Arvonta on nyt suoritettu ja on aika julistaa voittajat:
Fitzgeraldin kirja kiinnosti kahdeksaa henkilöä, joista onni suosi Tuuliaa!
Haahtelan kirjaa hamusi kuusi ihmistä, ja onnekas voittaja on Karoliina!
Welshin kirjaa tavoitteli neljä osallistujaa, joista voittajaksi selvisi Tiina!
Genevan levy kiinnosti kolmea, ja onnettaren suosikki oli Heli!
R.E.M.:n levyn osalta kahdesta korresta pidemmän nappasi Booksy!
JJ72:n levy ei kiinnostanut ketään! (Nyyhkis.)
Kiitos kaikille osallistujille ja onnittelut voittajille!
sunnuntai 13. tammikuuta 2013
torstai 10. tammikuuta 2013
Sudenmarjan maku
Reidar Palmgren: Sudenmarja
Otava 2012, 317 sivua
(Kirjastosta, luettu loppuun ti 8.1.2013 klo 23.14)
"Iso mustikka", sanoi pieni siskoni mökillä muinoin. Äiti hätkähti – eihän täällä rannassa mustikoita kasva! – ja kaivoi sudenmarjan tyttösen suusta, ennen kuin mitään vahinkoa ehti tapahtua.
Reidar Palmgrenin Sudenmarjaa ei niin vain sylkäistäkään pois, se pakottaa pureksimaan ja jättää vahvan jälkimaun. Pääosassa on luonnonlapsi Tuula, joka työskentelee kaupungin puisto-osastolla. Tuula on omalaatuinen tyyppi, haaveilee usein omiaan eikä paljon puhu. Ilkeät työkaverit pitävät häntä vajaamielisenä, mutta Tuulalla on suojelijana esimiehensä, vanhan koulukunnan kaupunginpuutarhuri Holopainen.
Luonto, kasvit ja eläimet ovat Tuulalle kaikki kaikessa. Niihin hän samaistuu, niitä hän ymmärtää ja ne häntä, ihmisistä ei oikeastaan niin väliä. Tuulan valtakunnassa kaupunginpuiston pohjoissektorilla aluskasvillisuus saa rehottaa vapaasti, puut saavat lahota ja eläimet pesiä rauhassa. Kun polun varrella kasvavista sudenmarjoista tulee ongelma, Tuula ei kitke marjoja vaan siirtää polun. Pahaksi onneksi lähistöllä asuu vihaisen susikoiran omistava bisnesmies, paikallisvaikuttaja Sirén, jonka mielestä ei ole mitään järkeä asua rannan lähellä, jos omasta ikkunasta ei näy vettä.
Mukana kuvioissa ovat myös kaupunkia terrorisoiva töhertelijä ja hämärän rajamailla liikkuva vartija. Vähitellen soppa sakenee ja saa yhä mielikuvituksellisempia muotoja.
Tämä ei ole mikään hyvän mielen kirja, inhottaviakin tapahtuu. Lukeminen sujui kuitenkin nopeasti, sillä henkilöt herättivät kiinnostuksen ja juoni veti. Palmgren on taitava kertoja, kieli on ilmaisuvoimaista ja nokkelaakin ("Kadut olivat pettyneet, märät ja tyhjät"). Kiinnostavan tarinan ohessa kirja puolustaa luontoarvoja ja tarjoaa hienovaraista yhteiskuntakritiikkiä. Kaiken kaikkiaan ihan mainio lukukokemus.
★★★★
Googlailin muita arvioita, ja moni näyttää suhtautuneen kirjaan penseämmin. Minusta tämä oli samaa tasoa kuin syksyllä lukemani Palmgrenin esikoinen Jalat edellä – molemmat kirjat olivat osin aika omituisia mutta viihdyttäviä. Pitää lukea kaksi muutakin Palmgrenia jossain vaiheessa.
P.S. Poplaari-nimijupakka päättyi onnellisesti: Lähetin maanantai-iltana sähköpostia Ylen ohjelmapalautteeseen ja sain eilen ohjelmapäälliköltä nöyrät pahoittelut epähuomiossa tehdystä nimivarkaudesta. Tänään posti toi vielä valtavan kirjekuoren, jossa oli Radio Suomen seinäkalenteri ja tyylikäs kangaskassi. Eihän tässä enää viitsi kantaa kaunaa, hautaan siis sotakirveen. :)
tiistai 8. tammikuuta 2013
Täsmäisku kirjastoon
Olen niin nuuka, etten useinkaan raaski varata kirjoja kirjastosta. Eurollahan kirjan voi saada omaksi vaikka kirppikseltä... Sitä paitsi varaaminen on "liian helppoa" – on hauskempaa etsiä lainakirjansa hyllyistä itse. Harvemmin on muutenkaan niin paniikkia saada mitään kirjaa lainaan.
Syksystä asti tarkastin joka kirjastokäynnillä, olisiko Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala paikalla, mutta eipä vain näkynyt. Lopulta kyllästyin ja päätin varata sen. Tänään olin tekemässä varausta, kun huomasinkin kirjan olevan vapaata riistaa lähikirjastossa. No, ei muuta kuin pienelle happihyppelylle ruokatunnilla. Käyn muutenkin joka päivä kotona lounaalla, eikä kirjastoreissu pidentänyt lounastaukoa kuin kymmenellä minuutilla.
Nappasin kirjan uutuushyllystä, lainasin sen ja poistuin kirjastosta, ennen kuin silmälaseista ehti huuru haihtua. Lähdin harppomaan kotiin päin, mutta onneksi älysin tehdä äkkijarrutuksen ennen talvikunnossapitämättömiä portaita. Onpa vaarallista, ajattelin. Mitäs jos vaikka katkaisisin jalkani? Arvatkaa mitä kierot aivoni vastasivat:
Olisi ainakin hyvää luettavaa sairaalassa!
Nappasin kirjan uutuushyllystä, lainasin sen ja poistuin kirjastosta, ennen kuin silmälaseista ehti huuru haihtua. Lähdin harppomaan kotiin päin, mutta onneksi älysin tehdä äkkijarrutuksen ennen talvikunnossapitämättömiä portaita. Onpa vaarallista, ajattelin. Mitäs jos vaikka katkaisisin jalkani? Arvatkaa mitä kierot aivoni vastasivat:
Olisi ainakin hyvää luettavaa sairaalassa!
sunnuntai 6. tammikuuta 2013
3 + 3 = 3
Poplaari täyttää tänään kolme vuotta. Välillä en millään olisi uskonut,
että blogi jatkuu näin pitkään, mutta tässä sitä edelleen ollaan.
(Suora lainaus vuoden takaisesta jutusta, vain lukusana muutettu. ;)
Kolmaskin vuosi oli siis kuoppaista kyytiä. Tällä hetkellä blogi näyttää elävän uutta kukoistuskauttaan, mutta tulevasta ei koskaan tiedä. Nyt on joka tapauksessa hyvä aika palkita uskollisia lukijoita arpomalla pois kolme kirjaa ja kolme cd-levyä. Täten siis julistettakoon alkaneeksi suuri synttäriarvonta, tai keskikokoinen ainakin. Palkinnot ovat seuraavat:
F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (1959)
Klassikko, joka onnistui hälventämään alkukantaista klassikkokammoani. Tapani mukaan en kirjoittanut kirjasta mitään kunnollista arviota, mutta pari sanaa on täällä ja täällä. Luin kirjan englanniksi, mutta selailun perusteella tämä tuntemattomaksi jääneen tekijän suomennos vaikuttaa asialliselta. Kuten kuvasta näkyy, kyseessä on nätti kansipaperillinen ensipainos.
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon (2000)
Joku onkin saattanut huomata, että pidän Haahtelan kirjoista jonkin verran. Tämä on juuri se romaani, josta kaikki minun kohdallani alkoi. Palkinto on kovakantinen yksilö.
Irvine Welsh: Filth (1998)
"Skottikirjailija Irvine Welsh on varmasti joidenkin mielestä sairas mies, toisten silmissä vain sairaan hauska", kirjoitin syyskuussa 2010. Tässä kirjassa (joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Paska) Welsh kuvaa sikamaisen poliisimiehen touhuja mustinta huumoriaan viljellen. Bruce Robertson kohtelee naisia huonosti ja juonittelee "kavereitaan" vastaan kaikin keinoin, mutta onnistuu siinä sivussa olemaan hulvattoman hauska. Pelkästä hassuttelusta ei silti todellakaan ole kyse, vaan kirjassa tapahtuu myös sangen synkkiä. Tämä kaikki on kirjoitettu Welshille tyypillisellä skottimongerruksella, josta jyvälle pääseminen ottaa aikansa. Kuulostaako houkuttelevalta? Sitähän minäkin. :D
Geneva – Weather Underground (2000)
Intohimoisilla popfaneilla on tapana miettiä kysymystä "minkä biisin haluaisit soivan hautajaisissasi". Minulle se laulu on Genevan Into the Blue, mikä siis tiedoksi myös jälkipolville. (Biisi on levyhyllyssä varmuuden vuoksi usealla eri levyllä niin cd- kuin vinyylimuodossakin, toivottavasti jokin niistä toimii vielä sitten joskus 2070-luvulla...) Tällä levyllä sitä ei valitettavasti ole, mutta monta muuta mahtibiisiä kyllä (kuten kiihkeä Killing Stars). Unhoon painuneiden brittipopparien levy sai aikanaan huippuarvostelut suomalaisissakin rocklehdissä, ja upealta se kuulostaa edelleen, Andrew Montgomeryn enkeliääni tuo aina kylmät väreet.
JJ72 – s/t (2000)
Tämän nuoren yhtyeen esikoislevyn avausbiisi October Swimmer aloitti myös ihka ensimmäisessä blogijutussani olleen soittolistan. Hieno biisi, hieno bändi, hieno levy. Valitettavasti JJ72 löi Genevan tavoin pillit pussiin jo kakkosalbumin jälkeen.
R.E.M. – Automatic for the People (1992)
R.E.M. lienee tuttu vähän useammillekin. Tähän klassikkolevyyn liittyy pieni tarina eräistä ensitreffeistä.
Siinäpä ne. En tiedä, kiinnostavatko cd-levyt enää moniakaan, saati tuntemattomien bändien tekeleet, mutta katsotaan. Kirjabloggaajien arvonnoissakin suuntaus näyttää olevan se, että palkintoina on entistä useammin lahjakortteja. Itse arvon mieluummin valikoituja tavarapalkintoja, koska olen niin pihi ja koska niitä on hauska hamstrata kirppikseltä sun muualta.
Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin ja kertomalla, mistä palkinno(i)sta on kiinnostunut. Osallistumisaika päättyy tasan viikon kuluttua eli sunnuntaina 13.1.2013 klo 13 (varmasti onnekas ajankohta). Kiitos kaikille näistä vuosista ja onnea arvontaan osallistuville!
P.S. Eilinen iltapala oli mennä väärään kurkkuun, kun huomasin Aamulehden viikkoliitteessä maininnan uudesta radio-ohjelmasta. Mitäs sanotte tästä:
Pitäisiköhän haastaa Yle oikeuteen nimivarkaudesta (tai Aamulehti herjauksesta, vaikka 70-lukulaisiahan tässä ollaan, heh)? Vähän oudolta ja tyhmältä tuo kyllä tuntuu.
(Suora lainaus vuoden takaisesta jutusta, vain lukusana muutettu. ;)
Kolmaskin vuosi oli siis kuoppaista kyytiä. Tällä hetkellä blogi näyttää elävän uutta kukoistuskauttaan, mutta tulevasta ei koskaan tiedä. Nyt on joka tapauksessa hyvä aika palkita uskollisia lukijoita arpomalla pois kolme kirjaa ja kolme cd-levyä. Täten siis julistettakoon alkaneeksi suuri synttäriarvonta, tai keskikokoinen ainakin. Palkinnot ovat seuraavat:
F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (1959)
Klassikko, joka onnistui hälventämään alkukantaista klassikkokammoani. Tapani mukaan en kirjoittanut kirjasta mitään kunnollista arviota, mutta pari sanaa on täällä ja täällä. Luin kirjan englanniksi, mutta selailun perusteella tämä tuntemattomaksi jääneen tekijän suomennos vaikuttaa asialliselta. Kuten kuvasta näkyy, kyseessä on nätti kansipaperillinen ensipainos.
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon (2000)
Joku onkin saattanut huomata, että pidän Haahtelan kirjoista jonkin verran. Tämä on juuri se romaani, josta kaikki minun kohdallani alkoi. Palkinto on kovakantinen yksilö.
Irvine Welsh: Filth (1998)
"Skottikirjailija Irvine Welsh on varmasti joidenkin mielestä sairas mies, toisten silmissä vain sairaan hauska", kirjoitin syyskuussa 2010. Tässä kirjassa (joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Paska) Welsh kuvaa sikamaisen poliisimiehen touhuja mustinta huumoriaan viljellen. Bruce Robertson kohtelee naisia huonosti ja juonittelee "kavereitaan" vastaan kaikin keinoin, mutta onnistuu siinä sivussa olemaan hulvattoman hauska. Pelkästä hassuttelusta ei silti todellakaan ole kyse, vaan kirjassa tapahtuu myös sangen synkkiä. Tämä kaikki on kirjoitettu Welshille tyypillisellä skottimongerruksella, josta jyvälle pääseminen ottaa aikansa. Kuulostaako houkuttelevalta? Sitähän minäkin. :D
Geneva – Weather Underground (2000)
Intohimoisilla popfaneilla on tapana miettiä kysymystä "minkä biisin haluaisit soivan hautajaisissasi". Minulle se laulu on Genevan Into the Blue, mikä siis tiedoksi myös jälkipolville. (Biisi on levyhyllyssä varmuuden vuoksi usealla eri levyllä niin cd- kuin vinyylimuodossakin, toivottavasti jokin niistä toimii vielä sitten joskus 2070-luvulla...) Tällä levyllä sitä ei valitettavasti ole, mutta monta muuta mahtibiisiä kyllä (kuten kiihkeä Killing Stars). Unhoon painuneiden brittipopparien levy sai aikanaan huippuarvostelut suomalaisissakin rocklehdissä, ja upealta se kuulostaa edelleen, Andrew Montgomeryn enkeliääni tuo aina kylmät väreet.
JJ72 – s/t (2000)
Tämän nuoren yhtyeen esikoislevyn avausbiisi October Swimmer aloitti myös ihka ensimmäisessä blogijutussani olleen soittolistan. Hieno biisi, hieno bändi, hieno levy. Valitettavasti JJ72 löi Genevan tavoin pillit pussiin jo kakkosalbumin jälkeen.
R.E.M. – Automatic for the People (1992)
R.E.M. lienee tuttu vähän useammillekin. Tähän klassikkolevyyn liittyy pieni tarina eräistä ensitreffeistä.
Siinäpä ne. En tiedä, kiinnostavatko cd-levyt enää moniakaan, saati tuntemattomien bändien tekeleet, mutta katsotaan. Kirjabloggaajien arvonnoissakin suuntaus näyttää olevan se, että palkintoina on entistä useammin lahjakortteja. Itse arvon mieluummin valikoituja tavarapalkintoja, koska olen niin pihi ja koska niitä on hauska hamstrata kirppikseltä sun muualta.
Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin ja kertomalla, mistä palkinno(i)sta on kiinnostunut. Osallistumisaika päättyy tasan viikon kuluttua eli sunnuntaina 13.1.2013 klo 13 (varmasti onnekas ajankohta). Kiitos kaikille näistä vuosista ja onnea arvontaan osallistuville!
P.S. Eilinen iltapala oli mennä väärään kurkkuun, kun huomasin Aamulehden viikkoliitteessä maininnan uudesta radio-ohjelmasta. Mitäs sanotte tästä:
Pitäisiköhän haastaa Yle oikeuteen nimivarkaudesta (tai Aamulehti herjauksesta, vaikka 70-lukulaisiahan tässä ollaan, heh)? Vähän oudolta ja tyhmältä tuo kyllä tuntuu.
lauantai 5. tammikuuta 2013
Luin Finlandia-voittajan
Finlandia-palkinto on ihmeellinen instituutio: yksi ihminen päättää, mitä tuhannet saavat joululahjaksi. Nyt olin ensimmäistä kertaa yksi niistä tuhansista.
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Is, 2012, suom. Leena Vallisaari, Teos & Schildts & Söderströms 2012, 366 sivua
(Joululahja [kiitos!], luettu loppuun pe 4.1.2013 klo 23.56)
Nuori pappi muuttaa sodan jälkeen perheineen ulkosaariston Luodoille, ihastuu karuun ympäristöön ja sekalaiseen seurakuntaansa, haluaa jäädä loppuiäkseen.
Jää on väkevä tarina pienistä ihmisistä luonnonvoimien armoilla, uskosta ja rakkaudesta, surusta ja selviytymisestä. Kieli on kaunista, kerronta kulkee kuin potkukelkka sileällä jäällä. Lundbergin hahmoista ei voi olla pitämättä. Pappi, lukkari, lapset, lääkäri, pastorska – hyviä ihmisiä, kukin tavallaan. Yhteisössä on omat jännitteensä, mutta papista pitävät kaikki, hän on aina valmis auttamaan ja antamaan seurakunnalle kaikkensa.
Tiesin mitä tulee tapahtumaan, mutta tietysti loppu suretti silti. Tuli taas väkisinkin mieleen serkkupoika, joka koki saman kohtalon, aivan erilaisissa olosuhteissa mutta samanikäisenä.
Vaikka en kuulu kirkkoon, Lundbergin papin johtamaan jumalanpalvelukseen olisin voinut kuvitella osallistuvani. Ja vaikka olen täysi maakrapu, pieni pala sielustani jäi Luodoille.
★★★★½
Tarja teki hyvän valinnan.
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Is, 2012, suom. Leena Vallisaari, Teos & Schildts & Söderströms 2012, 366 sivua
(Joululahja [kiitos!], luettu loppuun pe 4.1.2013 klo 23.56)
Nuori pappi muuttaa sodan jälkeen perheineen ulkosaariston Luodoille, ihastuu karuun ympäristöön ja sekalaiseen seurakuntaansa, haluaa jäädä loppuiäkseen.
Jää on väkevä tarina pienistä ihmisistä luonnonvoimien armoilla, uskosta ja rakkaudesta, surusta ja selviytymisestä. Kieli on kaunista, kerronta kulkee kuin potkukelkka sileällä jäällä. Lundbergin hahmoista ei voi olla pitämättä. Pappi, lukkari, lapset, lääkäri, pastorska – hyviä ihmisiä, kukin tavallaan. Yhteisössä on omat jännitteensä, mutta papista pitävät kaikki, hän on aina valmis auttamaan ja antamaan seurakunnalle kaikkensa.
Tiesin mitä tulee tapahtumaan, mutta tietysti loppu suretti silti. Tuli taas väkisinkin mieleen serkkupoika, joka koki saman kohtalon, aivan erilaisissa olosuhteissa mutta samanikäisenä.
Vaikka en kuulu kirkkoon, Lundbergin papin johtamaan jumalanpalvelukseen olisin voinut kuvitella osallistuvani. Ja vaikka olen täysi maakrapu, pieni pala sielustani jäi Luodoille.
★★★★½
Tarja teki hyvän valinnan.
torstai 3. tammikuuta 2013
Driftin' Back
Jos joku olisi 10–20 vuotta sitten näyttänyt kristallipallosta, että tulen rakastumaan Neil Youngin lähes puolituntiseen kappaleeseen, reaktioni olisi ollut näkemisen arvoinen.
Young oli tylsä vanha ukko. Joitain hänen biisejään diggailin covereina (esim. Pixiesin Winterlong ja Teenage Fanclubin Burned), mutta muuten ei kiinnostanut yhtään.
Onneksi ihminen voi muuttua. En edelleenkään tunne Youngin tuotantoa hyvin, mutta muutamia vuosia sitten huomasin pitäväni useista kappaleista kovasti. Cinnamon Girl, Old Man, nam. Kaikkein eniten sykähdytti Down by the River, yhdeksänminuuttinen järkäle vuodelta 1969. Olin ihan hiljattain julistamassa sitä yhdeksi maailman parhaista biiseistä, mutta sitten...
Kuulin viime viikolla kappaleen Driftin' Back, jonka Young levytti 43 vuotta Down by the Riverin jälkeen.
Aivan käsittämätön biisi! 27 minuuttia! En muista koskaan ennen kuulleeni yli 15-minuuttista kappaletta, jonka kesto olisi oikeutettu. Yli 10-minuuttisiakin muistuu mieleen vain kourallinen. (Jos tiedätte hyviä pitkiä biisejä, kertokaa ihmeessä.)
"Don't want my mp3", Niilo laulaa. "When you hear my song now, you only get five percent. You used to get it all." Vähän hävettää kuunnella tätä Spotifysta tai Youtubesta, mutta jos tässä on vain viisi prosenttia tehosta, vinyyliltä kuultuna kappale olisi yksinkertaisesti liikaa.
Young oli tylsä vanha ukko. Joitain hänen biisejään diggailin covereina (esim. Pixiesin Winterlong ja Teenage Fanclubin Burned), mutta muuten ei kiinnostanut yhtään.
Onneksi ihminen voi muuttua. En edelleenkään tunne Youngin tuotantoa hyvin, mutta muutamia vuosia sitten huomasin pitäväni useista kappaleista kovasti. Cinnamon Girl, Old Man, nam. Kaikkein eniten sykähdytti Down by the River, yhdeksänminuuttinen järkäle vuodelta 1969. Olin ihan hiljattain julistamassa sitä yhdeksi maailman parhaista biiseistä, mutta sitten...
Kuulin viime viikolla kappaleen Driftin' Back, jonka Young levytti 43 vuotta Down by the Riverin jälkeen.
Aivan käsittämätön biisi! 27 minuuttia! En muista koskaan ennen kuulleeni yli 15-minuuttista kappaletta, jonka kesto olisi oikeutettu. Yli 10-minuuttisiakin muistuu mieleen vain kourallinen. (Jos tiedätte hyviä pitkiä biisejä, kertokaa ihmeessä.)
"Don't want my mp3", Niilo laulaa. "When you hear my song now, you only get five percent. You used to get it all." Vähän hävettää kuunnella tätä Spotifysta tai Youtubesta, mutta jos tässä on vain viisi prosenttia tehosta, vinyyliltä kuultuna kappale olisi yksinkertaisesti liikaa.
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Blogistanian Finlandia 2012
Viimeksi kilpailu jäi minulta väliin, mutta tällä kertaa päätin osallistua, kun tarkoitus olisi muutenkin yrittää olla vähän aktiivisempi bloggaaja tänä vuonna.
Kukin bloggaaja saa asettaa kilpailuun korkeintaan kolme ehdokasta.
Edellytys ehdolle asettamiseen on, että bloggaajan täytyy olla itse lukenut kirjat ja hänen on täytynyt kirjoittaa kirjoista blogiarvio omaan blogiinsa. Ehdokaslistassa on linkitettävä kirja blogiarvioon.
Tämän säännön ansiosta minun ei tarvinnut kauan miettiä ehdokkaitani – sain nimittäin aikaiseksi tasan kaksi blogiarviota viimevuotisista kotimaisista kirjoista. (Niistäkin toinen tuli kauppoihin jo pari päivää ennen vuoden 2011 loppua, mutta virallinen julkaisuvuosi oli 2012.) Ehdokkaani ovat seuraavat:
1. Joel Haahtela: Traumbach (3 pistettä)
2. Turkka Hautala: Kansalliskirja (2 pistettä)
Kolmas ehdokkaani olisi luultavasti ollut Juha Itkosen Hetken hohtava valo, jos olisin saanut kirjoitettua arvion siitä. Myös virallisen Finlandia-palkinnon voittanut Ulla-Lena Lundbergin Jää vaikuttaa varsin hyvältä alkupuoliskonsa perusteella, enkä ihmettelisi, jos se voittaisi tämänkin kisan. Veikkaan myös Aki Ollikaisen Nälkävuoden olevan vahvoilla, ja sen haluaisin itsekin lukea.
Jos Bloggerin ajastin suo, tämä juttu ilmestyy keskiviikkona 2.1. klo 10.00, kuten muutkin ehdokaslistat. Kilpailun tulokset julkaistaan samana päivänä klo 20.00.
----
...töttöröö,
TULOKSET:
1. Aki Ollikainen: Nälkävuosi
2. Ulla-Lena Lundberg: Jää
3. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
4. Sirpa Kähkönen: Hietakehto
5. Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
6. Johan Bargum: Syyspurjehdus
Omatkin ehdokkaani pärjäsivät ihan kivasti, Hautala oli kahdeksas ja Haahtela yhdestoista.
Tämä oli mukavaa. Ensi kuussa olisi vuorossa käännöskirjojen vastaava kisa, Blogistanian Globalia, mutta saa nähdä jääkö minulta se väliin viimevuotisen blogilaiskuuteni takia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
