Eilinen jäi kaivelemaan sen verran, että päätin sittenkin jatkaa aiheesta vielä. (Vahingosta viisastuneena olen tällä kertaa huolehtinut varmuuskopioinnista.)
Luin siis viime vuonna 77 kirjaa, joista
– 50 oli miesten kirjoittamia, 27 naisten
– 29 oli englanniksi kirjoitettuja
– 24 oli suomeksi kirjoitettuja
– 11 oli englannista suomennettuja
– 4 oli ruotsista suomennettuja
– 4 oli japanista (englannin kautta) suomennettuja
– 2 oli norjasta suomennettuja
– 1 oli espanjasta suomennettu
– 1 oli puolasta suomennettu
– 1 oli japanista englanninnettu.
Sukupuolijakaumassa tapahtui yllättävä käänne, viime vuonna lukemat olivat 45–41 naisten hyväksi. Kielten osalta näyttää edelleen aika yksipuoliselta. Englannista suomennettuja kirjoja tuli kyllä luettua selvästi viimevuotista vähemmän, mutta vastaavasti luin sitten enemmän englanniksi.
Lukuvuosi oli hieno, mutta joukkoon mahtui muutama lievä pettymyskin. Esimerkiksi norjalaiskaksikkoon Kirottu ajan katoava virta ja Etten palaisi tuhkaksi en ihastunut yhtä paljon kuin monet muut, vaikka molemmista kirjoista pidinkin. Julian Barnesin The Sense of an Ending jäi keväällä mieleen ihan hyvänä lukukokemuksena, mutta syksyllä "kaikki" rakastuivat niin palavasti suomennokseen (Kuin jokin päättyisi), että tuli pieni jälkipettymys, ikään kuin minulta olisi mennyt jotain ohi.
Useita kirjoja jätin myös kesken, keskeyttämiskynnys on madaltunut viime vuosina. Täytyy tunnustaa, että kesken jäivät jopa Kawabatan Lumen maa ja Gallayn Tyrskyt. Kirjat eivät vain jotenkin sopineet senhetkiseen mielentilaan, vaikka aistinkin niiden potentiaalisen hienouden. Uskon kuitenkin, että palaan niihin vielä joskus.
Mutta ne hienot elämykset – niitä totisesti riitti! Löysin monta uutta suosikkikirjailijaa, jotka kaikki sattuivat olemaan jo useita kirjoja julkaisseita ulkomaisia miehiä (mikä osaltaan selittääkin miesten ylivoimaa).
Heti tammikuussa iski Michael Cunningham. The Hours ja By Nightfall olivat molemmat niin totaalisen hurmaavia, että ihan ihmettelen, miten pystyin olemaan lukematta noita muita kirjoja heti kun sain ne käsiini. Ehkä pelkään lumouksen särkyvän, olen kuullut muista kirjoista myös vähemmän mairittelevia arvioita. Oli miten oli, seuraava Cunninghamini tulee todennäköisesti olemaan Koti maailman laidalla.
Cunninghamin tavoin myös Haruki Murakamin nimi oli pomppinut esiin sieltä sun täältä jo vuosikausia, ennen kuin vihdoin pääsin asiaan. Kafka rannalla tempaisi heti mukaansa ja jaksoi kantaa koko matkan, läpi kummallistenkin juonenkäänteiden. Norwegian Wood olikin sitten astetta normaalimpi tarina, jos tällaista täydellistä surumielistä rakkaustarinaa nyt voi normaaliksi sanoa. Ah! Suuri lammasseikkailu tuntui selvästi heikommalta, mutta Sputnik-rakastettuni palautti asiat oikeille urille. Noista englanninkielisistä olen lukenut vasta juoksukirjan, joten luettavaa riittää, ja moni kirja odottaa vielä kaupan hyllyllä.
Kazuo Ishiguro joutui odottamaan vuoroaan vielä edellä mainittujakin pidempään, enkä millään ymmärrä miksi. Haikean huikea Ole luonani aina vei sydämen, ja Me orvot ylsi melkein samaan. Menneen maailman maalari jäi vähän etäisemmäksi, mutta jaksoi kuitenkin kevyesti kiinnostaa, toisin kuin esikoisromaani Silmissä siintävät vuoret, joka viuhui jotenkin ohi. Onneksi sokerina pohjalla odotti Pitkän päivän ilta, joka täytti suurimmatkin odotukset (hovimestari Stevensiä ei voi olla rakastamatta!). En ole ihan varma, olenko nähnyt sen elokuvana joskus, mutta nyt ainakin haluaisin nähdä. Ishigurolta on lukematta vielä novellikokoelma Yösoittoja ja jostain syystä suomentamatta jäänyt The Unconsoled, mutta ensi vuonna tähän aikaan tuskin enää on.
Syksyllä iski sitten hurahdusten hurahdus, Tom Perrotta. Perrottan kirjat eivät ehkä sinänsä ole mitään mestariteoksia, mutta jokin niissä viehättää niin tavattoman paljon, että tulin hotkaisseeksi koko tuotannon parissa kuukaudessa. Kuten olen aiemminkin todennut, tästä kuulette vielä.
Yllä olevien kuvien kirjat olen siis kaikki ostanut tänä vuonna, huh. Kotimaasta ei sentään löytynyt vastaavia menoeriä, vaan päällimmäisiksi nousivat vanhat suosikit ja pari esikoiskirjailijaa.
Tai no, Carpelania en kyllä voi vielä sanoa kovin vanhaksi suosikikseni, kun aloin lukea hänen tuotantoaan vasta postuumisti, mutta Lehtiä syksyn arkistosta oli joka tapauksessa alkuvuoden helmiä. Samaa voi todeta Bargumin Syyspurjehduksesta, joka unohtui kuvasta. Keväällä ihastuin Hautalan Kansalliskirjaan, elokuussa kävin kirjakaupassa kuuntelemassa Köngästä ja Tammista. Dora, Dora oli vaikuttava, Rikosromaani aika hauska. Itkosen suurteos Hetken hohtava valo oli puolestaan paluu huipulle kahden aavistuksen heikommalta tuntuneen romaanin jälkeen. Esikoisista jäivät parhaina mieleen Satu Grönroosin Lumen syli ja Karoliina Timosen Aika mennyt palaa.
Ulkomaisetkaan vanhat suosikit eivät pettäneet. Hornbyn ja Irvingin kirjoista on pienimuotoista keskustelua eilisissä kommenteissa, Welshin pläjäyksestä innostuin keväällä kirjoittamaan ihan kunnon jutunkin.
Yksittäisistä huippukohdista on mainittava Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä. Teinipoikien jännittävästä kesästä maagisesti kertova romaani oli paras kesällä lukemani kirja ja sai minut tekemään jotain ennenkuulumatonta: ostin kaksi ruotsinkielistä kirjaa! Oli ihan pakko ostaa, kun parilla eurolla irtosivat. Ruosteisesta ruotsistani huolimatta ajattelin jopa yrittää joskus lukea tuon Kim Novakin sisarromaanin(?) och Piccadilly Circus ligger inte i Kumla, kun sitä ei kerran ole suomennettu. Nesser alkoi muutenkin kiinnostaa niin paljon, että voisin kuvitella jopa kokeilevani jotain hänen dekkariaan (joka tulisi kai olemaan ensimmäinen dekkarini vuosikymmeneen).
Syksyn iloisin yllätys oli Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa, joka osoittautui kerrassaan ihanaksi kirjaksi. Pari alkukielistä Austeria ehtiä muhia hyllyssäni vuosia herättämättä suurempia mielihaluja, mutta onneksi uskoin, kun joku kehui Brooklynia. Voin itsekin suositella sitä kenelle tahansa. Pian tuon luettuani löysin komean kovakantisen Invisiblen, joka saanee kunnian olla seuraava Austerini.
Yksi kirjavuoden hyvistä jutuista oli runous. Aiemmista runonlukuyrityksistäni ehti kulua jo vuosia, eivätkä ne kantaneet kovin pitkälle, mutta nyt sain luettua peräti kolme runokokoelmaa kannesta kanteen. Rekola ei tällä kokoelmalla oikein vakuuttanut, mutta Szymborska vakuutti osittain ja Villa täysin. Toistaiseksi suosikkirunoilijoitani ovat siis vanhat naiset, ja aion jatkaa harjoituksia myös vuonna 2013.
No niin, eihän tässä tällä kertaa niin kauan mennytkään. :) Blogivuosi alkaa olla paketissa. Vähän vaisuksi jäi, mutta olen tyytyväinen, että sain alkuvuodesta aikaiseksi kaksi pitkään suunnittelemaani kirjailijaesittelyä (Heidi Köngäs ja Iris Murdoch). Myös TBR100-projekti oli hauska, ja olen jopa saanut luettua listalta jotain (tähän mennessä 13 kirjaa).
Kiitos kaikille kärsivällisille lukijoille, nähdään ensi vuonna!
maanantai 31. joulukuuta 2012
Lukuvuoden koston paluu
Tunnisteet:
haruki murakami,
håkan nesser,
kazuo ishiguro,
kirjat,
michael cunningham,
paul auster,
tilastonikkarointi
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
OOh, ihana, kun jatkoit ongelmista huolimatta, sillä tästä tuli oikein massiivinen ja hyvä postaus. :)
VastaaPoistaHyvää uutta vuotta ja parhaita kirjoja sinulle toivotan!
Kiitos Hanna, toivotan sinulle samaa! Postauksesta tuli tosiaan ihan riittävän massiivinen kaksiosaisenakin. :)
PoistaAh! Ishiguro, Murakami, Nesser, Itkosen uusin ja Kansalliskirja! Minäkään en päätä pahkaa ihastunut Tyrskyihin. Se on taitavasti kirjoitettu, mutta ei koskettanut minua sillä tunnetasolla kuin oletin. Norjalaiset taas - no, niihin rakastuin.
VastaaPoistaIhanaa alkanutta vuotta, Pekka!
Kiitos Katja, ja samoin! En oikein tiedä mikä noissa norjalaisissa mätti – molempia luin mielelläni, mutta syvempi tunnejälki jäi muodostumatta. Mutta nuo kaikki luettelemasi tosiaan... Ah! ♥
PoistaHieno vuosikatsaus! Murakamin löytäminen on minunkin kirjavuoteni huippuhetkiä. Cunningham taas puolestaan on vanha suosikki. Koti maailman laidalla jäi hänen kirjoistaan minulle aika etäiseksi, mutta Samaa sukua -kirjasta pidin aikoinaan kovasti: se on ehkä vähän erilainen Cunningham, mutta minä pidin paljon sen lukuromaanimiasuudesta. Pitäisikin lukea se uudestaan.
VastaaPoistaOlen muuten käynyt vuoden aikana lukemassa Murdoch-postauksesi useampaan kertaan. Se on niin inspiroiva!
Kiitos Liisa! Tosi kiva kuulla, että Murdoch-postauksesta on ollut iloa! Ehkä pitäisikin päivitellä sinne jälkikäteen niitä kirjoja, joita en ollut vielä lukenut jutun julkaisuhetkellä. :) Joku satunnainen googlaajakin sinne näyttää silloin tällöin eksyneen.
PoistaMurakami taisi tänä, ei kun anteeksi, viime vuonna saada monia uusia ystäviä. Kiitos myös Cunningham-vinkeistä!
Uu, paljon sellaisia, joihin olen suunnitellut tarttuvani: Syyspurjehdys, Cunningham noin yleensä, Pitkän päivän ilta (hyllyssäni nyt noin viidettä vuotta...), Kansalliskirja. Szymborskalta olen lukenut muutaman runon. Aion tahkota läpi jonkin hänen kokoelmistaan, jotta saan paremman kuvan.
VastaaPoistaThe Sense of an Ending oli minustakin hyvä, mutta ei mitenkään mittamattoman upea. Vähän samat fiilikset siis kuin sinulla, tuntui että jotain jäi tajuamatta. Etten palaisi tuhkaksi on vielä lukematta. Se kansi vaan on niin uskomattoman luontaantyöntävä omaan silmääni, ettei mitään rajaa. :D Tällaiset perustelut taas.
Kiitos tästäkin kommentista, Maukka! Pitkän päivän iltaan kannattaa sukeltaa ensi tilassa. Ajatus ympäri maaseutua ajelevasta, vanhojen muistojensa kanssa jahkaavasta hovimestarista ei ehkä kuulosta houkuttelevimmalta mahdolliselta, mutta Stevens voitti ainakin minut puolelleen hyvin nopeasti. Ikimuistoinen hahmo! Samoin muihin mainitsemiisi tarttumista suosittelen tietysti mitä lämpimimmin. Szymborska on parhaimmillaan loistava, mutta osassa hänen runoistaan on liikaa viittauksia, joita en sivistymättömyyttäni tajua.
PoistaKiitos fiilisten jakamisesta – ehkä Barnesin kirjan suomentaja on lisännyt tekstiin jonkin salaisen ainesosan... Hih, tiedän tuonkin tunteen, lukematta jättämisen syyt voivat olla moninaiset.
Jos se saliainen ainesosa olisi vaikka meidän äidinkieli...
PoistaHeh. En tiedä, olen kyllä usein saanut revittyä suuria tunteita englanninkielisistäkin kirjoista. Mutta ehkä luen tuon vielä joskus suomeksi.
PoistaOlipa kiva postaus kerta kaikkiaan! Ihailen jotenkin tapaasi löytää ja ottaa haltuusi uusia kirjoja ja kirjailijoita. Se on jotakin sellaista, jota haluaisin itselleni, mutta jota ei minulla ole. :) Tai siis luen muutamastakin eri syystä aika eri tavalla tai eri painotuksilla, ja sitten ihan oma luonteeni on sellainen, etten malttaisi keskittyä kerralla yhteen kirjailijaan, vaikka tämä olisi kuinka hyvä ja mieleinen.
VastaaPoistaMutta hei, olen purnannut näistä vajavuuksistani aiemminkin täällä, joten lopetan. Mutta "kirjallinen elämäsi" vain kuulostaa kauhean kiehtovalta!
Minä ihastuin tosi kovasti Gaute Heivollin Tuhka-kirjaan, mutta Petterson on minulle vielä tuntematon. Toivo elää sinun kokemuksestasi huolimatta. Haluan ihastua häneenkin!
Kuin jokin päättyisi on minulla nyt kesken ja pidän ainakin alkupuoliskosta ihan tosi paljon. Sori. :)
On ihanaa, että nuo Cunninghamin mestariteokset hurmasivat sinutkin. Minustahan Säkenöivät päivät oli aika heikko, mutta toivon, että Samaa maata olisi taas huippu, kunhan sen joskus luen.
Murakamilta yritän tänä vuonna lukea Norwegian Woodin, ne muut eivät kiinnosta väitetyssä surrealistisuudessaan. Ishiguroltakin haluaisin lukea vihdoin enemmän kuin yhden novellin. Etenkin tuon Pitkän päivän illan!
Perrotta on pantu korvan taakse! Ja kiinnostuin Kim Novakin sisarteoksestakin (?), vaikka en tuohon Novakiin ihastunut yhtä paljon kuin sinä (en ole vielä saanut blogattua siitä, vaikka minäkin luin kirjan kesällä).
Austeriinkin haluaisin tutustua jo paremmin. Brooklynia monet kehuvat ja se onkin hyllyssäni. Mutta niin olisi Talvipäiväkirjakin, joka kuulostaa viehättävältä.
Täytyy yrittää tehdä yhteneveto omastakin kirjavuodesta pian. Ja haasteista.
Kiitos Karoliina, sinulla on aina niin kivoja kommentteja! Mukava kuulla, että kirjallinen elämäni kiehtoo sinua (hienosti sanottu, ja sanoisin itse samaa omastasi), ja hauskaa ettet pidä minua täysin hulluna monomaanikkona. :) Joskus en kyllä pysty hillitsemään itseäni ollenkaan, mutta yllättävän moni Cunningham, Ishiguro ja varsinkin Murakamikin on tosiaan vielä korkkaamatta. (Sitä paitsi minulla on tälläkin hetkellä hyllyssä kaksi kokonaan lukematonta Murdochia ja peräti neljä sellaista, jotka olen lukenut vain toisella kielellä! Mieti sitä! :D)
PoistaHeivoll, Petterson ja Barnes olivat siis kaikki hyviä kirjoja, jotka ehkä kohdallani kärsivät ylisuurista tai jotenkin vähän vääränlaisista odotuksista. Barnesin tapauksessa "odotukset" tosin syntyivät vasta jälkikäteen, hih. Mutta kuten sanottu, kyllä noita kirjoja joka tapauksessa uskaltaa suositella. Aion ehdottomasti lukea Pettersonilta myös Hevosvarkaat joskus, kun se tuolla hyllyssä odottelee. (Ja siitähän olen kuullut vielä enemmän kehuja kuin Kirotusta, mutta yritän kuitenkin lukea sitten avoimin mielin.)
Ai, sinä se olitkin, joka varoitteli Säkenöivistä päivistä. Jostain syystä minua tosiaan houkuttelee eniten Koti maailman laidalla, ehkä ihan ulkomuodollisista syistä, ja muistaakseni joku mainitsi juuri sen kirjan erityisen tärkeäksi itselleen.
Voi kuule, arvaa kuinka tekisi mieli harhauttaa sinut jotenkin lukemaan Kafka rannalla. ;) Mielestäni siitä on kuitenkin surrealismi enimmäkseen kaukana, parhaiten mieleen jäi se osuus jossa yksi poika asui kirjastossa. Mutta hyvä jos luet edes Norwegian Woodin, se on todellakin jo enemmän kuin paljon se! Ja Pitkän päivän ilta, voi hemmetti sentään! ♥
Vähän noloa heilutella jatkuvasti Perrotta-porkkanaa kertomatta tarkemmin, mistä on kyse. Toivottavasti kuitenkin joskus pian! Ja toivon tosiaankin myös, että uskallan tarttua tuohon ruotsinkieliseen, ensimmäinen sivu ei vaikuttanut ainakaan ihan käsittämättömältä. :)
En tiedä, kuinka järkevää lopulta oli lukea Sattumuksia Brooklynissa ensimmäisenä Austerina. Pahoin pelkään, että muut eivät voi yltää sen tasolle, mutta toivottavasti olen väärässä!
Jään odottelemaan yhteenvetojasi. Tai yksi niistä näytti jo ilmestyneenkin, yritän ehtiä katsastamaan sen tässä iltatouhujen lomassa. :)