No onkos tullut kesä

Talvipäivä seisahtuu. Tilanne vaatii ei-jouluisaa, epätalvekasta musiikkia. Aurinko uuteen nousuun!



No onkos tullut kesä (10 kpl, 42 min)

The Dentists – Strawberries Are Growing in My Garden (and It's Wintertime) (1985)
Brittipoppoo yrittää hämätä nimellään, ilmiselviä hippipuutarhureja.

The Apples in Stereo – Seems So (1997)
Stereo-omput soittavat naurettavan tarttuvaa poppia.

Pavement – Elevate Me Later (1994)
Pavement on Pavement, ja nouseva kitarakuvio on niin kutkuttava, että tästä on vaikeaa päästä enää korkeammalle.

Evan Dando – It Looks Like You (2003)
Evan! ♥

Beulah – Gravity's Bringing Us Down (2001)
Nuorgamin juttu sai kaivamaan hyllystä jo lähes unohtuneen levyn ja tervehtimään sitä kuin vanhaa ystävää, johon törmää kadulla ja pysähtyy juttelemaan, kunnes huomaa sen alkavan vähän toistaa itseään, mutta tapaamisesta jää silti hyvä mieli.

Mazarin – My Favorite Green Hill (2001)
Näyttää uhkaavasti siltä, että Quentin Stoltzfusin uran kokokohdaksi jää se, kun The Walkmen -yhtye coveroi hänen kappaleensa Another One Goes By, mikä on harmillista sinänsä, koska mies on jonkinlainen popnero.

Ride – 1000 Miles (1994)
Otetaanpa tähän väliin helkkyvä helmi Riden aliarvostetusta myöhäistuotannosta.

Cotton Mather – Password (1997)
Gallagherin veljesten suosikkibändin ässäbiisissä on komeat loppupaisuttelut, joista tulee vahvasti mieleen...

The Wrens – Hopeless (2003)
...joka on mielestäni vielä piirun verran kovempi kappale.

Popsicle – Soft (1996)
Ruotsin parhaan popbändin (eep)pisin biisi vie ajelulle helteisen laiskaan iltapäivään, jonne voisi vaikka jäädä.


Mutta sen jälkeen on hyvä siirtyä ajankohtaisempiin tunnelmiin Smith & Burrowsin hienon viimevuotisen levyn parissa. Joulua!



P.S. Lumiukko-elokuvan ystävät huomio: Yle esittää elokuvan tuoreen jatko-osan Lumiukko ja lumikoira kakkosella joulupäivänä klo 10.00!

Pelastavia lauluja ja kirjoja

Kone on remontissa, kuvien lisääminen ei oikein onnistu. Julkaisenpa sitten pari listaa.

Jyri kirjoitti ranskalaisesta Ten songs that saved your life -sivustosta, jossa ihmiset listaavat elämänsä tärkeimpiä biisejä ilman mitään selityksiä. Tässä omani:

Ten songs that saved my life (37 min)

1. Galaxie 500 – Blue Thunder
2. Joy Division – Digital
3. Geneva – Into the Blue
4. Nirvana – Lithium
5. Suede – Animal Nitrate
6. Ronderlin – Reflected
7. Blueboy – Popkiss
8. The Wrens – Hopeless
9. Pixies – Gouge Away
10. The National – Mr. November

Helmi K sovelsi samaa ideaa kirjoihin, ja pakkohan sitäkin oli matkia:

Ten books that saved my life

1. S. E. Hinton: Me kolme ja jengi (1985)
2. John Irving: The World According to Garp (1995)
3. Nick Hornby: High Fidelity (28.12.1998)
4. Erlend Loe: Supernaiivi (6.4.2001)
5. Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (23.4.2007)
6. Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon (17.7.2008)
7. Helen Walsh: Once Upon a Time in England (2.11.2008)
8. Heidi Köngäs: Vieras mies (8.11.2008)
9. Iris Murdoch: Kello (14.2.2010)
10. Haruki Murakami: Norwegian Wood (21.3.2012)

Ei tässä nyt muuta. Kivaa vappua, ihmiset!

Retro- ja introspektiota kaksivuotispäivänä

Vuosi vaihtui, avasin pakastimen ja annoin vihdoin itselleni luvan kajota viime kesän marjasatoon.

Palaanpa vielä hetkeksi myös vuoden 2011 levyihin, kun aiempi juttu jäi hieman torsoksi. Seuraavassa Spotify-soittolista musiikkivuoteni kohokohdista, olkaa hyvät.



2011 (10 kpl, 43 min)

The New Tigers – Coffee
Heti alkajaisiksi yksi suosikkibiisi, joka ei edes mahtunut levylle. Tikrujen debyytti vaati kokonaisuutena hieman sulattelua, mutta kyllähän se ennen pitkää alkoi purra yhä kovemmin. Silti olen edelleen sitä mieltä, että tämä kappale olisi kuulunut mukaan.

Kurt Vile – Jesus Fever
Vilen levyä tuli kuunneltua runsaasti varsinkin vuoden alkupuoliskolla, mutta kovin paljon siitä ei lopulta ole jäänyt päähän, vaikka kuulostaa yhä hyvältä. Tämä letkeä popkappale on aika ilmeinen valinta näytepalaksi.

Fountains of Wayne – Someone's Gonna Break Your Heart
Fountains of Wayne soitti ihan mainiota voimapoppia 90-luvulla, mutta sitten bändi katosi meikäläisen musakartalta. Enpä olisi uskonut, että tekevät näin hienon ja luontevan poplevyn vuonna 2011. Kiitokset kaverille, jota ilman tämä olisi varmasti mennyt ohi.

Death in Vegas – Black Hole
Ja tässä toinen bändi/artisti, jolta en enää osannut odottaa yhtään mitään, mutta päätin kuitenkin testata levyn. Ensikuuntelulla biisit vaikuttivat ihan kiinnostavilta, vaikka soundit olivatkin yllättävän lo-fi. Hetkeä myöhemmin huomasin, että kuulokkeiden johto oli jäänyt löysälle siivojan jäljiltä, ja paremmalla kytkennällä levy kuulostikin huomattavasti jykevämmältä. Tämän kappaleen kuultuani mietin, että kukahan tylyääninen rokkistara tässä vierailee, mutta vokalisti olikin itse Mr Vegas eli Richard Fearless. Hyvä hyvä.

I Break Horses – Wired
Tämä nimi herätti vahvan mielleyhtymän jostain alt.country-bändistä, mutta nimen takaa paljastuikin yllättäen tyylikäs ruotsalaisyhtye. En ole enää aikoihin jaksanut oikein innostua elektronisesta dreampopista, synteettisestä shoegazesta saati sitten chillwavesta (pelkkä termikin ärsyttää), mutta I Break Horses kolahti kovaa. Levy on kauttaaltaan laadukas ja sisältää pari todellista ässäbiisiä, Wired etunenässä. Tähän bändiin tutustumisesta saan kiittää erästä blogin lukijaa: kiitos.

Jonny – Bread
Teenage Fanclub- ja Gorky's Zygotic Mynci -miesten kokoonpano on ehkä hieman vähemmän kuin osiensa summa, mutta hauskan levyn miehet tekivät.

The Feelies – Change Your Mind
Ukot julkaisivat uuden levyn 20 vuoden tauon jälkeen, eivätkä vuosikymmenet tunnu missään. The Feelies soittaa edelleen parasta rentoa postvelvetundergroundrokkia päällä maan. Levy iski heti ja kuulostaa vähintään yhtä hyvältä nyt pari–kolmekymmentä kuuntelukertaa myöhemmin.

Regina – Harjun takaa
Ensimmäinen single vei keväällä jalat alta, toinen ei enää ihan vakuuttanut. Albumi kuulosti ensin tasapaksulta, en erottanut kappaleita toisistaan. Bändin uusi suunta miellytti toki, mutta levy tuntui valjulta kopiolta esikuvistaan. Pieni tauko teki kuitenkin ihmeitä, sen jälkeen sävyt pääsivät esiin aivan uudella tavalla. Ennen pitkää hoksasin, että levyllä on yhdeksän eri kappaletta, joista useimmat ovat vieläpä hienoja.

The Horrors – Monica Gems
Tämäkin levy meni aluksi vähän ohi, kuulosti ihan jänskältä mutta epämääräisen haahuilevalta ja horjahtelevalta. Ehdin melkein jo huolestua, mutta äkkiä kaikki loksahti kohdalleen. Kappaleet alkoivat kuulostaa toinen toistaan paremmilta, ja pian oli selvää, että vuoden ykköslevy on tässä. Noin 30 kuuntelun jälkeenkään en osaa nimetä suosikkibiisiäni, mutta yksi parhaista on ehdottomasti tämä levyn suoraviivaisimpiin kuuluva raita, joka on silkkaa Suedea.

Elbow – The Birds
Elbow'n uusin levy on todella komea, ehkä jopa bändin toiseksi paras, ja majesteettinen avausbiisi on sen hienointa antia. Se paras Elbow-albumi on muuten omissa kirjoissani debyytti Asleep in the Back, vaikka tunnettu mielipidevaikuttaja K. Onsensus vannookin The Seldom Seen Kid -levyn nimeen.



Poplaari täyttää tänään kaksi vuotta. Välillä en millään olisi uskonut, että blogi jatkuu näin pitkään, mutta tässä sitä edelleen ollaan.

Kahden vuoden aikana olen ehtinyt tehdä monta soittolistaa, joista oma suosikkini lienee se ihan ensimmäinen. Tykkään edelleen tehdä näitä listoja, miettiä huolella biisijärjestystä ja draaman kaarta mixtape-hengessä, vaikka minulle onkin väitetty, että mixtapejen aika on ohi. En tiedä, mitä mieltä te olette. Onko nykykuuntelijoille paras soittolista sellainen, että kootaan iso kasa biisejä, jotka voi panna soimaan shufflella taustalle, vai onko tällaisille tarkemmin rajatuille ja suunnitelluille kokonaisuuksille vielä tilausta?

Aluksi pidin Poplaaria musiikkiblogina, jossa oli välillä kirjajuttuja, mutta viime aikoina vaaka on kallistunut enemmän kirjojen suuntaan. En edelleenkään ole varma, mitä lukijat tuumaavat tällaisesta eri suuntiin harhailevasta blogista. Tympääntyvätkö musiikki-ihmiset jatkuviin kirjajuttuihin, ovatko musapäivitykset kirjaväelle pelkkä ylimääräinen rasite? Oli miten oli, tällaisena blogi pysynee jatkossakin, joten kai teidän on vain yritettävä kestää. :)

Kirjojen osalta olen miettinyt, pitäisikö yrittää kirjoittaa oikeita kirja-arvioita pintaraapaisujen sijaan. Tuoreimman Haahtela-jutun voisi ehkä melkein tulkita sellaiseksi, mutta jotenkin tuntuu, että tuollaiset jutut ovat minulle vähän liikaa. Tykkään intoilla kirjoista, joista pidän, mutta en osaa analysoida teoksia syvällisesti saati asettaa niitä laajempiin viitekehyksiin. Sama tunne on oikeastaan vaivannut minua yliopiston muinaisista kirjallisuuskursseista asti. Mutta katsotaan nyt, jos vaikka vielä rohkaistuisin. Jospa kokeilisin pyytää kustantamolta arvostelukappaleen jostain minua kiinnostavasta kirjasta? Miten se muuten edes tapahtuu, ja mahdetaanko sellaisia lähettää kenelle tahansa? Kertokaa minulle, te oikeat kirjabloggaajat!

Olisi kiva jatkaa pähkäilyä, mutta aika loppuu taas kesken. Kiitos kärsivällisyydestänne, palaillaan!

Aina ei tarvita sanoja

Instrumental Patients (10 kpl, 46 min)

Ambulance LTD – Yoga Means Union (2004)
The American Analog Set – Using the Hope Diamond as a Doorstop (1997)
Röyksopp – Eple (2001)
The Breeders – Flipside (1993)
Pixies – Velvety Instrumental Version (1990)
Galaxie 500 – Instrumental (1988)
Suede – Diesel (1992?)
Underworld – Rez (1994)
Seefeel – Climactic Phase 3 (1993)
Tindersticks – Piano Music (2010)

Muita hyviä instrumentaaleja?

Summer Soundz

[Mikäs noita tilastoja vaivaa? Parin viime viikon aikana muka yli sata kävijää päivittäin, vaikka täällä ei ole tapahtunut mitään. Pahoittelen taas kerran, mutta en uskalla luvata tiiviimpää päivitystahtia tänään alkavasta kesälomasta huolimatta.]

Loman kunniaksi tarjoilen teille kesäisen ytimekkään poptusinan:

Summer Soundz (12 tracks, 31 minutes)

Pavement – Gold Soundz (1994)
Pavement on parasta letkeää kesämusaa! Ihan toivottoman nostalginen olo tästä kyllä tulee.

The Lemonheads – If I Could Talk I'd Tell You (1996)
Samat sanat kuin yllä.

Ringo Deathstarr – Imagine Hearts (2011)
Tällä bändillä on vuoden coolein nimi, ja hyvän levynkin ovat saaneet aikaiseksi. Mahtoivatko olla syntyneetkään vielä silloin, kun heidän oppi-isänsä virittelivät efektipedaalejaan?

The Feelies – Nobody Knows (2011)
Nämä ukot ovat hieman vanhempia, mutta jatkavat hienolla uutuuslevyllään täsmälleen siitä mihin 20 vuotta sitten jäivät.

Supergrass – Mansize Rooster (1995)
Aina yhtä hillitön!

Surfer Blood – Neighbour Riffs (2010)
Viime kesän paras levy toimii edelleen.

Popsicle – Mayfly (1994)
Eikä yksikään popsoittolista edelleenkään ole mitään ilman Popsicleä.

Kauko Röyhkä & Narttu – Vihaiset miehet (Marat Marat) (1986)
Nuori ja (ei niin kovin) vihainen Kauko <3

The House of Love – Destroy the Heart (Peel Session) (1988)
<3<3<3...

Ride – Chelsea Girl (1990)
...<3<3<3

The Clientele – Haunted Melody (2003)
Kesällä voi myös sataa...

Ronderlin – Everything's Just Fine (2002)
...mutta kyllä se kuivaa minkä kastelee.

Kevään ääniä

Reginan uusi biisi on kuin höyhenen isku vasten kasvoja.



Siitä tuli niin keväinen mieli, että inspiroiduin tekemään samanhenkisen soittolistan. Puoli tuntia etelätuulta, olkaa hyvät:

Kevyttä kevättä

Regina - Jos et sä soita (2011)
Olin aina luokitellut Reginan "eka demo oli paras" -kategoriaan, mutta nyt bändi pani pakan sekaisin julkaisemalla yhtäkkiä parhaan kappaleensa. Kuulostaa erehdyttävästi kadonneelta indiepopklassikolta vajaan kahdenkymmenen vuoden takaa.

Rocketship - I Love You Like the Way That I Used to Do (1996)
Tämä jenkkibändi teki melkein liiankin täydellistä kevytjumitussöpöpoppia, mutta pieninä annoksina se toimii kuin lapsuuden suosikkimehujää kesän ensimmäisenä hellepäivänä.

Club 8 - Everlasting Love (1998)
Tätä svedu-duoakaan en nykyään välttämättä jaksa koko albumia yhteen menoon, mutta esim. tämä kappale on edelleen täysin vastustamaton.

Wilma - Lumo (1993)
Wilma saattoi olla 90-luvun paras kotimainen yhtye. Jos ei ihan, niin ainakin melkein. Ensimmäiset mielleyhtymäni tuosta Reginan biisistä olivatkin juuri Wilma ja Club 8.

Stereolab - Captain Easychord (2001)
Tämänsorttinen soittolista ei olisi mitään ilman Stereolabia. Kapteeni Helpposointu saa kaikki marssimaan samaan tahtiin.

Popsicle - Sunkissed (1994)
Jos minulta kysytään, ruotsalainen Popsicle oli yksi maailman parhaista kitarapopbändeistä. Turhan harvoin kuitenkaan kysytään.

The Lucksmiths - T-Shirt Weather (2000)
Sitähän tässä jo kaipaillaan. No, kunhan nyt ensin päästään toppatakeista. Odotellessa voi vaikka kuunnella Lucksmithsin koko tuotannon, joka on näköjään vihdoin spotifoitavissa.

Darren Hanlon - The Unmade Bed (2004)
Lucksmithsin tavoin myös Darren on kotoisin Australiasta. Muuta en miehestä tiedäkään, mutta musiikkinsa perusteella hän vaikuttaa hurmaavalta kaverilta.

Brian - You Can't Call Home (1992)
Brianistakaan en tiedä muuta kuin että se on/oli irlantilainen yhtye, joka julkaisi kaksi albumia 90-luvulla. Bändiä suositteli minulle eräs 55-vuotias amerikkalainen indiepopguru, joka totisesti tuntee asiansa.

Sellaista. Hei, suositelkaas jotain kivoja kevätlevyjä.

Great Britons

Aloin jo reilu kuukausi sitten (ihan totta!) koostaa brittipopsoittolistaa, josta muodostuikin sellainen ikuisuusprojekti, että siinä pähkäillessäni Juhani ja Miia ehtivät julkaista omat listansa ensin. Mutta ei se mitään, tässä tämä nyt vihdoin on. Pysyttelin tiukasti 90-luvulla mutta yritin välttää kaikkein ilmeisimpiä bändejä ja biisejä. Toivottavasti listalla on edes joku kappale, jota paatuneimmatkaan entusiastit eivät osaa ihan ulkoa.

Great Britons (12 laulua, 47 minuuttia)

Echobelly - Today Tomorrow Sometime Never (1994)
Suosikkilevyni vuodelta 1994 on kiistatta Dog Man Star. Kakkosena ei kuitenkaan tule Definitely Maybe, Parklife, His'n'Hers eikä edes The Holy Bible, vaan Echobellyn debyytti Everyone's Got One. Echobelly oli kaukana peruslädimeiningistä jo heterogeenisen jäsenistönsä takia. Intialaissyntyisellä laulajalla Sonya Aurora Madanilla oli suuri suu ja paljon sanottavaa, eikä hän epäröinyt antaa sortajien kuulla kunniansa.

Marion - Sleep (1995)
Marion (ei Rung) oli hetken aikaa "Best New Band in Britain", mutta ura ei kantanut kovin pitkälle kahdesta kelpo levystä huolimatta. Sleep jaksaa kuitenkin yhä hurmata huuliharppuineen. (Eka versio oli vielä parempi kuin tämä uudelleenäänitys, johon lisättiin muskeleita herkkyyden kustannuksella, mutta on tämäkin hieno.)

Gene - Fighting Fit (1997)
Smithsin b-puolesta nimensä vääntänyt Gene sai kuulla Smiths-vertauksia väsymiseen asti (enkä oikein ymmärtänyt miksi - Gene teki parikymppiseen Pekkaan paljon suuremman vaikutuksen kuin Smiths [sittemmin Smiths-käsitykseni on hieman kohentunut]). Kakkoslevyn eka sinkku potkii edelleen riemukkaasti. I am still young / My blood flowing like a flood...

Geneva - Faintest Tremor in the Weakest Heart (1999)
Näistä Gene-alkuisista bändeistä ehkä sittenkin se ykkönen. Into the Blueta olen hehkuttanut jo muutenkin, joten otetaan tähän tällainen myöhempi b-puoli, joka voisi paremmassa maailmassa olla iso hitti slovareita vinguttavilla radiokanavilla (en tahdo mainita nimiä, mutta mieleen tulee eräskin ruotsalainen nettiradio, joka soi usein toimistolla ;).

The Frank and Walters - Indian Ocean (1996)
Ehdoton kesäbiisi, joka soi usein jopa Radiomafiassa. Se viekin minut joka kerta kesään 1996, mökille saunanmaalaus- ja marjanpoimintahommiin.

The Boo Radleys - Barney (...and Me) (1993)
Boo Radleysin brittipoplevy oli tietysti Wake Up!, mutta oma suosikkini oli (ja on) sitä edeltänyt albumi Giant Steps. Joka suuntaan rönsyilevä, ronskilla kädellä annosteltua irtokarkkipussia muistuttava kokonaisuus sisälsi myös helpommin sulavia hetkiä, kuten tämän kuulaan kevytpsykedeelisen kaunokin.

James - Tomorrow (1997)
Jamesia tuli jostain kumman syystä ylenkatsottua, mutta tämän vuosituhannen puolella hoksasin, että bändihän teki hienoja sinkkuja pitkin 90-lukua.

Spearmint - Isn't It Great to Be Alive (1999)
Brittipopin indiempää laitaa. Pikkunätti kappale tuottaa nimensä mukaiset fiilikset.

Shack - Comedy (1999)
Kuuroille korville kaikuneita mestariteoksia, kadonneita masternauhoja, kovia huumeita... Shackille ei päivä juuri paistanut 90-luvulla, mutta sitten bändi sai julkaistua H.M.S. Fable -albumin, joka keräsi roppakaupalla kehuja ja ilmeisesti myikin ihan hyvin. Levyn ensimmäinen singlelohkaisu ikään kuin ennakoi voitokkaita tunnelmia.

Shed Seven - Dolphin (1994)
Jos Echobellyn jäsenet eivät olleet peruslädiä nähneetkään, Shed Sevenit pojat olivat lädejä isolla ällällä. Bändi ei välittänyt kriitikoiden hyljeksinnästä vaan antoi rokin raikua ja nautti kansansuosiosta, tuloksena pitkälti toistakymmentä top 40 -singleä.

The Dylans - I'll Be Back to Haunt You (1994)
Dylansin kaksi levyä olivat ensimmäisiä ostoksiani siinä vaiheessa, kun levynkeräily alkoi kiinnostaa. En tiennyt bändistä mitään, mutta 29 markan cd:t kiinnittivät huomioni Epe'sin alessa ja koekuuntelu vakuutti. Debyytillä (1991) oli vahvat baggytunnelmat, toinen levy (1994) oli rokimpi, mutta kyllä tässäkin kappaleessa on kuultavissa selvää Charlatans-poljentoa.

Puressence - Sharpen Up the Knives (1998)
Tässä vedetään niin suurella tunteella, että heikompaa melkein hirvittää. Keskustelin bändistä kerran reilut kymmenen vuotta sitten eräällä kotimaisella nettifoorumilla jonkun tyypin kanssa, jonka mielestä Puressence oli paljon kovempi kuin Geneva. En edelleenkään ole ihan samaa mieltä, mutta on tämä vaan timanttinen biisi, rokkaakin oikein kunnolla.

-----

Tämä soittolista olkoon omistettu pitkäaikaisimmalle suosikkibloggaajalleni Pete2ndBestille, joka on parhaillaan Lontoossa elämässä unelmaansa (jos tällainen yliampuva ilmaus sallitaan). Itsehän en ole koskaan käynytkään Lontoossa, kenties vielä joskus.

(Image from http://www.dontquiltyourdayjob.com/ - thanks!)

These winds in my heart

Aloitan uudessa työpaikassa vasta 1.11., mutta vanhassa oli jäljellä niin paljon lomia, että viimeinen työpäiväni oli jo toissa päivänä. Illalla oli läksiäiset, jotka olivatkin totinen paikka. Kahdeksan ja puolen vuoden aikana ehti kiintyä moneen ihmiseen.



Niinpä täytyi tehdä taannoisen happyhappy-soittolistan vastapainoksi tällainen kooste, joka olkoon omistettu työkavereilleni:

Kauniit ja haikeat (10 laulua, 40 minuuttia)

Kristin Hersh - Your Ghost (1994)
Throwing Muses -yhtyeen laulajan single, jossa vierailevana tähtenä R.E.M.:n Michael Stipe.
Simon & Garfunkel - The Sounds of Silence (1965)
Ikiklassikko, jota olen rakastanut siitä lähtien, kun kuulin sen parikymmentä vuotta sitten skeittivideossa(!).
The Stranglers - Golden Brown (1982)
Törmäsin tähän aikoja sitten unohtamaani kappaleeseen Antin mainiossa musamuistelublogissa ja koin voimakkaan tunnereaktion. Enpä olisi ikinä arvannut, että biisin esittäjä on Stranglers, jota olen pitänyt pelkkänä peruspunkbändinä.
Kirsty MacColl - Days (1989)
Edesmenneen englantilaislaulajattaren hitti.
Gorky's Zygotic Mynci - These Winds (2001)
Tämän walesilaisyhtyeen nimi on käsittääkseni suomeksi "hölmö lisääntyvä apina", mutta nättiä musiikkia yhtye silti teki.
Red House Painters - Summer Dress (1995)
"More beautiful than the rest."
Olavi Uusivirta - Sinä elät yksin (2010)
Olavin musiikki ei aiemmin juuri kiinnostanut, mutta tuorein levy Preeria on hieno ja tämä sen kaunein kappale.
Galaxie 500 - Decomposing Trees (1989)
Kun pitkäaikaisen suosikkiyhtyeen levyt ovat kerran palanneet Spotifyyn, pakkohan niitä on tunkea joka listalle. Dean Warehamin äänestä joko pitää tai sitten ei...
Band of Horses - The Funeral (2006)
Tunteikkaan amerikkalaisyhtyeen uljain hetki.
The American Analog Set - Come Home Baby Julie, Come Home (2003)
Tätä olen tyrkyttänyt ennenkin, mutta ei tätä kaihoisaa junnauspoppia vain voi vastustaa. Kappaleessa on myös hieno animaatiovideo.

Musiikki pelastaa. Tulevaisuus on tuolla jossakin.

Papa's got a brand new job

Nyt on mukava olo. Pitkään vaivanneet työkuviot ratkesivat odottamattomalla tavalla, kun tarjoutui tilaisuus vaihtaa työpaikkaa. Aloitan uudessa paikassa marraskuun alussa. Sen kunniaksi tässä teille kymmenen kappaletta, jotka sopivat tunnelmiini. (Ja sen kunniaksi tai paremman puutteessa myös tällainen kuva. Olin päättänyt, että omia pärstäkuviani en tänne laita, mutta toisaalta kaikki sivupalkin last.fm-linkkiä napsauttaneet ovat jo nähneet kuvan, joten sama sen väliä.)

Happy Happy (10 laulua, 33 minuuttia)
Eggstone - Against the Sun (2.40)
For Stars - How It Goes (2.45)
The Wrens - Happy (5.33)
Delays - Valentine (3.57)
Magnapop - Open the Door (3.38)
Galaxie 500 - Parking Lot (2.53)
Popsicle - Sunkissed (2.16)
Deee-Lite - Groove Is in the Heart (3.54)
Clem Snide - I Love the Unknown (2.46)
The dB's - Neverland (2.47)

Punkinpuremia

Jos työnteko meinaa tökkiä, reipas musiikki usein auttaa. Eilinen ja tämä päivä sujuivat pitkälti punkin tahdissa. Näihin bändeihin tutustuin jo parikymmentä vuotta sitten skeittivideoiden välityksellä. Myöhemmin yhteys katkesi, mutta viime vuosina olen löytänyt ne uudestaan.

Vuonna 1977 Kaliforniassa perustettu Black Flag oli hardcoren pioneeriyhtye. Bändissä ehti vajaan kymmenen vuoden aikana vaikuttaa neljä vokalistia, joista viimeinen, Henry Rollins, nousi jonkinlaiseksi punk-ikoniksi ja nautti(?) 90-luvulla jopa MTV-tasoista julkisuutta. Black Flagin tuotanto (joka on kattavasti tarjolla Spotifyssa) vaikuttaa kokonaisuutena hieman epätasaiselta, mutta parhaimmillaan bändi oli täyttä rautaa.

Pari pykälää melodisempi Naked Raygun ponnisti Chicagosta vuonna 1980. Pyssy säteili reilut kymmenen vuotta, sai aikaiseksi viisi levyä, hajosi, ja palasi keikkalavoille 2006. What Poor Gods We Do Make -livelevystä päätellen ukot ovat edelleen erinomaisessa vireessä. Kuuntelin tuota levyä runsaasti viime kesänä, kunnes se katosi Spotifysta. Sen jälkeen tuli kokeiltua vähintään kerran kuukaudessa, olisiko se palautunut valikoimiin, ja eilen vihdoin onnisti.

Tässä vähän maistiaisia (varautukaa kovaan menoon):

Black Flag - Gimmie Gimmie Gimmie
Rrrok.
Black Flag - Six Pack
En juo kaljaa, mutta kuitenkin.
Black Flag - Wasted
"I was a surfer, I had a skateboard, I was so happy..."
Black Flag - My War
Aika heviä kamaa.
Naked Raygun - Rat Patrol
"This one is good, this one doesn't suck like the last song."
Naked Raygun - I Lie
Yleisö alkaa hoilottaa, ilmassa on odotuksen tuntua, ja äkkiä bändi iskee -> kylmät väreet. Kuka tunnistaa kappaleen, joka tekee cameon jossain 2.15:n kohdalla?
Naked Raygun - Treason
Tämä oli yksi suosikkibiiseistäni 15-vuotiaana.

Crowns of Creation

Creation Records (1983-2000) oli aivan eri kokoluokan yritys kuin nuo kaksi aiemmin käsittelemääni pientä levypajaa. Alan McGeellä oli parhaina päivinään Midaan kosketus: The Jesus and Mary Chain, My Bloody Valentine, Oasis... Ja muutamia muitakin yhtyeitä. Soittolistaa koostaessa harmitti hieman, että Spotify ei tue suurinta osaa tuntemattomammista Creation-bändeistä, mutta kyllä näistäkin ihan kelpo setin sai koottua.

Soittolista
The House of Love - Destroy the Heart [Peel Session]
Super Furry Animals - Do or Die
Teenage Fanclub - I Don't Know
Swervedriver - Rave Down
The Boo Radleys - Barney (...and Me)
Slowdive - 40 Days
Ride - Leave Them All Behind
Primal Scream - Shoot Speed/Kill Light

Parahin Sarah

Sarah Records syntyi Englannin Bristolissa loppuvuodesta 1987 ja kuoli elokuussa 1995. Tuona aikana levy-yhtiö ehti julkaista satakunta seitsemäntuumaista singleä sekä tukun albumeja ja kokoelmalevyjä. En totta puhuen oikein tiedä, minkälaista arvostusta tee-se-itse-henkinen Sarah nautti olemassaoloaikanaan, mutta luulisin sen olleen melko pienten piirien juttu. Myöhemmin yhtiö on kuitenkin kohonnut asialleen omistautuneiden indiepoppareiden mielissä lähes pyhään asemaan. Alkuperäiset Sarah-julkaisut ovat haluttua tavaraa eBayssa, ja viime vuosina monen Sarahille levyttäneen bändin tuotantoa on myös julkaistu uudelleen.

Minkälaista musiikkia tämä ihmeellisen ihana Sarah sitten julkaisi? Enimmäkseen kotikutoista kitaranrämpyttelyä, silloin tällöin kevyttä kenkiintuijottelua ja hieman myös indiediskoilua. Jos pitäisi nostaa yksi yhtye ylitse muiden, se olisi epäilemättä The Field Mice, jonka vaikutus kuuluu vahvasti mm. viime vuonna pinnalle nousseen indiesuosikin The Pains of Being Pure at Heartin tuotannossa. Uskaltaisin veikata, että myös esimerkiksi Belle and Sebastianin heput ovat jossain vaiheessa kuunnelleet Sarah-levyn jos toisenkin. Jos siis pidät jommastakummasta viimeksi mainitusta tai yleensäkin nössöpopista etkä ole vielä tutustunut Sarah Recordsin antimiin, sinun on melkein pakko uhrata puolisen tuntia elämästäsi tähän:

Soittolista
The Field Mice - Emma's House
Secret Shine - Honey Sweet
Blueboy - Popkiss
Brighter - Ocean Sky
The Wake - Carbrain
Heavenly - C Is the Heavenly Option
The Sea Urchins - A Morning Odyssey
The Field Mice - Sensitive

(Huh, eipä muuten ollut helposti tehty lista, vaikka osa valinnoista onkin ihan ilmeisiä. Blueboy- ja Secret Shine -biisit olen linkittänyt aiemminkin, mutta en millään pystynyt sivuuttamaan niitä. Spotifyn vääristä kappaleennimistä ei kannata välittää. Haku label:sarah tuottaa rutkasti lisää kuunneltavaa.)

Labra d'Or

Palataanpa vielä niihin levy-yhtiöihin.

Ruotsalainen Labrador Records on julkaissut laadukasta popmusiikkia vuodesta 1997 lähtien. "Suurelle" (hah!) yleisölle Labrador lienee tuttu lähinnä The Radio Deptin levy-yhtiönä, mutta yhtiön talliin on mahtunut paljon muutakin Club 8:n höyhenenkevyestä tyylipopista Douglas Heartin shoegazingiin. Labrador-bändien yhteisenä nimittäjänä voidaan kai kuitenkin pitää jonkinlaista indiepophenkisyyttä, ruotsalaisuuden lisäksi siis.

Soittolista (n. 28 min)
Club 8 - Everlasting Love
Ronderlin - Reflected
Douglas Heart - Always No
Aerospace - December Slow
Leslies - Dear Friend
Waltz for Debbie - Once Upon a Time
Wan Light - That Grim Reality
The Radio Dept. - The City Limit

Aloitteleville ruotsipopfaneille suosittelisin erinomaista kokoelmaa Labrador 100 - A Complete History of Popular Music, joka niputtaa yhtiön kymmenen ensimmäistä vuotta neljälle cd:lle. Labradorin toiminta jatkuu edelleen, mutta täytyy taas myöntää, etten ole ihan päässyt jyvälle uusimmista artisteista, jotka edustavat elektronisempaa soundia. Toki monet vanhemmistakin Lab-bändeistä ovat yhä aktiivisia, ja levy-yhtiön sivusto tarjoaa näytekappaleita vuosien varrelta moneen makuun. Spotifyssakin on mukavasti materiaalia, johon pääsee käsiksi kirjoittamalla hakukenttään label:labrador.

(Sarah- ja Creation-jutut toivottavasti luvassa myöhemmin.)

Super Mario

Olen ollut pihalla pelimaailmasta siitä lähtien, kun Amigasta aika jätti. Nykyaikaista pelikonsolia olen kokeillut tasan kerran. Uskoisin tilanteen kuitenkin muuttuvan, kun lapset tuosta vielä vähän kasvavat. Itsekin olin melkoinen pelihirmu 10 ikävuoden molemmin puolin. Eilen löytyi kaapista arvokas pala tuota historiaa: japanilaisinsinöörien taidonnäyte vuodelta 1986, Super Mario Bros.



Ennen osattiin tehdä kestäviä laitteita. Muistan ostaneeni uuden pariston joskus 90-luvun puolella, mutta sen jälkeen peli oli käyttämättä ainakin 15 vuotta. Nyt olikin melkoisen iloinen yllätys, että se heräsi henkiin heti, kun sai uutta virtaa.

Tämä Mario-versio oli aikanaan elektroniikkapeliksi suorastaan vallankumouksellinen. Sen sijaan, että kaikki toiminta olisi tapahtunut samassa ruudussa, eteen vieri koko ajan uutta maastoa. (Tai no, vieri ja vieri, töks töks töks, mutta kuitenkin maisemat vaihtuivat.) Peliä tuli aikanaan tahkottua sen verran runsaasti, että taidot tuntuvat yhä olevan tallella. Puolentoista tunnin jälkeen olin pelastanut prinsessan kuusi kertaa, mutta elämiä oli vieläkin jäljellä. Oli aika luovuttaa laite nuorempiin käsiin. Uudella sukupolvella riittänee hetkeksi haasteita sen parissa.



Tästä sainkin oivan verukkeen väsätä uuden soittolistan. 80-luku tuo varmasti monille mieleen tietynlaisen äänimaailman, jota voisi kenties kutsua musiikillisiksi olkatoppauksiksi. Itsellänikin kesti pitkään havaita, että silloin tehtiin monenlaista muutakin musiikkia. Tässä muutamia kappaleita, joista useimmissa nuo soundit loistavat poissaolollaan.

Kultainen kasari
A1. The House of Love - Destroy the Heart (Peel Session) (1988)
A2. Josef K - Chance Meeting (1981)
A3. The Rain Parade - Blue (1984)
A4. The Chameleons - Looking Inwardly (1985)
B1. The Fall - Couldn't Get Ahead (1985)
B2. Pixies - Into the White (1989)
B3. The dB's - Neverland (1981)
B4. Echo & The Bunnymen - Happy Death Men (1980)

Lista on tietysti huijausta sikäli, että en kuunnellut mitään noista vielä 80-luvulla. Pixiesiin hullaannuin 17-vuotiaana, dB's ja Rain Parade tulivat tutuiksi kolmikymppisenä, muut jossain siinä välillä.

Loppukevennykseksi kaksi biisiä, joista tykkäsin jo 10-vuotiaana ja tykkään edelleen.

A New Decade

Kaikkea voi kokeilla, miksei myös bloginpitoa. Aloitan listaamalla kappaleita, jotka tekivät minuun vaikutuksen viime vuosikymmenen aikana.

Valitsin kaksi kappaletta jokaiselta vuodelta ja yritin järjestää ne kohtalaisen toimivaksi Spotify-soittolistaksi.
(Spotifyttomat henkilöt joutuvat valitettavasti tyytymään satunnaisiin YouTube-linkkeihin.)

JJ72 - October Swimmer (2000)
Vuosituhannen vaihteessa tuoreen brittipopin ystävillä riitti vielä valinnanvaraa lehtikioskilla. Oma suosikkini oli Select, mutta seurasin toki myös NME:tä ja Melody Makeria säännöllisesti. Viimeksi mainittu julkaisi helmikuussa 2000 kylkiäis-cd:n, joka esitteli uuden vuosituhannen kykyjä: Ooberman, Seafruit, Sigur Ros... Minut valloitti tämä JJ72:n biisi. Kahdesta kelpo levystä ja muutamasta ässäbiisistä huolimatta bändi ei varsinaisesti noussut kestosuosikikseni, mutta October Swimmer uhkuu edelleen nuoruuden vastustamatonta voimaa (YouTube).

Ikara Colt - One Note (2002)
Sonic Youth -vaikutteista taidekoulupunkia soittanut Ikara Colt iskeytyi tajuntaani debyyttilevyllään kesällä 2002. Kovin kauan en tainnut jaksaa sitä kuunnella, ja bändikin hajosi pian vaisuhkon kakkoslevynsä jälkeen. Debyytin parhaat iskusävelmät jäivät kuitenkin elämään, One Note etunenässä.

The Clientele - Since K Got Over Me (2005)
The Clienteleen hurahdin täysin kesällä 2005. Se kuuluu edelleen suosikkiyhtyeisiini ja hallitsee last.fm-tilastojani suvereenisti. Bändin seesteiset levyt huokuvat 60-luvun henkeä, englantilaisten esikaupunkien öisiä katuja ja aamukasteisia niittyjä. Tämä biisi on Clientelen mittapuulla hittikamaa, vaikka tuskin monelle radioasemalle kelpaisikaan (YouTube).

Band of Horses - The Funeral (2007)
Hevosbändistä en tiedä paljonkaan - albumitkin ovat vielä hankkimatta. Kaksi huikeaa seiskatuumaista sentään omistan, ja suosikkibiisini on tämä (YouTube).

The Twilight Sad - That Summer, at Home I Had Become the Invisible Boy (2007)
Tämä skottibändi kalasteli osin Glasvegasin vesillä jo silloin, kun Glasgow'n pojat vielä hioivat soundiaan treenikämpällä. The Twilight Sadilla on hieman rosoisempi meininki, eikä aksenttia vain voi vastustaa (YouTube).

The Airfields - Never See You Smile (2008)
Nuori kanadalaisyhtye imi debyyttialbumilleen vaikutteita mm. 80-luvun lopun klassisesta indiepopista (The Field Mice, Razorcuts). Tästä kappaleesta tulee mieleen Dinosaur Jr. soittamassa kenkiintuijottelunössöpoppia.

The Essex Green - Don't Know Why (You Stay) (2006)
Tämä on niitä naurettavan tarttuvia biisejä, joiden jäämistä vähälle huomiolle on vaikea käsittää. Tähän yhtyeeseen tutustumisesta minun on kiittäminen erästä ystävääni, joka pitää vihreistä palloista (YouTube [outo pätkä]).

The Kingsbury Manx - Do What You're Told (2001)
Tämä hissutteleva amerikkalaisyhtye kuulostanee useimpien mielestä ihan kivalta, mutta itse kuulen siinä jostain syystä paljon enemmän.

Silverbullit - I Promise You (2004)
Ruotsalaisrokkarit tekivät vuosikymmenen alkupuoliskolla vaikutuksen (liiankin) kovaäänisillä keikoillaan ja parilla levyllään, joista kolmoslevy Arclight on viiden tähden paketti.

Primal Scream - Shoot Speed/Kill Light (2000)
Erään asiantuntijan mukaan tämä kappale kuulostaa siltä, kuin tietokone soittaisi sekoitusta kaikista maailman parhaista biiseistä. Menossa ovat mukana My Bloody Valentinen Kevin Shields ja New Orderin Bernard Sumner, ja kokonaisuus on kerrankin vielä enemmän kuin osiensa summa (YouTube [live]).

(Jos tämä olisi C90-kasetti, tässä kohdassa olisi puolenvaihto.)

Glen Hansard and Marketa Irglova - When Your Mind's Made Up (2007)
Once on hieno elokuva, ja tämän kappaleen siivittämä studiokohtaus tuo kylmät väreet (YouTube).

Mazarin - My Favorite Green Hill (2001)
Tämän yhden miehen bändin tähtihetkeksi taisi jäädä se, kun The Walkmen coveroi Another One Goes By -kappaleen. Sääli sinänsä - tämäkin biisi on surinapoppia parhaimmillaan.

Interpol - PDA (2002)
Olin kerrankin ajoissa liikkeellä, kun ostin Turn On the Bright Lights -albumin heti ilmestymisviikolla. Levystä tuli 2000-luvun klassikko, ja tämän biisin viimeinen minuutti on sen hienoimpia hetkiä (YouTube [singleversiosta toki leikattu paras osuus]).

The Wrens - Hopeless (2003)
Olin lukenut tästä bändistä paljon, mutta en ollut kuullut pihaustakaan, ennen kuin löysin The Meadowlands -levyn eurolla. Taisin aavistaa jotain hyvää, koska muistan pulssini nousseen heti, kun nappasin levyn käteeni. Se osoittautuikin yhdeksi loistavimmista levylöydöistäni - tästä ei jenkki-indie parane (YouTube [live]).

Portishead - The Rip (2008)
Tämä on listan kappaleista ainoa, jonka omistan vain digitaalisessa muodossa. Joudun tunnustamaan, etten ole kuunnellut ylistettyä Third-albumia kovin monta kertaa läpi, mutta tämä uskomaton kappale pudotti leuan lattiaan heti ensikuulemalla (YouTube).

Sufjan Stevens - The Transfiguration (2004)
Illinois meni jo vähän överiksi sekametelisoppansa kanssa, mutta sitä edeltänyttä Seven Swans -albumia en ole missään vaiheessa väsynyt kuuntelemaan. Suosikkini on tämä päätösraita (YouTube [live]).

The American Analog Set - Come Home Baby Julie, Come Home (2003)
Tämä teksasilaisyhtye ehti tehdä kuusi tasavahvaa (vaan ei -paksua) levyä, ennen kuin jäi niin sanotusti tauolle. Julie-biisi on rytmikästä jumituspoppia kauneimmillaan (YouTube).

Manic Street Preachers - William's Last Words (2009)
Maaliskuussa 1999 nautin Helsingin jäähallissa Manicsin ensimmäisestä Suomen-keikasta. Melko pian se jälkeen minun ja bändin tiet erosivat jostain syystä kymmeneksi vuodeksi - joidenkin bändien kanssa vain käy niin. Onneksi viimevuotinen levy palautti minut faniksi kertaheitolla. Journal for Plague Lovers on pullollaan loistokappaleita, joista koskettavin on tämä Nickyn laulama kaunokki (YouTube).

The Horrors - Sea Within a Sea (2009)
Primary Colours seilasi viime vuoden suosikkilevykseni vanhoin eväin: levy on kliseisyyttä hipovan täydellinen shoegazen ja postpunkin yhteensulautuma. Mukaan ei mahtunut ainuttakaan heikkoa kappaletta, ja korkeimmalle pallille nousee eeppinen lopetus (YouTube).

The National - Mr. November (2005)
Jos The Horrors vei vuoden levy 2009 -tittelin, vuosikymmenen levystä vastasi The National. Boxer on mainio albumi, mutta sydäntäni lähinnä on Alligator. Mielestäni albumikokonaisuuden tärkeimmät yksittäiset elementit ovat alku ja loppu. Hyvällä päätösbiisillä voi melkein pelastaa keskinkertaisenkin levyn, mutta jos koko levy on täyttä tavaraa, täydellinen lopetus vie taivaisiin - ja tässä tapauksessa kävi juuri niin (YouTube).

Huh, siinä taisi olla kaksikymmentä. En jaksanut laittaa Spotify-linkkejä yksittäisiin biiseihin erikseen - helpommalla pääsee avaamalla soittolistan ja valitsemalla haluamansa palat sieltä. Koko listan kuunteleminen läpi on toki myös sallittua, eihän se kestä kuin puolisentoista tuntia...

Loppuun vielä bonukseksi kolme kappaletta, joita "Spotsku" ei tue:


The Dears - Lost in the Plot (2004)
"Mustan Morrisseyn" johtama kanadalaisyhtye. En ole perehtynyt bändin tuotantoon syvällisesti, mutta tämä kappale hipoo täydellisyyttä.


Grandaddy - The Crystal Lake (2000)
Hieno bändi, upea biisi, mahtava video.


Burning Hearts - I Lost My Colour Vision (2009)
Viime vuoden paras kotimainen kappale, melkeinpä vuosikymmenenkin.

Olipahan pläjäys heti alkuun. En tiedä kuinka usein saan päivitettyä tätä blogia, mutta näin mittavia juttuja tuskin usein syntyy. Kiitos jos jaksoit silmäillä tänne asti.