Täsmäisku kirjastoon

Olen niin nuuka, etten useinkaan raaski varata kirjoja kirjastosta. Eurollahan kirjan voi saada omaksi vaikka kirppikseltä... Sitä paitsi varaaminen on "liian helppoa" – on hauskempaa etsiä lainakirjansa hyllyistä itse. Harvemmin on muutenkaan niin paniikkia saada mitään kirjaa lainaan.

Syksystä asti tarkastin joka kirjastokäynnillä, olisiko Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala paikalla, mutta eipä vain näkynyt. Lopulta kyllästyin ja päätin varata sen. Tänään olin tekemässä varausta, kun huomasinkin kirjan olevan vapaata riistaa lähikirjastossa. No, ei muuta kuin pienelle happihyppelylle ruokatunnilla. Käyn muutenkin joka päivä kotona lounaalla, eikä kirjastoreissu pidentänyt lounastaukoa kuin kymmenellä minuutilla.

Nappasin kirjan uutuushyllystä, lainasin sen ja poistuin kirjastosta, ennen kuin silmälaseista ehti huuru haihtua. Lähdin harppomaan kotiin päin, mutta onneksi älysin tehdä äkkijarrutuksen ennen talvikunnossapitämättömiä portaita. Onpa vaarallista, ajattelin. Mitäs jos vaikka katkaisisin jalkani? Arvatkaa mitä kierot aivoni vastasivat:
Olisi ainakin hyvää luettavaa sairaalassa!

Eilisen kirjat

Lauantaiaamu: kirjastoon. Lainasin neljä kirjaa.



Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (2012)
Tämä uutuus on kuulemma anglofiileille ihan must. "Nuorena kuollut runoilija jättää jälkeensä mysteerin, joka muovaa kahden suvun kohtaloita läpi 1900-luvun." Alku vaikuttaa lupaavalta.

Colm Tóibín: The Story of the Night (1996)
Omassakin hyllyssä on vielä kolme lukematonta Tóibínia, mutta tämä oli pakko lainata, kun Roddy Doylekin kehuu: "A beautiful, fascinating novel. It is a thriller, a love story and much more."

Megan Abbott: Dare Me (2012)
Abbott on minulle uusi tuttavuus, mutta jos Nick Hornby sanoo, että "Megan Abbott is an extraordinary writer", niin tekee mieli uskoa. Sitä paitsi takakannessa kehuja antaa myös Tom Perrotta, jonka löysin juuri Hornbyn suosituksen ansiosta, joten tästähän voi syntyä miellyttävä jatkumo.

Ann-Marie MacDonald: Armon yö (1999)
MacDonaldin Linnuntietä (2004) on niin hieno kirja, että halusin lainata valmiiksi lisää jo ennen kuin olin päässyt sen loppuun.

Kirjaston aulassa jätin kierrätyskärryyn viisi kirjaa, jotka eivät käyneet kaupaksi kirppiksellä. Nappasin mukaani yhden Rushdien ja kiikutin sen härskisti suoraan divariin. Kyllä kannattikin, sain nimittäin vaihdettua sen tähän:



Tampereen divareissa harvoin näkee alkukielisiä Murdocheja, ja vielä harvemmin sellaisia, jotka sattuvat puuttumaan kokoelmistani. Ehdottomasti syksyn paras kirjalöytö!

Illemmalla luin viimeiset 150 sivua Linnuntietä.



Melkoinen tiiliskivi, 850 sivua pientä pränttiä. Siinä ei kuitenkaan ollut riviäkään liikaa, kerrassaan huumaava kirja. Lue lisää Kirjava kammari- ja Kaikki mitä rakastin -blogeista.

Nyt taidan palata Hollinghurstin pariin. Siinäkin on 535 sivua ja vain viikon laina-aika, mutta tuskin tulee tuottamaan ongelmia.

Menkää kirjastoon

Kirjastossa kannattaa käydä aina ja kaikkialla, varsinkin Tampereella juuri nyt. Kaupungin kirjastot ovat suljettuina järjestelmämuutosten takia 15.-30.11., ja laina-ajat on pidennetty peräti kahdeksaan viikkoon. Hain viime viikolla ison pinon ajanvietettä:



Ongelma on vain se, että elokuva(* tuli jo katsottua ja kirjoistakin(** on pian puolet luettu. Ei auta kuin mennä lainaamaan lisää. Olen tottunut käymään kirjastossa viikoittain, joten puolen kuukauden sulku ei kuulosta kivalta, mutta eiköhän siitä selvitä.

*) Looking for Eric (2009) on mainio elokuva englantilaisesta posteljoonista Ericistä, jonka elämä on sekaisin, kunnes hän saa apua yllättävältä taholta: entiseltä huippujalkapalloilijalta Eric Cantonalta.

**) Pinon tähän mennessä parasta antia on ollut Turkka Hautalan Salo (2009). Hautalan esikoisromaani kertoo parista päivästä pikkukaupungissa noin tusinan asukkaan silmin. Erilaiset kertojaäänet kuulostavat uskottavilta, teksti on sujuvaa ja vakavista aiheista huolimatta lämminhenkistä ja hauskaakin. Finlandia-ehdokkuus oli ansaittu.

Ei ostos- vaan vaihto- ja lainauspäivä

Aurinko valaisee jo, mutta lämpöä ei heru. Hyisen talven hyytävin päivä.



Ei se mitään. Nippu kirjoja reppuun, huppu tiukasti päähän ja kaupungille.

Puutarhakadun Lukulaari on Tampereen divareista ylivoimainen ykkönen. Se on vanha kunnon divari. Nettisivujakaan ei ole, vaan valikoimaa on käytävä penkomassa ihan itse. Kaksikerroksinen liiketila on täynnä kirjoja, sarjakuvia, elokuvia ja levyjä - tavaraa on paljon, ja sitä tulee koko ajan lisää. Tänään joku mies tarjosi divariin neljää isoa laatikollista kirjoja, mutta sai niitä kaupaksi vain yhdeksän euron arvosta. Itse olin valinnut viemiseni harkiten; kevyt repullinen kartutti vaihtotiliäni 18 eurolla, eikä pois kannettavaa jäänyt.

Tarpeettomat (osin bisnestarkoituksissakin hankitut) kirjat vaihtuivat tarpeelliseksi tavaraksi:



Nyt hyllystä puuttuu enää yksi Petri Tamminen, Piiloutujan maa. The Fall -kokoelmassani on huomattavasti enemmän aukkoja, mutta tuo muhkea tuplaversio ensimmäisestä levystä on tärkeä lisäys, semminkin kun en ole koko levyä aiemmin kuullutkaan.

Tänään selvisi myös, minne Platan jäämistö tai ainakin osa siitä päätyi: Lukulaariinpa hyvinkin. Hieman hävetti haaskalintuna haalia 0,50 euron levyjä, mutta sellaista se on.



Tuon A.C. Newmanin reippaan levyn olisin ehkä ostanut joka tapauksessa jossain vaiheessa, muut ovat silkkaa Sulo Vilén -osastoa ("kun sai halvalla"). Olen jo pitkään pyrkinyt vähentämään sokko-ostoksia, koska halvatkin levyt vievät yhtä paljon hyllytilaa, mutta joskus joutuu antamaan periksi.

Divarista lähtiessä reppu oli taas puolillaan, mutta rahaa ei ollut kulunut senttiäkään. Päinvastoin, muutama euro jäi odottamaan tulevaa käyttöä. Seuraavaksi suuntasin kirjastoon, kuinkas muuten. Lainattavaa löytyi ongelmitta:



Iris Murdochilta aion lukea kaiken mahdollisen, niin suuren vaikutuksen Kello teki. Muut lainat valitsin erinäisiltä tahoilta saamieni suositusten perusteella, kaikki näyttivät kiintoisilta. Eräänlaista lämpöä, sitä taidan kaivata juuri nyt.

Kotimatkalla kävin vielä Akateemisessa, mutta selvisin sieltäkin kukkaroon koskematta. Huomasin iloiseksi hämmästyksekseni, että Haahtelan Katoamispiste oli myydyimpien kaunokirjojen hyllyssä kolmantena. Luultavasti kyseessä on vain Akateemisen oma lista, mutta hieno homma silti. Minkähän suuruisella myynnillä sellaisen sijoituksen saavuttaa - saakohan kirjojen myyntilukuja tietää mistään?

Kirjailija ja ihailija

Tämä ei ole ensimmäinen kirjoitukseni Joel Haahtelasta, eikä varmasti viimeinenkään. Koettakaa kestää.

Vaikka suhtaudun intohimoisesti niin levyihin kuin kirjoihinkin, en yleensä koe olevani fani. Nautin teoksista, tekijät ovat toisarvoisia. Nyt on kuitenkin pakko myöntää, että Haahtela on saanut minusta fanin. En tiedä miten niin pääsi käymään, mutta tosiasioita ei voi kiistää.

Olen lukenut Haahtelan kaikki kirjat, uusinta lukuun ottamatta kahteen kertaan. Olen myös lukenut hänen kirjoittamansa novellin, joka julkaistiin Miehen rakkaus -antologiassa. Taannoin huomasin Wikipediasta, että "Haahtela aloitti kirjoittamisen opiskeluaikanaan Tampereella, jossa hän julkaisi ystävineen Unicum Zwack -nimistä ilmaista novellilehteä." Mistä ihmeestä saisin käsiini vuonna 1995 julkaistun ilmaislehden? No, tietysti Tampereen kaupunginkirjaston Pirkanmaa-kokoelmasta. Lehden molemmat numerot ovat luettavissa kirjastossa, mutta kotilainaan niitä ei saa. Kävinpä siis lukemassa Haahtelan novellit viime lauantaina. Parikymppinen kirjailijanalku etsi vielä ääntään, mutta tarinat olivat viihdyttäviä. Tuttuja teemojakin oli nähtävissä jo silloin:



Kirjailijan koko tuotannon lukeminen läpi ei välttämättä vielä tee kenestäkään fania. Raja ylittyi kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun lähetin Haahtelalle netin kautta pienen viestin. Sain pian kohteliaan vastauksen, joka vahvisti mm. Aamu-tv:n haastattelun antamaa kuvaa mukavasta ja älykkäästä miehestä.

Tänään menin kirjamessuille ja hämmästyin, kun Haahtela oli päässyt messulehtenä jaetun KirjaIN-lehden kanteen. Julkisuus ei kuitenkaan näkynyt väkimäärässä, sillä Haahtelan haastattelua seurasi varsin pieni yleisö ja signeerausjonossa oli kymmenkunta ihmistä. Nyt minulla on signeerattu Katoamispiste ja hyvä mieli.

Tuo tullessas, vie mennessäs

Jotkut eivät vaan osaa kierrättää. Meidänkin taloyhtiön roskakatoksessa voi törmätä vaikka mihin: vaimo on löytänyt hienoja vanhoja huonekaluja, itse olen pelastanut paperinkeräyksestä kaikenlaista Tammen Keltaisen kirjaston kirjoista tyylikkäisiin musiikkilehtiin. Toisaalta ei ole ihme, että taloyhtiön kierrätyshuonetta ei ymmärretä käyttää, koska se on piilotettu aika hyvin.

Tampereen kirjastot ovat sen sijaan hoitaneet homman kiitettävästi. Pääkirjastossa on kaksikin "tuo tullessas, vie mennessäs" -pistettä, aulassa ja musiikkiosastolla. Musiikkiosaston kierrätyslaarista en ole ikinä löytänyt mitään ihmeellistä, pari cd-sinkkua joskus, mutta kaveri kehui kerran poimineensa sieltä Suiciden debyyttialbumin virheettömänä vinyylinä(!). Tuollainen on tietysti harvinaista herkkua, mutta kirjapuolen kärrystä olen napannut mukaani monta mielenkiintoista teosta. (Joskus pitäisi kyllä viedä jotain takaisinkin päin, en ole itse tainnut jättää sinne kuin pari divarin hylkäämää kirjaa.)

Kertokaapas parhaista roskalavalöydöistänne tms., kuulisin sellaisista mielelläni.

Kaksi hieman hitaasti sulavaa kirjaa luettuani kaipasin perinteisempää tarinankerrontaa, joten tartuin nyt kirjaan, joka on peräisin edellä mainitusta kierrätyskärrystä. Jo avauskappale on niin vetävä, että uskallan odottaa hyvää tarinaa:

Dora Greenfield jätti miehensä koska hän pelkäsi tätä. Kuusi kuukautta myöhemmin hän päätti palata miehensä luokse samasta syystä. Poissa oleva Paul, joka vainosi häntä kirjeillä, puhelinsoitoilla ja kuvitelluilla askelilla, joita Dora oli kuulevinaan portailta, oli alkanut muodostua vieläkin suuremmaksi piinaksi. Doraa vaivasi syyllisyydentunto, ja syyllisyydentunnon mukana seurasi pelko. Hän päätteli lopulta, että miehen läsnäolollaan aiheuttama ahdinko oli parempi kuin hänen poissaolonsa aiheuttama ahdinko.

- Iris Murdoch: Kello. 1958 ilmestyneestä englanninkielisestä alkuteoksesta The Bell suomentanut Mikko Kilpi (1961).

LISÄYS 140210:
Sain luettua kirjan loppuun. Se oli loistava!