Valkeakoski. Hajumuistista tulvahtavat lapsuuden mummolamatkat, kun ajettiin siitä ohi. Paperitehtaiden lemu on historiaa, sittemmin kaupunkia on mainostettu mansikkapaikaksi.
Valkeakoskella asuu runoilija Kalle Tamminen. Kakskyt ja risat, kirjoittanut jo kolme kelpo kokoelmaa: Pygmi (2012), Elämä, sarja katkenneita hetkiä (2013) ja Yksinkertaisia runoja (2014). Kaikki on julkaissut Kustannusosakeyhtiö Hai.
Uusimman kirjan takakannessa lukee:
"Jos Raymond Carver (1938–1988) eläisi, hän suosittelisi tämän kokoelman lukemista."
Ei välttämättä hirveän kaukaa haettu vertailukohta.
Tamminen kuvaa vähäeleisesti pikkukaupungin menoa, arkea, pieniä juhlia. Valvottuja öitä, krapula-aamuja. Nuoruusmuistoja, menetyksiä, vaihtuvia vuodenaikoja.
Syysaurinko ei lämmitä.
Se on irrallinen lisä maisemaan.
Pidän näistä runoista. Niissä on rosoa ja herkkyyttä. Ei elämää suurempia oivalluksia vaan sitä itseään, elämää. Hetkiä jotka virtaavat ohi, hetkiä joihin kiteytyy jotain.
Aurinko tekee nousuaan.
Tyhjänpanttina seisovat liikennevalot
räpsyttävät oranssia.
Tammista ei ehkä vielä voi sanoa Suomen Carveriksi, mutta hänellä on aikaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste raymond carver. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste raymond carver. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 19. lokakuuta 2014
perjantai 9. elokuuta 2013
Kirjoi(ttamattomuude)sta
Jos saisin euron jokaisesta kirjoittamattomasta blogijutusta, olisin jo äveriäs mies.
Oli tarkoitus kirjoittaa jotain kaikista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Kolmisen kuukautta jaksoin, sitten tuli äkillinen stoppi. Nyt floppaan yli massiivisen kirjoituskynnyksen pikakelaamalla kevään ja kesän lukemiseni.
Maaliskuun loppu
Arto Lappi: Laululento (2011)
Tamperelaisrunoilija oli jo pitkään ollut tuttu divarin tiskin takaa, mutta hänen runoihinsa tutustuin vasta maaliskuussa kirjastossa. Innostuin heti siinä määrin, että marssin divariin ostamaan kaikki saatavilla olleet teokset – pilkkahintaan ja omistuskirjoituksilla varustettuina.
John Irving: In One Person (2012)
(toinen kerta, luettu jo 2012)
Uusin Irving pääsi uusintakierrokselle kirjailijan Helsingin-vierailun alla ja toimi paremmin kuin viime vuonna.
Kari Raineranta: Ihmiskanava (2010)
Toinen tamperelaisrunoilija. Kokeilevampaa kamaa, ei niinkään omaan makuuni.
J. K. Ihalainen: Tisle (2012)
Ihalainen herätti kiinnostuksen kirjamessuilla. Väkevä soppa, ihan hyviä sattumia.

Huhtikuu
Wisława Szymborska: Täällä (2012)
Szymborskalla on hienoja runoja, mutta osa menee vähän ohi.
Arto Lappi: Lumiputous (2009)
Lapin runot ovat pieniä ja viisaita.
J. K. Rowling: The Casual Vacancy (2012)
Monet ovat valittaneet, että kirjassa on liikaa sivuhenkilöitä. Olin aluksi samaa mieltä, mutta vähitellen kaikki oikeuttivat mukanaolonsa. Rowling on varmasti nauttinut päästessään irrottelemaan oikein kunnolla, paikoin ronskihkojakin juttuja. Hauska kirja, mutta myös koskettava.
Arto Lappi (suom. ja toim.): Kevätsateiden aika – japanilaista tankarunoutta (2005)
Vanhoja japanilaisia runoja, jotka Lappi on suomentanut (englannin kautta). Toimii.
Toukokuu
John Irving: A Prayer for Owen Meany (1989)
(toinen kerta, luettu jo 1999)
Yksi ehdottomista suosikki-Irvingeistäni. Huikea lukuelämys myös toisella kerralla, vaikka muistinkin tärkeimmät juonenkäänteet. Tässä Irving onkin juonenkehittelijänä ehkä nerokkaimmillaan.
Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)
Aika hieno kirja.
Kesäkuu
Tua Harno: Ne jotka jäävät (2013)
Kehuttu esikoinen, eikä syyttä.
Wayne Rooney: Minä, Wayne Rooney [My Decade in the Premier League] (2013)
Tämän lainasin pojalle ja luin sitten itse perässä (sama juttu kuin Messi-kirjan kanssa viime syksynä). Kiinnostavia väläyksiä härkämäisen futarin pään sisältä.
Jyri Schreck: Päiviä, sateita (1962)
Rohmusin kirjaston kierrätyskärrystä viisitoista runokirjaa. Jyri Schreckin pienet 60- ja 70-lukulaiset kokoelmat olivat kivoimman näköisiä, ja sisältökin miellytti.
Tapani Kinnunen: Amerikkalainen parranajo (2009)
Kauniina kesäpäivänä koin keskisuuren valaistumisen: Suomen Turussa asuu tällainen runoilija, joka kirjoittaa elämästä, jalkapallosta, juopottelusta, populaarikulttuurista ja naisista osuvasti, suoraan ja kauniistikin. Kompakti 276-sivuinen kokoelma sisältää miehen runot viidentoista vuoden ajalta. Hotkaisin ne hetkessä.
Raymond Carver: Sateisten päivien jälkeen – valitut runot (2013)
Mikä yhteensattuma: viime talvena ihastuin ensin Carverin ja sitten Arto Lapin runoihin, ja saman tien ilmestyi uusi Carver-runovalikoima, jonka ovat suomentaneet Lappi ja kollegansa Juha Rautio. Tämä kokoelma on aiempaa Carver-suomennosta huomattavasti paksumpi, ja nautiskelin runoista oikein ajan kanssa. Sammakon julkaisema teos on hieno paketti kantta myöten, ansaitsisi runsaasti lisää huomiota.
Bo Carpelan: Kaari [Bågen] (1970)
Carpelanin kaunis pieni kertomus, nimellisesti nuortenkirja. Joana kirjoittaa tästä nätisti.
Matti Pirinen: Kesä rehahti vauhtiin (1968)
Kirjaston kierrätyskärrystä tämäkin. Pirinen oli Aale Tynnin poika, kuoli nuorena. Loistavasti otsikoitu runokokoelma, sisällössäkään ei vikaa.
Jonathan Coe: Unen talo [The House of Sleep] (1998)
Kiero tarina, melkein yhtä hyvä kuin keltainen kaksikko.
Arto Lappi: Kukko puussa (2002)
Lapin paksuin kokoelma. Nopeasti senkin lukee, mutta vaikutus kestää pitkään. Runoilija pitää myös blogia, suosittelen.
Kyllikki Villa: Ei eilistä, ei huomista (2005)
Villan runot ovat ihan parhaita! Lämpimiä, konstailemattomia ja tarkkanäköisiä. Ajattomia. Kokoelma sisältää runoja vuosilta 1964–2004, eikä niistä osaa sanoa, mikä on vanhaa ja mikä uutta.
Turha huolehtia
sanoi vanha nainen
matkatuttava:
ei leipä lopu
kovin monta päivää ennen kuolemaa
Kyllikki Villa: Koipitoipilas (2009)
(toinen kerta, luettu jo 2012)
Tämä kirja taisi olla aika tärkeällä sijalla koko runoinnostukseni synnyssä. Luin sen vajaa vuosi sitten juuri niihin aikoihin, kun aloin itse kirjoittaa runoja, ja sen jälkeen olen jatkanut sekä lukemista että kirjoittamista.
Iris Murdoch: The Philosopher's Pupil (1983)
Tätä säästelin melkein kolme vuotta. Pelkäsin 558:n pienellä präntätyn sivun vievän suurimman osan kesälomastani, mutta kuinkas kävikään – ahmaisin kirjan alle viikossa. Murdoch oli kyllä nero.
Pekka Kejonen: Runoja, tavallaan (1983)
Äiti osti tämän kirjan Vanhan kirjallisuuden päiviltä. Luin sen kotimatkalla. Tykästyin.
On sopivan ankea olo.
Juuri sen verran,
että tuntee itsensä runoilijaksi;
ei liikaa.
Kyllikki Villa: Pitelen kiinni hetkestä kuin kädestä (1978)
Tämän löysin itse sieltä kirjapäiviltä. Nimi kertoo kaiken, ah.
Muriel Spark: Loitering with Intent (1981)
Spark on yksi niistä jo melko lukuisista kirjailijoista, joihin olen tutustunut Nick Hornbyn suosituksesta. Viime syksynä lukemani The Finishing School oli kummallinen mutta ihan hauska, tämä oli vielä kummallisempi ja hauskempikin. En edelleenkään oikein tiedä, mitä Sparkin kirjoista pitäisi ajatella, mutta hänen huumorintajustaan tykkään ehdottomasti.
Heinäkuu
Pekka Kejonen: Leijunnan elkeet (2012)
Lomalla tuli muutaman kerran viivähdettyä kirjastossa kokonaisen runokokoelman verran. Tässä Kejosen julkaisussa oli muistaakseni hyviä lyhäreitä mutta tylsempiä pitkiksiä.
Katja Kallio: Säkenöivät hetket (2013)
Uutuuskirja kirppikseltä kahdella eurolla, lukaisin heti, olin tyytyväinen.
Peter Cameron: The Weekend (1994)
Leena Lumi suositteli tätä minulle jo kolme vuotta sitten, keväällä otin vihdoin härkää sarvista ja varasin kirjan naapurikunnan kirjastosta. Varauksen saapumiseenkin meni melkein kolme kuukautta, mutta kyllä tämä oli kaiken odotuksen arvoinen, ihmeen vaikuttava pieni kirja. Kannattaa lukea Leenan juttu.
Kyllikki Villa: Ei, ei matkavakuutusta minulle (1976)
Viimeinen puuttuva Villan runokirja löytyi Helsingistä ensimmäisellä yrityksellä. Hihkaisin mielessäni.
Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja (2004)
Sitten olikin aika tarttua hyllyssä ja lukulistalla jo vuosia odottaneeseen opukseen. Tiesin että ihastuisin. Villa oli viisas ja rohkea nainen.
Tapani Kinnunen: Haitin runot (2013)
Uutta Kinnusta ei tarvinnutkaan odottaa pitkään. Ruma kansi, mainioita juttuja Shefki Kuqin näköisestä bussikuskista ja muista tuttavuuksista. Kinnusellakin on blogi.
Sami Rajakylä: Pätkärunoilija (2013)
Kirjaston uutuushyllystä löytyi kaikille pöytälaatikkorunoilijoille omistettu kirja. Lupaavahko esikoisromaani antoi muutamat hyvät naurut ja sai myös raapimaan päätä.
Louise Wener: Goodnight Steve McQueen (2002)
Brittipoppari kirjoitti kirjan. Täytyy myöntää, etten edes tiennyt Sleeper-yhtyeen laulajan kirjallisesta urasta, mutta oli sitäkin iloisempi yllätys löytää divarista tällainen kiinnostavan näköinen romaani. Lukiessa innostus vain kasvoi – Wener kuvaa vanhenevan nuorukaisen toivottomia bänditouhuja ja parisuhdekuvioita hauskasti ja fiksusti. Suosittelen kirjaa David Nichollsin ja Nick Hornbyn ystäville ja suunnittelen itse lisätilauksia (Wener on nimittäin kirjoittanut kolme muutakin romaania ja omaelämäkerran).
Jenni Haukio: Paitasi on pujahtanut ylleni (1999)
Pressan rouvan runoja luki sujuvasti, mutta äärettömän syvästi en vaikuttunut.
Bo Carpelan: Uudet runot [Nya dikter] (2007)
Carpelanin runoja olen hamstrannut hyllyyn, mutta ensimmäiseksi päädyin lukemaan tämän kokoelman kirjastossa. Kovin paljon ei lopulta jäänyt käteen, jatkamme harjoituksia.
Pekka Kejonen: Hotelli Huminan lauluja (1972)
Vanha Kejonen tuntuu olevan parempaa kuin uusi...
Pekka Kejonen: Walkman, minä se olen (2004)
...mutta ei tämäkään huono ollut.
Roddy Doyle: The Guts (2013)
Paras uusi kirjakauppalöytö aikoihin. Ei ollut hajuakaan, että Doylelta on tullut uusi kirja. Vieläpä sellainen, joka on jatkoa loistavalle Barrytown-trilogialle (1987–1991). Ja mikä parasta, tämä on vähintään edeltäjiensä tasoinen. Jimmy Rabbitte ei enää ole huoleton nuorukainen vaan huolestunut keski-ikäinen, mutta hänen musiikkimakunsa yhtä hyvässä terässä kuin The Commitmentsin aikaan. Oi mitä herkkua!
Matti Tiisala: Kenen luokse me enää menisimme (1995)
Tämä oli myös niitä ilmaislöytöjä kirjaston eteisestä, ensimmäinen kylmäksi jättänyt sellainen.
Anja Erämaja: Töölönlahti (2013)
Tästäkään en osaa sanoa oikein mitään... Tekstit juoksevat ja aaltoilevat kivasti pitkin sivuja. Tykkäsin sisällöstäkin, joskaan en yhtä paljon kuin edellisestä Erämajasta (Kuuluuko tämä teille).
Kas siinä, 40 kirjaa (joista yli puolet runokokoelmia!) ja 7768 sivua typistettynä pieneen tilaan. Pöytä on puhdistettu.
En tiedä, miten tästä eteenpäin. Ehkä en jatkossakaan tule kirjoittamaan kirjoista tai muustakaan usein enkä pitkästi, mutta vannomatta paras. Lukeminen jatkuu varmasti, nytkin on kesken kaksi hienoa kirjaa: Kyllikki ja Saara Villan Äidin lokikirja ja Knasun viime viikolla yllättäen ilmestynyt Taisteluni 3. Ja onhan pian tulossa uusi Haahtelakin... Eniten odottamani kirja ilmestyy kuitenkin vasta vuodenvaihteen jälkeen: siskoni ensimmäinen romaani! Odotellessa toivotan kaikille kaunista loppukesää – ja syksyäkin, jos ei sitä ennen nähdä.
Oli tarkoitus kirjoittaa jotain kaikista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Kolmisen kuukautta jaksoin, sitten tuli äkillinen stoppi. Nyt floppaan yli massiivisen kirjoituskynnyksen pikakelaamalla kevään ja kesän lukemiseni.
Maaliskuun loppu
Arto Lappi: Laululento (2011)
Tamperelaisrunoilija oli jo pitkään ollut tuttu divarin tiskin takaa, mutta hänen runoihinsa tutustuin vasta maaliskuussa kirjastossa. Innostuin heti siinä määrin, että marssin divariin ostamaan kaikki saatavilla olleet teokset – pilkkahintaan ja omistuskirjoituksilla varustettuina.
John Irving: In One Person (2012)
(toinen kerta, luettu jo 2012)
Uusin Irving pääsi uusintakierrokselle kirjailijan Helsingin-vierailun alla ja toimi paremmin kuin viime vuonna.
Kari Raineranta: Ihmiskanava (2010)
Toinen tamperelaisrunoilija. Kokeilevampaa kamaa, ei niinkään omaan makuuni.
J. K. Ihalainen: Tisle (2012)
Ihalainen herätti kiinnostuksen kirjamessuilla. Väkevä soppa, ihan hyviä sattumia.
Huhtikuu
Wisława Szymborska: Täällä (2012)
Szymborskalla on hienoja runoja, mutta osa menee vähän ohi.
Arto Lappi: Lumiputous (2009)
Lapin runot ovat pieniä ja viisaita.
J. K. Rowling: The Casual Vacancy (2012)
Monet ovat valittaneet, että kirjassa on liikaa sivuhenkilöitä. Olin aluksi samaa mieltä, mutta vähitellen kaikki oikeuttivat mukanaolonsa. Rowling on varmasti nauttinut päästessään irrottelemaan oikein kunnolla, paikoin ronskihkojakin juttuja. Hauska kirja, mutta myös koskettava.
Arto Lappi (suom. ja toim.): Kevätsateiden aika – japanilaista tankarunoutta (2005)
Vanhoja japanilaisia runoja, jotka Lappi on suomentanut (englannin kautta). Toimii.
Toukokuu
John Irving: A Prayer for Owen Meany (1989)
(toinen kerta, luettu jo 1999)
Yksi ehdottomista suosikki-Irvingeistäni. Huikea lukuelämys myös toisella kerralla, vaikka muistinkin tärkeimmät juonenkäänteet. Tässä Irving onkin juonenkehittelijänä ehkä nerokkaimmillaan.
Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)
Aika hieno kirja.
Kesäkuu
Tua Harno: Ne jotka jäävät (2013)
Kehuttu esikoinen, eikä syyttä.
Wayne Rooney: Minä, Wayne Rooney [My Decade in the Premier League] (2013)
Tämän lainasin pojalle ja luin sitten itse perässä (sama juttu kuin Messi-kirjan kanssa viime syksynä). Kiinnostavia väläyksiä härkämäisen futarin pään sisältä.
Jyri Schreck: Päiviä, sateita (1962)
Rohmusin kirjaston kierrätyskärrystä viisitoista runokirjaa. Jyri Schreckin pienet 60- ja 70-lukulaiset kokoelmat olivat kivoimman näköisiä, ja sisältökin miellytti.
Tapani Kinnunen: Amerikkalainen parranajo (2009)
Kauniina kesäpäivänä koin keskisuuren valaistumisen: Suomen Turussa asuu tällainen runoilija, joka kirjoittaa elämästä, jalkapallosta, juopottelusta, populaarikulttuurista ja naisista osuvasti, suoraan ja kauniistikin. Kompakti 276-sivuinen kokoelma sisältää miehen runot viidentoista vuoden ajalta. Hotkaisin ne hetkessä.
Raymond Carver: Sateisten päivien jälkeen – valitut runot (2013)
Mikä yhteensattuma: viime talvena ihastuin ensin Carverin ja sitten Arto Lapin runoihin, ja saman tien ilmestyi uusi Carver-runovalikoima, jonka ovat suomentaneet Lappi ja kollegansa Juha Rautio. Tämä kokoelma on aiempaa Carver-suomennosta huomattavasti paksumpi, ja nautiskelin runoista oikein ajan kanssa. Sammakon julkaisema teos on hieno paketti kantta myöten, ansaitsisi runsaasti lisää huomiota.
Bo Carpelan: Kaari [Bågen] (1970)
Carpelanin kaunis pieni kertomus, nimellisesti nuortenkirja. Joana kirjoittaa tästä nätisti.
Matti Pirinen: Kesä rehahti vauhtiin (1968)
Kirjaston kierrätyskärrystä tämäkin. Pirinen oli Aale Tynnin poika, kuoli nuorena. Loistavasti otsikoitu runokokoelma, sisällössäkään ei vikaa.
Jonathan Coe: Unen talo [The House of Sleep] (1998)
Kiero tarina, melkein yhtä hyvä kuin keltainen kaksikko.
Arto Lappi: Kukko puussa (2002)
Lapin paksuin kokoelma. Nopeasti senkin lukee, mutta vaikutus kestää pitkään. Runoilija pitää myös blogia, suosittelen.
Kyllikki Villa: Ei eilistä, ei huomista (2005)
Villan runot ovat ihan parhaita! Lämpimiä, konstailemattomia ja tarkkanäköisiä. Ajattomia. Kokoelma sisältää runoja vuosilta 1964–2004, eikä niistä osaa sanoa, mikä on vanhaa ja mikä uutta.
Turha huolehtia
sanoi vanha nainen
matkatuttava:
ei leipä lopu
kovin monta päivää ennen kuolemaa
Kyllikki Villa: Koipitoipilas (2009)
(toinen kerta, luettu jo 2012)
Tämä kirja taisi olla aika tärkeällä sijalla koko runoinnostukseni synnyssä. Luin sen vajaa vuosi sitten juuri niihin aikoihin, kun aloin itse kirjoittaa runoja, ja sen jälkeen olen jatkanut sekä lukemista että kirjoittamista.
Iris Murdoch: The Philosopher's Pupil (1983)
Tätä säästelin melkein kolme vuotta. Pelkäsin 558:n pienellä präntätyn sivun vievän suurimman osan kesälomastani, mutta kuinkas kävikään – ahmaisin kirjan alle viikossa. Murdoch oli kyllä nero.
Pekka Kejonen: Runoja, tavallaan (1983)
Äiti osti tämän kirjan Vanhan kirjallisuuden päiviltä. Luin sen kotimatkalla. Tykästyin.
On sopivan ankea olo.
Juuri sen verran,
että tuntee itsensä runoilijaksi;
ei liikaa.
Kyllikki Villa: Pitelen kiinni hetkestä kuin kädestä (1978)
Tämän löysin itse sieltä kirjapäiviltä. Nimi kertoo kaiken, ah.
Muriel Spark: Loitering with Intent (1981)
Spark on yksi niistä jo melko lukuisista kirjailijoista, joihin olen tutustunut Nick Hornbyn suosituksesta. Viime syksynä lukemani The Finishing School oli kummallinen mutta ihan hauska, tämä oli vielä kummallisempi ja hauskempikin. En edelleenkään oikein tiedä, mitä Sparkin kirjoista pitäisi ajatella, mutta hänen huumorintajustaan tykkään ehdottomasti.
Heinäkuu
Pekka Kejonen: Leijunnan elkeet (2012)
Lomalla tuli muutaman kerran viivähdettyä kirjastossa kokonaisen runokokoelman verran. Tässä Kejosen julkaisussa oli muistaakseni hyviä lyhäreitä mutta tylsempiä pitkiksiä.
Katja Kallio: Säkenöivät hetket (2013)
Uutuuskirja kirppikseltä kahdella eurolla, lukaisin heti, olin tyytyväinen.
Peter Cameron: The Weekend (1994)
Leena Lumi suositteli tätä minulle jo kolme vuotta sitten, keväällä otin vihdoin härkää sarvista ja varasin kirjan naapurikunnan kirjastosta. Varauksen saapumiseenkin meni melkein kolme kuukautta, mutta kyllä tämä oli kaiken odotuksen arvoinen, ihmeen vaikuttava pieni kirja. Kannattaa lukea Leenan juttu.
Kyllikki Villa: Ei, ei matkavakuutusta minulle (1976)
Viimeinen puuttuva Villan runokirja löytyi Helsingistä ensimmäisellä yrityksellä. Hihkaisin mielessäni.
Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja (2004)
Sitten olikin aika tarttua hyllyssä ja lukulistalla jo vuosia odottaneeseen opukseen. Tiesin että ihastuisin. Villa oli viisas ja rohkea nainen.
Tapani Kinnunen: Haitin runot (2013)
Uutta Kinnusta ei tarvinnutkaan odottaa pitkään. Ruma kansi, mainioita juttuja Shefki Kuqin näköisestä bussikuskista ja muista tuttavuuksista. Kinnusellakin on blogi.
Sami Rajakylä: Pätkärunoilija (2013)
Kirjaston uutuushyllystä löytyi kaikille pöytälaatikkorunoilijoille omistettu kirja. Lupaavahko esikoisromaani antoi muutamat hyvät naurut ja sai myös raapimaan päätä.
Louise Wener: Goodnight Steve McQueen (2002)
Brittipoppari kirjoitti kirjan. Täytyy myöntää, etten edes tiennyt Sleeper-yhtyeen laulajan kirjallisesta urasta, mutta oli sitäkin iloisempi yllätys löytää divarista tällainen kiinnostavan näköinen romaani. Lukiessa innostus vain kasvoi – Wener kuvaa vanhenevan nuorukaisen toivottomia bänditouhuja ja parisuhdekuvioita hauskasti ja fiksusti. Suosittelen kirjaa David Nichollsin ja Nick Hornbyn ystäville ja suunnittelen itse lisätilauksia (Wener on nimittäin kirjoittanut kolme muutakin romaania ja omaelämäkerran).
Jenni Haukio: Paitasi on pujahtanut ylleni (1999)
Pressan rouvan runoja luki sujuvasti, mutta äärettömän syvästi en vaikuttunut.
Bo Carpelan: Uudet runot [Nya dikter] (2007)
Carpelanin runoja olen hamstrannut hyllyyn, mutta ensimmäiseksi päädyin lukemaan tämän kokoelman kirjastossa. Kovin paljon ei lopulta jäänyt käteen, jatkamme harjoituksia.
Pekka Kejonen: Hotelli Huminan lauluja (1972)
Vanha Kejonen tuntuu olevan parempaa kuin uusi...
Pekka Kejonen: Walkman, minä se olen (2004)
...mutta ei tämäkään huono ollut.
Roddy Doyle: The Guts (2013)
Paras uusi kirjakauppalöytö aikoihin. Ei ollut hajuakaan, että Doylelta on tullut uusi kirja. Vieläpä sellainen, joka on jatkoa loistavalle Barrytown-trilogialle (1987–1991). Ja mikä parasta, tämä on vähintään edeltäjiensä tasoinen. Jimmy Rabbitte ei enää ole huoleton nuorukainen vaan huolestunut keski-ikäinen, mutta hänen musiikkimakunsa yhtä hyvässä terässä kuin The Commitmentsin aikaan. Oi mitä herkkua!
Matti Tiisala: Kenen luokse me enää menisimme (1995)
Tämä oli myös niitä ilmaislöytöjä kirjaston eteisestä, ensimmäinen kylmäksi jättänyt sellainen.
Anja Erämaja: Töölönlahti (2013)
Tästäkään en osaa sanoa oikein mitään... Tekstit juoksevat ja aaltoilevat kivasti pitkin sivuja. Tykkäsin sisällöstäkin, joskaan en yhtä paljon kuin edellisestä Erämajasta (Kuuluuko tämä teille).
Kas siinä, 40 kirjaa (joista yli puolet runokokoelmia!) ja 7768 sivua typistettynä pieneen tilaan. Pöytä on puhdistettu.
En tiedä, miten tästä eteenpäin. Ehkä en jatkossakaan tule kirjoittamaan kirjoista tai muustakaan usein enkä pitkästi, mutta vannomatta paras. Lukeminen jatkuu varmasti, nytkin on kesken kaksi hienoa kirjaa: Kyllikki ja Saara Villan Äidin lokikirja ja Knasun viime viikolla yllättäen ilmestynyt Taisteluni 3. Ja onhan pian tulossa uusi Haahtelakin... Eniten odottamani kirja ilmestyy kuitenkin vasta vuodenvaihteen jälkeen: siskoni ensimmäinen romaani! Odotellessa toivotan kaikille kaunista loppukesää – ja syksyäkin, jos ei sitä ennen nähdä.
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
Rivi riviltä, lyönti lyönniltä
Raymond Carver: Rivi riviltä, lyönti lyönniltä
Valikoima runoja, suom. Lauri Otonkoski ja Esko Virtanen, WSOY 1994, 154 sivua
(Divarista 15.9.2012, luettu loppuun ti 15.1.2013 klo 23.09)
Ilta pimenee, tuuli tyyntyy, katu hiljenee. Vain kirjoituskoneen epäsäännöllinen nakutus ja himmeä valonkaje avoimesta ikkunasta.
Heräsin tänä aamuna
pakottavaan haluun makoilla sängyssä koko päivä
ja lueskella. Hetken olin kahden vaiheilla.
Sitten katsoin ulos sateeseen.
Ja annoin periksi. Pääsin täydelliseen
sovintoon tämän sateisen aamun kanssa.
Mies jää tuijottamaan tekstiä. Nousee tuolista, venyttelee vähän, sytyttää savukkeen.
Heräsin veritippaan
silmäluomella. Naarmu
joka ulottui puolen otsan poikki. Mutta
minähän nukun yksin nykyisin.
Miksi ihmeessä kukaan kävisi
itsensä kimppuun, edes unessa?
Mies katsoo ulos. Vastapäätä heilahtaa verho, naapurin kyyläkin valvoo vielä. Hän pitää miestä luuserina, joka vetää lonkkaa kaiket päivät, korkeintaan käy kalassa joskus.
Vetelehtijä! setäni huusi minulle
niin kauan sitten. Hän oli oikeassa.
Olen varannut aikaa tänään,
kuten kaikkina päivinä,
tyhjän toimittamiseen.
Naapuri ei tiedä, että mies on kirjailija. Naapuri lukee vain dekkareita, mies on erikoistunut ytimekkäämpään ilmaisuun.
Taannoin 1960-luvun puolivälissä huomasin, että minun oli vaikea keskittyä laajamuotoisempaan kerrontaan. Sekä luku- että kirjoitusyritykset tuottivat jonkin aikaa ongelmia. Olin kadottanut pitkäjänteisyyteni; minulla ei enää ollut kärsivällisyyttä yrittää romaanin kirjoittamista. Siihen liittyy niin monia asioita, juttu olisi liian pitkästyttävä tässä kerrottavaksi. Mutta tiedän, että paljolti kaiken tuon takia kirjoitan nyt runoja ja novelleja. Aloita ja lopeta. Älä haikaile. Anna mennä. Saattaa olla, että menetin ylipäänsä kunnianhimoni samoihin aikoihin, alta kolmekymppisenä.
Mies huokaisee, tarttuu tyhjään kahvikuppiin. Empii, laskee kupin pöydälle, kaivaa kaapista pullon. Lääkärillä oli eilen huonoja uutisia.
Hän sanoi, ettei hyvältä näytä
hän sanoi että pahalta näyttää, oikeastaan tosi pahalta
hän sanoi, laskin niitä kolmekymmentäkaksi yhdestä
keuhkosta ennen
kuin lopetin laskemisen
Mies on pian poissa, mutta hänen sanansa jäävät.
★★★★
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
