Kadonneet aarteet: Ronderlin

Ronderlin – Wave Another Day Goodbye
(Labrador Records 2002)

Tällaista musiikkia voivat tehdä vain ihmiset, jotka ovat kokeneet pohjoisen vuodenkierron. Ruotsalaisen Ronderlinin debyytti on virheetön levyllinen haikeaa kaunopoppia. Sopivan itkettävää, äärettömän lohduttavaa.


Reflected on kappale, joka virtaa suonissani niin kauan kuin sydämeni lyö.

We are all the same, she said
But some die young and some get old
Our love will last more than a day, more than a day

Tämä on omistettu Kalle-vaarille, joka eli vanhaksi.

Kadonneet aarteet: Gay Dad

Joskus voi käydä niinkin, että herää keskellä yötä kokien pakottavaa tarvetta kirjoittaa vanhasta suosikkilevystä.

Gay Dad – Leisure Noise
(London 1999)

Gay Dad sai uralleen lentävän lähdön. Pari menevää singleä ja aiemmin popjournalistina toimineen nokkamiehen Cliff Jonesin rempseät lausunnot nostivat bändin brittirockin pelastajaksi jo ennen kuin albumista oli tietoakaan. Kuten usein käy, hypekupla puhkesi pian ja markkinoiden vastareaktio oli tyly. Esikoisalbumi tuomittiin pettymykseksi, ja parin vuoden päästä julkaistu seuraaja päätyi suoraan levyjen hautausmaalle.

Mutta se Leisure Noise: levy ilmestyi kesäkuussa 1999, ja ostin sen kuukautta myöhemmin hämeenlinnalaisesta divarista 65 markalla. Gay Dad oli imenyt vaikutteita eri puolilta rockhistoriaa glamista krautrockiin ja sulauttanut ne kevyen psykedeeliseksi moderniksi kitararockiksi, joka kuulosti vain bändiltä itseltään.

Tämä on yksi niistä lopulta melko harvoista levyistä, joilta muistan jokaisen biisin jo ennen kuuntelua. Haikeankaunis Dimstar, riehakas Joy!, sielukas Oh Jim, sydämeenkäyvä My Son Mystic, viipyilevä Black Ghost... Eikä taso yhtään putoa levyn jälkipuoliskolla. Kahdentoista vuoden ja lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen minun on mahdotonta muistaa tai kuvitella, miltä levy kuulostaa tuorein korvin. Ehkä joku voisi ystävällisesti kokeilla ja kertoa?

"Nineteen ninety-nine, it's the end of modern time..." Vuonna 1999 elämässäni tapahtui paljon: muutin Tampereelle, aloitin työt käännöstoimistossa, äkkiä oli varaa ostaa enemmän levyjä ja Select-lehden jokainen irtonumero. Vuoden monista hienoista levyistä päällimmäiseksi mieleeni jäi Leisure Noise. Se oli viimeinen levy, jonka kuuntelin ennen millenniumjuhliin lähtöä. Maailmanloppu ei tullut, Y2K ei tappanut, mutta jos niin olisi sittenkin käynyt, olisinpahan ainakin viime töikseni kuunnellut hyvää musiikkia. Neljä ja puoli tähteä.

-----

Yritän tässä herätellä henkiin blogin alkuaikoina käynnistämääni julkaisusarjaa minulle tärkeistä levyistä, jotka ovat painuneet unholaan. (Nimi oli aluksi Kätketyt aarteet, mutta päätin muuttaa sen, koska ei kai kukaan näitä ole tarkoituksellisesti sinne unholaan painanut, eihän?)
Sarjan aiemmat osat:

II The Wannadies
I Subaqwa ja Whipping Boy

Kadonneet aarteet: The Wannadies

The Wannadies - s/t
(MNW 1990)

The Wannadies ei ole mikään tuntematon yhtye. Melko moni vähänkin vanhempi poppari varmaan tuntee You and Me Songin, ja joku saattaa muistaa muitakin pikkuhittejä 90-luvun puolivälin tienoilta. Harva kuitenkaan tietää, että bändi julkaisi parhaan levynsä jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Nimetön debyyttialbumi on varsin toista maata kuin bändin myöhemmät surinapoplevyt. Kitarat eivät särise vaan helkkyvät, ja viulut ovat tärkeässä roolissa. 80-luvun vaikutuskin kuuluu vielä, hetkittäin mieleen tulee esim. The Go-Betweens. Niin paljon kuin surinapopista ja Wannadiesin muista levyistä pidänkin, on pakko myöntää, että ensimmäinen levy on ehjin kokonaisuus. Ei ihan viiden tähden levy, mutta melkein.

-----

Sarjan aiemmat osat:
I Subaqwa ja Whipping Boy
Subaqwa on saanut vajaassa kuukaudessa seitsemän uutta last.fm-kuuntelijaa ja yli sata soittokertaa lisää. Se ei voi olla pelkkää sattumaa - kiitos! :)

Kadonneet aarteet: Subaqwa ja Whipping Boy

Tässä julkaisusarjassa aion nostaa esiin joitakin suosikkilevyjäni, jotka eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota (eli levyjä, joi[s]ta juuri kukaan ei ole kuullutkaan). Täysin unohdettuja nämä levyt eivät kuitenkaan ole, koska joku on onneksi hoksannut lisätä ne Spotifyyn.


Subaqwa - Chalk Circle
(Faith & Hope 1999)

Vuosituhannen vaihteessa vaikuttanut birminghamilainen Subaqwa ei kuulosta järin brittiläiseltä. Äkkinäinen veikkaisi bändiä amerikkalaiseksi; nämä kaverit on helpompi kuvitella preerialle kuin fish and chips -kioskille. Mielleyhtymiä: R.E.M., Galaxie 500, Neil Young...

Subaqwa ehti julkaista vain yhden levyn, mutta millainen levy se onkaan! Mukaan ei ole mahtunut ainuttakaan täytebiisiä, vaan albumi edustaa minulle samankaltaista hiljaista täydellisyyttä kuin viime viikolla hehkuttamani Guy Chadwickin soololevy. Tunnelma pysyy suloisen rauhallisena myös vauhdikkaammissa kappaleissa, ja kaiken kruunaavat upeat pedal steel -kitarat.

Ostin Chalk Circlen 19 markalla Epe'sin alesta tammikuussa 2000. En ollut kuullut bändin musiikkia - muistin lukeneeni myönteisen arvion Selectistä (Harbour Points -kappale oli "lovelier than anything R.E.M. have done in years"), ja niinpä tein heräteostoksen. Bändi taisi hajota pian sen jälkeen, kuinkas muuten. Seuraavana vuonna törmäsin kotimaisella keskustelupalstalla johonkin tyyppiin, joka väitti myös tykkäävänsä Subaqwasta, mutta enempää hengenheimolaisia en ole löytänyt. Bändin last.fm-tilastotkin ovat korutonta kertomaa:

Subaqwa
907 plays (80 listeners)
253 plays in your library

Olen siis itse kuunnellut yli 27 prosenttia kaikista last.fm-käyttäjien kuuntelemista Subaqwa-kappaleista! Tähän on saatava muutos - apuva!
*****VIIDEN TÄHDEN LEVY.


Whipping Boy - Heartworm
(Sony Music 1995)

Irlantilainen Whipping Boy paini aivan eri sarjassa kuin Subaqwa, pääsi jopa ison levy-yhtiön talliin. Bändi teki kolme levyä: debyytti Submarine (1992) edusti rosoista My Bloody Valentine -suristelua, mutta kakkoslevylleen bändi laajensi soundiaan melkoisesti. Vakuutuin kertarysäyksellä nähtyäni Twinkle-videon MTV:ltä, ja pian löysin ilokseni Heartwormin kirjastosta.

Heartworm on täynnä suuria tunteita, muhkeita kitaroita ja jousiakin. Biiseistä ei koukkuja puutu, tässähän voisi kuulla jopa hittipotentiaalia. Viimeistään lyriikoihin paneutumisen jälkeen on kuitenkin helppo ymmärtää, miksei bändistä tullut kaiken kansan suosikkia - sen verran syvissä vesissä laulujen hahmot paikoin uivat. (Eikä bändin nimikään myyvin mahdollinen ole; se nimittäin viittaa 1600-lukulaiseen käytäntöön, jossa kurittoman prinssin palvelija otti vastaan piiskarangaistukset isäntänsä puolesta. Näytti varmasti hyvältä ansioluettelossa!) Levy on siis yleistunnelmaltaan väkevä ja tummasävyinen, muttei missään nimessä synkkä, vaan lopulta toivoa nostattava. Tämä on niitä levyjä, joiden katoamista divarien pölyisiin laareihin ei vain voi käsittää.

Whipping Boy julkaisi vielä kolmannen albumin vuonna 2000, jo hajottuaan. En vieläkään omista sitä sen paremmin kuin debyyttiäkään, vaikka molemmat levyt hyviä ovatkin. Silti tekisi melkein mieli sanoa, että kaikki muu kuin Heartworm on turhaa.
*****VIIDEN TÄHDEN LEVY.