Marraskuu: Krauss, Rowling, Rhodes

Nicole Krauss: Great House (2010)
Kirja täytti kuin täyttikin ensivaikutelman asettamat odotukset. Ihmisten ja huonekalujen tarinat nivoutuivat yhteen niin kiehtovasti, että aloin melkein himoita itselleni samanlaisia mööpeleitä (ainakaan ei tee mieli käydä Ikeassa hetkeen). Perusasetelmassa oli lopulta paljon samaa kuin Rakkauden historiassa: yllättäviä punaisia lankoja ja mieleenpainuvia ihmiskohtaloita historian pyörteissä. Krauss kyllä osaa tämän homman, pitäisi saada jostain luettavaksi myös esikoisteos Man Walks Into a Room.



J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki
(Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999, suom. Jaana Kapari 2000)
Kaksi ekaa Potteriakin olivat hyviä, mutta kolmas vei sydämeni lopullisesti. Varsinkin loppuratkaisu ajankääntäjineen oli huikea. Sellaisesta apuvälineestä olisi ollut hyötyä lukijallekin: kirja sai valvomaan turhan myöhään yhtenä keskiviikkoiltana, koska eihän sitä vain voinut jättää kesken, eikä uni tullut heti lukemisen jälkeenkään, kun olo oli sen verran euforinen.

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari
(Harry Potter and the Goblet of Fire, 2000, suom. Jaana Kapari 2001)
Kolmivelhoturnajaiset ja varsinkin niiden odottamattomat seuraukset olivat niin hurjat, että melkein jo hirvitti. Tällaista en ehkä olisi uskaltanut lukea Harryn ikäisenä, mutta nyt onneksi uskalsin. Leffaa en välttämättä rohkenisi katsoa, heh.

Dan Rhodes: Taputtavat pikku kätöset
(Little Hands Clapping, 2010, suom. Elina Koskelin 2011)
Sammakon piti kai tuoda kuudes Rhodes-suomennos markkinoille jo keväällä, mutta julkaisu viivästyi siinä määrin, että ehdin unohtaa koko jutun, kunnes kirja osui eteen pari viikkoa sitten divarin uutuushyllyssä (näin tuemme kotimaisia pienkustantamoja, huokaus). Meinasin jopa tehdä kirjasta erillisen blogijutun, kun en ole vielä ainuttakaan sellaista nähnyt, mutta kätevämmin tämä menee tässä samalla. (Sitä paitsi en edelleenkään osaa kirjoittaa pitkiä ja analyyttisia juttuja mistään aiheesta, meikäläisen heiniä ovat pintapuoliset katsaukset.)

Brittiläinen Dan Rhodes (s. 1972) on vinksahtaneiden tarinoiden mestari, ja tämä kirja on hänenkin mittapuullaan sieltä kieroimmasta päästä. Saksassa on omituinen pikku museo, josta huolehtii sen yläkerrassa asuva vanha mies. Museonhoitajalla ja eräällä lääkärillä on erikoinen, suorastaan puistattavaksi osoittautuva järjestely. Samaan soppaan Rhodes sekoittaa portugalilaisten maalaisnuorten rakkaustarinan, joka johtaa uhkaavasti kohti mainittua museota. Kertomuksessa on varsin roalddahlmaisia piirteitä, musta huumori kukkii, mutta inhottavatkaan hetket eivät mene överiksi. Tykkäsin siis, niin kuin olen tykännyt Rhodesin kaikista muistakin kirjoista. (Olen lukenut kaikki suomeksi, Elina Koskelinin suomennokset ovat moitteettomia.)

Sarjakuvasankarini: Adrian Tomine

Sarjakuvankuluttajana(kin) olen aika amatööri. Lähdin liikkeelle normaalilta akuankka–luckyluke–lassijaleevi-pohjalta ja etenin vähitellen "kypsempiin" sarjakuviin. Niitä on vuosien varrella kertynyt hitaasti mutta varmasti, tähän mennessä vajaat puoli kirjahyllyllistä. Sarjakuvissahan mikä tahansa on mahdollista, mutta supersankarijutut tai hypertaiteelliset pläjäykset eivät ikinä ole ihmeemmin innostaneet, vaan suurin osa kokoelmastani on melko realistista ja ihmissuhdepainotteista tavaraa (minkäs ihminen tylsille mieltymyksilleen mahtaa).

Yksi parhaista ihmissuhdesarjakuvien tekijöistä on amerikkalainen Adrian Tomine (s. 1974). Tomine nousi vauhdilla suosikkieni joukkoon, kun löysin yhden hänen albuminsa kirpputorilta nelisen vuotta sitten. Selkeä piirrostyyli viehätti heti, samoin konstailemattomat mutta hivenen viistot tarinat ja perin inhimilliset henkilöt – päällisin puolin tavallisia ihmisiä, joista useimmilla on kuitenkin omat omituisuutensa.

Onnistunut kirppisostos poiki lisää rahanmenoa, ja pian huomasin haalineeni käsiini suunnilleen kaikki mahdolliset Tominet.



Tomine aloitti uransa 90-luvun alussa omakustanteisilla Optic Nerve -julkaisuilla, joita ilmestyi kaikkiaan seitsemän.



Ohuet pikkulehdet sisälsivät lyhyitä tarinoita, ja piirrosjälki oli vähän karkeampaa kuin mitä sittemmin totuttiin näkemään.



Näiden seitsemän minisarjakuva-albumin sisältö koottiin myöhemmin yksiin kansiin otsikolla 32 Stories (1998).

Vuonna 1995 Tominen otti siipiensä suojiin kanadalainen Drawn & Quarterly -kustantamo, joka ryhtyi julkaisemaan uutta, A4-kokoista albumisarjaa. Senkin nimeksi tuli Optic Nerve, ja numerointi alkoi uudestaan ykkösestä.



Optic Nerven numerot 1–4 sisälsivät kukin useita tarinoita, joista tehtiin myöhemmin koostejulkaisu Sleepwalk and Other Stories (1998). Numeroissa 5–8 oli jokaisessa vain yksi pidempi tarina, ja ne julkaistiin kirjana nimellä Summer Blonde (2002).



Ja tarinat sen kuin pitenivät. Optic Nerven numerot 9–11 sisälsivät kolmiosaisen kertomuksen amerikkalaisnuorukaisen parisuhdekiemuroista. Päähenkilön suonissa virtaa japanilaista verta, aivan kuin tekijällä itselläänkin, ja etniset eroavaisuudet ovatkin yksi tarinan tärkeimmistä teemoista. Koko kertomus ilmestyi samoissa kansissa vuonna 2007 nimellä Shortcomings, ja siitä tuli Tominen toistaiseksi menestyksekkäin julkaisu. (Ks. myös Hannan juttu aiheesta!)

Shortcomingsin jälkeen pääsin itsekin mukaan Tominen kelkkaan ja aloin odottaa innokkaasti seuraavaa julkaisua. Sitä saatiinkin sitten odotella melko pitkään, se nimittäin tuli vasta tämän vuoden alussa. Scenes from an Impending Marriage (tammikuu 2011) paljastaa omalta osaltaan, miksi julkaisutauko venyi: Adrianilla on riittänyt perhekiireitä.



Tämä häävalmisteluista kertova teos edustaa Tominea humoristisimmillaan. Viihdyttävä pikku kirjanen.



Eikä siinä vielä kaikki – myös Optic Nerve -sarja sai jatkoa neljän ja puolen vuoden jälkeen.



Optic Nerve 12 (syyskuu 2011) on paluu vanhaan ainakin siinä mielessä, että Tomine on siirtynyt takaisin lyhyemmän ilmaisun pariin. Ensimmäinen albumin kahdesta tarinasta on omalaatuinen kertomus puutarhurista, joka saa melkoisen kuningasajatuksen ja päättää yhdistää kasvien hoidon kuvanveistoon.



Tämä "Hortisculpture"-juttu oli minulle pienoinen pettymys, se täyttää yli puolet sivuista ja tuntuu turhan venytetyltä idean "nerokkuuteen" nähden. Onneksi toinen tarina "Amber Sweet" on perinteisempää ja toimivampaa Tominea. Nuori nainen joutuu hankaliin tilanteisiin, koska hänellä sattuu olemaan aikuisviihdealalla toimiva kaksoisolento.



Amberista jää paremmat fiilikset, ja kokonaisuuden nostaa vahvasti plussan puolelle viimeisen aukeaman itseironinen bonusjuttu. Alan muut tekijät tuottavat nykyään lähinnä hienoja paksuja sarjakuvaromaaneja, mutta Adrian aikoo edelleen julkaista ohuempia läystäkkeitä, joista tehdään sitten myöhemmin kokoomateoksia. Siitäkin huolimatta, että usko meinaa välillä loppua kesken...



Itse ainakin toivon, että Tomine pitää päänsä ja jatkaa valitsemallaan tiellä. Optic Nerve -lehdet ovat persoonallisia kokonaisuuksia, ja jokaisessa numerossa on kirjepalsta, jossa lukijat voivat sanoa sanottavansa – nimenomaan vanhanaikaisesti kirjeitse.

Sarjakuvien lisäksi Tomine on tehnyt monenlaisia kuvituksia, mm. levynkansia.



Näitä on koostettu julkaisuun Scrapbook: Uncollected Work 1990-2004, joka tarjoaa myös aimo valikoiman muualla julkaistuja Tomine-sarjakuvia sekä katsauksen miehen luonnoskirjaan. Ehdottoman suositeltava teos sekin.

Suomeksi Tominelta ei tietääkseni ole julkaistu mitään muuta kuin kaksi kaksisivuista juttua vuoden 1996 Suuri Kurpitsa -antologiassa. (Lisäys: Puhuin palturia, vuoden 1999 kokoelmassakin on näköjään peräti kuusisivuinen juttu! Onkohan niitä vielä muitakin?)



Jos olisin sarjakuvakustantaja, ryhtyisin heti korjaamaan tätä epäkohtaa. Kun esim. Daniel Clowesia on suomennettu jo kahden albumin verran, en näe mitään syytä, miksei Tominekin ansaitsisi samaa kohtelua.

Missä Tominen tuotantoon sitten pääsisi tutustumaan? Tampereen kirjastossa ei näytä olevan ainuttakaan teosta, Helsingissä ilmeisesti sentään jotain. Kirjakaupoistakaan näitä tuskin löytää, tuurilla ehkä jostain pääkaupungin erikoisliikkeistä. Tampereen ainoa tällä hetkellä julkisesti selailtavissa oleva Tomine-sarjakuva lienee yksi kappale tuota häävalmistelukirjaa, joka sijaitsee Bonuskirppiksen kolmannen käytävän sarjakuvapöydässä. Kyseisen pöydän ja sen ylläpitäjän Kreegah Bundolon kautta olen itsekin hankkinut useimmat Tomineni. Näitä ei siis kasva joka oksalla, mutta jos mielenkiinto heräsi, kannattaa ehdottomasti pitää silmät auki. Eihän sitä koskaan tiedä, missä aarteita voi tulla vastaan. (Ja noita kokoomajulkaisuja pitäisi toki saada ihan perusnettikaupoistakin, esim. Adlibrikseltä.)

Seitsemän vuoden kuuntelut

Last.fm-profiilini täyttää tänään seitsemän vuotta. Sinä aikana olen ehtinyt kuunnella tietokoneella yhteensä 116518 musiikkikappaletta, useimmat niistä työpaikalla.

Seuraavassa viisikymmentä kuunnelluinta yhtyettä/artistia kappalemäärineen:

1. The Clientele 3354
2. Joy Division 2957
3. Galaxie 500 1903
4. The National 1569
5. Pixies 1262
6. The American Analog Set 1189
7. The Kingsbury Manx 1028
8. The Fall 912
8. Teenage Fanclub 912
10. Black Flag 889
11. Popsicle 878
12. The Radio Dept. 863
13. The Horrors 839
14. The House Of Love 820
15. Nirvana 816
16. The Verve 815
17. Suede 812
18. Nada Surf 808
19. Tindersticks 794
20. Interpol 767
21. The Church 739
22. The Field Mice 736
23. Codeine 708
24. Minor Threat 704
25. Manic Street Preachers 682
26. Ronderlin 651
27. Pavement 636
28. The Lemonheads 634
29. The Thermals 578
30. Kauko Röyhkä 560
31. Ride 555
32. Bad Religion 545
33. Slowdive 523
34. Editors 515
35. The Lucksmiths 513
36. Silverbullit 499
37. Granada 498
38. Stereolab 497
39. Magnapop 483
40. The Sound 482
41. Hole 480
42. The Feelies 462
43. Oasis 448
44. Geneva 446
45. The Boo Radleys 444
46. Secret Shine 438
47. Death Cab for Cutie 437
48. dEUS 427
49. Elbow 419
49. Echo & The Bunnymen 419

Tässä olisi ollut ainekset melko mojovaan soittolistaan ja armottomaan analysointiin, mutta annettakoon numeroiden tällä kertaa puhua puolestaan.

Kirjoja syksyn arkistosta

Loput rästikirjat tulevat tässä.

SYYSKUU

Emer McCourt: Elvis, Jeesus ja minä
(Elvis, Jesus and Me, 2004, suom. Kristiina Savikurki 2005)
Pohjoisirlantilainen lapsuudenkuvaus alkoi lupaavasti ("Inhoan alkuja, mikä on vähän hankalaa, kun niihin kuitenkin törmää koko ajan"), mutta aloitus taisi lopulta jäädä kirjan parhaaksi anniksi. Sääli.

Helen Walsh: Go to Sleep (2011)
Walshin kaksi aiempaa kirjaa Brass (2005) ja Once Upon a Time in England (2008) (jotka on julkaistu suomeksi tyhmillä nimillä Lutka ja Englantilainen tragedia) olivat molemmat järisyttäviä lukuelämyksiä, varsinkin jälkimmäinen. Unettomasta yksinhuoltajaäidistä kertova uutuus ei tasokkuudestaan huolimatta tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta. Ehkä kirja olisi iskenyt kovempaa, jos kotona olisi parkuva vauva, mutta ne ajat ovat sentään jo kaukana takana päin. Hienosti Walsh joka tapauksessa kirjoittaa, pidän häntä edelleen yhtenä parhaista nuorista brittikirjailijoista.

Riikka Pulkkinen: Raja (2006)
Poimin Raja-pokkarin kirjaston kierrätyskärrystä joskus 3–4 vuotta sitten, mutta en millään jaksanut aloittaa lukemista ja lopulta suuressa viisaudessani kiikutin kirjan divariin. Pulkkinen niputtui mielessäni samaan kastiin Sofi Oksasen kanssa: "liian suosittu, ei mulle". Mutta nyt kun se Puhdistuskin tuli luettua, kynnys Pulkkiseen tutustumiseen madaltui huomattavasti. Kun vaimo vielä lainasi Rajan, luki sen ja suositteli, pakkohan siihen oli tarttua. Ja kyllä, pidin paljon. Totta tulee varmaan luettua lähiaikoina, vaikka ajatus uudesta painoksesta uusine loppuratkaisuineen hieman ärsyttääkin, kun omassa hyllyssä odottaa se vanhempi versio.

David Nicholls: Starter for Ten (2003)
One Dayn jälkeen oli tarkoitus lukea The Understudy, jonka olin jo tilannut itselleni, mutta sitten Tampereen paras divari (Lukulaari♥) ilahdutti ikihyviksi tarjoamalla tämän kirjan neljällä eurolla (tai siis käytännössä ilmaiseksi vaihdossa). Lisää kirjasta ja lukukokemuksesta täällä.

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen (2008)
Potter-suomentaja kertoo Potterien suomentamisesta. Zephyrin innostava juttu sai minut lainaamaan tämän, vaikken ollut lukenut ainuttakaan Potteria. Zephyr kyllä varoitteli, että tämän luettuani en ehkä voisi olla tutustumatta niihin, ja oikeassapa oli... Kapari-Jatta on suomentajien ehdotonta aatelia, joten ei ole mikään yllätys, että hän osaa kirjoittaa. Itsehän olen myös käännösalalla, mutta käännöstoimiston liukuhihnatyöläisenä. (Olen siis samalla alalla Kapari-Jatan kanssa vähän samaan tapaan kuin hampurilaisravintolan pihvinpaistaja on samalla alalla gourmetravintolan keittiömestarin kanssa.) Sain tästä kirjasta paljon niin kääntäjänä kuin lukijanakin, ja mikä tärkeintä, se usutti minut kirjaston Potter-hyllylle. Jouduin tosin käymään siellä parikin kertaa ennen kuin sain ekan osan lainaan, mutta se vaiva kannatti nähdä.

Astrid Lindgren: Kalle mestarietsivä
(Mästerdetektiven Blomkvist lever farligt, 1951, suom. Laila Järvinen 1953)
Toisessa Kalle-kirjassa tapahtuu kamalia: murha pikkukaupungissa! Poliisi on neuvoton, mutta onneksi mestarietsivä on valppaana. Jännäksi menee, ennen kuin tilanne ratkeaa.

LOKAKUU

F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby (1925)
Vanhempien hyllystä löytyi tällainen yllätyskirja, jonka rohkaistuin avaamaan yhden kaverin kehuttua sitä. Ja olipahan kyllä vallan erinomaista luettavaa. En muista koska olisin viimeksi lukenut näin vanhan kirjan, mutta lukiessa ikä ei yhtään painanut. Joitakin vanhoja sanoja lukuun ottamatta teksti tuntui ajattomalta, Fitzgeraldin kieli elää yhä. Tämän ja Revolutionary Roadin luettuani olen miettinyt, kannattaisiko vähitellen muuttaa suhtautumistani klassikoihin.

Johan Bargum: Kesäpoika
(Sommarpojken, 1984, suom. Rauno Ekholm 1984)
Syyskesän jälkeen halvalla haalimistani Bargumeista tuli ensimmäisenä luettua tämä kiinnostavimmalta vaikuttanut. Kirjoissa tuntuu olevan muutakin samaa kuin yhdyssanan toinen osa – merellisissä maisemissa liikutaan, muistot vaivaavat, aurinkoisiakin päiviä leimaa tumma pohjavire. Tämä kirja vahvisti näkemystäni Bargumista varteenotettavana kirjailijana. Huomasin juuri, että häneltä ilmestyy alkuvuodesta pitkästä aikaa uusi romaani, Syyspurjehdus (tai siis suomennos tulee silloin, tuosta HBL-lainauksesta päätellen alkuteos on jo ilmestynyt). Jännää.

Astrid Lindgren: Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä
(Kalle Blomkvist och Rasmus, 1953, suom. Laila Järvinen 1954)
Tämä taisi aikanaan olla suosikkini näistä, ja tarina tuntui vahvimmalta nyt uusintakierroksellakin. Kallen ja kumppanien seikkailu kidnappaajien jäljillä ja kynsissä vetää helposti vertoja esim. Blytonin parhaille tuotoksille.

David Nicholls: The Understudy (2005)
Kahden hienon Nichollsin jälkeen ajattelin vähän säästellä kolmatta, mutta enpä malttanut kauan (tästäkin lisää juttua täällä). Toivottavasti mies ei jää paistattelemaan suosiossaan vaan kirjoittaa pian lisää.

Enid Blyton: Seikkailujen joki
(The River of Adventure, 1959, suom. Riitta Wejberg 1979)
Tähän sopisi melkein samat sanat kuin kesällä lukemaani Seikkailujen sirkukseen. Paitsi että tämän muistin hyvin lukeneeni ennenkin. Nyt on koko sarja hyllyssä ja luettuna, ah.

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
(Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997, suom. Jaana Kapari 1998)
Ja niin minusta tuli Potter-fani 36-vuotiaana, hih. Onhan tämä vähän eri kaliiperia kuin nuo lapsuuden suosikkikirjasarjani, en yhtään ihmettele Harryn suosiota. Tästä kirjasta tehdyn elokuvan olin nähnyt joskus kymmenen vuotta sitten, mutta se ei pilannut jännitystä.

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
(Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998, suom. Jaana Kapari 1999)
Ja toinen heti perään... Ei oikeastaan harmita yhtään, että aloin lukea näitä vasta nyt, onpahan vielä paljon herkkuja jäljellä. Näitä kirjoja lienee turha yrittää kuvailla sen enempää, eivätköhän kaikki ole jo lukeneet ne?

J. P. Pulkkinen: Pieni kaistale maata (2011)
Tämän merkitsin kalenteriini luettuani jostain kehuvan arvostelun. Pari viikkoa myöhemmin näin kirjan divarissa, selailin ja vakuutuin heti. Konsepti on saman tapainen kuin Nick Hornbyn kirjassa 31 Songs (2003), mutta tässä on selvästi omaelämäkerrallisempi ote ja yksi biisi vähemmän. Nuoresta asti musiikkiin intohimoisesti suhtautunut Pulkkinen peilaa elämäänsä mm. David Bowien, Nick Draken, Sex Pistolsin, Joy Divisionin, Smithsin, Kate Bushin, Kauko Röyhkän ja Mamban(!) biisien kautta hienoin tuloksin. Kirjan luettuani kokosin soittolistan (kaikki biisit lukuun ottamatta viimeistä eli Beatlesin Come Togetheria), kuuntelin sen ja totesin, että kirja oli enemmän kuin musiikillisten osiensa summa. Pulkkinen soitti aikanaan bassoa Päät- ja Keba-yhtyeissä (joista kumpaankaan en ole vielä tutustunut) ja on tätä ennen kirjoittanut kolme tai neljä kirjaa, joita aion nyt kyllä katsella kirjastosta.

(Teknisten ongelmien takia jouduin jälleen turvautumaan tylsiin netistä poimittuihin kuviin. Jatkossa yritän taas panostaa omiin otoksiin.)

Tiedän mitä luin viime kesänä

...ja kohta tiedätte tekin. Kuukausittaiset lukuraporttini tyssäsivät toukokuuhun, nyt yritän vähän paikkailla. Osa kirjoista vilahti jo kesän ostoksissa, mutta eivät läheskään kaikki.

KESÄKUU

Nämä kirjat tuli vielä kuvattua, vaikka juttu jäikin kirjoittamatta.



Enid Blyton: Seikkailujen sirkus
(The Circus of Adventure, 1952, suom. Riitta Wejberg 1979)
Huusin kirjan netistä, kun kyllästyin etsimään muualta. Luulin lukeneeni kaikki Seikkailut joskus 80-luvun puolivälissä, mutta tämä Tauri-Hessiaan sijoittuva seikkailu ei kyllä tuntunut yhtään tutulta. Taattua laatuahan se oli.

Peter J. Conradi: Iris Murdoch – A Life (2001)
Tätä yli 600-sivuista tiiliskiveä ehdin selailla kirjastossa monta kertaa, ennen kuin uskaltauduin lainaamaan. Lukeminen vaati pientä tsemppausta, Conradi oli tehnyt turhankin perusteellista jälkeä. Toki oli kiinnostavaa kuulla, keitä kaikkia tärkeitä ja hienoja ihmisiä Murdoch tunsi, mutta vähän vähempikin olisi riittänyt. Taisi mennä yli puolenvälin, ennen kuin päästiin Murdochin ensimmäisen kirjan julkaisuun asti. Lukukokemus oli siis kokonaisuutena hieman puuduttava, mutta paljon mielenkiintoistakin tuli opittua.

Johan Bargum: Syyskesä
(Sensommar, 1993, suom. Rauno Ekholm 1993)
Tunnelmallinen teos toimi mainiosti myös ennen juhannusta. En ollut kuullutkaan koko kirjailijasta, ennen kuin luin tämän jutun.

Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
Joel Haahtela: Elena
Joel Haahtela: Perhoskerääjä
Joel Haahtela: Lumipäiväkirja
Joel Haahtela: Katoamispiste
Kesäkuun lopun Haahtela-maraton tuli käsiteltyä täällä. Kolmas lukukerta ja seitsemän kirjaa kymmenessä päivässä eivät olleet yhtään liikaa paatuneelle fanille.

HEINÄKUU

David Nicholls: One Day (2009)
Tämä kulki repussa kesäloman alkupuolella, mahtavaa luettavaa niin mökillä kuin Helsingin-reissullakin. (♥ David Nicholls ♥)

Hannu Väisänen: Apupata (2011)
Anopin suosikkikirja löytyi kirppikseltä ja tuli hotkaistua nopeasti. Hauska kirja, fiksu mies, pitäisi kai lukea romaanejakin.

Richard Yates: Revolutionary Road
(Revolutionary Road, 1961, suom. Markku Päkkilä 2008)
Kirppisostoksia tämäkin, jostain parin vuoden takaa. En ymmärrä miksen saanut luettua aiemmin, ehkä klassikkokammoni takia. Hieno kirja, täysin maineensa veroinen.

Iris Murdoch: An Accidental Man (1971)
Kesälomalla tartuin myös yhteen hyllyssä odottaneista Murdocheista, enkä sitten meinannut malttaa laskea kirjaa käsistäni, mökkireissullakin tuli valvottua myöhään sen parissa. Ehkä tuo yllä mainittu elämäkerta jotenkin sementoi Murdochin aseman suosikkikirjailijanani (siis heti Haahtelan jälkeen, vaikka eihän näitä kahta oikeastaan voi verrata millään tavalla). Tässä kirjassa oli tutut ihmissuhdekiemurat ja kaikki muukin kohdallaan.

Ian McEwan: Mustat koirat
(Black Dogs, 1992, suom. Leevi Lehto 1994)
Ei ollut parasta McEwania tämä, mutta ihan luettava.

Colm Tóibín: Brooklyn
(Brooklyn, 2009, suom. Kaijamari Sivill 2011)
Koukuttava tarina irlantilaistyttösestä, joka lähtee Amerikkaan töihin. Toíbín kuvaa 50-lukulaisen nuoren naisen elämää kiehtovasti ja uskottavasti.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
(The Uncommon Reader, 2007, suom. Heikki Salojärvi 2008)
Taas yksi pieni helmi kirjaston "Kannattaa lukea" -hyllystä. Bennett kertoo hauskasti, millaisiin vaikeuksiin Englannin kuningashuone joutuu, kun kuningattaresta tulee lukutoukka.

Colm Tóibín: The Blackwater Lightship (1999)
Toíbínin vanhempi kirja on hieman synkempää kertomaa kolmen sukupolven naisista, joiden on pitkästä aikaa yritettävä tulla toimeen toistensa kanssa, kun perheenjäsen sairastuu. Ei silti ollenkaan ahdistava kirja, päinvastoin.

ELOKUU

Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)
Tämä sen sijaan oli ahdistava kirja, mutta hyvä kuitenkin, että tuli luettua (enpä olisi vielä viime vuonna uskonut).

Irvine Welsh: Glue (2001)
Inspiroiduin palaamaan tämän jo 10 vuotta sitten lukemani kirjan pariin, kun kulttuuriministeri nimesi sen (Liima-suomennoksen) suosikkikirjakseen. Neljän kaveruksen kasvutarina on Welsh-asteikolla vähän kesymmästä päästä, mutta ei jätkien elämästä värikkyyttä puutu. Hieno tarina kaiken kaikkiaan, ja taas sai huomata, kuinka lukuperspektiivi muuttuu ja kehittyy vanhetessa.

Petri Tamminen: Elämiä (1994)
Petri Tamminen: Miehen ikävä (1997)
Innostuin ottamaan Tammisenkin tuotannon uusintakierrokselle, kun kokoelmani täyttyi Piiloutujan maan myötä. Toistaiseksi en kuitenkaan ole päässyt näitä kahta ensimmäistä kirjaa pidemmälle. Aavistuksen vaisumpia tapauksia kuin myöhemmät kirjat, vaikkeivät toki huonoja nämäkään.

Iris Murdoch: The Sacred and Profane Love Machine (1974)
Kuten todettu, Murdoch on erikoistunut kierohkoon ihmissuhdekuvaukseen, ja tämäkin kirja on sitä itseään. Kaksoiselämää viettävän miehen kaksi elämää ajautuvat törmäyskurssille odottamattomin seurauksin. Tämän jälkeen hyllyssä on enää kaksi lukematonta Murdochia, ja puolisen tusinaa kirjaa on yhä hankkimatta. (Ei huvita vielä ajatella, miltä tuntuu sitten, kun kaikki on haalittu ja luettu.)

Kauko Röyhkä: Kreikkalainen salaatti (2011)
Kolme erilaista ihmistä matkustaa Kreikkaan, kukin omista syistään. Röyhkän uusin on hyvää viihdettä, ei sen enempää eikä vähempää.

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa
(Stille dager i Mixing Part, 2009, suom. Outi Menna 2011)
Pieni ja harmiton kirja, joka kirvoitti muutamat vaisuhkot naurut. Loe on pystynyt paljon parempaankin, mutta kyllä tämä sentään voittaa edellisen kirjan (Muleum).

Astrid Lindgren: Yksityisetsivä Kalle Blomkvist
(Mästerdetektiven Blomkvist 1946, suom. Laila Järvinen 1948)
En yhtään ihmettele, että tykkäsin näistä kirjoista lapsena, koska tykkään kovasti edelleen. Voisikin olla aika suositella näitä omalle pojalle – ja tytölle. Mestarietsiväkirjat ovat muistaakseni ainoita Lindgreneitä, jotka olen lukenut itse (Pepit ynnä muut meille luki äiti). Nyt kiinnostaisi lukea muitakin.