torstai 16. helmikuuta 2012

Kirja palaa kotiin

Meinasin juhlavasti julistaa tuon kirjailijaesittelyn sadanneksi blogijutukseni, mutta sitten huomasin, että yksi niistä sadasta olikin jäänyt julkaisematta. Tällaisen luonnoksen olin tallentanut 11.5.2010 klo 23.18:

Ostin hiljattain huuto.netistä kolme kirjaa. Myyjä, helsinkiläisen antikvariaatin edustaja, tiesi kertoa edellisen omistajan olleen tamperelainen nainen, joka oli ostanut kirjat 60-luvulla Englannista. Sen jälkeen kirjat olivat majailleet vuosikymmeniä Tampereella, ennen kuin nainen myi ne Helsinkiin, ja nyt ne siis palasivat taas Tampereelle. Myyjä totesi, että kirjoilla on usein tapana palata kotikaupunkiinsa. Minusta tuo ajatus tuntuu äärimmäisen kiehtovalta.



Tämän kirjan etulehdellä lukee naisen nimi (sama sukunimi kuin tasavallan presidentin puolisolla), päiväys (22.12.62) ja englantilainen paikannimi (josta ei oikein saa selvää).

Siihen se juttu loppui, enkä tiennyt miten olisin sitä jatkanut. Nyt halusin kuitenkin julkaista sen, ennen kuin presidentti vaihtuu.

Kirjojen kulkutiet kiinnostavat minua suuresti – sääli etteivät divarista ostetut kirjat yleensä pukahda historiastaan. Se on jo hyvin, jos entisen omistajan nimi on tallella. Monet eivät nykyään taida nimikoida kirjojaan, tai mikä pahinta, leikkaavat nimen pois tai sotkevat sen tunnistamattomaksi kirjasta luopuessaan. Enpä itsekään ole tohtinut raapustaa nimeäni oman hyllyni aarteisiin. Silloin tällöin vähän houkuttaisi, mutta se tuntuu jotenkin vaikealta. Ehkä jos olisi jokin tyylikäs exlibris, jonka voisi kiinnittää hellävaraisesti... Onko teillä tapana nimikoida kirjanne? Jos on, miten?

P.S. Tampereen kirjahamsterit huomio! Tammelan puistokadun Fidalla oli tänään hämmentävän hyvä valikoima halpoja kirjoja: Haahtelaa (kovakantinen Vastavalo), Köngästä, Hustvedtia, Shieldsiä, McEwania (kovakantinen Lauantai siinä 50 sentin laarissa) ja ties mitä. Itse ostin vain yhden Jukka Pakkasen novellikokoelman, mutta olisi tehnyt mieli pelastaa nuo kaikki.

18 kommenttia:

  1. Piti kommentoimani jotain itse postaukseen, mutta kun pääsin peeässään asti, menivät pasmat totaalisen sekaisin. Kiitos erinomaisesta vinkistä, otan heti huomenna suunnan kohti Tammelan Puistokatua! :) Haluan ehdottomasti hyllyyni ainakin tuon kovakantisen Vastavalon ja nuo muutkin kiinnostavat kovasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enpäs ole hoksannut, että vaikutat samassa kaupungissa, hauskaa! Kerro sitten, löysitkö tuolta jotain herkkuja. Jos joku muu on ehtinyt napata Vastavalon, sellainen saattaa löytyä myös Lukulaarista, ainakin viime lauantaina vielä oli. :)

      Poista
    2. Jep, tässähän ollaan melkein naapureita. :D En ole tainnut pahemmin omassa blogissani tätä tamperelaisuuttani huudella, joten etpä sitä oikeastaan mistään olisi voinut tietääkään. :)

      Mutta asiasta toiseen: ISO KIITOS vinkistä, tämä kirjahamsteri kävi kotiuttamassa Fidasta kassillisen kirjoja! Ja arvaa mitä, Vastavalo oli vielä siellä, hyllyssä somasti juuri minua odottamassa! <3 Shieldsin, McEwanin ja Hustvedtin oli joku muu ehtinyt bongata ennen minua (tai sitten en Haahtela-huumaltani pystynyt näkemään kunnolla :), mutta Vastavalon lisäksi ostin Köngäksen Hyväntekijän, Ishiguron Ole luonani aina ja uudenveroisen John Berendtin Keskiyön hyvän ja pahan puutarhassa, jota olen himoinnut hyllyyni jo pienen iäisyyden. Lisäksi ostin 50 sentin laarista pari Nicci Frenchin jännäriä kesälomalukemiseksi (lomaan kun on enää 14 viikkoa, huoh).

      Kotimatkalla piipahdin myös kulman taakse Bonuskirppikselle, tosin sieltä en juurikaan koskaan löydä mitään. Ostin vain Laila Hietamiehen erään teoksen, jonka kotiuduttuani löysin myös omasta hyllystäni, eli sieltä tein vain yhden (turhan) ostoksen. Bonuskirppiksellä on törkeät hinnat, yhdelläkin pöydällä pyydettiin huonokuntoisista kustantajan arvostelukappaleniteistä (!!) 6-8 e/kpl. :D

      Poista
    3. Ole hyvä vaan, hienoa että sait Vastavalon ja muutakin! Tuon Ishiguron olisin itsekin ostanut, ellen olisi sattunut löytämään sitä Pelastusarmeijan kirppikseltä viikko sitten. :)

      Minä olen kyllä löytänyt Bonukselta kaikenlaista, mutta sehän on ihan tuurista kiinni. Tulee käytyä aika usein, kun matka ei ole pitkä. Hinnat tosiaan vaihtelevat aika lailla – jotkut pyytävät melkein saman verran kuin kirjakaupassa ja toiset taas myyvät niin halvalla, että voisi tehdä bisnestä ostamalla kirjat pois ja viemällä suoraan divariin (niin kuin olen kyllä joskus tehnytkin, täytyy myöntää...).

      Poista
  2. (Argh, vihaan omia typojani! Siis puistokatua, pieni alkukirjain. Huoh. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Typot ovat ihan kamalia – joskus on tullut poistettua kommentteja ja kirjoitettua uusia niiden takia...

      Poista
    2. Sama juttu! :) Olen kauhea kielioppinatsi, ja vaikka varmasti tiedostamattani kirjoitan paljonkin väärin (joidenkin sanaparien oikeinkirjoitus on haastavaa, joudun aina muistelemaan, kirjoitetaanko sanat yhteen vai erikseen :), vihaan silti omassa tekstissäni niitä kirjoitusvirheitä, jotka sieltä itse huomaan. :)

      Poista
    3. Minulle pilkunviilaus on ammattitauti, ei sitä ominaisuutta saa kytkettyä pois vapaallakaan. :)

      Poista
  3. Kirjojen palaaminen kotikonnuilleen on tosiaankin kiehtova ajatus. Mielessäni on myös pyörinyt Haahtela ja "sattumat", joista olet puhunut. Ihania aiheita!

    Minustakin on viehättävää ajatella, että kirjoilla on tarina. Siksi ostan niitä usein esim. matkoilta, vaikka saisin samat kirjat tilattua Amazonista kotiin halvemmalla. Meillä äiti yritti opettaa kirjojen nimikoimiseen, ja kaikissa lapsuudesta säästyneissä kirjoissa lukeekin minun tai jommankumman siskoni nimi, mutta aikuisena olen ollut tässä laiska. Nimikoinnista olisi varmasti hyötyäkin, sillä ainakin jokunen kavereille lainaamani kirja on jäänyt sille tielleen, varmasti unohduksen takia. Jos kirjassa olisi nimi, sen muistaisi palauttaa oikealle omistajalleen, luulen.

    Oman exlibriksen haluaisin kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tällaisten juttujen miettimisestä tulee kiva olo. :)

      Tuo on hyvä pointti, että voihan kirjoille luoda niitä tarinoita itsekin. Jos en olisi niin estynyt, voisin merkitä kaikkiin kirjoihin nimeni lisäksi myös ostopaikan ja -päivän. Itse asiassa minulla on kirjaostoksistani Excel-taulukko, josta nuo tiedot ilmenevät, mutta se alkaa vasta viime vuoden alusta. (Levyostoksista on vastaavat tiedot jo vuodesta 2003 lähtien, heh.)

      Ai jai, itse onneksi lainailen kirjoja niin harvoin, että yhtään ei ole jäänyt palauttamatta. Ei kun exlibriksiä suunnittelemaan...

      Poista
  4. Kirjojen nimikointi on minusta ihana ajatus. Meilläkin äiti taisi kannustaa nimmaroimaan kirjoja tai esimerkiksi kirjoitti lahjakirjoihin pienen omistuksen. Se on kyllä kiva tapa. Divariostoksistakin on hauskaa aina tutkiskella noita kansilehden suhruja ja miettiä, kuka kirjan entinen omistaja olikaan, millainen ihminen sen lahjaksi sai tai antoi... Tästä huolimatta en nykyään oikeastaan koskaan nimikoi kirjojani. Oma exlibris olisi kyllä hieno!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, ehkä pitäisi vain rohkaistua ajatuksista tekoihin. Minullakin on jossain lapsuusajan kirjoissa nimi, ehkä tapa oli tosiaan ennen yleisempi. Omistuskirjoitukset ovat oma lukunsa, joskus tulee ihmeteltyä, että onpas tuokin lahjansaaja vienyt kirjansa nopeasti kirpparille.

      Poista
  5. Asuapa Tampereella!

    Joku exlibris olisi kyllä hieno. Minä en ole ainakaan tähän mennessä kirjojani nimikoinut mutta äitini kirjoittaa kirjojen etulehdelle nimensä lyijykynällä.

    Minäkin löysin tänään kovakantisen Vastavalon kirpparilta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No on Helsingissä kuitenkin paremmat apajat hamsterille, kunpa pääsisi divarikierrokselle taas joskus. :)

      Lyijykynällä voisi olla hyvä aloittaa, ei ehkä tuntuisi niin väkivaltaiselta. (Mutta vähän kyllä pelkään, että nämäkin aikeet jäävät toteuttamatta.)

      Jee, hyvä löytö!

      Poista
  6. Ilman muuta kirjassa pitää olla omistajansa nimi... Toisaalta käytännöllisyyssyistä (lainattu osaa paremmin palata kotihyllyynsä), toisaalta tunnesyistä: kirjalla esineenä on vahvempi oma tarinansa, kun se on omistajansa nimellä varustettu. Tästä kirjoitin äskeisessä omassa postauksessani, edellisessä myös.

    Ehkä arkuus tai haluttomuus kirjoittaa nimeään kirjaan johtuu myös kirjojen paljoudesta ja tavallaan inflaatiosta, niitä kuten muutakin tavaraa on meillä niin paljon ettei niillä loppujen lopuksi olekaan sitten merkitystä - kulkevat vain käsiemme kautta taas jonnekin. Ehkä näin?
    Eeva H.
    http://ohikulkijalta.wordpress.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Eeva! Sinulla on tosi mielenkiintoisen oloinen blogi. Luulin jo lisänneeni sen suosikkeihini, mutta sitä ei näkynytkään siellä, joten lisäsin sen nyt.

      Saatat olla oikeilla jäljillä tuon materiapaljouden suhteen. Vaikka omasta mielestäni en kyllä vielä omista kovin paljon kirjoja, heh. Otan tämän nimikointiasian nyt kyllä vakavaan harkintaan.

      Poista
    2. Niin, "paljous" on suhteellista...! Onko hyllyssä vielä tyhjää tilaa? Paljonko? - Omassa huushollissani on sikäli onnellinen tilanne, että jälkikasvun muutettua omiin hoteisiinsa yhtäkkiä tilaa onkin taas huimasti enemmän..

      Nimikoimista varmaan välttää sen takia, että takana on ajatus mahdollisesta kirjasta luopumisesta, ja toki antikvariaatti maksaa vähemmän nimikoidusta kuin puhtaasta kirjasta. Missään nimessä ei pitäisi sutata nimeään vaikka kirjasta luopuisikin, se suttaus näyttää tosi barbaariselta.
      Eeva H.
      - jostain syystä ei Blogspot tykkää WordPress-identiteetistäni.

      Poista
    3. No eipä sitä tyhjää hyllytilaa kyllä ole, mutta jos minulta kysytään, se johtuu hyllyjen vähyydestä eikä kirjojen paljoudesta. :)

      Rohkaistuin kirjoittamaan eilen ostamiini kirjoihin nimeni ja päivämäärän – lyijykynällä, mutta kuitenkin. Tästä se lähtee!

      Poista