Kettu, Krauss, kaarat ja kirppis

Oli synkkä ja syksyinen maanantaiaamu, kävelin lasten kanssa kohti koulua. Poika pysähtyi katsomaan pimeälle sivukadulle – ihan kuin siellä olisi vilahtanut kettu. Voi olla, sanoin, lehdessäkin oli juttua cityketuista ja... Juuri silloin pensasaidasta kuului karmaisevaa rääkynää ja eteemme syöksähti kaksi eläintä. Kettu riepotteli hampaissaan jotain isohkoa karvakasaa (oliko se kissa?), joka huusi henkensä hädässä. Riehuminen jatkui hetken, kunnes saalistaja huomasi turhan lähellä seisovan yleisön ja päästi irti. Rusakoksi osoittautunut "kissa" sai jalat alleen ja pomppi tiehensä, repolainen perääntyi pensasaitaan ja lähti sitten jolkottamaan toiseen suuntaan. Unohtumaton luontoelämys keskellä kaupunkia.



Kettu ei ehtinyt kuvaan, joten tuuraajana toimi susihukka. Nämä kaverukset ovat onneksi sopuisampaa sorttia, eikä suden kyllä kannata paljon isotellakaan noilla mittasuhteilla.

Dramaattisesti alkanut viikko meni muutenkin niin vauhdikkaasti, etten ehtinyt lukea juuri mitään. Tästäkin kirjasta olen lukenut vasta ensimmäisen neljänneksen, vaikka se vetää kovasti puoleensa:



Enpä olisi tätäkään osannut kirjastosta erikseen etsiä, henkilökunta ansaitsee taas kiitokset esillepanosta. Helmikuussa lukemani Rakkauden historia on edelleen niin vahvasti muistissa, että Nicole Kraussin uusin kirja Great House (2010) siirtyi hyllystä käteeni ajatusta nopeammin. Olen tosiaan päässyt vasta sivulle 75, mutta ainakin kirjan alku oli oudon lumoava. Kirjailijan ja hänen kirjoituspöytänsä tarina vei heti mennessään, en oikein osaa edes sanoa miksi. Toiseen lukuun päästyäni petyin, kun siellä olikin jotain aivan muuta. Ehdin jo pelästyä, onko tämä sittenkin novellikokoelma tms., mutta ilmeisesti kyse on toisiinsa kietoutuvista tarinoista, tai niin ainakin toivon... Kahden virkkeen pituinen takakansiteksti ei paljon kerro, enkä viitsi lukea sisäliepeitä liiallisten paljastusten pelossa.
(Yleensäkin haluan tietää kirjoista mahdollisimman vähän ennen lukemista. Hieman hankalaa joskus, kun pitäisi kuitenkin tietää sen verran, että mielenkiinto herää.)

Tällä viikolla aikaa kului normaalikuvioiden lisäksi pojan syntymäpäivien valmisteluun ja juhlintaan. Nyt kekkerit ovat onnellisesti ohi ja uusi autorata kovassa käytössä.



Oikeista formuloista isi ei tykkää, mutta näillä ajelee ilokseen.

Eniten aikaa on kuitenkin vienyt kirpputoriprojekti.



Nyt kirppiksellä on monta laatikollista levyhyllynkumouksen jämälevyjä, pari pinoa kirjoja, jonkin verran lastenvaatteita ja kokoelma sekalaista sälää. Myynti jatkuu isänpäivään asti ja valikoima täydentyy lähes päivittäin. Levyt alkavat jo kaikki olla siellä, mutta muuten on luvassa vielä paljon lisää kamaa. Tampereen Bonuskirppis, pöytä 14, tervetuloa/-menoa!

Vaihteeksi uutuuslevy: The War on Drugs

Bob Dylan goes shoegaze? Niin joku sanoi, enkä välttämättä tyrmäisi vertausta.

The War on Drugs – Slave Ambient
(Secretly Canadian 2011)

Nuorehko amerikkalaisyhtye The War on Drugs oli mennyt minulta ohi, ennen kuin kuulin Baby Missiles -kappaleen tänä aamuna Facebookin Levyraadissa. Vastustamattomasti rullaava biisi sai minut etsimään heti lisää Spotifysta, ja sieltähän löytyi tämä elokuussa ilmestynyt albumi.

Levy on kevyt, rento, lämmin, soljuva, huumaavakin. Varmasti toimisi hienosti kesäisellä maaseudulla ajellessa, vaikken autoilusta välitäkään. Tästä "kosmisesta americanasta" tulee mieleen eräs kadonnut pikkuklassikko, Mazarinin A Tall-Tale Storyline (2001). Muutama kappale voisi olla suoraan Kurt Vilen mainiolta maaliskuiselta Smoke Ring for My Halo -levyltä, eikä ihme, sillä Vile oli aiemmin mukana bändissä.

Ekalla kuuntelulla olin ihan että jee, vuoden paras levy. Tokalla kuuntelulla aloin suunnitella, mitä ylisanoja käyttäisin tässä jutussa. Mutta sitten menin kuuntelemaan levyn vielä kolmatta kertaa melkein peräkkäin ja aloin epäillä, onko se sittenkään niin ihmeellinen. No, pitänee vain vähän hillitä tahtia, ilmeisen houkuttavaa ja koukuttavaa kuunneltavaa tämä kumminkin on.

Ei tässä muuta, halusin vain vaihteen vuoksi esitellä uudemmanpuoleisen levyn, kun tuo Gay Dad -juttukaan ei näytä herättävän kiinnostusta (höh!).

Kadonneet aarteet: Gay Dad

Joskus voi käydä niinkin, että herää keskellä yötä kokien pakottavaa tarvetta kirjoittaa vanhasta suosikkilevystä.

Gay Dad – Leisure Noise
(London 1999)

Gay Dad sai uralleen lentävän lähdön. Pari menevää singleä ja aiemmin popjournalistina toimineen nokkamiehen Cliff Jonesin rempseät lausunnot nostivat bändin brittirockin pelastajaksi jo ennen kuin albumista oli tietoakaan. Kuten usein käy, hypekupla puhkesi pian ja markkinoiden vastareaktio oli tyly. Esikoisalbumi tuomittiin pettymykseksi, ja parin vuoden päästä julkaistu seuraaja päätyi suoraan levyjen hautausmaalle.

Mutta se Leisure Noise: levy ilmestyi kesäkuussa 1999, ja ostin sen kuukautta myöhemmin hämeenlinnalaisesta divarista 65 markalla. Gay Dad oli imenyt vaikutteita eri puolilta rockhistoriaa glamista krautrockiin ja sulauttanut ne kevyen psykedeeliseksi moderniksi kitararockiksi, joka kuulosti vain bändiltä itseltään.

Tämä on yksi niistä lopulta melko harvoista levyistä, joilta muistan jokaisen biisin jo ennen kuuntelua. Haikeankaunis Dimstar, riehakas Joy!, sielukas Oh Jim, sydämeenkäyvä My Son Mystic, viipyilevä Black Ghost... Eikä taso yhtään putoa levyn jälkipuoliskolla. Kahdentoista vuoden ja lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen minun on mahdotonta muistaa tai kuvitella, miltä levy kuulostaa tuorein korvin. Ehkä joku voisi ystävällisesti kokeilla ja kertoa?

"Nineteen ninety-nine, it's the end of modern time..." Vuonna 1999 elämässäni tapahtui paljon: muutin Tampereelle, aloitin työt käännöstoimistossa, äkkiä oli varaa ostaa enemmän levyjä ja Select-lehden jokainen irtonumero. Vuoden monista hienoista levyistä päällimmäiseksi mieleeni jäi Leisure Noise. Se oli viimeinen levy, jonka kuuntelin ennen millenniumjuhliin lähtöä. Maailmanloppu ei tullut, Y2K ei tappanut, mutta jos niin olisi sittenkin käynyt, olisinpahan ainakin viime töikseni kuunnellut hyvää musiikkia. Neljä ja puoli tähteä.

-----

Yritän tässä herätellä henkiin blogin alkuaikoina käynnistämääni julkaisusarjaa minulle tärkeistä levyistä, jotka ovat painuneet unholaan. (Nimi oli aluksi Kätketyt aarteet, mutta päätin muuttaa sen, koska ei kai kukaan näitä ole tarkoituksellisesti sinne unholaan painanut, eihän?)
Sarjan aiemmat osat:

II The Wannadies
I Subaqwa ja Whipping Boy

♥ David Nicholls ♥

David Nicholls (s. 1966) on englantilainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Hänen uusin romaaninsa lienee kaikille kirjablogien lukijoille tuttu, mutta minäpä yllätän esittelemällä myös vanhemmat teokset.

Starter for Ten (2003) sijoittuu 80-luvun puoliväliin. Pääosassa on yliopisto-opintojaan aloitteleva Brian Jackson, jolla ei ole helppoa: isä on kuollut eikä tyttöystävääkään ole. Ainoat kaverit ovat kaksi kotikaupunkiin jäävää jätkää, joilta ei juuri heru tukea orastavalle akateemiselle uralle. Uudet kämppiksetkin ovat vähän epämiellyttäviä. Lukuvuoden avajaisbileissä Brian yrittää jutella kahdelle tytölle, joista toinen on outo tapaus, toinen taas saavuttamaton kaunotar. Olisiko paikka yliopiston tv-visailujoukkueessa tie kaunottaren sydämeen?

The Understudy (2005) kertoo kolmikymppisestä Stephen C. McQueenistä, joka ei millään pääse eteenpäin näyttelijän urallaan – hän tuntuu kelpaavan esittämään vain ohikulkijoita, ruumiita tai oravia. Samaan aikaan toisaalla Josh Harper niittää mainetta ja kunniaa enemmän kuin kohtuullisesti. Miesten polut kohtaavat Joshin tähdittämässä teatteriproduktiossa, johon Stephen on päässyt varamieheksi. Ainoa ongelma on, että Josh ei koskaan ole sairaana tai muutenkaan estynyt, joten Stephen ei saa suurta tilaisuuttaan. Vai saako sittenkin?

One Day (2009), suomeksi Sinä päivänä (2011), on tosiaan käsitelty jo niin monessa paikassa, että jätän sen juonen referoimatta tilan säästämiseksi. Toteanpahan vain, että Dexterin ja Emman tarina viihdytti ja kosketti minuakin kovasti. Kirpeää lisämakua lukemiseen tuli siitä, että kaikista vuoden päivistä Nicholls on sattunut valitsemaan juuri heinäkuun viidennentoista, joka on elämäni synkimmän tapahtuman vuosipäivä. Jos minulta kysytään, kirja on kaikki kehunsa ansainnut.

Mutta tämän kirjoituksen pointin piti olla se, että kaksi aiempaa kirjaa eivät mielestäni yhtään kalpene kolmannen rinnalla. One Day -fanien kannattaa siis ehdottomasti tutustua niihinkin, harvinaisen hauskaa ja luontevaa luettavaa kaikki. Nicholls on yksi monista Nick Hornbyyn verratuista brittikirjailijoista, mutta tässä tapauksessa ei ole yhtään liioiteltua sanoa, että Hornbylle on vihdoin löytynyt todellinen haastaja. Ties mihin Nicholls vielä yltääkään, jos jatkaa samaan malliin. Seuraavaa kirjaa odotellessa...

Kirjat ovat suht kevyttä luettavaa englanniksikin (ja anglofiilien kannattaa toki lukea ne alkukielisinä), mutta The Understudy on kai ilmestymässä suomeksi ensi vuonna, ja uskoisin Starter for Tenin saavan saman käsittelyn jossain vaiheessa. Viimeksi mainitusta on tehty myös elokuva, kuten One Daystakin ihan hiljattain, mutta molemmissa tapauksissa kannattanee lukea kirja ensin.

-----

P.S. En viitsi (vielä) tehdä yhdettätoista Joel Haahtela -aiheista postausta, joten kerron vain tässä samalla, että Aamulehden eilisen kulttuuriliitteen mukaan Haahtelan seuraavan kirjan nimi on Traumbach. En tiedä mihin tuo viittaa, mutta kirjaimellinen merkitys on kaiketi "unipuro". Jännää! Kirjan pitäisi siis ilmestyä tammikuussa, enkä oikeastaan haluaisi kuulla siitä etukäteen enää muuta kuin tarkan julkaisupäivän, että tiedän sitten mennä kolkuttelemaan kirjakaupan ovelle.

Top 3

Divarikirjoista löytyneet töherrykset:
1. "Ei kannata tuhlata lukuaikaa tällaiseen höpö-löpötekstiin!" (Nick Hornby: Uskollinen äänentoisto)
2. "'Työnteko on juopottelevien luokkien kirous' – Oscar Wilde" (Roddy Doyle: The Barrytown Trilogy)
3. "maitoa, leipää, suikale lihaa, sipuli, kermaa, kalaa, yllätyksiä" (Irvine Welsh: Ecstasy [tätä ei sentään ollut töherretty itse kirjaan, vaan kantta oli käytetty kirjoitusalustana])

Nick Hornbyn romaanit:
1. High Fidelity
2. About a Boy
3. Juliet, Naked

Skeitti-idolit:
1. Natas Kaupas
2. Matt Hensley
3. Pat Duffy

Suosikkibändit 18-vuotiaana:
1. Pixies
2. Nirvana
3. Bad Religion


Tuoreet kirjailijatuttavuudet:
1. David Nicholls
2. Colm Tóibín
3. Tim Thornton

Nössömieslaulajat:
1. Dean Wareham (Galaxie 500)
2. Alasdair MacLean (The Clientele)
3. Bobby Wratten (The Field Mice)

Kirjailijat joilta olen lukenut yli 10 kirjaa:
1. Iris Murdoch
2. John Irving
3. Nick Hornby



Viimeaikaiset ostokset:
1. Hot Wheels Elimination 4-2-1 -autorata (tosi addiktoiva)
2. Villin Pohjolan kolmoskausi (6 dvd:tä, 23 jaksoa, vasta 3 katsottu)
3. Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä – Parempaa elämää (taattua laatua)

Työtahdin ylläpitäjät:
1. Black Flag
2. Minor Threat
3. vanha Idlewild

Pitkään vältellyt, vihdoin luetut kirjat:
1. Riikka Pulkkinen: Raja (loistava)
2. Richard Yates: Revolutionary Road (hieno)
3. Sofi Oksanen: Puhdistus (ihan hyvä, mutta en edelleenkään ymmärrä suosiota)