Superhypermegamessulauantai

Ensimmäinen kerta Helsingin kirjamessuilla! Huonosti nukuttu viikko ja pieni flunssanpoikanen eivät paljon painaneet, kun lähdin matkaan kera kipsikätisen äitini ja romaaninsa julkaisua odottavan siskoni. En oikein tiennyt mitä odottaa, ja vaikka olisinkin tiennyt, odotukset olisivat ylittyneet.

Mukaan tarttui mahtavia kokemuksia ja kirjoja. Kuvat otin vasta kotona, mutta linkitän jutun sekaan pari kuvakavalkadia paikan päältä. Tapasin koko joukon kivoja bloggaajia ja muita tuttuja. Käsittämätön tunnelma, kun valtava sali on täynnä kirjoja, kirjailijoita, kirjanystäviä ja hälinää. Kuuden tunnin visiitti jäi väkisinkin pintaraapaisuksi, mutta mikä raapaisu se olikaan...



Kuulin kiintoisan keskustelun kirjablogeista ja lukupiireistä. Ostin viimein Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjablogikirjan, tietysti nimmaroituna. Muuta en ehtinytkään uusien kirjojen osastolta ostaa. Hienolta siellä kyllä näytti, katsokaa vaikka Hannan blogista.

Divaripuolella hakuammunta tuotti napakymppejä. Heti alkuun löysin vitosella Arto Lapin esikoisen, jota olen metsästänyt koko vuoden. Ja toisaalla myytiin runokirjoja eurolla! Valikoin viisitoista.



Runohyllyn hinta-laatusuhde oli aikamoinen – olisin voinut ostaa paljon enemmänkin, mutta jätin armollisesti herkkuja muillekin. Rakastan tällaisia ohuita runokirjoja, viisautta tiiviissä muodossa. Katsokaa nyt ylimmästä kuvasta, miten pieneen tilaan kuusitoista kirjaa mahtuu. Tuntemattoman kriitikon kommenti Risto Kormilaisen kirjasta meni pahasti metsään (luin teoksen jo illalla, hyvä oli):



Iltapäivän hiihtelin Haahtelan perässä. Ensin lempikirjailijani kertoi omista lempikirjoistaan Martti Anhavalle. Anhava on Haahtelan kustannustoimittaja (jos kuulin oikein) ja muutenkin fiksun oloinen mies. Hänen äitinsä Helena Anhava olisi näemmä ollut messuilla mukana runoretrospektiivissä, jota kuuntelin vain vaimeasti sivukorvalla divarihyllyjen välistä. Kenties Helena Anhava luki runojaan juuri silloin, kun ostin nuo kaksi hänen 70-luvun kokoelmaansa. Ne näyttävät niin kivoilta, että olisi kyllä pitänyt päästä kuulemaan tekijän lausuntaa (semminkin kun hän on jo 88-vuotias, eli kovin monta tilaisuutta tuskin enää tulee). No, kai messupäivään pitää yksi hutikin mahtua.

Mutta siis ne Haahtelan lempparit. Nuori Joel innostui lukemisesta kuvataiteen kautta, aloitti 16-vuotiaana taiteilijaelämäkerroista (mm. Irving Stonen Vincent van Gogh -kirja). Hiukan myöhemmin kuvaan astui Juhani Aho, jonka teoksista erityisen vaikutuksen tekivät Yksin (kuten Haahtelan uusin romaanikin osoittaa) ja Papin tytär.

Orhan Pamukin Istanbul vei Haahtelan Turkkiin, ja Antonio Muñoz Molinan Talvi Lissabonissa opasti Joelin maahan, jonne hän sukelsi kirjoittaessaan yhtä upeimmista kirjoistaan. (Siis romaania Tule risteykseen seitsemältä, jota lukiessa ei kyllä uskoisi, ettei Haahtela ollut itse vielä käynyt Portugalissa. Tai enhän minäkään siellä ole käynyt, mutta kuvaus kuulostaa niin vakuuttavalta.)

Autiolle saarelle Haahtela valitsisi Thomas Mannin Taikavuoren, jossa riittäisi pureskeltavaa. Mies on kuulemma lukenut kirjan kahdesti, ensin parikymppisenä ja uudestaan viitisen vuotta sitten, ja huomannut siinä tiettyjä yhtymäkohtia omaan lapsuuteensa (Joel asui 15-vuotiaaksi asti Tiuruniemessä tuberkuloosiparantolan kupeessa). Taikavuoren ja Pamukin kirjat tiesinkin jo Haahtelan suosikeiksi, mutta muut olivat minulle uutta tietoa (enkä ole lukenut noista kirjoista muita kuin Ahon Yksin). Odotin mainintaa James Salterista ja Raija Siekkisestä, mutta ehkä aika loppui kesken. Lopuksi Haahtela kertoi pikaisesti nykyisistä suosikeistaan ja mainitsi palanneensa elämäkertojen pariin, tällä kertaa muusikoiden (Wagner, Callas, Rubinstein ja muut "poikkeusihmiset").



Seuraavaksi siirryttiin samalla kokoonpanolla salin toiseen nurkkaan isommalle lavalle, jonka lähiympäristön oli tukkinut Jorma Ollila. Raha puhui, aikarajat venyivät ja paukkuivat, mutta lopulta Ollila poistui yleisöineen ja jätti lavan Haahtelalle, joka kyllä hänkin veti mukavasti kuulijoita. Uusinta romaania Tähtikirkas, lumivalkea käsitelleestä puolituntisesta en valitettavasti tehnyt muistiinpanoja. Pääsin eturiviin ja keskityin kuuntelemaan, viisaat sanat särkyneestä mielestä eheyttivät omaani.

Haastattelun jälkeen sain Tähtikirkkaaseen sykähdyttävän signeerauksen, kirjailija muisti faninsa vuosien takaa. Kotiinlähdön lähestyessä ehdin vielä kuunnella suurimman osan päivän kolmannesta Haahtela-haastattelusta, joten makeaa tuli totisesti mahan täydeltä.

Sara otti hyviä kuvia Haahtelasta ja muista messukohteista, samoin Katja. Ja Kirsin blogissa on pitkä lista linkkejä, joiden takaa löytyy lisää messujuttuja. Niiden parissa kelpaa jatkaa fiilistelyä.

Omien kokemusteni ja löytöjeni lisäksi iloitsen siskoni Anni Kytömäen alkavasta kirjailijanurasta. Hänet kutsuttiin eilen yllättäen lounastamaan Gummeruksen kirjailijaporukan kanssa, ja ensi vuonna Anni lienee sitten itse lavalla puhumassa. Pitää palata paikalle jo sen takia, ja muutenkin luulen, etten jatkossa malta jättää yksiäkään messuja väliin, kun nyt olen niiden makuun päässyt. Kiitos kaikille asianosaisille!

Runoilijaimme ääni

Tämän teoksen tarjoama sana on kokonaisuudessaan, runoilijoitten itsensä esittämänä, puhuttu julki radiossa kevätkaudella 1945 esityssarjassa "Runoilijaimme ääni". Sarjan tarkoitus oli [– –] tarjota runoutemme ystäville tilaisuus kuulla nykyhetken huomattavimpien runoilijoittemme oma persoonallinen ääni.



Kertun aarre oli päätynyt kirpputorille,
kuolema lienee erottanut.
Entisaikain ihmisillä oli hienoja käsialoja.



Kirjassa pääsee ääneen yhdeksäntoista runoilijaa.
Jokaisesta on pieni esittelyteksti ja piirroskuva.
Oiva tilaisuus paikkailla aukkoja runosivistyksessä.
Aale Tynniltäkään en aiemmin ole lukenut mitään,
vaikka muistan nimen jo lapsuuskodin hyllystä.



Runo nimeltä "Pieni poikani" koskettaa, varsinkin kun tietää pojan,
runoilija Matti Pirisen, kuolleen jo 28-vuotiaana.

----------

Toissa päivänä kuulin hieman erilaisten runoilijoiden ääntä, kun kirjastossa esiintyi kolme skottirunoilijaa: Donald Adamson, Liz Niven ja Chrys Salt. Kokemus oli vaikuttava ja inspiroiva. Sama kolmikko (ja kaksi muuta runoilijaa) esiintyy Arkadia International Bookshopissa Helsingissä tiistaina 15.10. klo 18. Suosittelen!

Arvon varvon

Ennätyksellisen epäsuosion saavuttaneessa Haahtela-arvonnassa

Kirjain-lehden voitti Sara,
Elenan voitti Joana ja
Kaksi kertaa kadonneenkin voitti Sara!

Onnittelut voittajille ja kiitokset muillekin.

Tää olis blogijuttu Haahtelan novelleista, jooko?

Olipa taas kerran blogijuttu, joka viihtyi päässäni niin hyvin, että päätti jäädä sinne asumaan.

Jutun aiheena olisivat olleet Joel Haahtelan novellit. Kesällä yritin houkutella juttua esiin. Uuden romaanin julkaisua odotellessa olisi ollut hyvä tilaisuus esitellä siihenastiset novellit.



Novelleja oli kaksi. Ensimmäinen oli "Zaia", joka julkaistiin Miehen rakkaus -antologiassa (Gummerus, 2008). Siinä mies muisteli entistä rakastettuaan. Toinen oli "Syntymäpäiväpoika", tarina pojan ja äidin öisestä uimaretkestä. Se ilmestyi suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi Ida Pimenoffin kauniissa valokuvakirjassa A Shadow at the Edge of Every Moment of the Day (Kehrer, 2011).



Molemmat novellit olivat taattua tavaraa haahteloituneelle – hieman arvoituksellisia, unenomaisia tuokiokuvia. Kovin pitkäaikaista muistijälkeä ne eivät kuitenkaan jättäneet.

Kesä kului, Tähtikirkas, lumivalkea ilmestyi ja novellijuttu pölyyntyi pääkopassani. Olin jo valmistautunut heittämään sille hyvästit, kun eräänä sunnuntaina kirjakaupassa satuin tarttumaan uuteen Novelli palaa! -antologiaan (WSOY, 2013). Hämmästyksekseni huomasin Haahtelan olevan mukana ja lukaisin novellin siltä seisomalta.



Uusi novelli "Häämatka" teki vaikutuksen ja nousi suosikikseni Haahtelan lyhäreistä. Tarina kertoi epätavallisesta häämatkasta Roomaan.

Siltikään en saanut juttua aikaiseksi. Viikot vierivät ja kirjoittamaton juttu hiersi kuin pikkukivet kengässä. Lopulta oli pakko kiskaista kenkä jalasta, ropistella kivet tienpenkalle ja yrittää unohtaa koko juttu. Kiinnostuneiden on siis parasta itse etsiä kirjat käsiinsä, sori.

Korvaukseksi kirjoittamattomasta jutusta ajattelin taas kerran arpoa muutaman ylimääräisen Haahtela-tuotteen pois nurkista. Tarjolla olisi
– Kirjain-lehden numero 1/2010, jossa Joel komeilee kansikuvapoikana
– Kaksi kertaa kadonnut, jota suosittelen aiheeseen jo vihkiytyneille
– Elena, joka sopii melkein kenelle tahansa.



Arvontaan voi osallistua kertomalla perjantaihin 4.10. mennessä, mistä palkinno(i)sta on kiinnostunut.

P.S. Jos joku oikein tosissaan hurahtanut liikkuu Tampereen pääkirjaston suunnalla, kannattaa tutustua myös kahteen Unicum Zwack -novellilehteen, jotka nuori Haahtela julkaisi opiskelukavereineen vuonna 1995. Lehtiä ei anneta lainaksi, mutta niitä voi lukea kirjastossa, kuten tein helmikuussa 2010.




(Jos jollakulla on jemmassa laatikollinen Unicum Zwackeja, ostaisin mielelläni yhden kappaleen kumpaakin käypään hintaan.)

Knasun kolmonen kolahti

Levynkeräilijänä totuin siihen, että levyt ilmestyivät ilmoitettuna ilmestymispäivänä. Kirjojen kanssa on toisin. Taisteluni-sarjan kolmannen osan piti ilmestyä syyskuussa, mutta niin vain mokoma tulikin kauppoihin jo elokuun alussa. No, ei se mitään, onnistuin kumminkin jahkailemaan jutun kanssa syksyyn asti.



Karl Ove Knausgård: 
Taisteluni. Kolmas kirja
Min kamp. Tredje bok, 2009, suom. Katriina Huttunen, Like 2013, 470 sivua
(Akateemisesta 2.8.2013, luettu loppuun su 11.8.2013 klo 23.36)

Kolmannessa kirjassa kirjailija palaa tarinansa alkuun – koko kirja käsittelee Karl Oven lapsuutta. Sen hoksatessani meinasin vähän pettyä, sillä muistelin, että tämän osan piti jo kertoa aiempien osien vastaanotosta ynnä muusta. Knausgårdiin voi kuitenkin aina luottaa: Taisteluni 3 on paras lapsuuskuvaus, jonka muistan lukeneeni. Mies astuu pojan mieleen ja kertoo kaiken kirkkaasti.

Jos ensimmäinen kirja jätti vielä hieman hämäräksi, miksi Karl Ove pelkäsi isäänsä niin paljon, nyt syyt käyvät harvinaisen selviksi. Isä hallitsee kotia ja poikiaan tyrannin ottein, äiti yrittää tasapainoilla siinä välissä.

Karl Oven elämässä on onneksi muutakin: kaverit, kirjat, musiikki, jalkapallo, koulu ja tytöt. Millään elämän osa-alueella poika ei pärjää ongelmitta, mutta sitkeästi hän puskee eteenpäin vastoinkäymisistä välittämättä. Hän tietää jo, että joskus vielä näyttää kaikille.

Jos toinen kirja on tähänastisista paras ja ensimmäinen toiseksi paras, kolmonen jää lopulta kolmanneksi, mutta on se silti hitsin hieno.

★★★★½

Viime kuussa Knasu esiintyi kahteen otteeseen telkkarissakin. Molemmat dokumentit ovat Areenassa vielä hetken (eka 2 päivää, toka 6 päivää):
Kirjaohjelma: Kirjallinen itsemurha?
Dok: Knausgård
Dokumentit ovat pakollista katsottavaa faneille (mikä mies!) ja varmaan kiinnostavia muillekin. Käykäähän kiireesti katsomassa.

Myös suomentaja oli hiljattain radiossa haastateltavana:
Ajantasan lauantaivieras: Katriina Huttunen
Haastattelu vahvistaa muun muassa sen, mitä jo ounastelinkin: Like julkaisee sarjan loputkin osat vuoden välein, eli kuudes osa ilmestyy vasta syksyllä 2016. En ole koskaan osannut suunnitella tulevaisuutta, mutta nyt kuviot ovat selvät 41-vuotiaaksi asti – Knasua joka syksy. ♥

Tähtikirkas, lumivalkea

Luen uutta Haahtelaa ja mietin,
miksi edes yritän itse kirjoittaa.
Mies kaivaa taskustaan timantteja,
sirottelee surutta pitkin sivuja.

Paljon vanhaa tuttua,
uusiakin ulottuvuuksia.
Historiallinen päiväkirjaromaani?
Yhtä paksu kuin
kaksi edellistä yhteensä.

Hyvä tarina,
sopivasti aukkoja.
Rakkautta, ikuista kaipuuta.
Kuvataidetta, taas Vermeer.
Sanataidetta, kirjaimellisesti.

Muistojen hauraus, vuosien virta,
perhosen murenevat siivet.

Ne timanttiset kiteymät...
Ne kun poimisi erikseen,
pätkisi rivit lyhyemmiksi,
saisi hienon runokirjan.

Toisaalla:
Sinisen linnan kirjasto
Haikuarviot

Kirjoi(ttamattomuude)sta

Jos saisin euron jokaisesta kirjoittamattomasta blogijutusta, olisin jo äveriäs mies.

Oli tarkoitus kirjoittaa jotain kaikista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Kolmisen kuukautta jaksoin, sitten tuli äkillinen stoppi. Nyt floppaan yli massiivisen kirjoituskynnyksen pikakelaamalla kevään ja kesän lukemiseni.



Maaliskuun loppu

Arto Lappi: Laululento (2011)
Tamperelaisrunoilija oli jo pitkään ollut tuttu divarin tiskin takaa, mutta hänen runoihinsa tutustuin vasta maaliskuussa kirjastossa. Innostuin heti siinä määrin, että marssin divariin ostamaan kaikki saatavilla olleet teokset – pilkkahintaan ja omistuskirjoituksilla varustettuina.

John Irving: In One Person (2012)
(toinen kerta, luettu jo 2012)
Uusin Irving pääsi uusintakierrokselle kirjailijan Helsingin-vierailun alla ja toimi paremmin kuin viime vuonna.

Kari Raineranta: Ihmiskanava (2010)
Toinen tamperelaisrunoilija. Kokeilevampaa kamaa, ei niinkään omaan makuuni.

J. K. Ihalainen: Tisle (2012)
Ihalainen herätti kiinnostuksen kirjamessuilla. Väkevä soppa, ihan hyviä sattumia.




Huhtikuu

Wisława Szymborska: Täällä (2012)
Szymborskalla on hienoja runoja, mutta osa menee vähän ohi.

Arto Lappi: Lumiputous (2009)
Lapin runot ovat pieniä ja viisaita.

J. K. Rowling: The Casual Vacancy (2012)
Monet ovat valittaneet, että kirjassa on liikaa sivuhenkilöitä. Olin aluksi samaa mieltä, mutta vähitellen kaikki oikeuttivat mukanaolonsa. Rowling on varmasti nauttinut päästessään irrottelemaan oikein kunnolla, paikoin ronskihkojakin juttuja. Hauska kirja, mutta myös koskettava.

Arto Lappi (suom. ja toim.): Kevätsateiden aika – japanilaista tankarunoutta (2005)
Vanhoja japanilaisia runoja, jotka Lappi on suomentanut (englannin kautta). Toimii.


Toukokuu

John Irving: A Prayer for Owen Meany (1989)
(toinen kerta, luettu jo 1999)
Yksi ehdottomista suosikki-Irvingeistäni. Huikea lukuelämys myös toisella kerralla, vaikka muistinkin tärkeimmät juonenkäänteet. Tässä Irving onkin juonenkehittelijänä ehkä nerokkaimmillaan.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)
Aika hieno kirja.



Kesäkuu

Tua Harno: Ne jotka jäävät (2013)
Kehuttu esikoinen, eikä syyttä.

Wayne Rooney: Minä, Wayne Rooney [My Decade in the Premier League] (2013)
Tämän lainasin pojalle ja luin sitten itse perässä (sama juttu kuin Messi-kirjan kanssa viime syksynä). Kiinnostavia väläyksiä härkämäisen futarin pään sisältä.

Jyri Schreck: Päiviä, sateita (1962)
Rohmusin kirjaston kierrätyskärrystä viisitoista runokirjaa. Jyri Schreckin pienet 60- ja 70-lukulaiset kokoelmat olivat kivoimman näköisiä, ja sisältökin miellytti.

Tapani Kinnunen: Amerikkalainen parranajo (2009)
Kauniina kesäpäivänä koin keskisuuren valaistumisen: Suomen Turussa asuu tällainen runoilija, joka kirjoittaa elämästä, jalkapallosta, juopottelusta, populaarikulttuurista ja naisista osuvasti, suoraan ja kauniistikin. Kompakti 276-sivuinen kokoelma sisältää miehen runot viidentoista vuoden ajalta. Hotkaisin ne hetkessä.

Raymond Carver: Sateisten päivien jälkeen – valitut runot (2013)
Mikä yhteensattuma: viime talvena ihastuin ensin Carverin ja sitten Arto Lapin runoihin, ja saman tien ilmestyi uusi Carver-runovalikoima, jonka ovat suomentaneet Lappi ja kollegansa Juha Rautio. Tämä kokoelma on aiempaa Carver-suomennosta huomattavasti paksumpi, ja nautiskelin runoista oikein ajan kanssa. Sammakon julkaisema teos on hieno paketti kantta myöten, ansaitsisi runsaasti lisää huomiota.

Bo Carpelan: Kaari [Bågen] (1970)
Carpelanin kaunis pieni kertomus, nimellisesti nuortenkirja. Joana kirjoittaa tästä nätisti.

Matti Pirinen: Kesä rehahti vauhtiin (1968)
Kirjaston kierrätyskärrystä tämäkin. Pirinen oli Aale Tynnin poika, kuoli nuorena. Loistavasti otsikoitu runokokoelma, sisällössäkään ei vikaa.

Jonathan Coe: Unen talo [The House of Sleep] (1998)
Kiero tarina, melkein yhtä hyvä kuin keltainen kaksikko.

Arto Lappi: Kukko puussa (2002)
Lapin paksuin kokoelma. Nopeasti senkin lukee, mutta vaikutus kestää pitkään. Runoilija pitää myös blogia, suosittelen.

Kyllikki Villa: Ei eilistä, ei huomista (2005)
Villan runot ovat ihan parhaita! Lämpimiä, konstailemattomia ja tarkkanäköisiä. Ajattomia. Kokoelma sisältää runoja vuosilta 1964–2004, eikä niistä osaa sanoa, mikä on vanhaa ja mikä uutta.

Turha huolehtia
sanoi vanha nainen
matkatuttava:
ei leipä lopu
kovin monta päivää ennen kuolemaa

Kyllikki Villa: Koipitoipilas (2009)
(toinen kerta, luettu jo 2012)
Tämä kirja taisi olla aika tärkeällä sijalla koko runoinnostukseni synnyssä. Luin sen vajaa vuosi sitten juuri niihin aikoihin, kun aloin itse kirjoittaa runoja, ja sen jälkeen olen jatkanut sekä lukemista että kirjoittamista.

Iris Murdoch: The Philosopher's Pupil (1983)
Tätä säästelin melkein kolme vuotta. Pelkäsin 558:n pienellä präntätyn sivun vievän suurimman osan kesälomastani, mutta kuinkas kävikään – ahmaisin kirjan alle viikossa. Murdoch oli kyllä nero.

Pekka Kejonen: Runoja, tavallaan (1983)
Äiti osti tämän kirjan Vanhan kirjallisuuden päiviltä. Luin sen kotimatkalla. Tykästyin.

On sopivan ankea olo.
Juuri sen verran,
että tuntee itsensä runoilijaksi;
ei liikaa.

Kyllikki Villa: Pitelen kiinni hetkestä kuin kädestä (1978)
Tämän löysin itse sieltä kirjapäiviltä. Nimi kertoo kaiken, ah.

Muriel Spark: Loitering with Intent (1981)
Spark on yksi niistä jo melko lukuisista kirjailijoista, joihin olen tutustunut Nick Hornbyn suosituksesta. Viime syksynä lukemani The Finishing School oli kummallinen mutta ihan hauska, tämä oli vielä kummallisempi ja hauskempikin. En edelleenkään oikein tiedä, mitä Sparkin kirjoista pitäisi ajatella, mutta hänen huumorintajustaan tykkään ehdottomasti.



Heinäkuu

Pekka Kejonen: Leijunnan elkeet (2012)
Lomalla tuli muutaman kerran viivähdettyä kirjastossa kokonaisen runokokoelman verran. Tässä Kejosen julkaisussa oli muistaakseni hyviä lyhäreitä mutta tylsempiä pitkiksiä.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket (2013)
Uutuuskirja kirppikseltä kahdella eurolla, lukaisin heti, olin tyytyväinen.

Peter Cameron: The Weekend (1994)
Leena Lumi suositteli tätä minulle jo kolme vuotta sitten, keväällä otin vihdoin härkää sarvista ja varasin kirjan naapurikunnan kirjastosta. Varauksen saapumiseenkin meni melkein kolme kuukautta, mutta kyllä tämä oli kaiken odotuksen arvoinen, ihmeen vaikuttava pieni kirja. Kannattaa lukea Leenan juttu.

Kyllikki Villa: Ei, ei matkavakuutusta minulle (1976)
Viimeinen puuttuva Villan runokirja löytyi Helsingistä ensimmäisellä yrityksellä. Hihkaisin mielessäni.

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja (2004)
Sitten olikin aika tarttua hyllyssä ja lukulistalla jo vuosia odottaneeseen opukseen. Tiesin että ihastuisin. Villa oli viisas ja rohkea nainen.

Tapani Kinnunen: Haitin runot (2013)
Uutta Kinnusta ei tarvinnutkaan odottaa pitkään. Ruma kansi, mainioita juttuja Shefki Kuqin näköisestä bussikuskista ja muista tuttavuuksista. Kinnusellakin on blogi.

Sami Rajakylä: Pätkärunoilija (2013)
Kirjaston uutuushyllystä löytyi kaikille pöytälaatikkorunoilijoille omistettu kirja. Lupaavahko esikoisromaani antoi muutamat hyvät naurut ja sai myös raapimaan päätä.

Louise Wener: Goodnight Steve McQueen (2002)
Brittipoppari kirjoitti kirjan. Täytyy myöntää, etten edes tiennyt Sleeper-yhtyeen laulajan kirjallisesta urasta, mutta oli sitäkin iloisempi yllätys löytää divarista tällainen kiinnostavan näköinen romaani. Lukiessa innostus vain kasvoi – Wener kuvaa vanhenevan nuorukaisen toivottomia bänditouhuja ja parisuhdekuvioita hauskasti ja fiksusti. Suosittelen kirjaa David Nichollsin ja Nick Hornbyn ystäville ja suunnittelen itse lisätilauksia (Wener on nimittäin kirjoittanut kolme muutakin romaania ja omaelämäkerran).

Jenni Haukio: Paitasi on pujahtanut ylleni (1999)
Pressan rouvan runoja luki sujuvasti, mutta äärettömän syvästi en vaikuttunut.

Bo Carpelan: Uudet runot [Nya dikter] (2007)
Carpelanin runoja olen hamstrannut hyllyyn, mutta ensimmäiseksi päädyin lukemaan tämän kokoelman kirjastossa. Kovin paljon ei lopulta jäänyt käteen, jatkamme harjoituksia.

Pekka Kejonen: Hotelli Huminan lauluja (1972)
Vanha Kejonen tuntuu olevan parempaa kuin uusi...

Pekka Kejonen: Walkman, minä se olen (2004)
...mutta ei tämäkään huono ollut.

Roddy Doyle: The Guts (2013)
Paras uusi kirjakauppalöytö aikoihin. Ei ollut hajuakaan, että Doylelta on tullut uusi kirja. Vieläpä sellainen, joka on jatkoa loistavalle Barrytown-trilogialle (1987–1991). Ja mikä parasta, tämä on vähintään edeltäjiensä tasoinen. Jimmy Rabbitte ei enää ole huoleton nuorukainen vaan huolestunut keski-ikäinen, mutta hänen musiikkimakunsa yhtä hyvässä terässä kuin The Commitmentsin aikaan. Oi mitä herkkua!

Matti Tiisala: Kenen luokse me enää menisimme (1995)
Tämä oli myös niitä ilmaislöytöjä kirjaston eteisestä, ensimmäinen kylmäksi jättänyt sellainen.

Anja Erämaja: Töölönlahti (2013)
Tästäkään en osaa sanoa oikein mitään... Tekstit juoksevat ja aaltoilevat kivasti pitkin sivuja. Tykkäsin sisällöstäkin, joskaan en yhtä paljon kuin edellisestä Erämajasta (Kuuluuko tämä teille).



Kas siinä, 40 kirjaa (joista yli puolet runokokoelmia!) ja 7768 sivua typistettynä pieneen tilaan. Pöytä on puhdistettu.

En tiedä, miten tästä eteenpäin. Ehkä en jatkossakaan tule kirjoittamaan kirjoista tai muustakaan usein enkä pitkästi, mutta vannomatta paras. Lukeminen jatkuu varmasti, nytkin on kesken kaksi hienoa kirjaa: Kyllikki ja Saara Villan Äidin lokikirja ja Knasun viime viikolla yllättäen ilmestynyt Taisteluni 3. Ja onhan pian tulossa uusi Haahtelakin... Eniten odottamani kirja ilmestyy kuitenkin vasta vuodenvaihteen jälkeen: siskoni ensimmäinen romaani! Odotellessa toivotan kaikille kaunista loppukesää – ja syksyäkin, jos ei sitä ennen nähdä.