Kirjailijaesittely: Iris Murdoch

Se oli pienestä kiinni.

En välttämättä olisi ikinä tutustunut Iris Murdochin tuotantoon, ellen olisi osunut kirjastoon syksyllä 2009 juuri silloin, kun joku oli jättänyt kierrätyskärryyn hänen ensimmäisen suomennetun romaaninsa Kellon. Murdochin nimi oli minulle vain etäisesti tuttu eikä herättänyt oikeastaan mitään tuntemuksia. Kirja oli vanha, kansipaperiton. Jos se olisi ollut jokin muu, tylsemmältä vaikuttava Murdoch, olisin tuskin edes vaivautunut poimimaan sitä mukaan. Mutta onneksi se oli Kello, joka vangitsee huomion jo ensi riveillään.

Dora Greenfield jätti miehensä koska hän pelkäsi tätä. Kuusi kuukautta myöhemmin hän päätti palata miehensä luokse samasta syystä. Poissa oleva Paul, joka vainosi häntä kirjeillä, puhelinsoitoilla ja kuvitelluilla askelilla, joita Dora oli kuulevinaan portailta, oli alkanut muodostua vieläkin suuremmaksi piinaksi. Doraa vaivasi syyllisyydentunto, ja syyllisyydentunnon mukana seurasi pelko. Hän päätteli lopulta, että miehen läsnäolollaan aiheuttama ahdinko oli parempi kuin hänen poissaolonsa aiheuttama ahdinko.

Noiden rivien ansiosta kirja siis päätyi haltuuni, ja helmikuussa 2010 avasin sen pahaa aavistamattomana. Nyt pari vuotta myöhemmin Murdoch-hyllyni on tämän näköinen:



Jean Iris Murdoch syntyi Dublinissa 1919 keskiluokkaisten vanhempien ainoaksi lapseksi. Perhe muutti pian Lontooseen. Iris pärjäsi koulussa ja opiskeli Oxfordissa kieliä ja historiaa. Hän liittyi 30-luvun lopulla Britannian kommunistiseen puolueeseen mutta erosi siitä 40-luvulla. Sodan alkuvuosina hän työskenteli virastossa Lontoossa, myöhemmin pakolaisleireillä Keski-Euroopassa. Sodan jälkeen olivat vuorossa filosofian jatko-opinnot Cambridgessa mm. Wittgensteinin johdolla. Vuonna 1948 Murdoch sai opetustöitä Oxfordista ja muutti kaupunkiin loppuiäkseen.

Yliopistovuosinaan Murdoch tapasi paitsi kuuluisia filosofeja, myös monia kirjailijoita. Hänen sosiaalinen elämänsä oli vilkasta ja sen ajan mittapuulla ilmeisen vapaamielistäkin – hänellä oli useita rakastajia, tiettävästi myös joku rakastajatar. Vuonna 1956 Murdoch sitten meni naimisiin professori John Bayleyn kanssa, ja he ehtivät elää yhdessä yli neljäkymmentä vuotta.

Murdochin ensimmäinen kirjallinen teos oli vuonna 1953 julkaistu Sartre: Romantic Rationalist. Myöhemmin hän kirjoitti muutamia muitakin filosofisia teoksia ja oli käsittääkseni melko arvostettu filosofi. Parhaiten Murdoch kuitenkin tunnetaan romaanikirjailijana, eikä ihme, sillä häneltä julkaistiin yhteensä peräti 26 romaania vuosina 1954–1995. Kirjailijan elämän loppu oli ankea: Alzheimerin tauti vei sanat ja toimintakyvyn, ja Murdoch kuoli 79-vuotiaana helmikuussa 1999.



Murdoch kirjoitti kirjansa käsin eikä ikinä sallinut minkäänlaista editointia. Hänen kaikki romaaninsa julkaisi ensimmäisenä lontoolainen Chatto & Windus, ja pokkareina niitä ovat julkaisseet mm. Penguin ja Vintage. Vaikka kirjat eivät olleet mitään bestsellereitä, hän nautti kuitenkin kohtalaista suosiota ja voitti Booker-palkinnonkin (kirjasta The Sea, the Sea vuonna 1978). Vuonna 1987 Murdoch jopa "aateloitiin" Dame of the British Empire -arvonimellä. Englanninkielisessä maailmassa häntä ei varmasti ole unohdettu missään vaiheessa, ja kuolemansa jälkeen hän tuli tutuksi uusille sukupolville Iris-elokuvan myötä.

Suomessakin Murdochia luettiin, ja ainakin yliopistomaailmassa hän oli melko suosittu kirjoista tehtyjen gradujen määrästä päätellen. Romaaneja suomennettiin yhteensä yhdeksän: kuusi 60-luvulla (WSOY) ja kolme 80-luvulla (Weilin+Göös). Kirjojen pienehköt painokset myytiin kuitenkin loppuun jo vuosikymmeniä sitten, eikä kovin moni tunnu enää muistavan Murdochia, vaikka syytä olisi.

Murdochin romaanit ovat täynnä monimutkaisia ihmissuhteita ja kiinnostavaa henkilökuvausta. Kirjailijoita, taiteilijoita, näennäisen harmaita virkamiehiä, entisiä nunnia, itsenäisiä naisia, homoja, nahjuksia, hienostoa, salaviisasta palvelusväkeä, pyhimyksiä ja pirullisia juonittelijoita. Yksi rakastuu, toinen ei, kolmas saattaa vaikka kuolla. Yllättäviä juonenkäänteitä riittää, samoin dramatiikkaa ja huumoriakin.

Murdochia voi lukea hyvänä viihteenä, mutta hän antaa lukijalle myös paljon ajateltavaa. Keskinäisten suhdekiemuroidensa lisäksi monet kirjojen hahmoista käyvät jatkuvaa kamppailua itsensä kanssa, moraalisia dilemmoja riittää. Kirjailijan tausta filosofina paistaa läpi, ja kirjat sisältävät monenlaista yleisluonteistakin pohdintaa. Joskus filosofointi uhkaa mennä minulta vähän yli, mutta seuraavana hetkenä Murdoch saattaa yllättää kiteyttämällä elämästä jotain olennaista (kuten The Black Prince -kirjassa):

The division of one day from the next must be one of the most profound peculiarities on this planet. It is, on the whole, a merciful arrangement. We are not condemned to sustained flights of being, but are constantly refreshed by little holidays from ourselves. We are intermittent creatures, always falling to little ends and rising to little new beginnings. Our soon-tired consciousness is meted out in chapters, and that the world will look quite different tomorrow is, both for our comfort and our discomfort, usually true.

Joissakin kirjoissa on miespuolinen minäkertoja, mutta useimmiten Murdoch käyttää kaikkitietävää kertojaa, joka keskittyy eri henkilöihin yksi kerrallaan. Tämä onkin järkevä ratkaisu, sillä kirjoissa on usein monta keskeistä hahmoa ja heidän lisäkseen sivuhenkilöitä, joista jonkun rooli saattaa osoittautua odotettua tärkeämmäksi. Kirjat piirtävät kiehtovaa kuvaa ajasta, jota ei enää ole. Puhelinkoppeja käytettiin ahkerasti, ja Lontoossa jaettiin postikin ilmeisesti ainakin kaksi kertaa päivässä, joten kirjeenvaihtoa voitiin käydä hyvinkin tiuhaan. Kirjeet ovatkin monessa kirjassa tärkeässä roolissa – ne kuljettavat tarinaa, unohtuvat vääriin paikkoihin ja toimivat myös kätevinä huijausvälineinä.

Meillä ei ole kirjeitä, meillä on blogeja. Tästä tulee nyt kyllä törkeän pitkä postaus, mutta minun on ihan pakko kirjoittaa lyhyet kuvaukset kaikista lukemistani kirjoista, koska en halua jättää hommaa puolitiehen. Ainahan voin käyttää tätä omana muistilistanani, ja jos joku muukin jaksaa lukea näitä juttuja, se on pelkkää plussaa... Tähditys on lähinnä suuntaa antava – omassa Murdoch-asteikossani on vain kolme tasoa: hyvä, parempi ja paras.



Under the Net (1954)
• luettu 12/2010, hyllyssä (253 sivua)
Esikoisromaani kertoo lontoolaisesta kirjailijanuorukaisesta. Boheemielämää, kadonnut käsikirjoitus, uudelleen löytynyt nuoruudenrakastettu, retkiä Pariisiin, kuutamouintia Thamesissa... Ihastuttava pikku tarina.
****½

The Flight from the Enchanter (1956)
• luettu 10/2010, hyllyssä (287 s.)
Toisen kirjan hahmoihin kuuluvat mm. koulunsa keskeyttänyt nuori tyttö, hieroglyfeihin hukkuva tutkija, ompelijana toimiva pakolaisnainen ja taidelehden päätoimittaja. Taustalla naruja vetelee salaperäinen Mischa Fox, ensimmäinen Murdochin "kaikkivaltiaista" keskushahmoista, jollaisia esiintyy useassa kirjassa. Tämä on esikoisteosta hieman synkempi tapaus, mutta välillä suupielet kääntyvät myös ylöspäin.
****



The Sandcastle (1957)
Hiekkalinna (suom. Mikko Kilpi 1965)
• luettu englanniksi 4/2010 ja suomeksi 5/2011
• hyllyssä englanniksi (313 s.) ja suomeksi (339 s.)
Tämä oli yksi ensimmäisenä lukemistani Murdocheista ja kuuluu edelleen suurimpiin suosikkeihini. Vaimonsa tossun alla olevan keski-ikäisen opettajan rauhallinen perhe-elämä järkkyy, kun kuvioihin astuu nuori taidemaalari. Murdoch kutoo juonta niin taitavasti, että lukija voi aavistella tapahtumien kehitystä jo ennen kuin päähenkilö tajuaa itse mitään. Tämä on paitsi koukuttava ihmissuhdetarina, myös todella jännittäväksi yltyvä selviämiskertomus, jonka loppuratkaisukin on melko nerokas. Kirja ilmestyi suomeksi hieman jälkijunassa, mutta hyvä kun ilmestyi.
*****



The Bell (1958)
Kello (suom. Mikko Kilpi 1961)
• luettu suomeksi 2/2010
• hyllyssä englanniksi (320 s.) ja suomeksi (329 s.)
Tästä hurahdukseni siis alkoi. Jutun alussa siteeraamani ensimmäinen kappale asettaa tahdin, joka ei juuri hellitä missään vaiheessa. Kirjan tapahtumat keskittyvät luostarin viereen perustettuun maallikkoyhteisöön, jossa majailee monenlaista väkeä, ei ollenkaan niin hurskasta kuin miltä ensisilmäyksellä näyttäisi. Henkilökaarti on yksi Murdochin kirjavimmista. Päähenkilöllä Doralla riittää ihmeteltävää, eikä hän suinkaan itsekään ole mikään viaton pulmunen. Välillä heittäydytään uskonnollisen pohdiskelun pariin, mutta se ei häiritse yhtään, kun tapahtumat pitävät lujasti otteessaan.
*****



A Severed Head (1961)
• luettu 5/2010, hyllyssä (205 s.)
Tässäpä malliesimerkki Murdochin kehittämistä monimutkaisista rakkauskuvioista. Meinasin yrittää kuvailla juonta, mutta kaksi vuotta lukemisen jälkeen en enää muista tarkasti, kuka oikein rakasti ketä. Joku kuvasi kirjaa näin: "less philosophising and more shagging". Pelkkä huviretki tämä ei kuitenkaan ole, vaan vakaviakin teemoja sivutaan. Ei ehkä ihan klassikko, mutta kirjasta tehty elokuva olisi mielenkiintoista nähdä.
****



An Unofficial Rose (1962)
Epävirallinen ruusu (suom. Eila Pennanen 1963)
• luettu englanniksi 5/2010
• hyllyssä englanniksi (348 s.) ja suomeksi (334 s.)
Tapahtumat käynnistyvät hautajaisista. Leskimies taitaa kaivata vanhaa rakastajatartaan enemmän kuin vaimoaan, ja ruusunviljelijäpoikakin on tyytymätön avioelämäänsä. Luvassa on melkoista tunteiden vuoristorataa.
****



The Unicorn (1963)
Yksisarvinen (suom. Eila Pennanen 1964)
• luettu suomeksi 3/2010
• hyllyssä englanniksi (270 s.) ja suomeksi (302 s.)
Nuori kotiopettajatar ei voi aavistaa, millaiseen soppaan sekaantuu ottaessaan vastaan pestin kaukaisessa rannikkokylässä. Kartanossa vallitsee todella omituinen ja uhkaava tunnelma, eikä opettajatar meinaa ymmärtää, mistä on kyse. Ja sitten kun ymmärtää, ei silti meinaa uskoa. Tämä oli toinen Murdochini, enkä osannut täysin arvostaa sitä heti Kellon jälkeen, mutta myöhemmin tarina on kasvanut mielessäni.
****½



The Italian Girl (1964)
Italialaistyttö (suom. Eila Pennanen 1966)
• luettu suomeksi 4/2010
• hyllyssä englanniksi (214 s.) ja suomeksi (194 s.)
Mies palaa lapsuudenkotiinsa äitinsä hautajaisiin. Talossa asuu miehen omituinen veli perheineen ja palvelijoineen. Mies haluaisi häipyä heti hautajaisten jälkeen, mutta talon asukit vaativat häntä jäämään, ja niin hän joutuu keskelle melkoista tapahtumaketjua, jossa itse kukin saa kokea yllättäviäkin tunteita.
****



The Red and the Green (1965)
• luettu 1/2011, hyllyssä (280 s.)
Tämä kirja eroaa Murdochin muusta tuotannosta kahden seikan takia: se tapahtuu kokonaan Irlannissa ja sijoittuu tarkasti määritettyyn historialliseen ajankohtaan, Irlannin itsenäistymiskahinoiden alkusoittoon keväällä 1916. Erään suvun kohtaloita kuvaava tarina ei ole Murdochin ikimuistoisimpia, vaikka tapahtumia ja toimintaa kyllä riittää.
***½



The Time of the Angels (1966)
Enkelten aika (suom. Eila Pennanen 1969)
• luettu suomeksi 3/2010
• hyllyssä englanniksi (235 s.) ja suomeksi (263 s.)
Pappilassa on uusi pappi, mutta miksi hän ei ota seurakuntalaisia vastaan? Osoittautuukin vähitellen melkoiseksi pirulaiseksi koko mies. Ja palvelijoilla on omat murheensa. Tarina on synkeä, muttei liian ahdistava.
****



The Nice and the Good (1968)
• luettu 11/2010, hyllyssä (362 s.)
Tämä tapahtuu kahdessa paikassa: Lontoossa ja rannikolla. Idyllistä rantaelämää – ja epäilyttävä itsemurha, pettämistä ja kiristystä, keskitysleiritraumoja, nuorison äkkipikaisia ratkaisuja. Monipuolinen ja jännä tarina.
****½

Bruno's Dream (1969)
• luettu 2/2012, hyllyssä (269 s.)
Vanha Bruno odottaa kuolemaa seuranaan vain postimerkkikokoelma ja hämähäkit. Sekä pari hoitajaa ja sukulaista: avulias vävy ja etäinen poika. Kaikki ovat kokeneet menetyksiä ja yrittävät tulla toimeen kuka mitenkin. Rakkaus iskee jälleen yllättäen ja monesta suunnasta, eivätkä osapuolet tunnu löytävän tasapainoa.
****



A Fairly Honourable Defeat (1970)
• luettu 5/2011, hyllyssä (447 s.)
Murdochin ihmissuhdesoppaa sakeimmillaan ja makeimmillaan! Tai makea on kyllä väärä sana – tämä juonittelu ei sisällä pisaraakaan siirappia. Shakespearemaisen tragikomedian moottorina on kiero miekkonen, joka manipuloi ja johdattelee muita hahmoja mielensä mukaan.
****½

An Accidental Man (1971)
• luettu 7/2011, hyllyssä (447 s.)
Murdoch marssittaa näyttämölle sekalaisen sakin, johon ihastuin alkuhämmennyksen jälkeen siinä määrin, että meinasin valvoa koko kesäyön kirjan parissa. Kaiken keskellä on onnettomuusmies, joka tarkoittaa hyvää mutta saa aikaan vain sotkua. Dramaattisten tapahtumien lisäksi kirjassa on mainioita juhlakuvauksia, enkä ihmettelisi, vaikka Carol Shields olisi saanut niistä inspiraatiota Larryn juhliin.
****½



The Black Prince (1973)
• luettu 12/2011, hyllyssä (416 s.)
(Wikipedia väittää tämänkin olevan suomennettu, mutta en usko sen pitävän paikkaansa, koska en ole löytänyt mitään todisteita. Viroksi kirja sen sijaan on käännetty hauskalla nimellä Must prints.)
Vanha kirjailija on lähdössä rauhalliseen paikkaan kirjoittamaan sen kirjan, josta on aina haaveillut. Matkaan tulee kuitenkin monia mutkia: ex-vaimon yllättävä paluu, siskon avioero, tuttavapariskunnan kriiseily ja kaiken kukkuraksi täysin odottamaton ja sopimaton rakastuminen. Tästä kirjasta ei draamaa puutu, mutta kerronta on sen verran hykerryttävää, että naamaa on vaikea pitää peruslukemilla vakavissakaan kohdissa. Lopuksi erikoinen kehyskertomus meinaa asettaa kaiken uuteen valoon, mutta itse en ole vakuuttunut siitä käänteestä.
****½

The Sacred and Profane Love Machine (1974)
• luettu 8/2011, hyllyssä (366 s.)
Muutamassakin Murdochin kirjassa on ihmisiä, jotka eivät missään nimessä saisi joutua tekemisiin keskenään, mutta kumma kyllä he yleensä lopulta joutuvat. Tässäkin teoksessa kaksoiselämää viettävän miehen kaksi elämää ajautuvat törmäyskurssille ja pyhä rakkaus kohtaa pahan. Seuraukset eivät kuitenkaan ole ollenkaan sellaiset, mitä antisankarimme odotti. Herkullista jälkeä.
****½



A Word Child (1975)
• luettu 12/2010, hyllyssä (391 s.)
Saanko esitellä: pahin aukko kokoelmassani. A Word Child on mielestäni Murdochin parhaita, ilmeisen aliarvostettu teos tuotannon keskikaudelta. Pääosassa on melko rauhallista elämää viettävä virkamies, jolla on menneisyydessään synkkä salaisuus. Eräänä päivänä hän kokee valtavan järkytyksen kuullessaan, että saa kollegakseen henkilön, jonka olisi halunnut unohtaa jo vuosia sitten. Välienselvittely on väistämättä edessä, ja mikä pahinta, mies uhkaa toistaa vanhan virheensä...
*****

Henry and Cato (1976)
• luettu 12/2010, hyllyssä (352 s.)
Henry ja Cato ovat lapsuudenystävät ja entiset naapurukset, joita elämä on kuljettanut täysin eri suuntiin. Toinen on kiertänyt maailmaa, toinen panostanut henkisiin asioihin. Kun tuhlaajapoika palaa kotiin veljensä kuoltua, hän huomaa kaiken muuttuneen. Naapurissa asuu edelleen joku, joka vetää häntä puoleensa, mutta veljen kaupunkiasunnosta löytyy outo nainen. Tähän päälle vielä sokeeraava kidnappaus, niin johan nyt on markkinat.
****



The Sea, the Sea (1978)
Meri, meri (suom. Paavo Lehtonen 1981)
• luettu englanniksi 6/2010 ja suomeksi 5/2011
• hyllyssä englanniksi (502 s.) ja suomeksi (541 s.)
Meri on tärkeä elementti monissa Murdochin kirjoissa, ja tässä se on välillä melkeinpä pääroolissa. Eläköitynyt teatteripersoona muuttaa rannikolle erakoituakseen, mutta vanhoista piireistä ei niin vain päästäkään eroon. Ympärillä alkaa pyöriä naisia ja nöyristelijöitä häiriöksi asti, vaikka mies kaipaa vain sitä yhtä, jota ei enää voi saada. Vai voiko sittenkin? Tapahtumat paisuvat myyttisiin mittasuhteisiin, eikä lukija voi muuta kuin käännellä sivuja ja pyöritellä päätään. Tämä kirja voitti siis Booker-palkinnon ja kuuluu muutenkin kirjailijan arvostetuimpiin.
****½



Nuns and Soldiers (1980)
Nunnia ja sotilaita (suom. Eva Siikarla 1983)
• luettu suomeksi 8/2010
• hyllyssä englanniksi (512 s.) ja suomeksi (528 s.)
Mies kuolee ennen aikojaan ja jättää jälkeensä lesken sekä joukon muita surijoita, jotka olivat kaikki tavalla tai toisella riippuvaisia hänestä. Porukan jäsenet kuitenkin lohduttavat toisiaan ja elämä jatkuu. Leskelläkin riittää uusia kosijoita, eikä hänen sulhasvalintansa miellytä muita. Seuraa monenlaista juonittelua ja kieroilua. Seikkailu sijoittuu osin Ranskan maaseudulle, jota Murdoch kuvaa melkoisen ihastuttavasti.
****½



The Philosopher's Pupil (1983)
• lukematta, hyllyssä (558 s.)
Tätä olen säästellyt kahdesta syystä: a) tuntuu turvalliselta, kun hyllyssä on jotain lukematonta Murdochia, ja b) pikkuisen pelkään tämän sisältävän liikaakin sitä filosofointia. Olen kuitenkin kohtalaisen varma, että sitten kun lopulta alan lukea kirjaa, se nappaa minut otteeseensa niin kuin kaikki muutkin ovat tehneet.

The Good Apprentice (1985)
Hyvä oppilas (suom. Raija Mattila 1987)
• luettu suomeksi 8/2010
• hyllyssä suomeksi (736 s.)
Nuoren päähenkilön elämä mustuu heti ensimmäisillä sivuilla, kun hän ajattelemattomuuttaan aiheuttaa ystävänsä kuoleman. Miestä soimaa niin omatunto kuin vainajan äitikin, joka lähettelee hänelle kauheita vihakirjeitä. Mies päättää lähteä etsimään isäänsä ja löytää tämän maaseudulta merkillisestä linnamaisesta talosta. Isä on taiteilija ja itsekin tosi kummallinen, ja hänen uudessa perheessäänkin on jotain outoa. Kirja on Murdochin paksuin, mutta se tuli ahmaistua nopeasti.
****½

The Book and the Brotherhood (1987)
• lukematta, puuttuu hyllystä

The Message to the Planet (1989)
• lukematta, puuttuu hyllystä



The Green Knight (1993)
• lukematta, hyllyssä (472 s.)
Tämän aion lukea seuraavaksi. Toistaiseksi ainoa uutena ostamani Murdoch, kaikki muut olen metsästänyt käytettyinä.

Jackson's Dilemma (1995)
• luettu 9/2010, puuttuu hyllystä
Murdochin viimeiseksi jäänyt teos. Tätä kirjoittaessaan hän kärsi jo Alzheimerin taudin ensioireista, ja onkin sanottu, että kirjassa on epäjohdonmukaisuuksia. Itse en huomannut mitään sen ihmeellisempää, mutta jotenkin vähän väsähtäneeltä tämä tarina vaikutti, vaikka peruskuvio onkin kiinnostava: miksi nuori morsian päättää perua häät viime hetkellä?
***½

Siinä kaikki romaanit. 22 luettu, 4 vielä jäljellä.

Lisäksi on olemassa pari muuta teosta:



Something Special (1957/2000)
• luettu 1/2012, hyllyssä (55 s.)
Tämä novelli julkaistiin alun perin jossain kokoelmassa, ja omiin kansiinsa se pääsi vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Ajatuksia herättävä pieni kirja kertoo tytöstä, joka ei ole kovin ihastunut kosijaansa vaan kaipaisi jotain erikoisempaa. Vanhemmat kuitenkin painostavat, ja vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä.
****

A Year of Birds (1978)
• lukematta, puuttuu hyllystä
Runokokoelma, jonka haluaisin kovasti saada käsiini.

Murdochista on kirjoitettu myös useita elämäkertoja, joista olen lukenut kaksi.



John Bayley kirjoitti vaimostaan koskettavan muistelmateoksen tämän ollessa vielä elossa: Iris (1998) / Elegia Irikselle (suom. Raija Mattila 2001). Iris-elokuvakin perustuu juuri tähän kirjaan.

Peter J. Conradin kirjoittama yli 600-sivuinen elämäkerta Iris Murdoch – a Life ilmestyi vuonna 2001, ja kahlasin sen läpi viime kesäkuussa. Conradi antaa todella kattavan selonteon Murdochin elämästä. Hän käsittelee ehkä hieman turhankin perusteellisesti Iriksen nuoruusvuosia, ja kirjailijan uraan päästään käsiksi vasta kirjan puolivälin jälkeen. Toki on kiinnostavaa kuulla, keitä kaikkia tärkeitä ihmisiä Murdoch tunsi. Hän oli läheisissä väleissä esim. ranskalaisen kirjailijan Raymond Queneaun kanssa. Yksi Murdochin rakastajista oli myöhemmin Nobel-palkinnon saanut Elias Canetti, joka ei ilmeisimmin ollut kovin mukava mies, mutta ainakin Iris sai hänestä hyvää materiaalia kirjojensa tyrannihahmoja varten. Murdochin ensimmäinen romaani onkin omistettu Queneaulle ja toinen Canettille; Bayleyn vuoro oli vasta kolmantena. Suomennoksista omistukset on jostain kumman syystä jätetty pois.

Muutama kotimainen blogi-ihminen on ilmaissut aikomuksensa tutustua Murdochin tuotantoon, mutta juuri kukaan ei tietääkseni ole häntä vielä lukenut. Eräs poikkeus on Zephyr, joka mainitsee Meri, meri -kirjan yhdeksi suosikeistaan. Myös J:n ja Clarissan tiedän lukeneen Murdochia. Onko muita lukeneita? Tunnustakaa heti!

Toivon, että tämä massiivinen pläjäys ei pelota potentiaalisia lukijoita pois vaan kenties jopa innostaa jotakuta kokeilemaan itse, olisiko Murdochista mihinkään. Kirjoja saa alkukielisinä suht helposti, ja suomennoksia löytyy hyvin varustetuista kirjastoista – jos ei suoraan hyllystä, niin ehkä varastosta.

Jos joku on jaksanut rullata tänne asti, on kyllä ansainnut hatunnoston. Niinpä järjestän taas pienen arvonnan, jossa on palkintoina yksi kansipaperiton Kello sekä The Nice and the Good -pokkari (jossa on erilainen kansi kuin ylempänä olevassa kuvassa). Myös jälkimmäinen alkaa ihan lupaavasti, vai mitä sanotte:

A head of department, working quietly in his room in Whitehall on a summer afternoon, is not accustomed to being disturbed by the nearby and indubitable sound of a revolver shot.

Jos jompikumpi tai molemmat kirjat kiinnostavat, ilmoittaudu sunnuntaihin 8.4. mennessä. Kiitos ja kumarrus!

Kirjailijaesittely: Heidi Köngäs

Heidi Köngäs (s. 1954) tunnetaan tv-ohjaajana, mutta hän on kirjoittanut myös neljä Otavan julkaisemaa romaania. Ihastuin kirjoihin vuonna 2008, ja nyt luin ne kaikki uudestaan. Kirjat eivät mielestäni ole saaneet ansaitsemaansa huomiota ainakaan blogimaailmassa, joten tässä pieni esittely.



Luvattu
(2000, 188 sivua)

Tämä tapahtuu pohjoishämäläisessä maalaispitäjässä ehkä 1800-luvun loppupuolella. Piikatyttö Maija on Antille luvattu, mutta Antti on muualla reissutöissä. Sillä välin taloon saapuu uusi työmies, naitu mies, johon Maija alkaa tuntea vastustamatonta vetoa.

Joka kerta kun joudun hänen lähelleen tuntuu kuin näkymätön paula vetäisi meitä lähemmäksi.

Maija taistelee kaikin voimin kiusausta vastaan, mutta mikään ei tunnu auttavan: ei armoton työnteko, ei järjen ääni, ei rukouskaan.

Lempoko on sylkenyt minun vereeni, tekee niin heikkoa. Tekee heikkoa nähdä käsivartesi, rintakehäsi kun paidatta teet työtä. En kärsi katsoa sinun suuntaasi ja näen sinut katsomattakin. Ei parane ajatella mitään. Olen autio ranta, jossa joku on tallonut linnunmunia – tallonut, rikkonut, murskannut.

Syyllisyys painaa mieltä jatkuvasti, ennen kuin mitään on tapahtunutkaan. Maija tuntuu jo ennalta alistuneen ajattelemaan, että ei tässä hyvin käy. Mutta yllätyksiäkään tarinasta ei puutu.

Köngäs kuvaa upeasti mennyttä aikaa ja maatalon työväen rankkaa arkea. Kieli on aidon tuntuisesti vanhahtavaa, herkkää ja paikoin ronskiakin, koko ajan kaunista. Mutta kaikkein hienointa kirjassa on Maijan sisäisen kamppailun kuvaus. Ei totisesti ole helppoa olla nainen 1800-luvun maalaisyhteisössä, varsinkaan jos ei tahdo alistua ympäristön vaatimuksille, mutta jotenkin on vain selvittävä. Köngäs osoittaa hyvin myös sen, että vaikka maailma muuttuu, ihmisen ilot ja murheet pysyvät samoina. Syvästi vaikuttava kirja.

*****


Vieras mies
(2002, 333 sivua)

Vieraan miehen kansi saattaa herättää harlekiinimaisia mielikuvia, mutta sisältö on kaikkea muuta. Tämä oli ensikosketukseni kirjailijan tuotantoon ja vaikutti lähes salamaniskun tavoin.

Ollaan pienessä kaupungissa Perämeren rannalla. 40-luku on lopuillaan, sodan arvet tuoreet. Yksinäinen nainen pitää valokuvaamoa. Nainen on kampurajalkainen eikä oikein minkään ikäinen. Täysin työlleen omistautunut, vannoutunut vanhapiika, jolle loppuelämän kuviot ovat selvät.

Minun piti hitaasti kuihtua pois, antaa vain vuosien valua ohitseni jälkiä jättämättä.

Mutta sitten kuvaamoon astuu vieras mies työnhaussa.

Isot kourat, kämmenselkä aivan karvojen peitossa, tietysti ne jatkuvat pitkin olkavarsia kaulaan saakka, ylin paidan nappi oli auki ja sieltäkin niitä tuli.
Täysin sopimattomat kädet tarkkuutta vaativaan, hienosäätöiseen työhön. Täysin sopimattomat kädet sähkökuvaamoon!
Tiesin heti, että ottaisin hänet.

Mies on naista nuorempi, ja morsiankin hänellä tietysti on. Se ei kuitenkaan estä naista ja miestä kiinnostumasta toisistaan. Molemmat ovat omalla tavallaan rikkinäisiä ihmisiä ja ehkä siksi ymmärtävät toisiaan. Vähitellen heidän välilleen kehittyy sietämättömän voimakas jännite.

Köngäs kuljettaa tarinaa vuoroin naisen, vuoroin miehen kertomana. Myös miesääni kuulostaa uskottavalta, ehkä paria pientä yksityiskohtaa lukuun ottamatta (jotenkin vaikea kuvitella sanaparia kermanvärinen paitapusero karskin sodanjälkeisen miehen suusta). Mutta mitäs pienistä – kerrontaratkaisu toimii erittäin hyvin, molempien näkökulma tulee esille ja näemme asioiden kaikki puolet.

Ensimmäisen kirjan tavoin tämäkin sisältää hienoa ajankuvaa, pikkukaupungin hiukan ahdasmielinen tunnelma on käsinkosketeltava. Naisen osa on jo helpompi kuin 1800-luvun maaseudulla, enää ei ole pakko alistua yhteisön paineen edessä, mutta kyllä valokuvaajammekin saa taistella tosissaan saadakseen äänensä kuuluviin. Onneksi hän on niin sitkeää tekoa, että vastoinkäymiset saavat hänet vain sisuuntumaan.

Köngäs kuvaa hienosti myös vuodenkiertoa. Hiihtoretki meren jäällä hyydyttää lukijankin, ja koen kirjan selvästi talvikirjana, vaikka se alkaakin kuumana elokuun päivänä. Kielikin on kirkasta, vahvaa mutta haurasta kuin jää. Vieras mies on yksi minulle tärkeimmistä kirjoista, enkä toisenkaan lukukerran jälkeen keksi, kuinka se voisi olla yhtään tämän parempi. Loppukin on täydellinen.

*****




Hyväntekijä
(2006, 221 sivua)

Tämä tarina sijoittuu nyky-Helsinkiin. Taas on nainen ja mies, mutta tällä kertaa kolmas pyörä ei ole ihminen vaan kokonainen maanosa, hätää kärsivä Afrikka. Mies on nimittäin lääkäri ilman rajoja. Hän on viettänyt vuosia pakolaisleireillä, käy kotimaassa vain kääntymässä. Nainen yrittää hyväksyä sen, että muut tarvitsevat miestä enemmän kuin hän, mutta eihän se pidemmän päälle onnistu. Lisärasitteena naisella on iäkkäät vanhemmat, jotka eivät enää pärjää kahdestaan. Miehelläkin on oma ristinsä kannettavana, eikä nainen ole ainoa seikka, joka vetää häntä takaisin Suomeen.

Myös Hyväntekijä sisältää osuvaa ajankuvaa. Tässä tapauksessa huomio ei niinkään kiinnity siihen, koska aika on jo valmiiksi tuttu. Kirjailijan silmää on kuitenkin pakko arvostaa, vähin elein hän maalaa tarkkaa ja kaunistelematonta kuvaa ajastamme. Nykynainen on vapaa tekemään mitä haluaa, mutta loppujen lopuksi hänkin taitaa olla tunteidensa orja, aivan kuin esiäitinsä.

Olen taipuvainen näkemään kolme ensimmäistä Köngästä eräänlaisena trilogiana. Kussakin kirjassa on aivan oma maailmansa ja omat tapahtumansa, mutta samanlaiset tunteet ja mietteet kaikuvat vuosisadasta toiseen. Kiinnostavana kuriositeettina mainittakoon, että kaikissa kolmessa kirjassa esiintyy adjektiivi lääsyinen, johon en ole missään muualla törmännyt. Tämäkään kirja ei ole lainkaan lääsyinen, vaan itse asiassa kerrassaan loistava.

****½


Jokin sinusta
(2008, 315 sivua)

Rakkaudesta on kyse tässäkin kirjassa, mutta ei romanttisesta rakkaudesta vaan lapsen ja äidin välisestä.

Marga-tyttö syntyy Tukholmassa vuonna 1954 nuoren Soilin aviottomana lapsena. Soilin kymmenen vuotta vanhempi sisko Mirja asuu Mäntässä ja on ollut naimisissa jo pitkään, mutta liitto uhkaa jäädä lapsettomaksi. Itsenäinen maailmannainen Soili antaa vauvan siskonsa hoitoon, väliaikaisesti vain. Mirja kuitenkin tietää heti, ettei voi luopua Margasta, ja niin viikot venyvät kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi.

Tyttö ja kaksi naista kertovat tarinaa vuorotellen, joten saamme tässäkin kirjassa nähdä asioiden eri puolet, ja hyvä niin. Margalla on kaksi äitiä, joista toinen on hylännyt hänet, toinen melkeinpä ryöstänyt. Kenenkään osa ei ole helppo, mutta jokainen yrittää tulla toimeen omalla tavallaan.

Lapsi selviää aina aikuisen menetyksestä, jos hänellä on edes yksi joka rakastaa, mutta vanhempi, joka menettää lapsensa, ei selviä siitä koskaan.
Tämän ajatuksen Köngäs toistaa useammassakin kirjassaan (totta puhuen lainaus on Hyväntekijästä, koska en nyt löytänyt sitä kohtaa tästä kirjasta). Hänellä on aiheesta omakohtaista kokemusta, sillä Jokin sinusta sisältää käsittääkseni runsaasti omaelämäkerrallisia elementtejä. Syntymävuosi ja -paikkakin täsmäävät.

Kipeästä aiheesta huolimatta kirja ei ole synkkä. Se on koskettava ja lämmin, yllättävän hauskakin. Ja kaunis ja haikea kuin kellastuneet valokuvat lapsuuden kesistä.

****½


Lopuksi oli tarkoitus päivitellä, mihin Köngäs on kadonnut ja eikö hän aio enää kirjoittaa mitään. Sitten kävikin yllättäen ilmi, ettei hän suinkaan ole lopettanut kirjoittamista, onpahan vain vaihtanut kohderyhmää. Kirjastosta löytyi kaksi Henkselirouva-kirjaa, jotka on kirjoittanut Heidi Köngäs, kuvittanut Liisa Kallio ja julkaissut Lasten Keskus vuosina 2010 ja 2011.



Näistä olen ehtinyt lukea vasta puolet ensimmäisestä, mutta vaikuttaa kerrassaan mainiolta ja oivaltavalta tekstiltä.

Rannalla oli trampoliini. Eräs tiiranpoikanen pomppi siinä yhdellä jalalla, ja samassa viereen tuli toinen tiira samasta poikueesta ja teki voltin. Silloin niiden äiti lensi paikalle ja sanoi:
"Mitä on sanottu trampoliinista? Vain yksi kerrallaan!"
Viimeksi tullut tiira lensi laiturin kaiteelle ja oli kade.

Toivon kuitenkin itsekkäästi, ettei Köngäs ole heittäytynyt tyystin lastenkirjailijaksi vaan kirjoittaa vielä joskus jotain aikuisillekin. Sitä odotellessa kannattaa tutustua noihin tähänastisiin kirjoihin.
Sara on kirjoittanut Luvatusta hienon jutun ja listannut myös Vieraan miehen suosikkikirjakseen, Katri sen sijaan ei vakuuttunut ensin mainitusta. Suosittelen kaikkia kokeilemaan itse.

Tutustumista helpottaakseni ajattelin arpoa kiinnostuneiden kesken yhden Vieras mies -pokkarin. Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin lauantaihin 18.2. mennessä. Kiitos!

♥ David Nicholls ♥

David Nicholls (s. 1966) on englantilainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Hänen uusin romaaninsa lienee kaikille kirjablogien lukijoille tuttu, mutta minäpä yllätän esittelemällä myös vanhemmat teokset.

Starter for Ten (2003) sijoittuu 80-luvun puoliväliin. Pääosassa on yliopisto-opintojaan aloitteleva Brian Jackson, jolla ei ole helppoa: isä on kuollut eikä tyttöystävääkään ole. Ainoat kaverit ovat kaksi kotikaupunkiin jäävää jätkää, joilta ei juuri heru tukea orastavalle akateemiselle uralle. Uudet kämppiksetkin ovat vähän epämiellyttäviä. Lukuvuoden avajaisbileissä Brian yrittää jutella kahdelle tytölle, joista toinen on outo tapaus, toinen taas saavuttamaton kaunotar. Olisiko paikka yliopiston tv-visailujoukkueessa tie kaunottaren sydämeen?

The Understudy (2005) kertoo kolmikymppisestä Stephen C. McQueenistä, joka ei millään pääse eteenpäin näyttelijän urallaan – hän tuntuu kelpaavan esittämään vain ohikulkijoita, ruumiita tai oravia. Samaan aikaan toisaalla Josh Harper niittää mainetta ja kunniaa enemmän kuin kohtuullisesti. Miesten polut kohtaavat Joshin tähdittämässä teatteriproduktiossa, johon Stephen on päässyt varamieheksi. Ainoa ongelma on, että Josh ei koskaan ole sairaana tai muutenkaan estynyt, joten Stephen ei saa suurta tilaisuuttaan. Vai saako sittenkin?

One Day (2009), suomeksi Sinä päivänä (2011), on tosiaan käsitelty jo niin monessa paikassa, että jätän sen juonen referoimatta tilan säästämiseksi. Toteanpahan vain, että Dexterin ja Emman tarina viihdytti ja kosketti minuakin kovasti. Kirpeää lisämakua lukemiseen tuli siitä, että kaikista vuoden päivistä Nicholls on sattunut valitsemaan juuri heinäkuun viidennentoista, joka on elämäni synkimmän tapahtuman vuosipäivä. Jos minulta kysytään, kirja on kaikki kehunsa ansainnut.

Mutta tämän kirjoituksen pointin piti olla se, että kaksi aiempaa kirjaa eivät mielestäni yhtään kalpene kolmannen rinnalla. One Day -fanien kannattaa siis ehdottomasti tutustua niihinkin, harvinaisen hauskaa ja luontevaa luettavaa kaikki. Nicholls on yksi monista Nick Hornbyyn verratuista brittikirjailijoista, mutta tässä tapauksessa ei ole yhtään liioiteltua sanoa, että Hornbylle on vihdoin löytynyt todellinen haastaja. Ties mihin Nicholls vielä yltääkään, jos jatkaa samaan malliin. Seuraavaa kirjaa odotellessa...

Kirjat ovat suht kevyttä luettavaa englanniksikin (ja anglofiilien kannattaa toki lukea ne alkukielisinä), mutta The Understudy on kai ilmestymässä suomeksi ensi vuonna, ja uskoisin Starter for Tenin saavan saman käsittelyn jossain vaiheessa. Viimeksi mainitusta on tehty myös elokuva, kuten One Daystakin ihan hiljattain, mutta molemmissa tapauksissa kannattanee lukea kirja ensin.

-----

P.S. En viitsi (vielä) tehdä yhdettätoista Joel Haahtela -aiheista postausta, joten kerron vain tässä samalla, että Aamulehden eilisen kulttuuriliitteen mukaan Haahtelan seuraavan kirjan nimi on Traumbach. En tiedä mihin tuo viittaa, mutta kirjaimellinen merkitys on kaiketi "unipuro". Jännää! Kirjan pitäisi siis ilmestyä tammikuussa, enkä oikeastaan haluaisi kuulla siitä etukäteen enää muuta kuin tarkan julkaisupäivän, että tiedän sitten mennä kolkuttelemaan kirjakaupan ovelle.

Haahtela-maraton ja -arvonta

Kuka: Joel Haahtela, vuonna 1972 syntynyt kirjailija ja lääkäri.

Mitä: Kirjoittanut seitsemän kirjaa, joista pitävät monet herkät naiset – ja minä.

Häh: Haahtela on ollut viime aikoina esillä useassa kirjablogissa. Itse olen kirjoittanut hänestä moneen otteeseen ja kirjoitan luultavasti jatkossakin. Haahtela on ollut suosikkikirjailijani kolmen vuoden ajan, ja kesäkuussa luin hänen koko tuotantonsa kolmatta kertaa. Nyt yritän kirjoittaa pienimuotoisen yhteenvedon Haahtelan kirjoista ja suhteestani niihin.



Kaksi kertaa kadonnut (1999)
Nuori nainen saa lahjaksi käytetyn kameran, jonka sisään edellinen omistaja on unohtanut puoliksi kuvatun filmin. Tästä alkaa tapahtumasarja, joka saa vähitellen dekkarimaisia piirteitä. Esikoisromaani eroaa Haahtelan myöhemmästä tuotannosta monella tapaa: päähenkilö on nainen, mukana on lakonista huumoria ja tuliaseita (hui!). Toisaalta tutut aiheetkin ovat jo läsnä – sattuma (kohtalo?) ohjaa tapahtumien kulkua ja keskeisessä roolissa on etsiminen.

Ensimmäisellä lukukerralla tämä kirja tuntui muita heikommalta, mutta sittemmin olen alkanut arvostaa sitä enemmän. Kielessä on kyllä joitain kummallisia kömpelyyksiä, oikoluku näyttää paikoin pettäneen, mutta se on lopulta sivuseikka, kun kerronta vie mukanaan.

Naiset katsovat vastavaloon (2000)
Myös toisessa kirjassa varsinainen päähenkilö on nainen, Lilian. Vastanaineet Lilian ja Klaus muuttavat kaupungista merenrantaan. Naapureiksi ilmaantuu toinen nuoripari, mystiset Emma ja Jimi, ja nelikon välille kehittyy pian erinäisiä jännitteitä.

Omalla kohdallani kaikki alkoi tästä kirjasta. Vaimo oli ostanut kirpputorilta pokkarin (kiitos vaan!), joka ehti lojua hyllyssä melko pitkään, ennen kuin satuin valitsemaan sen junalukemiseksi heinäkuussa 2008. Hahmot herättivät heti mielenkiintoni ja Haahtelan eteerinen tyyli huumasi, määränpää unohtui ja vietin pari tuntia muissa maailmoissa. Olin löytänyt uuden suosikkikirjailijan, ei epäilystäkään. En tiedä, onko tämä ihan Haahtelan paras kirja, mutta minulle se tulee varmaan aina olemaan tärkein, koska ilman sitä en välttämättä olisi ikinä lukenut muitakaan.

Tule risteykseen seitsemältä (2002)
Kolmannesta romaanistaan lähtien Haahtela on käyttänyt miespuolista minäkertojaa. Tämän Portugaliin sijoittuvan tarinan keskiössä on ryhmä nuorehkoja fadomuusikoita. Yhtyeen matka vie pieneen merenrantakylään, josta kaksi heistä on kotoisin. Varsinkin päähenkilöllä Augustolla on selviteltävää menneisyytensä kanssa.

Näillä tuulisilla rannoilla Haahtela on kaikkein runollisimmillaan, ja kirja onkin yksi hänen kirkkaimmista helmistään. Sitä tuntuvat arvostavan muutkin – tämä on ainoa Haahtelan kirja, jonka olen nähnyt divarissa vain kerran.

Elena (2003)
Mies näkee puistossa naisen, josta muodostuu hänelle pakkomielle. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä, miltä ensin näyttää. Ensimmäisen Finlandia-ehdokkuuden Haahtelalle tuonut Elena on pienoisromaani eli hieman ohuempi kuin muut kirjat (jotka nekään eivät tosiaan ole mitään tiiliskiviä, enimmillään parisataa sivua).

Tämä kirja on ilmeisesti monen Haahtela-fanin suosikki. Vaikka itselleni jäikin ensilukemalla lievä "tässäkö tämä nyt oli" -tunne, sen jälkeen olen tykästynyt kerta kerralta enemmän. Haahtelan kirjoissa onkin se(kin) hyvä puoli, että ne eivät lukemalla kulu. Ei haittaa, vaikka tarinan käänteet muistaisikin etukäteen, sillä näissä kirjoissa tärkeintä ei ole juoni vaan tunnelma, eivät suuret julistukset vaan pienet vaivihkaiset viisaudet.

Perhoskerääjä (2006)
Joku sanoi, että Haahtelan kolmessa uusimmassa kirjassa on kaikissa sama kaava: mies etsii naista ympäri Eurooppaa. Tottahan tuo on, paitsi että tässä kirjassa ei etsitä naista vaan miestä. Suomalainen mies saa yllättävän perinnön Henri Ruzickalta, josta ei muista koskaan kuulleensakaan. Kuka Henri oli, mikä hänet toi Saksasta Suomeen ja miksi hän jätti omaisuutensa tuntemattomalle? Perhoskerääjän jäljet johtavat kohti etelää ja menneisyyttä, joka herättää lisää kysymyksiä mutta tuo lopulta myös muutaman vastauksen.

Tämäkin kirja vain paranee toiston myötä, ja kolmannen kerran jälkeen olen valmis nostamaan sen suurimpien suosikkieni joukkoon. Haahtelan tyyli on hioutunut huippuunsa, tarina pitää otteessaan ja lopetus on komeudessaan vailla vertaa, hengästyttävä koko sivun mittainen virke.

Lumipäiväkirja (2008)
Helsinkiläinen professori lukee lehdestä, että hänen nuoruudenrakastettunsa, sittemmin terrorismista tuomittu saksalaisnainen on vapautunut vankilasta. Professori joutuu muistojensa valtaan ja löytää ennen pitkää itsensä niiden alkulähteiltä. Kuten Perhoskerääjässä, tässäkin päähenkilön elämäntilanne on epävarma, ja matka menneisyyteen saattaa auttaa oman parisuhteen solmujen selvittämisessä.

Lumipäiväkirja on perushyvää Haahtelaa; kokonaisuutena ei mielestäni ihan Perhoskerääjän tasoa, mutta nautinnollista luettavaa kuitenkin.

Katoamispiste (2010)
Haahtelan tuorein teos sekoittaa fiktioon faktaakin. Perusasetelma on tosiaan samankaltainen kuin kahdessa edellisessä kirjassa, mutta tällä kertaa keskipisteessä on todellinen henkilö, tulipalossa kuollut kirjailija Raija Siekkinen. Päähenkilö, joka sattuu Haahtelan tapaan olemaan lääkäri ja Otavan julkaisema kirjailija, törmää kadulla ranskalaiseen naiseen, joka on saapunut Suomeen etsimään kadonnutta miestään. Johtolankoja ei ole paljon, mutta lopulta ne tuntuvat kaikki liittyvän Siekkiseen. Tällä kirjalla Haahtela ansaitsi toisen Finlandia-ehdokkuutensa ja toi Siekkiselle ainakin jonkin verran uusia lukijoita.

Katoamispiste oli ensimmäinen Haahtelan kirja, jonka julkaisua odotin kieli pitkällä, jonka ostin ja luin heti julkaisupäivänä ja johon kävin hakemassa vielä omistuskirjoituksenkin. Kirja oli elämys jo näistäkin syistä, ja ikimuistoisen siitä teki huikean hieno sisältö.

Vaikka kuinka hehkuttaisin, sanani eivät tee oikeutta Haahtelan kirjoille eivätkä sille, kuinka suuren vaikutuksen ne ovat minuun tehneet. Jos pidät kauniista, arvoituksellisista kirjoista etkä ole vielä tutustunut Haahtelaan, kannattaa kokeilla.

Mutta enköhän ole jo höpissyt enemmän kuin tarpeeksi.
Arvonnan aika!



Palkintoina on kolme kirjaa, yksi kullekin onnekkaalle:
– Kaksi kertaa kadonnut
– Naiset katsovat vastavaloon (pokkari)
– Katoamispiste

Voit osallistua arvontaan jättämällä kommentin ja kertomalla lyhyesti omasta Haahtela-suhteestasi, jos sellaista on. Kerro myös, mistä palkinno(i)sta olet kiinnostunut. Saat ylimääräisen arvan, jos mainostat tätä arvontaa omassa blogissasi. Osallistumisaikaa on kaksi viikkoa, eli palkinnot arvotaan sunnuntaina 4.9. Kiitos!

P.S. Luotettavan oloiset pikkulinnut lauloivat, että Haahtelan seuraava kirja ilmestyisi tammikuussa. JEE!