Uutta musiikkia: Milesmore

Helsinkiläinen Milesmore-yhtye julkaisi eilen debyyttilevynsä ja mainosti sitä minulle. Ja hyvä niin: levy kuulostaa äkkiseltään hirmu kivalta, puolituntinen älykästä ja kevyesti rullaavaa rockia. Juuri tällaista kaipasinkin tänään, ihan kuin pään sisältä olisi auennut pari lukkoa.

Levy on kuunneltavissa ja ladattavissa täällä (ja Spotifyssa).

Irvine Welsh: Skagboys

Skotlantilainen Irvine Welsh (s. 1958) rymisteli julkisuuteen esikoisromaanillaan Trainspotting vuonna 1993 ja vielä laajemmin sen leffasovituksella kolme vuotta myöhemmin. Trainspottingin jatko-osa Porno ilmestyi 2002, ja nyt Welsh täydentää trilogian uudella osalla, joka ei kuitenkaan ole kolmas vaan ensimmäinen.



Irvine Welsh: Skagboys
(Jonathan Cape 2012, 548 sivua)

Skagboys tapahtuu vuosina 1984–1985 eli parisen vuotta ennen Trainspottingia. Päähenkilöt ovat samat: fiksu mutta hedonismiin taipuvainen Mark Renton, hyväntahtoinen höntti Danny "Spud" Murphy, kieroileva naistenmies Simon "Sick Boy" Williamson, langennut urheilijanuorukainen Tommy Lawrence ja väkivaltainen sekopää Francis Begbie.

Britanniassa, Skotlannissa ja Edinburghissa eletään synkeitä aikoja. Thatcher on tullut ja pilannut kaiken, työpaikat lähtevät alta ja isoveli kannustaa ilmiantamaan sosiaalitukien väärinkäyttäjät. Lähiönuoriso juo viinaa, polttaa pilveä ja vetää spiidiä. Kun kaduille alkaa virrata laadukasta ja helposti saatavilla olevaa heroiinia (skag), pakkohan sitäkin on kokeilla. Siis nimenomaan kokeilla, vain luuserit jäävät koukkuun.

Tommylle ja Begbielle riittävät edelleen alkoholi ja ruumiinkulttuuri eri muodoissaan, mutta Spud, Sick Boy ja Renton huomaavat pian polttavansa ja piikittävänsä kaiken minkä käsiinsä saavat. Rentonilla on opiskelupaikka Aberdeenin yliopistossa ja ihana tyttöystävä, mutta ennen pitkää nämä alkavat tuntua pelkiltä rasitteilta. On aika keskittyä olennaiseen.

— It's just me, ah tell her, — thaire's naeboody else. It's jist the junk.
— You ... you're packin me in, cause you wanna spend more time doin fuckin heroin?
Ah look at her. That's it, in a nutshell. Nae sense in denyin it. Ah'm fucked. — Aye.

Tykkäsin kirjasta todella paljon. Kuten Welshin kirjoissa aina, myös tässä tapahtuu koko ajan kaikenlaista kamalaa ja ällöä. Sick Boy parittaa alaikäistä tyttöystäväänsä, Begbie purkaa patoumiaan satunnaisiin vastaantulijoihin, veri lentää ja eritteet roiskuvat. Synkistä aiheista huolimatta lukukokemus ei ole ahdistava, sillä welshmäiseen tapaan kaiken läpi tihkuu pikimusta huumori, joka saa ainakin minut nauramaan välillä inhottavillekin jutuille. Kuten taannoin totesin, Welshin huumori ei todellakaan sovi kaikille, mutta jos se puree, se puree kunnolla.

Huumorin lisäksi kirjassa on paljon vakavaakin pohdintaa. Welsh on aina ollut yhteiskuntakriittinen, mutta Skagboys vie homman uudelle tasolle. Kaivosmiesten lakkotaistelua kuvaava aloituskohtaus piirtää koko kirjalle poliittiset raamit. Yrittääkö hallitus tahallaan saada työväenluokan pois pelistä? Mistä heroiini on peräisin, miksi Edinburghista tulee Euroopan aids-pääkaupunki? Kumpi on pahempi, vieroitushoito vai vankila? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Monipuolisen kokonaisuuden kruunaavat osuvat musiikki- ja kirjaviittaukset. Renton lukee F. Scott Fitzgeraldia ja James Joycea, ja hänen kaverinsa nauhoittaa hänelle Joy Divisionia ja muita postpunk-klassikoita. Bowien älppärit vaihtuvat rahaksi, mutta Iggy ja Lou Reed eivät meinaa kelvata divariin liian 70-lukulaisina. Kuten todettu, ajat ovat armottomat.

Trainspottinginsa lukeneet tai nähneet tietävät, miten hahmoille tulevaisuudessa käy, mutta se ei vähennä lukunautintoa eikä jännitystä. Tämä etko-osa on lähes kaksi kertaa Trainspottingia paksumpi ja viekin lukijat syvemmälle hahmojen pään sisään. Heidän motiivejaan voi osittain oppia ymmärtämään, vaikka tekoja ei voisikaan hyväksyä. Kun katsoo tarkemmin, jopa Begbien mustasta sielusta saattaa paljastua herkempi puoli – mutta auta armias, jos erehtyy tuijottamaan liian pitkään!

Ei näitä veijareita kavereikseen haluaisi, mutta kirjan loputtua tulee silti vähän ikävä. Tekisi melkein mieli sanoa, että trilogian paras osa on tässä. Mutta ehkä nämä kannattaa kuitenkin lukea ilmestymisjärjestyksessä. Muut osat on suomennettu, ja epäilemättä myös Skagboys saa saman käsittelyn. Suosittelisin silti kokeilemaan rohkeasti alkukielisenä, Welshin rehevä kieli ei ole niin vaikeaa kuin miltä se voi aluksi näyttää (aiheesta vähän lisää tuolla aiemmassa jutussani).

****½

Pelastavia lauluja ja kirjoja

Kone on remontissa, kuvien lisääminen ei oikein onnistu. Julkaisenpa sitten pari listaa.

Jyri kirjoitti ranskalaisesta Ten songs that saved your life -sivustosta, jossa ihmiset listaavat elämänsä tärkeimpiä biisejä ilman mitään selityksiä. Tässä omani:

Ten songs that saved my life (37 min)

1. Galaxie 500 – Blue Thunder
2. Joy Division – Digital
3. Geneva – Into the Blue
4. Nirvana – Lithium
5. Suede – Animal Nitrate
6. Ronderlin – Reflected
7. Blueboy – Popkiss
8. The Wrens – Hopeless
9. Pixies – Gouge Away
10. The National – Mr. November

Helmi K sovelsi samaa ideaa kirjoihin, ja pakkohan sitäkin oli matkia:

Ten books that saved my life

1. S. E. Hinton: Me kolme ja jengi (1985)
2. John Irving: The World According to Garp (1995)
3. Nick Hornby: High Fidelity (28.12.1998)
4. Erlend Loe: Supernaiivi (6.4.2001)
5. Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (23.4.2007)
6. Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon (17.7.2008)
7. Helen Walsh: Once Upon a Time in England (2.11.2008)
8. Heidi Köngäs: Vieras mies (8.11.2008)
9. Iris Murdoch: Kello (14.2.2010)
10. Haruki Murakami: Norwegian Wood (21.3.2012)

Ei tässä nyt muuta. Kivaa vappua, ihmiset!

Johan Bargum: Kolme kaksi yksi

Suomenruotsalainen pitkän linjan kirjailija Johan Bargum (s. 1943) on oivassa nosteessa uusimman romaaninsa Syyspurjehduksen myötä. Nyt lähdin koluamaan Bargumin tuotantoa alkupäästä. Ensimmäinen suomennettu teos oli karvas pettymys!



Johan Bargum: Kolme kaksi yksi
(Tre två ett, 1968, suom. Ulf Erik Qvickström, Tammi 1969, 230 sivua)

Kuvausryhmä käy rannikolla haastattelemassa vanhaa ukkoa ja hänen poikaansa, poika suunnittelee muuttoa kaupunkiin ja äänimies lupaa auttaa häntä tarvittaessa, äänimies irtisanoutuu työstään ja keskittyy ryyppäämään, rälläämään ja rietastelemaan naimisissa olevan naisen kanssa, maalaispoikakin saapuu kaupunkiin sotkemaan kuvioita, mokoma on ottanut lupauksen todesta. Mukana on yhteiskunnallisia teemoja ja joitain näppäriäkin sanankäänteitä, mutta suuri osa kirjasta on melkoista tajunnanvirt(s)aa.

Ingalill. Taas se on saatana myöhässä. Meidän piti mennä ulos syömään mutta minä olen jo turruttanut vatsani oluella ja minä tiedän kuinka tässä tulee käymään, kun hän astuu sisään minä aion heti kysyä häneltä onko hän tehnyt jotakin väitöskirjansa eteen vain siksi että tiedän ettei hän ole tehnyt vain todistaakseni että minä olen jo vaikuttanut häneen, ja minä aion kuulustella häntä Vietnamista ja minä aion riehua hänen laimeiden Time-mielipiteittensä johdosta ja minä aion paahtaa päälle ikään kuin uskoisin että sillä minkälaisia ajatuksia minä lausun sodasta on jokin merkitys ja hän kuuntelee ja hänen tottelevainen hahmonsa tekee minut villiksi himosta ja minä heitän hänet rähmälleen vuoteelle ja riuhtaisen hänen hameensa vyötärölle ja... [sensuroitu].

Ei uskoisi, että tämän on kirjoittanut sama mies kuin Syyspurjehduksen, mutta tietysti ihminen ehtii muuttua 25 ja 68 ikävuoden välillä. Onneksi olen omin silmin todennut, että Bargum osasi kirjoittaa hienosti jo 80-luvulla (Kesäpoika) ja 90-luvulla (Syyskesä). Mielenkiintoista nähdä, millaiseksi 70-luvun tuotanto paljastuu sitten joskus, kun rohkenen kajota siihen. Kolme kaksi yksi (tai Kolme, kaksi, yksi – nimestäkin on ärsyttävästi kaksi eri kirjoitusasua) ei tosiaan antanut paljonkaan ilonaiheita, mutta ehkä on ihan terveellistä lukea joskus huonojakin kirjoja. Onneksi kirja ei ollut tämän pidempi, muuten olisi voinut jäädä kesken.

**

Radiovinkki: Kristiina Rikman

Kristiina Rikman on yksi minun ja monen muun suosikkisuomentajista. Jos Rikman ja suomentaminen kiinnostavat, kannattaa käydä kuuntelemassa Olga K:n viime viikolla tekemä haastattelu, jossa Rikman puhuu työstään, Siri Hustvedtista, John Irvingistä ja vaikka mistä. Paljon kiinnostavaa asiaa ja yksi loistava uutinen: Rikman on parhaillaan suomentamassa Irvingin esikoisromaania Setting Free the Bears (1968). Olen vuosikaudet ihmetellyt, miksei kirjaa ole julkaistu suomeksi, mutta nyt aukko vihdoin paikataan.

Kadonneet aarteet: Ronderlin

Ronderlin – Wave Another Day Goodbye
(Labrador Records 2002)

Tällaista musiikkia voivat tehdä vain ihmiset, jotka ovat kokeneet pohjoisen vuodenkierron. Ruotsalaisen Ronderlinin debyytti on virheetön levyllinen haikeaa kaunopoppia. Sopivan itkettävää, äärettömän lohduttavaa.


Reflected on kappale, joka virtaa suonissani niin kauan kuin sydämeni lyö.

We are all the same, she said
But some die young and some get old
Our love will last more than a day, more than a day

Tämä on omistettu Kalle-vaarille, joka eli vanhaksi.

Carol Shields & Blanche Howard: A Celibate Season

Carol Shields (1935–2003) on jälleen ajankohtainen juuri ilmestyneen suomennoksen myötä. Ruohonvihreää on saanut erinomaisen vastaanoton kirjablogeissa – siihen ovat ihastuneet ainakin Karoliina, Katja, Leena, Minna ja jossain määrin myös Maria. Itse luin alkuteoksen The Box Garden viime vuonna, mutta aion ehdottomasti ostaa ja lukea myös suomennoksen, kunhan saan sen jostain sopuhintaan. Sitä odotellessa luin vielä suomentamattoman kirjeromaanin, jonka Shields kynäili 80-luvulla yhdessä kollegansa Blanche Howardin (s. 1923) kanssa.



Carol Shields & Blanche Howard: A Celibate Season
(Coteau Books 1991 / Fourth Estate 2000, 231 sivua)

Jock (Jocelyn) ja Chas (Charles) ovat olleet naimisissa parikymmentä vuotta. Heillä on kaksi lasta ja talo Vancouverissa, Kanadan länsirannikolla. Rauhallinen avioelämä joutuu koetukselle, kun Jock saa ainutlaatuisen työtarjouksen tuhansien kilometrien päästä, Ottawasta. Hän pääsisi lainopilliseksi neuvonantajaksi kymmenen kuukauden projektiin, jonka aiheena ovat naiset ja köyhyys. Tilaisuus on liian hyvä tuhlattavaksi, ja rahakin on tarpeen, sillä Chas on jäänyt työttömäksi arkkitehdin toimestaan. Aviopari uskoo selviytyvänsä väliaikaisesta etäsuhteesta ja kodin vetovastuun vaihdosta suuremmitta ongelmitta, ja niin Jock lentää itään ja Chas jää pitämään kotia pystyssä.

Pariskunta päättää pitää yhteyttä kirjeitse, koska kaukopuhelut tulisivat liian kalliiksi. Kirjeet kulkevat tiuhaan, uudessa elämäntilanteessa riittää ihmettelemistä ja kuulumisissa kertomista. Kirjeenvaihto osoittautuu muutenkin yllättävän antoisaksi yhteydenpitokeinoksi.

Dear Chas,
I love getting letters from you – do you realize that we've been married twenty years and have never written to one another before? I feel as though I'm catching glimpses of a whole new you that's been lurking there all along and that I didn't even suspect. Do you feel that way? Actually it's even a bit scary.

Aluksi Jock potee koti-ikävää, mutta vähitellen kotiasiat jäävät taustalle, kun hän alkaa nauttia työstään ja viihtyä työtoveriensa kanssa. Kotona Chas pyörittää taloutta parhaan kykynsä mukaan, yrittää pikkuhiljaa työllistää itseään ja ryhtyy kirjoittamaan runoja aherruksen vastapainoksi. Lasten kanssakin on omat haasteensa: 17-vuotias Greg huitelee illat ties missä, ja 13-vuotias Mia joutuu pärjäämään herkässä elämänvaiheessa ilman äidin turvaa. Onneksi apuna ovat naapurit, nuori kotiapulainen ja isoäidit, jotka kaikki haluavat tukea "yksinhuoltajaa". Ennen pitkää talossa alkaa kuitenkin rampata liikaakin väkeä, ja kaikenlaista sattuu ja tapahtuu.

Olen aina pitänyt kirjeromaaneista ja kirjeistä (tutustuinhan aikoinaan vaimoonikin kirjeitse). Kirjeet sopivat erinomaisesti tällaisen tarinan kerrontamuodoksi, ne ikään kuin korostavat Jockin ja Chasin välistä fyysistä etäisyyttä. Vajaan vuoden aikana pariskunta ehtii toki tavatakin muutaman kerran, mutta tapaamiset eivät suju suunnitelmien mukaan ja selibaattikausi uhkaa vain venyä... Tapaamisten aikana Jock ja Chas eivät tietenkään kirjoita toisilleen, mutta niitä edeltävä odotus ja niiden jälkeinen pettymys näkyvät kirjeissä herkullisesti.

Dear Jock,
Well, we seem to have arrived at that well-publicized dark night of the soul. (Davina would call this an inadmissible cliché, but have you noticed that all things worth saying seem to come in cliché form? Like "communication gap," "conflict of roles," "crossroads of life," "end of the road," and so on and on.)
All right then, let's settle for something like "an unwillingness to admit that we are drifting (have drifted) apart and all because of this goddamn-Ottawa-job-that-was-thrust-on-us." No, scratch out all of the above and put back "dark night of the soul."

Chasin kirjeet on kirjoittanut Shields ja Jockin osuudet Howard. Yhteistyön tulokset ovat saumattomat, molemmilla on sana hallussa viimeisen päälle, joten koko teos ansaitsee "taattua Shields-laatua" -leiman. Toivottavasti tämäkin suomennetaan joskus. Howardin kirjoittamasta esipuheesta käy ilmi sellainen hämmentävä tieto, että naiset joutuivat etsimään kirjalle kustantajaa vuosikaudet, ennen kuin tärppäsi. Itse innostuin siinä määrin, että seuraava askel voisi olla A Memoir of Friendship: The Letters Between Carol Shields and Blanche Howard, johon on koottu kirjailijoiden välistä tosielämän kirjeenvaihtoa kolmen vuosikymmenen ajalta. Myös Howardin oma tuotanto alkoi kummasti kiinnostaa. Shieldsin romaanit onkin nyt sitten kaikki luettu, huokaus.

****(½)

P.S. Lukeeko kukaan muu suomalainen mies Shieldsiä? Herätys, äijät, ette tiedä mistä jäätte paitsi! Lukekaapa nyt alkajaisiksi vaikka Larryn juhlat, "hersyvän hauska, lämpimän ironinen menestysromaani tavallisen miehen elämästä".