytä 14, tervetuloa/-menoa!

Vaihteeksi uutuuslevy: The War on Drugs

Bob Dylan goes shoegaze? Niin joku sanoi, enkä välttämättä tyrmäisi vertausta.

The War on Drugs – Slave Ambient
(Secretly Canadian 2011)

Nuorehko amerikkalaisyhtye The War on Drugs oli mennyt minulta ohi, ennen kuin kuulin Baby Missiles -kappaleen tänä aamuna Facebookin Levyraadissa. Vastustamattomasti rullaava biisi sai minut etsimään heti lisää Spotifysta, ja sieltähän löytyi tämä elokuussa ilmestynyt albumi.

Levy on kevyt, rento, lämmin, soljuva, huumaavakin. Varmasti toimisi hienosti kesäisellä maaseudulla ajellessa, vaikken autoilusta välitäkään. Tästä "kosmisesta americanasta" tulee mieleen eräs kadonnut pikkuklassikko, Mazarinin A Tall-Tale Storyline (2001). Muutama kappale voisi olla suoraan Kurt Vilen mainiolta maaliskuiselta Smoke Ring for My Halo -levyltä, eikä ihme, sillä Vile oli aiemmin mukana bändissä.

Ekalla kuuntelulla olin ihan että jee, vuoden paras levy. Tokalla kuuntelulla aloin suunnitella, mitä ylisanoja käyttäisin tässä jutussa. Mutta sitten menin kuuntelemaan levyn vielä kolmatta kertaa melkein peräkkäin ja aloin epäillä, onko se sittenkään niin ihmeellinen. No, pitänee vain vähän hillitä tahtia, ilmeisen houkuttavaa ja koukuttavaa kuunneltavaa tämä kumminkin on.

Ei tässä muuta, halusin vain vaihteen vuoksi esitellä uudemmanpuoleisen levyn, kun tuo Gay Dad -juttukaan ei näytä herättävän kiinnostusta (höh!).

Kadonneet aarteet: Gay Dad

Joskus voi käydä niinkin, että herää keskellä yötä kokien pakottavaa tarvetta kirjoittaa vanhasta suosikkilevystä.

Gay Dad – Leisure Noise
(London 1999)

Gay Dad sai uralleen lentävän lähdön. Pari menevää singleä ja aiemmin popjournalistina toimineen nokkamiehen Cliff Jonesin rempseät lausunnot nostivat bändin brittirockin pelastajaksi jo ennen kuin albumista oli tietoakaan. Kuten usein käy, hypekupla puhkesi pian ja markkinoiden vastareaktio oli tyly. Esikoisalbumi tuomittiin pettymykseksi, ja parin vuoden päästä julkaistu seuraaja päätyi suoraan levyjen hautausmaalle.

Mutta se Leisure Noise: levy ilmestyi kesäkuussa 1999, ja ostin sen kuukautta myöhemmin hämeenlinnalaisesta divarista 65 markalla. Gay Dad oli imenyt vaikutteita eri puolilta rockhistoriaa glamista krautrockiin ja sulauttanut ne kevyen psykedeeliseksi moderniksi kitararockiksi, joka kuulosti vain bändiltä itseltään.

Tämä on yksi niistä lopulta melko harvoista levyistä, joilta muistan jokaisen biisin jo ennen kuuntelua. Haikeankaunis Dimstar, riehakas Joy!, sielukas Oh Jim, sydämeenkäyvä My Son Mystic, viipyilevä Black Ghost... Eikä taso yhtään putoa levyn jälkipuoliskolla. Kahdentoista vuoden ja lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen minun on mahdotonta muistaa tai kuvitella, miltä levy kuulostaa tuorein korvin. Ehkä joku voisi ystävällisesti kokeilla ja kertoa?

"Nineteen ninety-nine, it's the end of modern time..." Vuonna 1999 elämässäni tapahtui paljon: muutin Tampereelle, aloitin työt käännöstoimistossa, äkkiä oli varaa ostaa enemmän levyjä ja Select-lehden jokainen irtonumero. Vuoden monista hienoista levyistä päällimmäiseksi mieleeni jäi Leisure Noise. Se oli viimeinen levy, jonka kuuntelin ennen millenniumjuhliin lähtöä. Maailmanloppu ei tullut, Y2K ei tappanut, mutta jos niin olisi sittenkin käynyt, olisinpahan ainakin viime töikseni kuunnellut hyvää musiikkia. Neljä ja puoli tähteä.

-----

Yritän tässä herätellä henkiin blogin alkuaikoina käynnistämääni julkaisusarjaa minulle tärkeistä levyistä, jotka ovat painuneet unholaan. (Nimi oli aluksi Kätketyt aarteet, mutta päätin muuttaa sen, koska ei kai kukaan näitä ole tarkoituksellisesti sinne unholaan painanut, eihän?)
Sarjan aiemmat osat:

II The Wannadies
I Subaqwa ja Whipping Boy

♥ David Nicholls ♥

David Nicholls (s. 1966) on englantilainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Hänen uusin romaaninsa lienee kaikille kirjablogien lukijoille tuttu, mutta minäpä yllätän esittelemällä myös vanhemmat teokset.

Starter for Ten (2003) sijoittuu 80-luvun puoliväliin. Pääosassa on yliopisto-opintojaan aloitteleva Brian Jackson, jolla ei ole helppoa: isä on kuollut eikä tyttöystävääkään ole. Ainoat kaverit ovat kaksi kotikaupunkiin jäävää jätkää, joilta ei juuri heru tukea orastavalle akateemiselle uralle. Uudet kämppiksetkin ovat vähän epämiellyttäviä. Lukuvuoden avajaisbileissä Brian yrittää jutella kahdelle tytölle, joista toinen on outo tapaus, toinen taas saavuttamaton kaunotar. Olisiko paikka yliopiston tv-visailujoukkueessa tie kaunottaren sydämeen?

The Understudy (2005) kertoo kolmikymppisestä Stephen C. McQueenistä, joka ei millään pääse eteenpäin näyttelijän urallaan – hän tuntuu kelpaavan esittämään vain ohikulkijoita, ruumiita tai oravia. Samaan aikaan toisaalla Josh Harper niittää mainetta ja kunniaa enemmän kuin kohtuullisesti. Miesten polut kohtaavat Joshin tähdittämässä teatteriproduktiossa, johon Stephen on päässyt varamieheksi. Ainoa ongelma on, että Josh ei koskaan ole sairaana tai muutenkaan estynyt, joten Stephen ei saa suurta tilaisuuttaan. Vai saako sittenkin?

One Day (2009), suomeksi Sinä päivänä (2011), on tosiaan käsitelty jo niin monessa paikassa, että jätän sen juonen referoimatta tilan säästämiseksi. Toteanpahan vain, että Dexterin ja Emman tarina viihdytti ja kosketti minuakin kovasti. Kirpeää lisämakua lukemiseen tuli siitä, että kaikista vuoden päivistä Nicholls on sattunut valitsemaan juuri heinäkuun viidennentoista, joka on elämäni synkimmän tapahtuman vuosipäivä. Jos minulta kysytään, kirja on kaikki kehunsa ansainnut.

Mutta tämän kirjoituksen pointin piti olla se, että kaksi aiempaa kirjaa eivät mielestäni yhtään kalpene kolmannen rinnalla. One Day -fanien kannattaa siis ehdottomasti tutustua niihinkin, harvinaisen hauskaa ja luontevaa luettavaa kaikki. Nicholls on yksi monista Nick Hornbyyn verratuista brittikirjailijoista, mutta tässä tapauksessa ei ole yhtään liioiteltua sanoa, että Hornbylle on vihdoin löytynyt todellinen haastaja. Ties mihin Nicholls vielä yltääkään, jos jatkaa samaan malliin. Seuraavaa kirjaa odotellessa...

Kirjat ovat suht kevyttä luettavaa englanniksikin (ja anglofiilien kannattaa toki lukea ne alkukielisinä), mutta The Understudy on kai ilmestymässä suomeksi ensi vuonna, ja uskoisin Starter for Tenin saavan saman käsittelyn jossain vaiheessa. Viimeksi mainitusta on tehty myös elokuva, kuten One Daystakin ihan hiljattain, mutta molemmissa tapauksissa kannattanee lukea kirja ensin.

-----

P.S. En viitsi (vielä) tehdä yhdettätoista Joel Haahtela -aiheista postausta, joten kerron vain tässä samalla, että Aamulehden eilisen kulttuuriliitteen mukaan Haahtelan seuraavan kirjan nimi on Traumbach. En tiedä mihin tuo viittaa, mutta kirjaimellinen merkitys on kaiketi "unipuro". Jännää! Kirjan pitäisi siis ilmestyä tammikuussa, enkä oikeastaan haluaisi kuulla siitä etukäteen enää muuta kuin tarkan julkaisupäivän, että tiedän sitten mennä kolkuttelemaan kirjakaupan ovelle.

Top 3

Divarikirjoista löytyneet töherrykset:
1. "Ei kannata tuhlata lukuaikaa tällaiseen höpö-löpötekstiin!" (Nick Hornby: Uskollinen äänentoisto)
2. "'Työnteko on juopottelevien luokkien kirous' – Oscar Wilde" (Roddy Doyle: The Barrytown Trilogy)
3. "maitoa, leipää, suikale lihaa, sipuli, kermaa, kalaa, yllätyksiä" (Irvine Welsh: Ecstasy [tätä ei sentään ollut töherretty itse kirjaan, vaan kantta oli käytetty kirjoitusalustana])

Nick Hornbyn romaanit:
1. High Fidelity
2. About a Boy
3. Juliet, Naked

Skeitti-idolit:
1. Natas Kaupas
2. Matt Hensley
3. Pat Duffy

Suosikkibändit 18-vuotiaana:
1. Pixies
2. Nirvana
3. Bad Religion


Tuoreet kirjailijatuttavuudet:
1. David Nicholls
2. Colm Tóibín
3. Tim Thornton

Nössömieslaulajat:
1. Dean Wareham (Galaxie 500)
2. Alasdair MacLean (The Clientele)
3. Bobby Wratten (The Field Mice)

Kirjailijat joilta olen lukenut yli 10 kirjaa:
1. Iris Murdoch
2. John Irving
3. Nick Hornby



Viimeaikaiset ostokset:
1. Hot Wheels Elimination 4-2-1 -autorata (tosi addiktoiva)
2. Villin Pohjolan kolmoskausi (6 dvd:tä, 23 jaksoa, vasta 3 katsottu)
3. Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä – Parempaa elämää (taattua laatua)

Työtahdin ylläpitäjät:
1. Black Flag
2. Minor Threat
3. vanha Idlewild

Pitkään vältellyt, vihdoin luetut kirjat:
1. Riikka Pulkkinen: Raja (loistava)
2. Richard Yates: Revolutionary Road (hieno)
3. Sofi Oksanen: Puhdistus (ihan hyvä, mutta en edelleenkään ymmärrä suosiota)