Luin siis viime vuonna 77 kirjaa, joista
– 50 oli miesten kirjoittamia, 27 naisten
– 29 oli englanniksi kirjoitettuja
– 24 oli suomeksi kirjoitettuja
– 11 oli englannista suomennettuja
– 4 oli ruotsista suomennettuja
– 4 oli japanista (englannin kautta) suomennettuja
– 2 oli norjasta suomennettuja
– 1 oli espanjasta suomennettu
– 1 oli puolasta suomennettu
– 1 oli japanista englanninnettu.
Sukupuolijakaumassa tapahtui yllättävä käänne, viime vuonna lukemat olivat 45–41 naisten hyväksi. Kielten osalta näyttää edelleen aika yksipuoliselta. Englannista suomennettuja kirjoja tuli kyllä luettua selvästi viimevuotista vähemmän, mutta vastaavasti luin sitten enemmän englanniksi.
Lukuvuosi oli hieno, mutta joukkoon mahtui muutama lievä pettymyskin. Esimerkiksi norjalaiskaksikkoon Kirottu ajan katoava virta ja Etten palaisi tuhkaksi en ihastunut yhtä paljon kuin monet muut, vaikka molemmista kirjoista pidinkin. Julian Barnesin The Sense of an Ending jäi keväällä mieleen ihan hyvänä lukukokemuksena, mutta syksyllä "kaikki" rakastuivat niin palavasti suomennokseen (Kuin jokin päättyisi), että tuli pieni jälkipettymys, ikään kuin minulta olisi mennyt jotain ohi.
Useita kirjoja jätin myös kesken, keskeyttämiskynnys on madaltunut viime vuosina. Täytyy tunnustaa, että kesken jäivät jopa Kawabatan Lumen maa ja Gallayn Tyrskyt. Kirjat eivät vain jotenkin sopineet senhetkiseen mielentilaan, vaikka aistinkin niiden potentiaalisen hienouden. Uskon kuitenkin, että palaan niihin vielä joskus.
Mutta ne hienot elämykset – niitä totisesti riitti! Löysin monta uutta suosikkikirjailijaa, jotka kaikki sattuivat olemaan jo useita kirjoja julkaisseita ulkomaisia miehiä (mikä osaltaan selittääkin miesten ylivoimaa).
Heti tammikuussa iski Michael Cunningham. The Hours ja By Nightfall olivat molemmat niin totaalisen hurmaavia, että ihan ihmettelen, miten pystyin olemaan lukematta noita muita kirjoja heti kun sain ne käsiini. Ehkä pelkään lumouksen särkyvän, olen kuullut muista kirjoista myös vähemmän mairittelevia arvioita. Oli miten oli, seuraava Cunninghamini tulee todennäköisesti olemaan Koti maailman laidalla.
Cunninghamin tavoin myös Haruki Murakamin nimi oli pomppinut esiin sieltä sun täältä jo vuosikausia, ennen kuin vihdoin pääsin asiaan. Kafka rannalla tempaisi heti mukaansa ja jaksoi kantaa koko matkan, läpi kummallistenkin juonenkäänteiden. Norwegian Wood olikin sitten astetta normaalimpi tarina, jos tällaista täydellistä surumielistä rakkaustarinaa nyt voi normaaliksi sanoa. Ah! Suuri lammasseikkailu tuntui selvästi heikommalta, mutta Sputnik-rakastettuni palautti asiat oikeille urille. Noista englanninkielisistä olen lukenut vasta juoksukirjan, joten luettavaa riittää, ja moni kirja odottaa vielä kaupan hyllyllä.
Kazuo Ishiguro joutui odottamaan vuoroaan vielä edellä mainittujakin pidempään, enkä millään ymmärrä miksi. Haikean huikea Ole luonani aina vei sydämen, ja Me orvot ylsi melkein samaan. Menneen maailman maalari jäi vähän etäisemmäksi, mutta jaksoi kuitenkin kevyesti kiinnostaa, toisin kuin esikoisromaani Silmissä siintävät vuoret, joka viuhui jotenkin ohi. Onneksi sokerina pohjalla odotti Pitkän päivän ilta, joka täytti suurimmatkin odotukset (hovimestari Stevensiä ei voi olla rakastamatta!). En ole ihan varma, olenko nähnyt sen elokuvana joskus, mutta nyt ainakin haluaisin nähdä. Ishigurolta on lukematta vielä novellikokoelma Yösoittoja ja jostain syystä suomentamatta jäänyt The Unconsoled, mutta ensi vuonna tähän aikaan tuskin enää on.
Syksyllä iski sitten hurahdusten hurahdus, Tom Perrotta. Perrottan kirjat eivät ehkä sinänsä ole mitään mestariteoksia, mutta jokin niissä viehättää niin tavattoman paljon, että tulin hotkaisseeksi koko tuotannon parissa kuukaudessa. Kuten olen aiemminkin todennut, tästä kuulette vielä.
Yllä olevien kuvien kirjat olen siis kaikki ostanut tänä vuonna, huh. Kotimaasta ei sentään löytynyt vastaavia menoeriä, vaan päällimmäisiksi nousivat vanhat suosikit ja pari esikoiskirjailijaa.
Tai no, Carpelania en kyllä voi vielä sanoa kovin vanhaksi suosikikseni, kun aloin lukea hänen tuotantoaan vasta postuumisti, mutta Lehtiä syksyn arkistosta oli joka tapauksessa alkuvuoden helmiä. Samaa voi todeta Bargumin Syyspurjehduksesta, joka unohtui kuvasta. Keväällä ihastuin Hautalan Kansalliskirjaan, elokuussa kävin kirjakaupassa kuuntelemassa Köngästä ja Tammista. Dora, Dora oli vaikuttava, Rikosromaani aika hauska. Itkosen suurteos Hetken hohtava valo oli puolestaan paluu huipulle kahden aavistuksen heikommalta tuntuneen romaanin jälkeen. Esikoisista jäivät parhaina mieleen Satu Grönroosin Lumen syli ja Karoliina Timosen Aika mennyt palaa.
Ulkomaisetkaan vanhat suosikit eivät pettäneet. Hornbyn ja Irvingin kirjoista on pienimuotoista keskustelua eilisissä kommenteissa, Welshin pläjäyksestä innostuin keväällä kirjoittamaan ihan kunnon jutunkin.
Yksittäisistä huippukohdista on mainittava Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä. Teinipoikien jännittävästä kesästä maagisesti kertova romaani oli paras kesällä lukemani kirja ja sai minut tekemään jotain ennenkuulumatonta: ostin kaksi ruotsinkielistä kirjaa! Oli ihan pakko ostaa, kun parilla eurolla irtosivat. Ruosteisesta ruotsistani huolimatta ajattelin jopa yrittää joskus lukea tuon Kim Novakin sisarromaanin(?) och Piccadilly Circus ligger inte i Kumla, kun sitä ei kerran ole suomennettu. Nesser alkoi muutenkin kiinnostaa niin paljon, että voisin kuvitella jopa kokeilevani jotain hänen dekkariaan (joka tulisi kai olemaan ensimmäinen dekkarini vuosikymmeneen).
Syksyn iloisin yllätys oli Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa, joka osoittautui kerrassaan ihanaksi kirjaksi. Pari alkukielistä Austeria ehtiä muhia hyllyssäni vuosia herättämättä suurempia mielihaluja, mutta onneksi uskoin, kun joku kehui Brooklynia. Voin itsekin suositella sitä kenelle tahansa. Pian tuon luettuani löysin komean kovakantisen Invisiblen, joka saanee kunnian olla seuraava Austerini.
Yksi kirjavuoden hyvistä jutuista oli runous. Aiemmista runonlukuyrityksistäni ehti kulua jo vuosia, eivätkä ne kantaneet kovin pitkälle, mutta nyt sain luettua peräti kolme runokokoelmaa kannesta kanteen. Rekola ei tällä kokoelmalla oikein vakuuttanut, mutta Szymborska vakuutti osittain ja Villa täysin. Toistaiseksi suosikkirunoilijoitani ovat siis vanhat naiset, ja aion jatkaa harjoituksia myös vuonna 2013.
No niin, eihän tässä tällä kertaa niin kauan mennytkään. :) Blogivuosi alkaa olla paketissa. Vähän vaisuksi jäi, mutta olen tyytyväinen, että sain alkuvuodesta aikaiseksi kaksi pitkään suunnittelemaani kirjailijaesittelyä (Heidi Köngäs ja Iris Murdoch). Myös TBR100-projekti oli hauska, ja olen jopa saanut luettua listalta jotain (tähän mennessä 13 kirjaa).
Kiitos kaikille kärsivällisille lukijoille, nähdään ensi vuonna!
