Miesten kirjat ja naisten kirjat

Varoitus: tämä kirjoitus saattaa sisältää karkeita yleistyksiä ja sukupuolista stereotyypittelyä.

Aihe pälkähti päähäni pari viikkoa sitten, kun näin Jaakon jutun Karoliinan esikoisromaanista. Jaakko kritisoi kirjaa miesnäkökulman puutteesta. Minua se ei lukiessa häirinnyt, totta puhuen koko asia ei edes tullut mieleeni. Toki kirja tuntuu naisille suunnatulta jo kantensa takia, ja aihepiirikin voi vedota enemmän naisiin kuin miehiin. Itse luen paljon naisten kirjoittamia kirjoja ja yritän yleensä olla välittämättä tällaisista ulkoisista seikoista, mutta kyllähän ne väkisinkin vaikuttavat jollain tasolla. Tätäkään kirjaa en varmaan olisi tullut lukeneeksi, jos kirjoittaja ei olisi ollut tuttu (mutta onneksi luin, koska pidin siitä kovasti).

Aloin mietiskellä asiaa yleisemmälläkin tasolla. Lukeminen lienee loppujen lopuksi yllättävän sukupuolisidonnaista puuhaa. Olen monesti kuullut väitettävän, että kaunokirjallisuus kiinnostaa naisia enemmän kuin miehiä, mikä saattaa hyvinkin pitää paikkansa. (Aamulehdessä oli hiljattain aiheeseen liittyvä Simopekka Virkkulan osuva kolumni, jota en valitettavasti muistanut leikata talteen enkä löytänyt netistä.)

En tiedä onko kukaan tutkinut tätä, mutta uskaltaisin melkein väittää myös, että naiset ovat miehiä avarakatseisempia kirjailijan sukupuolen suhteen. Ehkä kyse on samasta ilmiöstä kuin vaaleissa: monet naiset voivat kyllä äänestää yhtä hyvin naista kuin miestäkin, mutta monet miehet eivät hevin äänestäisi naista. Läheskään kaikki kaunokirjallisuus ei tietenkään ole leimallisesti sukupuolittunutta, mutta osa selkeästi on. On miesten kirjoittamia miesten kirjoja ja naisten kirjoittamia naisten kirjoja. On myös miesten kirjoittamia naisten kirjoja (Joel Haahtela! Michael Cunningham?), mutta onko naisten kirjoittamia miesten kirjoja? En äkkiseltään keksi ainuttakaan esimerkkiä.

Miten te lukijoina koette kirjailijan tai henkilöhahmojen sukupuolen vaikuttavan kirjavalintoihinne?

Eihän tällaisilla asioilla pitäisi enää nykymaailmassa olla merkitystä, mutta niinpä vain tuntuu olevan. Terveisin mies, joka ehti lukea Siri Hustvedtin koko tuotannon ennen ensimmäistä Paul Austeriaan. Mies, joka ei äänestyskopissa juurikaan mieti ehdokkaan sukupuolta, mutta silti huomaa useimmiten äänestäneensä naista (tai seksuaalivähemmistön edustajaa).

Asiaton päivittely sallittu

Hengissä ollaan, eikä blogikaan suostu menehtymään millään. Yritän ehkä kenties mahdollisesti julkaista jonkinlaisen kunnollisen jutun joskus lähiaikoina. Sitä odotellessa vastaan parille googlettelijalle, jotka ovat päätyneet tänne seuraavilla hakusanoilla:

"2012 paljonko divarit maksavat kirjoista"
Useimmat divarit maksanevat suunnilleen puolet siitä hinnasta, jolla itse myyvät kirjat eteenpäin. Eli uutuusromaaneista ehkä 5–7 € (olettaen että ulosmyyntihinta on 10–14 €) ja vanhemmista (hyvistä) kirjoista noin 2–4 €. Keräilykirjat ovat tietysti oma lukunsa. Mitään kirjakerhopainoksia sun muita ei yleensä kannata edes yrittää tarjota, ja joskus hyväkään kirja ei kelpaa, jos sitä on hyllyssä jo ennestään.

"me kolme ja jengi sivumäärä"
Ensimmäisessä painoksessa (Otava 1969) on 196 sivua, jotka ovat kaikki täyttä asiaa. Kirja on klassikkoasemansa ansainnut, ja ensipainoksen kansikin on aika siisti:



"john irving in one person suomennos"
Ilmestynee ensi keväänä. Olisi luultavasti tullut jo tänä syksynä, ellei Irvingin esikoisromaani (Vapauttakaa karhut) olisi tunkenut Kristiina Rikmanin työpöydälle tähän väliin.

"irvine welsh skagboys suomeksi"
Eiköhän sekin ennen pitkää tule. Welshin suomentajalla Sauli Santikolla on riittänyt kiireitä David Nichollsin parissa, mutta uskaltaisin veikata hänen ottavan Skagboysin käsittelyynsä pian, ellei ole jo ottanut. Mielenkiintoista nähdä, tuleeko suomenkieliseksi nimeksi Hepohemmot vai jotain muuta.

Näin. Kiitos kaikille, jotka ovat sitkeästi jaksaneet käydä katsomassa, tapahtuisiko täällä jotain. Ette nyt saaneet kovin ruhtinaallista palkintoa kärsivällisyydestänne, mutta pyrin parantamaan jatkossa. Mahdollisesti, kukaties.

Hiljainen kesä

Ei huvita vieläkään kirjoittaa mitään, mutta tässä pari listaa.



Kuukauden kuunnelluimmat
1. Black Flag
2. Beastie Boys
3. Joy Division

Alkukesän parhaat kirjat
1. Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä
2. Iris Murdoch: The Green Knight
3. Katja Kallio: Syntikirja
4. Kazuo Ishiguro: Me orvot
5. John Irving: In One Person
6. Eeva Tikka: Hiljainen kesä



Kivaa kesänjatkoa, palaillaan ehkä joskus!

Uutta musiikkia: Milesmore

Helsinkiläinen Milesmore-yhtye julkaisi eilen debyyttilevynsä ja mainosti sitä minulle. Ja hyvä niin: levy kuulostaa äkkiseltään hirmu kivalta, puolituntinen älykästä ja kevyesti rullaavaa rockia. Juuri tällaista kaipasinkin tänään, ihan kuin pään sisältä olisi auennut pari lukkoa.

Levy on kuunneltavissa ja ladattavissa täällä (ja Spotifyssa).

Irvine Welsh: Skagboys

Skotlantilainen Irvine Welsh (s. 1958) rymisteli julkisuuteen esikoisromaanillaan Trainspotting vuonna 1993 ja vielä laajemmin sen leffasovituksella kolme vuotta myöhemmin. Trainspottingin jatko-osa Porno ilmestyi 2002, ja nyt Welsh täydentää trilogian uudella osalla, joka ei kuitenkaan ole kolmas vaan ensimmäinen.



Irvine Welsh: Skagboys
(Jonathan Cape 2012, 548 sivua)

Skagboys tapahtuu vuosina 1984–1985 eli parisen vuotta ennen Trainspottingia. Päähenkilöt ovat samat: fiksu mutta hedonismiin taipuvainen Mark Renton, hyväntahtoinen höntti Danny "Spud" Murphy, kieroileva naistenmies Simon "Sick Boy" Williamson, langennut urheilijanuorukainen Tommy Lawrence ja väkivaltainen sekopää Francis Begbie.

Britanniassa, Skotlannissa ja Edinburghissa eletään synkeitä aikoja. Thatcher on tullut ja pilannut kaiken, työpaikat lähtevät alta ja isoveli kannustaa ilmiantamaan sosiaalitukien väärinkäyttäjät. Lähiönuoriso juo viinaa, polttaa pilveä ja vetää spiidiä. Kun kaduille alkaa virrata laadukasta ja helposti saatavilla olevaa heroiinia (skag), pakkohan sitäkin on kokeilla. Siis nimenomaan kokeilla, vain luuserit jäävät koukkuun.

Tommylle ja Begbielle riittävät edelleen alkoholi ja ruumiinkulttuuri eri muodoissaan, mutta Spud, Sick Boy ja Renton huomaavat pian polttavansa ja piikittävänsä kaiken minkä käsiinsä saavat. Rentonilla on opiskelupaikka Aberdeenin yliopistossa ja ihana tyttöystävä, mutta ennen pitkää nämä alkavat tuntua pelkiltä rasitteilta. On aika keskittyä olennaiseen.

— It's just me, ah tell her, — thaire's naeboody else. It's jist the junk.
— You ... you're packin me in, cause you wanna spend more time doin fuckin heroin?
Ah look at her. That's it, in a nutshell. Nae sense in denyin it. Ah'm fucked. — Aye.

Tykkäsin kirjasta todella paljon. Kuten Welshin kirjoissa aina, myös tässä tapahtuu koko ajan kaikenlaista kamalaa ja ällöä. Sick Boy parittaa alaikäistä tyttöystäväänsä, Begbie purkaa patoumiaan satunnaisiin vastaantulijoihin, veri lentää ja eritteet roiskuvat. Synkistä aiheista huolimatta lukukokemus ei ole ahdistava, sillä welshmäiseen tapaan kaiken läpi tihkuu pikimusta huumori, joka saa ainakin minut nauramaan välillä inhottavillekin jutuille. Kuten taannoin totesin, Welshin huumori ei todellakaan sovi kaikille, mutta jos se puree, se puree kunnolla.

Huumorin lisäksi kirjassa on paljon vakavaakin pohdintaa. Welsh on aina ollut yhteiskuntakriittinen, mutta Skagboys vie homman uudelle tasolle. Kaivosmiesten lakkotaistelua kuvaava aloituskohtaus piirtää koko kirjalle poliittiset raamit. Yrittääkö hallitus tahallaan saada työväenluokan pois pelistä? Mistä heroiini on peräisin, miksi Edinburghista tulee Euroopan aids-pääkaupunki? Kumpi on pahempi, vieroitushoito vai vankila? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Monipuolisen kokonaisuuden kruunaavat osuvat musiikki- ja kirjaviittaukset. Renton lukee F. Scott Fitzgeraldia ja James Joycea, ja hänen kaverinsa nauhoittaa hänelle Joy Divisionia ja muita postpunk-klassikoita. Bowien älppärit vaihtuvat rahaksi, mutta Iggy ja Lou Reed eivät meinaa kelvata divariin liian 70-lukulaisina. Kuten todettu, ajat ovat armottomat.

Trainspottinginsa lukeneet tai nähneet tietävät, miten hahmoille tulevaisuudessa käy, mutta se ei vähennä lukunautintoa eikä jännitystä. Tämä etko-osa on lähes kaksi kertaa Trainspottingia paksumpi ja viekin lukijat syvemmälle hahmojen pään sisään. Heidän motiivejaan voi osittain oppia ymmärtämään, vaikka tekoja ei voisikaan hyväksyä. Kun katsoo tarkemmin, jopa Begbien mustasta sielusta saattaa paljastua herkempi puoli – mutta auta armias, jos erehtyy tuijottamaan liian pitkään!

Ei näitä veijareita kavereikseen haluaisi, mutta kirjan loputtua tulee silti vähän ikävä. Tekisi melkein mieli sanoa, että trilogian paras osa on tässä. Mutta ehkä nämä kannattaa kuitenkin lukea ilmestymisjärjestyksessä. Muut osat on suomennettu, ja epäilemättä myös Skagboys saa saman käsittelyn. Suosittelisin silti kokeilemaan rohkeasti alkukielisenä, Welshin rehevä kieli ei ole niin vaikeaa kuin miltä se voi aluksi näyttää (aiheesta vähän lisää tuolla aiemmassa jutussani).

****½

Pelastavia lauluja ja kirjoja

Kone on remontissa, kuvien lisääminen ei oikein onnistu. Julkaisenpa sitten pari listaa.

Jyri kirjoitti ranskalaisesta Ten songs that saved your life -sivustosta, jossa ihmiset listaavat elämänsä tärkeimpiä biisejä ilman mitään selityksiä. Tässä omani:

Ten songs that saved my life (37 min)

1. Galaxie 500 – Blue Thunder
2. Joy Division – Digital
3. Geneva – Into the Blue
4. Nirvana – Lithium
5. Suede – Animal Nitrate
6. Ronderlin – Reflected
7. Blueboy – Popkiss
8. The Wrens – Hopeless
9. Pixies – Gouge Away
10. The National – Mr. November

Helmi K sovelsi samaa ideaa kirjoihin, ja pakkohan sitäkin oli matkia:

Ten books that saved my life

1. S. E. Hinton: Me kolme ja jengi (1985)
2. John Irving: The World According to Garp (1995)
3. Nick Hornby: High Fidelity (28.12.1998)
4. Erlend Loe: Supernaiivi (6.4.2001)
5. Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (23.4.2007)
6. Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon (17.7.2008)
7. Helen Walsh: Once Upon a Time in England (2.11.2008)
8. Heidi Köngäs: Vieras mies (8.11.2008)
9. Iris Murdoch: Kello (14.2.2010)
10. Haruki Murakami: Norwegian Wood (21.3.2012)

Ei tässä nyt muuta. Kivaa vappua, ihmiset!

Johan Bargum: Kolme kaksi yksi

Suomenruotsalainen pitkän linjan kirjailija Johan Bargum (s. 1943) on oivassa nosteessa uusimman romaaninsa Syyspurjehduksen myötä. Nyt lähdin koluamaan Bargumin tuotantoa alkupäästä. Ensimmäinen suomennettu teos oli karvas pettymys!



Johan Bargum: Kolme kaksi yksi
(Tre två ett, 1968, suom. Ulf Erik Qvickström, Tammi 1969, 230 sivua)

Kuvausryhmä käy rannikolla haastattelemassa vanhaa ukkoa ja hänen poikaansa, poika suunnittelee muuttoa kaupunkiin ja äänimies lupaa auttaa häntä tarvittaessa, äänimies irtisanoutuu työstään ja keskittyy ryyppäämään, rälläämään ja rietastelemaan naimisissa olevan naisen kanssa, maalaispoikakin saapuu kaupunkiin sotkemaan kuvioita, mokoma on ottanut lupauksen todesta. Mukana on yhteiskunnallisia teemoja ja joitain näppäriäkin sanankäänteitä, mutta suuri osa kirjasta on melkoista tajunnanvirt(s)aa.

Ingalill. Taas se on saatana myöhässä. Meidän piti mennä ulos syömään mutta minä olen jo turruttanut vatsani oluella ja minä tiedän kuinka tässä tulee käymään, kun hän astuu sisään minä aion heti kysyä häneltä onko hän tehnyt jotakin väitöskirjansa eteen vain siksi että tiedän ettei hän ole tehnyt vain todistaakseni että minä olen jo vaikuttanut häneen, ja minä aion kuulustella häntä Vietnamista ja minä aion riehua hänen laimeiden Time-mielipiteittensä johdosta ja minä aion paahtaa päälle ikään kuin uskoisin että sillä minkälaisia ajatuksia minä lausun sodasta on jokin merkitys ja hän kuuntelee ja hänen tottelevainen hahmonsa tekee minut villiksi himosta ja minä heitän hänet rähmälleen vuoteelle ja riuhtaisen hänen hameensa vyötärölle ja... [sensuroitu].

Ei uskoisi, että tämän on kirjoittanut sama mies kuin Syyspurjehduksen, mutta tietysti ihminen ehtii muuttua 25 ja 68 ikävuoden välillä. Onneksi olen omin silmin todennut, että Bargum osasi kirjoittaa hienosti jo 80-luvulla (Kesäpoika) ja 90-luvulla (Syyskesä). Mielenkiintoista nähdä, millaiseksi 70-luvun tuotanto paljastuu sitten joskus, kun rohkenen kajota siihen. Kolme kaksi yksi (tai Kolme, kaksi, yksi – nimestäkin on ärsyttävästi kaksi eri kirjoitusasua) ei tosiaan antanut paljonkaan ilonaiheita, mutta ehkä on ihan terveellistä lukea joskus huonojakin kirjoja. Onneksi kirja ei ollut tämän pidempi, muuten olisi voinut jäädä kesken.

**