Haloo Helsinki - ja Tampere

Sitten kun huvittaisi päivittää blogia useammin, elämä järjestääkin kaikenlaista muuta tekemistä ja ajattelemista (mikä on toki ihan hyvä asia). Nyt kuitenkin pikainen nosto.

Tästä piti tulla menovinkki helsinkiläisille, mutta huomasin juuri, että sama show on luvassa Tampereellakin (ja vielä ilmaiseksi!):
Jeffrey Lewis & The Junkyard esiintyy Telakalla ma 13.9. ja Bar Loosessa ti 14.9.



Jeffrey Lewis (s. 1975) on amerikkalainen laulaja-lauluntekijä ja sarjakuvataiteilija. Hänen sanotaan edustavan anti-folk-genreä, joka Wikipedian mukaan on "amerikkalaisesta folkista ja punk rockista ammentava urbaanin folk-musiikin tyylilaji, joka sai alkunsa New Yorkissa 1980-luvun puolivälissä".

Anti-folkista en tiedä sen enempää, mutta ainakin Lewisin musiikki kuulostaa mukavan kotoisalta. Ei mitään hifistelyä, vaan kitara rämisee ja laulu on vähän sinne päin, usein suorastaan puhelaulua. Tarinat ovat kiintoisia, ja toisinaan meno yltyy jopa psykedeeliseksi. Kyllä niitä punk-elementtejäkin on havaittavissa, varsinkin asenteessa. Ja onhan Jeffrey myös coveroinut kokonaisen albumillisen Crass-yhtyeen kappaleita (12 Crass Songs, 2007).

Lewisin albumeista suosikkini taitaa olla The Last Time I Did Acid I Went Insane and Other Favorites (2001), jota ei tietenkään ole Spotifyssa. Junkyard-kokoonpanolla tehty, kantritunnelmiakin viljelevä 'Em Are I -levy (2009) kyllä löytyy, ja sen kolmosbiisi If Life Exists (?) sisältää yhden suosikkisitaateistani:

It's all easier said than done
and it's not even easy to say.

Tuo muuten pätee aika moneen asiaan. Voisi kuvitella, että Jeffreyn musiikki kuulostaa kivalta livenäkin.

Lewisin sarjakuvia en ole nähnyt muutamaa sivua enempää, mutta kiinnostavilta vaikuttavat nekin. Hänen tyylinsä on varsin runsas, joten jutut vaativat keskittymistä, mutta ainakin lyhyessä mitassa ne näyttävät toimivan hyvin. Kuten nyt tämäkin festivaaliaiheinen sivu parin vuoden takaa.

P.S. Euroopan-kiertueen majoitusjärjestelyt lienevät jo kunnossa, mutta ensi kuun Amerikan-keikkoja varten Jeffreyn keikkakalenterissa oli tällainen hellyttävä pyyntö:
If anybody has a place for the Jeff Lewis Band to sleep on any of the below nights please email JeffLewisBand@gmail.com - thank you!!

Sick Boy

Ei enää kovin sairas: kevyt syysflunssa on pian selätetty. Yöunet ovat kuitenkin jääneet niin vähiin, että tarvitaan tehokkaita troppeja.

Skottikirjailija Irvine Welsh on varmasti joidenkin mielestä sairas mies, toisten silmissä vain sairaan hauska. Kemikaalisukupolven hovirunoilijaksikin tituleerattu Welsh on tehnyt tulosta tappavaan tahtiin siitä lähtien, kun Trainspotting nosti miehen pinnalle 90-luvun puolivälissä. Seitsemän romaania ja neljä novellikokoelmaa käsittävän tuotannon tuorein osa on viimevuotinen Reheated Cabbage. Kokoelman kahdeksasta tarinasta seitsemän on julkaistu aiemminkin, mutta sen verran hämärissä yhteyksissä, että olin tätä ennen lukenut niistä vain yhden.



Irvinellä on melkoisen kiero mielikuvitus, ja jutut pursuavat odottamattomia juonenkäänteitä. Välillä aiheet voivat olla synkkiäkin, mutta sysimusta huumori takaa viihdyttävyyden. Uusimmassa teoksessa seikkailevat henkilöt ovat tuttuun tapaan varsin värikästä väkeä. Kaikkein parhaimmillaan Welsh on kuvatessaan inhottavia öykkäreitä - homofobisia sovinistisikoja, jotka yrittävät ratkaista ongelmansa väkivallalla. Tällaisiin tyyppeihin ei totisesti haluaisi törmätä pimeällä kadulla, eikä edes valoisalla, mutta turvallisesti kirjan sivuilla tarkasteltuna hahmot ovat kerrassaan hulvattomia. Tällä kertaa kuulemme esimerkiksi, mitä Trainspottingista tutun Begbien mielessä liikkuu, kun äidin joulupäivälliselle ilmestyy siskon uusi mies.



Welshin kerronnan viehätystä lisää hahmojen paksu skottiaksentti. Kymmenen vuotta sitten näin The Acid House -kirjaan perustuvan elokuvan teatterissa. Yleisö reagoi tekstittämättömän leffan ensimmäisiin repliikkeihin epäuskoisella naurulla; eihän siitä mongerruksesta meinannut ymmärtää yhtikäs mitään. Painettuna kieli on kuitenkin helppotajuisempaa. Kummallisiin vokaaliyhdistelmiin ja muihin väännöksiin tottuminen vie toki hetken, mutta oudommankin näköisten sanojen merkitys selviää ennen pitkää asiayhteydestä. Esimerkiksi jalkapallo on fitba ja lapsi bairn (lieneekö meren yli tihkunut skandinaavisia vaikutteita). Welshin kirjojen vakiosuomentaja Sauli Santikko joutuu tosissaan huhkimaan leipänsä eteen. Santikko tekee eittämättä arvokasta työtä, vaikka stadilaisittain bamlaavat tyypit eivät tietenkään voi tehdä ihan samanlaista vaikutusta kuin aito asia. Ken whut ah'm sayin, likes?

Kuulkaapas Interpolia

Huomasin Laurin erinomaisesta blogista, tai oikeastaan blogin sivupalkin Twitter-ikkunasta (tunnustus: en ole ikinä käynyt Twitterissä), että Interpolin ensi viikolla julkaistava neloslevy on nyt kuultavissa.

Turn On the Bright Lights oli minun asteikollani viiden tähden levy, Antics neljän ja Our Love to Admire kolmen. Nimetön uutukainen ei missään nimessä ole kahden tähden levy, mutta ensikuuntelu jätti ristiriitaisen vaikutelman. Kansikuvasta huolimatta yhtye ei ole räjäyttänyt itseään kappaleiksi, vaan liikkuu entisenlaisissa maisemissa. Albumin alku vaikutti tylsähköltä, keskivaiheilla olevat jo tutut kappaleet hyviltä, loppu sekalaiselta. Aika näyttää kuinka pitkälle bändin suoritus riittää, mutta veikkaisin tämän osoittautuvan Interpolin kolmanneksi parhaaksi levyksi.

Mitä mieltä sinun mielipiteesi on Interpolin nykykunnosta?

Muita hyviä kemikaaleja

Blogin punainen lanka on solmussa ja solmu hukassa.
Mitä kirjoitan, kenelle ja miksi?

Jos tämä olisi aktiivinen musiikkiblogi, olisin ehkä kirjoittanut The Chemical Brothersin tuoreimmasta levystä ja siitä, kuinka levy palautti uskoni ja mielenkiintoni veljeksiin ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella, vaikka hienoin kappale Escape Velocity kuulostaakin hetkittäin erehdyttävän paljon Underworldin kuudentoista vuoden takaiselta Rez-klassikolta. Lopuksi olisin maininnut, että paras Further-niminen levy on kuitenkin edelleen Genevan debyyttialbumi vuodelta 1997, ja tarjonnut lukijoille Spotify-linkit molempiin edellä mainittuihin albumeihin.

Jos tämä olisi henkevä kirjablogi, olisin kenties puinut Petri Tammisen uusinta matkaa miehisyytensä ytimeen ja kertonut Tammisen kohtaamisesta kirjakaupassa. Olisin paljastanut, että vaikka olin etukäteen suunnitellut kiittäväni Tammista hänen aiemmista kirjoistaan, tapaaminen hujahtikin ohi hieman vaatimattomammin repliikein.


Tamminen: "Hei."
Minä: "Hei." [Ojennan kirjan Tammiselle.] "Pekalle, kiitos."
Tamminen: "Pekalle?"
Minä: "Joo."
Tamminen [signeeraa kirjan ja ojentaa sen takaisin minulle]: "Ole hyvä."
Minä: "Kiitos."
Lopuksi olisin maininnut, että toisaalta ihan hyvä näin, koska Tamminen on valitellut kehujen vastaanottamisen vaikeutta.

Tämä ei ole aktiivinen musiikkiblogi eikä henkevä kirjablogi, mutta tämä saattaa olla ainoa blogi, jossa The Chemical Brothers ja Petri Tamminen mainitaan samassa virkkeessä. Onhan sekin sentään jotain?

Flow

Flow-tilassa ihminen uppoutuu tekemiseensä niin, että hän on yhtä tekemisen kanssa. Ulkomaailma menettää merkityksensä ja tekemisestä syntyy ikään kuin virta, jonka vietäväksi tekijä antautuu.

Itse pääsen lähimmäksi tuota tilaa lukiessani hyvää kirjaa tai poimiessani marjoja.



Just let it flow.

(Luuliko joku, että tämä juttu käsittelisi sitä yhtä festivaalia? ;)

R.I.P. Harvey Pekar

No nyt se tässäkin blogissa usein mainittu sarjakuvakäsikirjoittaja Harvey Pekar on sitten kuollut. :(
Levätköön rauhassa.

Kesä

Tänään alkaa loma. Veikkaisinpa siis, että täällä blogissa on aika hiljaista juhannukseen asti. Nauttikaamme kesästä!