Blogistanian Globalia

Viime kuussa jäin rannalle, kun kirjabloggarit valitsivat oman Finlandia-voittajansa Sallan järjestämässä äänestyksessä. Mutta kun Karoliina käynnisti vastaavan äänestyksen viime vuonna julkaistuista käännöskirjoista, päätin osallistua. Juttu on ajastettu ilmestymään keskiviikkona klo 10.00, samalla kellonlyömällä kuin muidenkin listat.

Seuraavassa ovat ehdokkaani suunnilleen mieluisuusjärjestyksessä. Mukana aiemmin kirjoittamani "syväanalyysit" kirjoista.

1. David Nicholls: Sinä päivänä
(One Day, 2009, suom. Sauli Santikko)
Luettu englanniksi heinäkuussa.

One Day on tosiaan käsitelty jo niin monessa paikassa, että jätän sen juonen referoimatta tilan säästämiseksi. Toteanpahan vain, että Dexterin ja Emman tarina viihdytti ja kosketti minuakin kovasti. Kirpeää lisämakua lukemiseen tuli siitä, että kaikista vuoden päivistä Nicholls on sattunut valitsemaan juuri heinäkuun viidennentoista, joka on elämäni synkimmän tapahtuman vuosipäivä. Jos minulta kysytään, kirja on kaikki kehunsa ansainnut.

2. Colm Tóibín: Brooklyn
(Brooklyn, 2009, suom. Kaijamari Sivill)
Luettu suomeksi heinäkuussa.

Koukuttava tarina irlantilaistyttösestä, joka lähtee Amerikkaan töihin. Toíbín kuvaa 50-lukulaisen nuoren naisen elämää kiehtovasti ja uskottavasti.




3. Carol Shields: Pikkuseikkoja
(Small Ceremonies, 1976, suom. Hanna Tarkka)
Luettu suomeksi maaliskuussa.

Shieldsin 35-vuotiaan esikoisromaanin suomennos tuli ihan puun takaa. Minulla oli sattumoisin juuri lainassa kahden ensimmäisen romaanin alkukielinen yhteisjulkaisu Duet, mutta en onneksi ollut vielä ehtinyt lukea sitä, joten ei ollut mitään tekosyytä jättää tätä ostamatta. Ilokseni voin todeta, että ohuudestaan ja esikoisuudestaan huolimatta Pikkuseikkoja ei kalpene yhtään Shieldsin myöhempien mestariteosten rinnalla. (Kirjassa mainitaan jopa Iris Murdoch, hiih!)

4. Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä
(The Summer Without Men, 2011, suom. Kristiina Rikman)
Luettu englanniksi maaliskuussa.

The Summer Without Men kertoo naisesta, jonka mies ehdottaa kolmenkymmenen aviovuoden jälkeen "taukoa". Nainen joutuu hetkeksi mielisairaalaan ja palaa sitten kotiseudulleen toipumaan. Varsin miellyttävä kirja. Ei ehkä mikään mestariteos, mutta vetävä tarina ja paljon kiinnostavia eri-ikäisiä (nais)hahmoja.

5. Dan Rhodes: Taputtavat pikku kätöset
(Little Hands Clapping, 2010, suom. Elina Koskelin)
Luettu suomeksi marraskuussa.

Dan Rhodes on vinksahtaneiden tarinoiden mestari, ja tämä kirja on hänenkin mittapuullaan sieltä kieroimmasta päästä. Saksassa on omituinen pikku museo, josta huolehtii sen yläkerrassa asuva vanha mies. Museonhoitajalla ja eräällä lääkärillä on erikoinen, suorastaan puistattavaksi osoittautuva järjestely. Samaan soppaan Rhodes sekoittaa portugalilaisten maalaisnuorten rakkaustarinan, joka johtaa uhkaavasti kohti mainittua museota. Kertomuksessa on varsin roalddahlmaisia piirteitä, musta huumori kukkii, mutta inhottavatkaan hetket eivät mene överiksi. Tykkäsin siis, niin kuin olen tykännyt Rhodesin kaikista muistakin kirjoista.

Tuossa taisivatkin olla kaikki viime lukemani uudet käännöskirjat. Onneksi kaikki olivat niin hyviä, että ne kehtasi hyvin listata ehdokkaiksi. Olen aika varma, että myös Michael Cunninghamin uutuus kuuluisi tälle listalle, mutta valitettavasti en ole ihan vielä ehtinyt lukea sitä. Muita kiinnostavia lukemattomia ovat esim. Jonathan Franzen ja Karl Ove Knausgård. Ja tämän äänestyksen myötä niitä toivottavasti löytyy lisää.

Lisäys:
Tulokset on nyt julkaistu. Voittajaksi selviytyi Sarah Waters kirjallaan Vieras kartanossa.

Tv-vinkki: Siri Hustvedt

Pikavinkki:
Siri Hustvedt -dokumentti
TV1:llä tänään klo 21.30!

_____
Olipas valaiseva ja vaikuttava dokumentti, ja sattui vielä tulemaan juuri kun olin lukenut Amerikkalaisen elegian. Lisää näitä!

Kuukauden kirjat

Iris Murdoch: A Fairly Honourable Defeat (1970)
Murdochin ihmissuhdesoppaa sakeimmillaan ja makeimmillaan! Tai makea on kyllä väärä sana – tämä juonittelu ei sisällä pisaraakaan siirappia. Shakespearemainen tragikomedia roihautti Murdoch-innostukseni uuteen liekkiin.

Iris Murdoch: Hiekkalinna
(The Sandcastle, 1957, suom. Mikko Kilpi 1965)
Murdochin kolmanteen romaaniin ihastuin jo vuosi sitten englanniksi, mutta nyt teki mieli nähdä se uusin silmin. Romantiikkaa, jännitystä, yllättäviä käänteitä... Kunpa voisin vielä joskus kokea tämän kaiken ensimmäistä kertaa.

Tim Thornton: The Alternative Hero (2009)
Clive on kolmekymppinen indierockfani, joka ei tahdo aikuistua. Lance on hänen vanha idolinsa, jonka muut tuntuvat jo unohtaneen. Näiden kahden polut kohtaavat yllättävällä tavalla. "Kaikkien aikojen indiein kirja", toteaa Guardian. "Kuin High Fidelity nupit kaakossa", vertaa Jay McInerney. Parilla ensimmäisellä sivulla mainitaan The Longpigs, Mansun, Gene, The Boo Radleys, Sleeper, Supergrass, Blur, Oasis, Slade, The Cure, The Wonder Stuff, The Mission, James, Pop Will Eat Itself, Carter USM, Jesus Jones, Ned's Atomic Dustbin... Thorntonin esikoisromaani on loistokamaa, vähintään yhtä hyvä kuin maaliskuussa lukemani seuraajansa.

Iris Murdoch: Meri, meri
(The Sea, the Sea, 1978, suom. Paavo Lehtonen 1981)
Murdochin mestariteoksena pidetty, Booker-palkinnonkin napannut teos tuli niin ikään ostettua ja luettua englanniksi viime vuonna. Suomennosta etsin pitkään kirppiksiltä ja divareista, kunnes kyllästyin ja tilasin sen Vantaan Antikvariaatista (postikuluineen 17,50 €). Kyllä kannatti, nyt omistan kaikki suomennetut Murdochit. (Alkukielisiä sentään puuttuu vielä kymmenkunta.) Kaipa tämä kirja on maineensa ansainnut. Eläköitynyt teatteripersoona muuttaa rannikolle viettämään erakkoelämää, josta tuleekin jotain aivan muuta.

(Tässä välissä yritin lukea Siri Hustvedtin Vapisevaa naista, mutta en päässyt kovin pitkälle, ennen kuin uuvuin tieteelliseen vyörytykseen. Onneksi hyllyssä odotti vielä yksi lukematon Hustvedt-romaani...)

Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia
(The Sorrows of an American, 2008, suom. Kristiina Rikman 2008)
Tämän luin loppuun pari tuntia sitten, enkä osaa sanoa oikein mitään. Tulikohan tästä nyt jopa suosikki-Hustvedtini? Monikaan muu ei liene samaa mieltä.

Kuukauden paras jää nyt kyllä valitsematta, kaikki viisi kirjaa olivat niin hienoja.

Huhtikuun lukemisto

Lukukuukausi alkoi lupaavasti. Välillä vauhti hyytyi levybisnesten takia, mutta pääsiäisenä ehdin taas korjata tilannetta.



Siri Hustvedt: The Blindfold (1992)
Havahduin Hustvedtin esikoisen olemassaoloon vasta jonkin aikaa sitten, ja saman tien törmäsinkin siihen kirjastossa (kiitos taas henkilökunnalle hyvästä hyllytyksestä). Tämä Iris Vegan -nimisestä nuoresta naisesta kertova kirja on yhtä omalaatuinen kuin sen jälkeen ilmestynyt Lily Dahlin tarina. Mielenkiintoista luettavaa, ei siinä mitään, mutta tuskin monikaan osasi povata Hustvedtille massasuosiota varhaistuotannon perusteella. Eiköhän tämä kuitenkin jossain vaiheessa ilmesty myös suomeksi, jos Kristiina Rikmanin kalenterissa on tilaa. (Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, Irvingin esikoisromaanikin on edelleen suomentamatta.)

Turkka Hautala: Paluu (2011)
Salon jälkeen odotukseni olivat sitä luokkaa, että Hautalan toinen teos oli hankittava tuoreeltaan. Ja ah miten mainion lukuelämyksen se tarjosikaan! Nuori mies palaa kotikaupunkiinsa etsimään isäänsä ja itseänsä. Menneisyydestä löytyy hyviäkin muistoja, mutta myös sellaisia seikkoja, jotka olisivat saaneet jäädä löytymättä. Hautala osaa kirjoittaa jotenkin niin lämpimästi ja luontevasti, että minuun uppoaa jokainen sana – myös murteelliset ilmaukset, joista muutaman merkitys jää kyllä vähän epäselväksi (Mittä ropannu viime aikoi? s. 274). Jo vain, tämä taisi olla kuukauden paras. Hautalassa on ainesta vaikka Juha Itkosen manttelinperijäksi.



Alice Munro: Liian paljon onnea
(Too Much Happiness, 2009, suom. Kristiina Rikman 2010)
Sivistyksessäni riittää aukkoja paikkailtavaksi, vaan nyt niitä on yksi vähemmän. Ensimmäisen Munroni jälkeen en vielä osaa sanoa, tuleeko minusta fani, mutta tuttavuus sai ainakin lupaavan alun. Pian kahdeksankymmentä täyttävä kanadatar on kirjoittanut lähes pelkästään novelleja, ja tämä kokoelma osoittaa, että hän kyllä osaa sen homman. Henkilöille sattuu ja tapahtuu, kamaliakin asioita, mutta Munron kyydissä lukijan mieli ei kovin pahasti järky. Minulla on viime vuosina ollut vaikeuksia innostua novelleista, koska haluaisin lukiessani viettää hahmojen seurassa pidempiä aikoja, mutta tällaiset tarinat ovat omiaan muuttamaan asennettani. Yhdessä tarinoista Munro sivuaakin itseironisesti novellikirjailijan asemaa (s. 64):

Kirjan nimi on Miten meidän tulisi elää. Novellikokoelma, ei romaani. Se jo sinänsä on pettymys. Se syö kirjan arvoa, saa kirjailijan vaikuttamaan joltakulta, joka väijyy Kirjallisuuden porteilla eikä ole päässyt turvallisesti sisäpuolelle.

Mark Oliver Everett: Things the Grandchildren Should Know (2008)
ROCK MUSIC! DEATH! CRAZY PEOPLE! LOVE! huutaa kansitarra, ja tuota kaikkea on todellakin tarjolla tässä Eels-yhtyeen johtohahmon omaelämäkerrallisessa teoksessa. Ytimekästä kutsumanimeä E totteleva 48-vuotias muusikko kertoo dramaattisesta elämästään ihastuttavan vähäeleisesti. Läheisiä kuolee ympäriltä yksi toisensa jälkeen, mutta musiikinteon vimma pitää E:n hengissä ja järjissään. Vaikuttavaa eikä ollenkaan masentavaa luettavaa. Omat Eels-kuunteluni ovat ensimmäisen levyn jälkeen jääneet varsin pintapuolisiksi, mutta tämä kyllä houkuttaa kaivamaan syvemmältä.

Carol Shields: The Box Garden (1977)
Luettuani viime kuussa Shieldsin esikoisen en voinut olla tarttumatta sen sisarromaaniin. Kirjan pääosassa on Pikkuseikkojen Judithin sisko Charleen. Saman suvun parissa siis pyöritään, mutta näiden kahden kirjan tunnelmat tuntuivat melko erilaisilta. Vaikea sanoa, kuinka paljon erilaisuus johtuu kirjojen sisällöstä ja kuinka paljon siitä, että luin ne erikielisinä. Oli miten oli, tarina oli kerrassaan mainio, täynnä tuttua loistavaa henkilökuvausta, ja olipa mukana vähän jännitystäkin. Oli mukavaa viimein tutustua alkukieliseen Shieldsiin, mutta toivotaan silti, että suomentaja Tarkka saa kirjan pian työpöydälleen.

Bo Carpelan: Kesän varjot
(Berg, 2005, suom. Oili Suominen 2005)
Hävettää tunnustaa, etten saanut luettua Carpelania hänen elossa ollessaan, vaikka ehdin sympatisoida miestä pitkään. Nyt oli korkea aika korjata asia. Tämä kirja vastaa melko hyvin sitä lämpöistä mielikuvaa, jonka olin kirjailijasta muodostanut. Runollista tekstiä oli vaivatonta lukea, mutta tarina kyllä liihotteli ohi suurempia jälkiä jättämättä. Olisikohan jossain muussa Carpelanin kirjassa vähän enemmän tarttumapintaa?

-----

P.S. Oliko tänään jotkut häät vai? En ole rojalisti vaan royle-isti, hehe.

Maalissaalis

Jottei musiikki ihan unohtuisi, todettakoon heti alkuun, että hankin tässä kuussa peräti kaksi uutuuslevyä.



Elbow – Build a Rocket Boys!
Englantilaisyhtyeen viides levy on sanalla sanoen tyylikäs. Varsinkin kahdeksanminuuttinen avausraita The Birds on harvinaisen komeaa kuultavaa.

Jonny – Jonny
Tämän superkokoonpanon ytimessä on skottilais-walesilainen voimakaksikko, Teenage Fanclubin Norman Blake ja Gorky's Zygotic Myncin Euros Childs. Erittäin hauska levy, tsekatkaa vaikka yli kymmenminuuttinen Cave Dance -pläjäys. Muiden kappaleiden pituus vaihteleekin sitten 1.40:n ja 3.35:n välillä.

(Näitäkään levyjä tuskin olisin raaskinut ostaa ilman jouluna saamaani lahjakorttia. Kiitos vaan!)

Sitten vakioaiheeseen eli kuukauden kirjoihin.



James Salter: Leikkiä ja ajanvietettä
(A Sport and a Pastime, 1967, suom. Ilkka Malinen 1988)
Tämän hain kirjastosta heti luettuani Joanan blogista, että Joel Haahtela oli maininnut kirjan suosikkinaan. Salterin tyyli vaikuttikin aluksi hyvin haahtelamaiselta ja ehdin jo innostua tosissani, mutta vähitellen tarina meni liikaa yhden asian ympärillä pyörimiseksi. (Aihepiiri tuli yllätyksenä, sillä vilkaisin etukäteen vain kansia enkä huomannut takaliepeen juonikuvausta.) Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin hyvä, enimmäkseen kaunista kieltä. Haahtela kohtaa Henry Millerin?

Barbara Stoney: Enid Blyton
(Enid Blyton, 2006, suom. Heikki Salojärvi 2008)
Mukava yllätys Kirjatorin kahden euron päiviltä. Tätä ennen en tiennyt Enid Blytonin (1897–1968) elämästä yhtikäs mitään, nyt tiedän vähän enemmän. Alun perin jo vuonna 1974 julkaistu, 2000-luvulle päivitetty elämäkerta kertoo tytöstä, joka ei koskaan oikein aikuistunut. Enidin elämään kuului vanhempien avioeron salailua, välien katkaisu äidin kanssa, kaksi omaa avioliittoa, kaksi tytärtä ja satoja kirjajulkaisuja. Jännintä oli kuulla Blytonin kirjoitusprosessista: hän istahti kirjoituskoneen ääreen, keskittyi ja saman tien näki mielensä näyttämöllä lapset, jotka ryhtyivät seikkailemaan omin päin. Enidin tarvitsi vain kirjoittaa tarina muistiin niin nopeasti kuin sormet antoivat myöten.



Siri Hustvedt: The Summer Without Men (2011)
Tästähän kirjoitin jo ennakkojutunkin. Varsin miellyttävä kirja. Ei ehkä mikään mestariteos, mutta vetävä tarina ja paljon kiinnostavia eri-ikäisiä (nais)hahmoja.

Enid Blyton: Seikkailujen laiva
(The Ship of Adventure, 1950, suom. Laila Järvinen 1961)
Jälleen yksi mieleenpainuva seikkailu, tällä kertaa Välimerellä aarteen perässä. Elämäkerran lukeminen antoi tähän mielenkiintoiset eväät, mutta turha analysointi unohtui pian, kun tarina vei mukanaan. Kokoelmastani puuttuu enää kaksi osaa: Seikkailujen joki ja Seikkailujen sirkus (ostan mielelläni, jos jollakulla on ylimääräisiä).

(Tässä välissä oli tarkoitus lukea Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta, mutta en jaksanut kuin reilut 80 sivua. Epäilemättä hyvä kirja, mutta synkeät ihmiskohtalot alkoivat masentaa enkä halunnut velloa viikonloppuani alakulossa. Tuli kyllä vähän huono omatunto.)

Tim Thornton: Death of an Unsigned Band (2010)
Tästä kirjailijasta ja kirjasta en ollut kuullutkaan – kiitokset kirjastontädille tai -sedälle, joka oli asettanut sen esille. Levytyssopimusta tavoittelevasta lontoolaisyhtyeestä kertova romaani on kerrassaan mainio tapaus, jota voi suositella kaikille Hornby-faneille. Kirjasta pystyy varmasti nauttimaan, vaikkei olisikaan perehtynyt vuosituhannenvaihteen brittiskeneen, mutta vielä enemmän siitä saanee irti, jos muistaa JJ72:n, Gay Dadin ja King Adoran. Kirjan päähenkilöbändi kuulostaa paperilla niin hyvältä, että olisin takuulla tykännyt siitä kymmenen vuotta sitten. Thorntonin ensimmäinen kirja The Alternative Hero alkoi tämän myötä kiinnostaa sen verran paljon, että harkitsen sen tilaamista.

Carol Shields: Pikkuseikkoja
(Small Ceremonies, 1976, suom. Hanna Tarkka 2011)
Shieldsin 35-vuotiaan esikoisromaanin suomennos tuli ihan puun takaa. Minulla oli sattumoisin juuri lainassa kahden ensimmäisen romaanin alkukielinen yhteisjulkaisu Duet, mutta en onneksi ollut vielä ehtinyt lukea sitä, joten ei ollut mitään tekosyytä jättää tätä ostamatta. Ilokseni voin todeta, että ohuudestaan ja esikoisuudestaan huolimatta Pikkuseikkoja ei kalpene yhtään Shieldsin myöhempien mestariteosten rinnalla. (Kirjassa mainitaan jopa Iris Murdoch, hiih!) Muuta en oikein osaa tästä sanoa – jos haluatte tarkemman kuvauksen, katsokaa mitä vaikkapa Leena on kirjoittanut. Kyllähän tämän täytyy olla kuukauden paras. Sain juuri tietää, että se henkilö, jonka ansiosta tutustuin Shieldsiin, lukee kuin lukeekin tätä blogia. Suurkiitos vielä kerran!

Naisten(kirja)päivä

Ostin naistenkirjan.



Akateemisen myyjä nimittäin kysyi, tuleeko kirja lahjaksi. Ennen ei ole kysytty. Mutta ei se mitään, uskon tämän sopivan miehillekin. (Tunnustaako kukaan mies lukevansa Siri Hustvedtia? Sama se minulle, mutta kiinnostaisi kuulla.)

The Summer Without Men kertoo naisesta, jonka mies ehdottaa kolmenkymmenen aviovuoden jälkeen "taukoa". Nainen joutuu hetkeksi mielisairaalaan ja palaa sitten kotiseudulleen toipumaan. Enempää en vielä tiedä. Aloitan kirjan, kunhan saan ensin luettua erään toisen naisen elämästä.

Tämä tuli ihan puun takaa – vastahan edellinen Hustvedt-suomennos Vapiseva nainen ilmestyi kauppoihin. Uutukainen on painettu niin kiireellä, että sivujakaan ei ole ehditty leikata.



Tai ehkä tuo on tarkoituksellista; en tiedä. Muistan huomanneeni saman jossain muussakin tuoreessa julkaisussa. Epätasaiset sivut saavat kirjan tuntumaan kivasti vanhemmalta. Kaupassa olisi ollut myös sileäreunainen brittipainos, mutta tykästyin tähän.

Eipä muuta tällä kertaa. Paitsi kukkia, olkaa hyvät:

Tammikuun kirjat

Sainpa ajatuksen, että kirjoitan tänä vuonna pienen kommentin jokaisesta lukemastani kirjasta. Se kävikin heti työläämmäksi kuin kuvittelin. Ensi kuussa pitänee lukea vähemmän tai keksiä jotain muuta...



Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
(What I Loved, 2003, suom. Kristiina Rikman 2007)
Hustvedt ehti kiinnostaa pitkään, ennen kuin nappasin tämän pokkarin divarista ja luin vuodenvaihteessa. Värikylläinen, syvästi hengittävä romaani sijoittuu New Yorkin taideympyröihin. Loppupuolella juonikuviot ovat lähellä mennä överiksi, mutta tarina pysyy kuitenkin suunnilleen kasassa. Pidin kirjasta, vaikka se osoittautuikin aika erilaiseksi kuin odotin. Suositellaan ihmisille, joilla on aistit avoinna.

Enid Blyton: Seikkailujen vuori
(The Mountain of Adventure, 1949, suom. Riitta Wejberg 1979)
Jo lapsena pidin Seikkailu-sarjan kirjoja Blytonin parhaina. Toki tykkäsin Viisikoistakin, mutta Seikkailu-kirjojen Filip, Dinah, Jack, Anne ja Kiki-papukaija seikkailivat vielä jännemmissä ympäristöissä ja tarinat olivat vielä mielikuvituksekkaampia. Viime vuonna palasin Seikkailujen pariin ja totesin ilokseni, etteivät ne ole menettäneet hitustakaan viehätyksestään. Tämä Walesin syrjäiselle vuoristoseudulle sijoittuva sarjan viides osa on aika huikea. Suositellaan seikkailuhenkisille.

Iris Murdoch: The Red and the Green (1965)
Murdochin yhdeksäs romaani (seitsemästoista lukemani "murdokki") eroaa rouvan muusta tuotannosta kahden seikan takia: se tapahtuu kokonaan Irlannissa ja sijoittuu tarkasti määritettyyn historialliseen ajankohtaan, Irlannin itsenäistymiskahinoiden alkusoittoon keväällä 1916. Erään suvun kohtaloita kuvaava tarina ei Murdochin asteikolla ole ihan ikimuistoisimpia, vaikka tapahtumia ja toimintaa kyllä riittää. Suositellaan Murdoch-faneille.

Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
(The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, 2008, suom. Jaana Kapari-Jatta 2010)
Tästä kirjasta olin kuullut etukäteen pelkkää hyvää, mutta sen loistavuus pääsi silti yllättämään. Kyseessä on toisen maailmansodan jälkeiseen vuoteen sijoittuva kirjeromaani. Tapahtumapaikkana on Ranskan edustalla sijaitseva, Britannian alaisuuteen kuuluva Guernseyn saari, joka joutui sodassa saksalaisten miehittämäksi. Tarinan keskiössä on hätävaleesta alkunsa saanut kirjallinen piiri, josta muodostui saarelaisille tärkeä selviytymiskeino ankeiden miehitysvuosien aikana.

Kirjaa on vaikea kuvailla tuon enempää, saati sitten yrittää selittää, miksi se teki niin suuren vaikutuksen. Tunnelma on yksinkertaisesti niin lämmin ja kirjeet kuljettavat tarinaa niin mukaansatempaavasti, että ainakin minun oli pakko lukea koko 300-sivuinen teos lähes yhdeltä istumalta hymyssä suin. Kyynikko saattaisi väittää tarinaa hampaattomaksi, jopa äiteläksi, mutta sodan kauhut ovat kirjan henkilöillä vielä niin tuoreessa muistissa, että lukijan on helppo suoda heille kaikki se hyvä, mikä heidän osakseen tulee. Oi tätä kirjallisuuden parantavaa voimaa!

Kirjalle ei valitettavasti ole luvassa jatkoa, sillä se jäi Mary Ann Shafferin (1934-2008) ainoaksi. Hän sairastui ennen kirjan julkaisua ja pyysi sisarentytärtään Annie Barrowsia auttamaan tekstin viimeistelyssä. Tällä yhdellä kirjalla Shaffer onnistui kuitenkin tekemään pysyvän vaikutuksen miljooniin ihmisiin. Kuukauden paras, ihme jos ei koko vuodenkin. Suositellaan kaikille, jotka rakastavat kirjoja.

Bernhard Schlink: Lukija
(Der Vorleser, 1995, suom. Oili Suominen 1998)
Tämä taisi olla jonkinmoinen bestseller, eikä syyttä. Kirjan ensimmäinen osa kuvaa teinipojan ja naisen suhdetta, epäsovinnaista mutta inhimillistä. Toisessa osassa menneisyys nostaa rumaa päätään, jolla on natsin kasvot. Suositellaan vakavamielisille lukijoille.

S. E. Hinton: Tex (1979)
Hinton osaa kuvata kovakuorisia mutta herkkämielisiä nuoria paremmin kuin kukaan. Hänenkin kirjoistaan pidin jo 80-luvulla, mutta nyt niistä tuntuu saavan irti ehkä vieläkin enemmän. Tex on mielestäni ihan yhtä hieno kuin Hintonin tunnetuin teos Me kolme ja jengi. Suositellaan kaikille, koviksista hevostyttöihin.



Johan Harstad: Buzz Aldrin - taviksena olemisen taito
(Buzz Aldrin, hvor ble det av deg i alt mylderet?, 2005, suom. Katriina Savolainen 2007)
Norjaan ja Färsaarille sijoittuva tarina hieman erikoisesta nuoresta miehestä ja hänen seikkailuistaan muiden vähintään yhtä omalaatuisten tyyppien parissa. Kirjan osat on nimetty The Cardigansin levyjen mukaan - eihän sellainen kirja voi olla huono. Suositellaan Erlend Loen ystäville ja astronauttien ihailijoille.

Irène Némirovsky: Tanssiaiset
(Le Bal, 1930, suom. Anna-Maija Viitanen 2007)
Tämän kauniin pienen kirjan ostin Kirjatorilta 50 sentillä ihan vain ulkoasun perusteella. Sisältökin miellytti, maukasta sosiaalista satiiria, piikikästä muttei säälimätöntä. Kirjailijalle kävi myöhemmin kehnosti, taas natsien takia. Suositellaan niille, joita harmittaa jäädä kutsua vaille.

Joel Haahtela: Katoamispiste (2010)
Kun huomasin, että ensimmäisestä lukukerrasta oli tasan vuosi, oli pakko kokeilla, vieläkö taika on tallella. Oli se. Suositellaan kaikille, ja erityisesti niille, joiden mielestä etsiminen voi joskus olla tärkeämpää kuin löytäminen.

Siri Hustvedt: Lumous
(The Enchantment of Lily Dahl, 1996, suom. Kristiina Rikman 2009)
Lumous osoittaa, ettei Kaikki mitä rakastit -kirjan omituinen juonikehittely ole mitenkään poikkeuksellista Hustvedtin tuotannossa. Päinvastoin, tässä kirjassa tapahtuu vielä kummallisempia asioita. Tällä kertaa tapahtumapaikkana on pikkukaupunki, mutta taide on taas tärkeässä osassa, päähenkilö on taidemaalariin rakastuva nuori tyttö. Hieman hämmentävä mutta kiehtova kirja. Suositellaan ainakin niille, jotka ovat pitäneet jostain muusta Hustvedtin kirjasta.

Robert A. Morace: Irvine Welsh's Trainspotting (2001)
Olen aikeissa lukea Trainspottingin pian uudelleen ja päätin valmistautua siihen tällä lukijan oppaalla... Morace esittää ihan hyviä pointteja kirjan rakenteesta, henkilöistä ja viitekehyksestä (tms.). Samalla hän toki myös "spoilaa" muutamia juttuja, jotka olin täysin unohtanut vuosi(kymment)en varrella. En tiedä missä vaiheessa tällainen opas kannattaisi lukea, ennen vai jälkeen romaanin, mutta suht mielenkiintoista luettavaa yhtä kaikki. Suositellaan akateemisille hedonisteille.

Asta Leppä: Sinä et hävinnyt (2008)
Kuolema astui elämääni kesällä 2006, kun menetin äkillisesti serkkuni, joka oli paras lapsuudenystäväni. Sen jälkeen olen lukenut useita läheisen ennenaikaista kuolemaa käsitteleviä kirjoja, kuten Härkösen Loppuunkäsitelty, Huovisen Pojan kuolema ja Lundánien Viikkoja, kuukausia. Tämä toimittaja Asta Lepän kirja kuuluu samaan kategoriaan ja on yhtä vaikuttava kuin edellä mainitut. Leppä kirjoittaa väkevästi miehestään, joka kuoli moottoripyöräonnettomuudessa kesken avioeroprosessin. Suositellaan kaikille, jotka ovat menettäneet läheisen tai haluavat tietää, miltä se tuntuu.