Päivän sitaatti: Päätalo

  – Tuo mies näkkyy olevan tosijaan Kalle, mutta kuka on tuo lyhy naisentunkio Kallen matkassa!
   Isällä on ollut koko ikänsä terveenä ollessaan sellainen paha tapa, että hän käyttelee ihmisistä puhuessaan lisänimityksiä. Esimerkiksi lihava lyhyt nainen on isän kielellä "naisentunkio". Suuri ja lihava nainen "naisenhaasio" ja lihava mies "miehenröpi" tai "-rillukka". Laiha nainen on "naisenkuikelo" ja mies "miehenseiväs". Lihavan naisen kävelyä katsellessaan isältä karkaa huomaamattaan "...mennä muokkautuu". Laihat ihmiset taas isän sanojen mukaan "kävellä rihmovat" tai "kävellä hilppovat".
   Isä ei tarkoita erikoissanonnoillaan pahaa eikä lauo niitä haukkuakseen. Hänen mielestään vain eivät normaalin puheen ilmaisut riitä kuvaamaan kyllin osuvasti monia asioita ja ilmiöitä.

Kalle Päätalo: Miinoitettu rauha (s. 237)

Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki (s. 1980) on kirjoittanut nuoresta asti ja menestynyt useissa kilpailuissa. Uunituore esikoisromaani Kultarinta (Gummerus 2014) on 644-sivuinen tiiliskivi, jonka kokoa ei kannata pelästyä.

"Kultarinta on ennen muuta tarina siitä, miten 1900-luvun alussa – tai minä mullistusten aikakautena tahansa – selviää ihminen, joka haluaisi elää rauhassa", kirjailija toteaa. Selviytymään auttaa rakkaus: miehen ja naisen, isän ja tyttären, ihmisen ja metsän välinen. Tärkein kaikista on luonto.



En pysty sanomaan aiheesta mitään objektiiviseen vivahtavaakaan, koska Anni on siskoni ja olen saanut seurata kirjan valmistumista aitiopaikalta. Käsikirjoituksenkin sain lukea helmikuussa 2012 toisena heti äidin jälkeen. Se oli elämäni ikimuistoisimpia lukukokemuksia: vetävä ja koskettava tarina, joka on kerrottu lumoavalla kielellä (ja jonka on kirjoittanut minun pikkusiskoni!) Hienosta käsikirjoituksesta muodostui vähintään yhtä hieno romaani, jonka loppuun pääsin tänä aamuna klo 7.55.

Enempää en kehtaa hehkuttaa, siirrän viestikapulan muille. Linkitän tähän alle arvioita Kultarinnasta sitä mukaa kuin niitä ilmestyy.

-----

Kultarinta hurmaa blogeissa...

Maijan mielestä Kultarinta on "upean taianomainen, viipyilevä ja pakahduttava kirja". (9.3.2014)

Minna sanoo, että Anni "kirjoittaa kuin enkeli tai metsänkeiju". (10.3.2014)

Marian mieleen "tarina jää soimaan kuin lintujen laulu kevätiltana". (12.3.2014)

Katja löysi kirjasta "keijun kepeyttä, kevätillan raikkautta ja lumisateen painoa". (18.3.2014)

Jonnan mukaan "romaani on kauniilla tavalla hidas ja painava, kuin vanha metsä". (27.3.2014)

Jaana luki Kultarintaa aamukahteen. (7.4.2014)

Tiina päätyi sekä säästelemään että ahmimaan. (7.4.2014)

Ulla, vaativa luontotekstien lukija, suosittelee myös. (13.4.2014)

Mai Laakso ihastui erityisesti luontokuvauksiin (arvio sisältää juonipaljastuksia). (15.4.2014)

Omppu nostaa kirjailijalle kaikkia mahdollisia päähineitä. (21.4.2014)

Tuija sai harvinaisia kirjallisia metsäänastumiskokemuksia. (23.4.2014)

Kimble65 puolestaan sai voimaannuttavan ja puhdistavan lukukokemuksen. (24.4.2014)

Mustikkakummun Anna mykistyi kirjasta mutta onnistui silti kirjoittamaan kivan jutun. (25.4.2014)

Krista toteaa hienosti: "Kultarinta on kuin kaunis maalaus." (29.4.2014)

Arja ehdottaa Kultarintaa Suomen uudeksi kansalliskirjaksi. (2.5.2014)

arjamatkalla: "Kultarinta on hieno esikoisromaani ja ansaitsee mielestäni kaikki ne kirjalliset palkintoehdokkuudet, joita maassamme tänä vuonna julkistetaan." (2.5.2014)

Tuomo: "Jokaisen luonnonystävän tulisi lukea tämä kirja." (21.5.2014)

Minna Vuo-Cho: "Tuntuu hyvältä olla lumoutunut." (23.5.2014)

Reiska: "Romaani on täynnänsä Sananlaskujen tapaisia lausahduksia ja pienen siveltimen tarkkuudella tehtyjä vetoja." (5.6.2014)

Skana: "Nyt tekisi mieli kertoa, että olen lukenut Hesarin tämän vuoden esikoiskirjapalkinnon voittajan, Anni Kytömäen Kultarinnan." (6.6.2014)

Joana: "Miten joku voikin tehdä tällaisia kirjoja!?" (11.6.2014)

Jokke ei vakuuttunut. (14.6.2014)

Kirsi: "Kultarintaa on on mahdotonta sivuuttaa syksyn kirjapalkintoehdokkuuksia jaettaessa." (18.6.2014)

Juhani kirjoitti hyvän arvion hauskan runon ja upeiden kuvien kera. (22.6.2014)

Erja havaitsi, ettei kirjaa ole syyttä suitsutettu. (22.8.2014)

Elinalle Kultarinta oli kesän vaikuttavin kirja. (23.8.2014)

...ja nyt myös telkkarissa!

Aamun kirja (17.4.2014)

Ylen nettisivuilla on myös hieno kulttuuriuutinen. (17.4.2014)

Muualla:

Keskipohjanmaa-lehden Merja Nevalainen: "Kytömäki kirjoittaa kuin olisi itse elänyt, nähnyt ja kokenut kaiken, ja osaa välittää samat tunteet myös lukijan mieleen." (5.5.2014)

Helsingin Sanomien Matti Mäkelä innostui "luonnonsuojelijasukupolven vihreästä metsäraamatusta". (25.5.2014)

Etelä-Saimaan Mikko Jämsénin mielestä kirja "ei olisi tarvinnut kaikkea kerrontaa ollakseen yhtä uskottava ja hyvä kuin se nyt on". (28.5.2014)

Turun Sanomien Noora Lehtimäen mielestä kirja on "lumoavan eheä ja ajaton kokonaisuus. Yli kuusisataasivuisessa teoksessa ei ole mitään ylimääräistä ja tarinan versoilevat polut löytävät perille." (12.6.2014)

Hesarissa myös Suvi Ahola suosittelee Kultarintaa: "Kaipaatko runsasta, jännittävää kesäkirjaa riippumattoon, laiturinnokkaan tai mustikkametsään? Tässä sinulle sellainen." (19.6.2014)

(Kultarinta on arvioitu myös ainakin Aamulehdessä ja Hämeen Sanomissa, mutta näitä arvioita ei ole luettavissa netissä.)

Blogistanian Finlandia ja Globalia 2013

Taas on se aika vuodesta, kun kirjabloggaajat äänestävät viimevuotisia suosikkejaan.

Blogistanian Finlandia 2013 -ehdokkaani:

1. Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea (3 pistettä)
2. Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky (2 pistettä)
3. Tua Harno: Ne jotka jäävät (1 piste)

Blogistanian Globalia 2013 -ehdokkaani:

1. Haruki Murakami: 1Q84 [1Q84, suom. Aleksi Milonoff] (3 pistettä)
2. Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja [Min kamp. Tredje bok, suom. Katriina Huttunen] (2 pistettä)
3. John Irving: Minä olen monta [In One Person, suom. Kristiina Rikman] (1 piste)

Kalle Päätalo, loti mies

Eikös se Päätalo kirjoittanut joitain tylsiä pappajuttuja, paksuja ja rumia kirjoja, ketä kiinnostaa?



Ennakkoluuloni alkoivat horjua luotettavien tahojen kehujen ja Knasu-vertausten myötä, ja Huonemiehen poika (1971) räjäytti ne atomeiksi.

Omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan ensimmäinen osa kertoo tietysti kirjailijan lapsuudesta. Kalle oli isopäinen ja kierosilmäinen poika, joka ei millään meinannut oppia kävelemään.

Oli ruvennut näyttämään siltä kuin Päätalon suvun tämä haara alkaisi palata siihen neljän tukipisteen varassa tapahtuvaan kulkemismuotoon, jolla tavalla väitetään kaukaisten esi-isiemme siirtyneen puusta toiseen.

Lopulta poika pääsi jaloilleen, mutta liikkui pitkään kömpelösti. Ärrävikakin vaivasi.

Elämä ei muutenkaan ollut helppoa 1920-luvun Taivalkoskella, Kallen tekoseudulla. Perhe asui muiden nurkissa, kunnes isä pystytti oman pienen hirsimökin Kallioniemeen, Jokijärven rannalle. Olot olivat alkeelliset. Päätaloilla ei ollut minkäänlaista käymälää, vaan tarpeet tehtiin tunkiolle. Setämies omisti vain kaksi alusvaatekertaa, kulki aina kaksi viikkoa samoissa kalsareissa. Terveyttä hoidettiin kuppaamalla: kun poski turposi, hammastoukka kaijotettiin kuppaussarvilla.

Herkko-isän viikot kuluivat tukkisavotassa, joten Kalle ja vähitellen kasvanut sisarusjoukko varttuivat lähinnä äitinsä Riitun hoivissa. Kerkeäväinen poika aiheutti äidille huolia ja sai usein tuta takaposkillaan vitsan, myöhemmin remminkin. Lisäksi äiti jaksoi ihmetellä Kallen jatkuvaa tiedonjanoa ja "akkamaista" kysymysten viljelyä – poika olisi kuunnellut kaikenlaisia tarinoita loputtomiin. Onneksi Kalle kuitenkin osoitti myös kunnon työmiehen elkeitä jo nuorella iällä.

Tästä kaikesta Päätalo kertoo rehevällä kielellään, jaaritellen mutta kiehtovasti ja hauskasti. Hämäläisen nykylukijan silmään kieli on paikoin melko eksoottista, mutta kärryillä pysyy ongelmitta. Paikallisten vieras puheenparsi alkaa vähitellen viehättää, ja oudot sanat tulevat tutuiksi. Loti-sanan tarkka merkitys ei tosin ole vielä selvinnyt, mutta oletan sen tarkoittavan osapuilleen samaa kuin kelpo.

Päätalolla ja Knausgårdilla on yhteistä ainakin se, että molemmat laittavat itsensä rohkeasti likoon ja osaavat jaaritella kiinnostavasti aiheesta kuin aiheesta. Minusta Päätalo on Huonemiehen pojassa kaikkein mielenkiintoisimmillaan kuvatessaan omia ajatuksiaan ja tuntojaan sekä värikkäitä paikallisia hahmoja, mutta hänellä on taito saada lukija kiinnostumaan kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.

Kirja teki siis suuren vaikutuksen. Luultavasti joudun nyt kahlaamaan läpi koko Iijoen: 544 sivua luettu, yli 16 000 jäljellä. Tekee mieli jatkaa aika pian, lainasin jo kaksi seuraavaa osaa...

Finlandia-voittaja laulaa

Riikka Pelo voitti Finlandia-palkinnon teoksellaan Jokapäiväinen elämämme. Onnittelen.

En ole lukenut Pelon kirjoja, mutta kuulin jo vuosia sitten hänen lauluaan tšekkiläisen The Ecstasy of Saint Theresa -yhtyeen levyllä Susurrate (1992). Nyt haastankin Pelon kasvavan fanijoukon kuuntelemaan palan hänen varhaistuotantoaan. Lupaan lukea kirjan, jos te kaikki kuuntelette tuon biisin. ;)



Kyllä se laulukin sieltä tulee, alkaa jossain 1.30:n paikkeilla. Mielenkiintoinen ääni, eikö vain. Saako joku selvää kaikista sanoista?

Heräämisen vaikea myrsky

Erkka Filander voitti
Hesarin esikoispalkinnon teoksellaan
Heräämisen valkea myrsky.
Hieno juttu, onnittelen.



Satuin lainaamaan kirjan juuri sopivasti.
Luin sen palkitsemispäivän iltana.
Eilen luin sen uudelleen.
Aikamoinen pläjäys.
61-sivuinen runomyrsky.

Omistin keuhkollisen ilmaa
jonka olin muuttanut iloni tuoksuiseksi.

Filander on tosi lahjakas, palkintonsa ansainnut.
Pakko myöntää: minulle kirja oli hieman liikaa.
Se vyöryy päälle, jyrää pehmeästi alleen.
Hengästyttää, häikäisee, hämmentää.
Ihastuttaa mutta myös turhauttaa.

Vika lienee lukijassa, olen tottumaton tällaisiin purkauksiin.
Ryöpytys ja vellonta tulevat varmaan kirjoittajalta luonnostaan.
Ne sopivat toki myrskyn luonteeseen:
välillä tyyntyy, sitten puhuri taas yltyy.

Ylitsepursuilun joukossa on paljon hienoja hetkiä.
Kauniita kuvia ja oivalluksia, joista nautin ihan irrallisinakin.

Väsymys valahtaa yltäsi
kuin kylpyvesi.
Olet kulkenut pitkän matkan suljetuissa silmissä,
katseessa vielä hetken silmäluomien maisemat.

Pieniä, lähes huomaamattomia viisauksia.

Kun halutaan nauttia maailmasta
istutaan ja nautitaan vaikka portaikossa.

Turhan suuri osa tekstistä viuhuu kuitenkin yli.
Haluaisin heittäytyä, liitää mukana, mutta mätkähtelen maahan.

Katuojat kiekuvat eteisen jalanjäljissä
ja yrittävät saavuttaa tulipalojen äänen.

Ehkä asenteeni on väärä, eihän kaikkea tarvitse ymmärtää.
En kuitenkaan mahda mitään sille, että turhaudun.

Kaiken kaikkiaan hyvä mutta ristiriitainen kokemus.
Täytyy lukea joskus kolmannenkin kerran.
Mutta ehkei ihan heti. (*



Kirja on ladattavissa Poesian sivuilta.

*) Oli sittenkin pakko lukea kolmannen kerran jo muutaman päivän päästä, ennen kuin palautin kirjan kirjastoon. Todella vahva teos.

Runoisku

Kevätpäivä kesken marraskuun!

Illan tummetessa lampsin
kirjastosta kotiin päin
hyvillä mielin.
Kadulla kansaa laidasta laitaan –
minä luultavasti ainoa,
jonka repussa viisi
Mikko Kilven runokirjaa.

Piipahdus Akateemiseen ja yllätys:
uutta Juhani Tikkasta?
Ei ollut uutta, oli vanhaa,
Viita-akatemian runoisku.



Otin kirjan, kun käskettiin.
Mietin näyttäisinkö sen kassalla,
mutta päätin osoittaa urheilumieltä.
Kävelin ulos kirja kädessä,
vartijat antoivat mennä.

Hauska kokemus ja ilmainen runoteos
yhdellä iskulla. Kiitos!