Historian pienmiehiä

 

Viides runokokoelmani Historian pienmiehiä (Aviador 2023) ilmestyy perjantaina 26.5.2023. Julkkarit Helsingissä Oodissa klo 17–19, esiintymässä myös Hesarin kehuma esikoisrunoilija Katja Meriluoto. Tervetuloa sinne! Aion pitää julkkarit myös Tampereella jossain vaiheessa kesää – yritän muistaa päivittää tiedon tänne, kun aika ja paikka varmistuvat.

Kyseessä on paluu yksisuuntaiseen runouteen palindromikauden jälkeen (vaikka Tero Tähtinen sanoikin, ettei runous koskaan ole yksisuuntaista). Takakannessa on tällainen pakkausmerkintä:

Tämä teos säilyy
avaamattomana
huoneenlämmössä.
Avattuna toivon sen
lämmittävän hetkisen.

Kirjassa on runoja enimmäkseen vuosilta 2016–2022, mutta kaikkein vanhimmat mukaan päässeet sanat löysin kalenteristani heinäkuulta 2012, jolloin en vielä edes tiennyt kirjoittavani runoja. Uusin runo on tämän vuoden tammikuulta, eli voidaan sanoa, että tässä on nyt yli vuosikymmenen työn tulos. Kiitos ja kuulemiin, kaunista kesää kaikille!

Ihon siniset joet

Saatan olla jäävi arvioimaan teosta, jossa on minulle omistettu runo ja kaikkea, mutta sanonpa silti, että tämä kirja on puhdasta kultaa!

Pyrähdit polulleni
kuin varpunen ostoskeskukseen.

Vai olinko se minä, joka nousin
lasinhauraana niityllesi
huomatakseni, kuinka eksyksissä olen.

Niklas Salmi: Ihon siniset joet juoksevat keltaiseen metsään
(Enostone 2021)

Antti Sinervon pakahduttavat runot

Tamperelainen Antti Sinervo kirjoittaa runoja, jotka vievät jalat alta pienillä sanoilla ja suurilla tunteilla.

Sinervon (s. 1955) esikoiskokoelma Syvän ja matalan reuna ilmestyi vuonna 1996 yhtenä Sanasadon ensimmäisistä julkaisuista. Ihastuin siihen vuonna 2015.

Hellästi
valo
koskettaa
puun lehtiä:

Kuin tuntematon kuiskaisi,
tietävä ja varma.

Kuin rikkoutunut lasi
eheytyisi.

Kirjan löydettyäni kuulin, että Sinervolta olisi tulossa toinenkin julkaisu. Odotin innokkaasti, mutta aika kului, mitään ei kuulunut ja vähitellen aloin menettää toivoni.

Lauantaina 10.8.2019 koin harvinaisen hienon yllätyksen kirjallisissa puutarhajuhlissa, kun lavalle nousi toisen runokokoelmansa julkaiseva Antti Sinervo! Esitys oli kaikessa vaatimattomuudessaan elämäni koskettavimpia runoelämyksiä. En ollut tavannut runoilijaa aiemmin enkä tunne häntä sen enempää, mutta olemuksen ja runojen perusteella hänen sydämensä on puhdasta kultaa.

Unelmissani
pujotan
aamutossut
tuhatjalkaisen
kaikkiin
pieniin
jalkoihin.

Runoilija Antti Sinervo ja onnellinen fanipoika. Kuva: Simo Ollila

Uusi kirja Kesän kukkakimppu (Sanasato 2019) on mielestäni esikoistakin parempi, timanttinen kokoelma. Takakansi kertoo, mistä Sinervon runoudessa on kyse: "Hänen runonsa ilmaisevat elämää ihmeenä ja ihmisen osaa siinä."

Ruusu kasvaa piikki piikiltä,
lehti lehdeltä ja kukka kukalta
juuri sellaiseksi kuin se on,
eikä siihen ole mitään lisättävää,
eikä sitä voi korjata mitenkään.

Tule kesäpäivän tuuli
ja silitä ruusun piikit
ja sen tuoksuvat kukat.

Silitä harmaantuvaa,
tyhmää päätänikin.

Esityksen jälkeen riensimme kilvan ylistämään runoja. "Harvoin osuu sanat näin suorana luotina rintapieleen", totesi eräs kirjailija. Kehuja kuunnellessaan runoilija totesi, ettei ole koskaan ennen saavuttanut suosiota runoillaan. Mielestäni hän ansaitsisi sitä rutkasti lisää. Uusi kirja on näköjään nyt (27.8.2019) ilmestynyt Prisman valikoimiin. Kannattaa toki myös tehdä hankintaehdotus kirjastoon (ISBN: 9789527176603).

Tiistaina 1.10.2019 (luultavasti klo 20) Sinervo esiintyy Tampereella Kulttuuriravintola Kiven runokaraokessa. Nähdään siellä!

P.S. Kun kumminkin aloitte miettiä, todettakoon tässä, että Antti Sinervo on Helena Sinervon isoveli.

Aattelu rulettaa – palindromirunoja

Kolmas kirjani on ilmestynyt!

Kaikki kannet on taiteillut vaimoni Anna Kytömäki.

Aattelu rulettaa (Aviador 2018) on aivan erilainen teos kuin kaksi aiempaa runokokoelmaani. Sen runot ovat palindromeja, eli niitä voi lukea myös takaperin.

Kustantajan kuvaus sisällöstä:
"Virtuoosin taidolla kirjoitetuissa, yhtaikaa sekä humoristisissa että syvällisissä runoissa seikkailevat tavallisten suomalaisten lisäksi tunnetut urheilijat, kirjailijat ja poliitikot."

Tämän kanssa ei voi olla poseeraamatta näin.

TERVE SANA
KIEROSSA MIELESSÄ
 
Suoreni
leikillä älli.
 
Sana,
sisälläsi sana,
sillä älli.
 
Kielinerous!

Kirjan voi tilata esim. täältä. Pitäisi löytyä myös Akateemisesta Kirjakaupasta, samoin Suomalaisesta ainakin Tampereella.

P.S. Hesari suosittelee:

Kiitos upeasta yllätyksestä, toimittaja Iida Nieminen!

Kunhan kuluu viisi vuotta

Per Pettersonin Hevosvarkaat ja Robert Williamsin Luke and Jon – kaksi kirjaa, jotka ehtivät majailla hyllyssäni viitisen vuotta ennen lukemista.

Hevosvarkaat ostin 18.2.2012 Tampereen Kirjatorilta 8,50 eurolla, koska sitä oli kehuttu kovasti. Luin kirjan viime kuussa, joululomalla, enimmäkseen kynttilänvalossa.

Luke and Jonin löysin käytettynä neljällä eurolla Arkadia International Bookshopista Helsingistä 28.2.2013. Ostin sen, koska se näytti kivalta ja kirjoittaja oli voittanut sillä brittiläisten kirjakauppojen työntekijöille järjestetyn kirjoituskilpailun, mikä viehätti minua ajatuksena. Luin kirjan viime viikolla.

Molempien kirjojen äärellä tunsin hiljaista onnea: että sain lukea jotain sellaista juuri nyt, että olin elänyt sellaisten aarteiden lähellä tietämättä niistä oikeastaan mitään, että voin lukemisen jälkeen laittaa kirjat takaisin hyllyyn näkyvämmälle paikalle ja ajatella niitä milloin tahansa.

Viiden tähden kirjoja kumpikin. Jälkeenpäin tajusin, että niillä on muutakin yhteistä. Molemmat kertovat teinipojasta, jolla on läheinen isäsuhde ja yksi tärkeä ystävä, ja molemmissa on metsiä ja hevosia. Toisaalta kirjat ovat melko erilaisia, enkä voi taata, että yhdestä pitäneet pitäisivät toisesta. Itse tykkäsin Hevosvarkaista kamalasti ja Luke and Jonista vielä enemmän, lukukokemus oli oikeastaan täydellinen. Kirjoitin siitä myös Goodreads-arvostelun, josta kukaan ei ole tykännyt, vaikka yleensä siellä joku tykkää melkein kaikesta. Mutta sen takia päätinkin kirjoittaa tämän blogijutun, eli loppujen lopuksi kai hyvä niin. Päätän syväanalyysini tähän.

P.S. Otsikko viittaa Don Huonojen majesteettiseen kappaleeseen. Myös Robert Williams osaa musisoida kirjoittamisen lisäksi, hän on julkaissut musiikkia nimellä The Library Trust (Spotifysta löytyy yksi albumi, ei majesteettista vaan ihastuttavan kotikutoista nössöpoppia). Harmi ettei Williamsin kirjoja ole helppo löytää kirjastoista – pikaisen haun perusteella Suomen ainoa yksilö lienee hänen kolmas romaaninsa Into the Trees, joka onnekseni kuuluu juuri Tampereen kirjaston valikoimiin (ja sijaitsee tällä hetkellä lukupinossani päällimmäisenä). Jos olisin kustantaja, suomennuttaisin ainakin Luke and Jonin heti.

Laura Barnett

Uusi suosikkikirjailijani Laura Barnett on 35-vuotias lontoolainen, jonka kumpaakaan romaania ei ole vielä suomennettu.

Greatest Hits (2017) tarttui mukaani kirjaston uutuushyllystä muutama viikko sitten. Musafanin mielenkiinto heräsi heti: pitkään vaiennut laulaja Cass Wheeler on tekemässä paluuta, valikoi kappaleita kokoelmalevylle ja muistelee samalla elämäänsä tyttärenä, äitinä, puolisona ja muusikkona. Odotukset olivat siis korkealla, mutta kirja ylitti ne kaikin puolin. Viihdyin ja vaikutuin.

Olen aiemmin lukenut muutamia hyviä kirjoja fiktiivisistä bändeistä ja harmitellut, ettei niiden musiikkia voi oikeasti kuulla, mutta Barnett yllätti lopussa iloisesti tässäkin suhteessa.

*****

Barnettin esikoisen The Versions of Us (2015) kävin lainaamassa pian Greatest Hitsin aloitettuani, enkä malttanut odottaa sen lukemista kovin pitkään. The Times -lehden kuvaus kuulosti lievästi sanottuna lupaavalta:
"The beautiful love child of David Nicholls's One Day and Kate Atkinson's Life After Life."

Kirja kertoo kolme rinnakkain etenevää tarinaa: kolme eri versiota siitä, miten Evan ja Jimin rakkaustarina olisi voinut mennä. Alussa hieman epäilytti, tällaisia vaihtoehtoisia elämänpolkuja on tallattu viime vuosina niin usein, mutta kaikki kolme kertomusta veivät mukanaan hyvin nopeasti. Viihdyin, vaikutuin ja liikutuin – miten pienestä kaikki voikaan elämässä olla kiinni.

*****

Toisen kirjan takakannessa Laura Barnettia kehutaan yhdeksi sukupolvensa lahjakkaimmista tarinankertojista, enkä menisi väittämään vastaan näiden näyttöjen jälkeen. Jos olisin kustantaja, suomennuttaisin nämä.

Vuosikatsaus 2016

LUETUT KIRJAT
(* = uusintakierros)

1. Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1 *
2. Heikki Lahnaoja: Puitten uni
3. Hannu Mäkelä: Muistan – Otavan aika
4. Taru Kumara-Moisio: Maan vetovoima
5. Tuula Sandström: Neulatyynyn uni
6. Satu Haapala: Haikaran ikävä
7. Helinä Siikala: Kenellä on kotinsa kaukana
8. Minna Autio: Spiraali
9. Karl Ove Knausgård: Taisteluni 2 *
10. Antti Hurskainen: Välinpitämättömyys
11. Mikko Mankinen: Katoa
12. Markku Tanttu: Kuin viimeistä talvea
13. Pertti Nieminen: Täällä tuulee aina
14. Manne Tuomenoksa: Kävely
15. Pertti Nieminen: Huomisella vielä omat huolensa
16. John Irving: Avenue of Mysteries
17. Eeva Heilala: Elämän värit
18. Jyri Schreck: Lumi
19. TaoLin: Tuhat syytä lentää
20. Karl Ove Knausgård: Taisteluni 3 *
21. Karl Ove Knausgård: Taisteluni 4 *
22. Sanna Yrjänäinen: Tuulisia unikoita
23. Tommi Melender: Onnellisuudesta
24. Karl Ove Knausgård: Taisteluni 5 *
25. Terhi Rannela: Frau
26. Karl Ove Knausgård: Taisteluni 6
27. Martin Glaz Serup: Kenttä
28. Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
29. Olli-Pekka Tennilä: Ontto harmaa
30. Esikoiskirjailija kohtaa kirjailijan
31. Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä
32. Juha Siro: Idoli
33. Minna Rytisalo: Lempi
34. Tommi Melender: Kuka nauttii eniten
35. Outi Jokinen: Poltettu manner
36. Jyri Schreck: Myöhäinen kevät, varhainen syksy
37. Mikko Viljanen: Kesken hengityksen kaiken
38. Irma Kerppola: Värssykirja Martti Mikaelille
39. Stuart David: In the All-Night Café
40. Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja
41. Kim Gordon: Tyttö bändissä
42. John Williams: Butcher's Crossing (suom.)
43. Pertti Poskiparta & Hannu Peltonen: Ihmisen ryhti ja hengitys
44. Pertti Nieminen: Niin kiire tässä elämässä
45. Petri Tamminen: Muistelmat *
46. Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
47. Rainbow Rowell: Eleanor & Park (suom.)
48. Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5
49. Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20
50. Pertti Poskiparta & Hannu Peltonen: Alkulento
51. Karl Ove Knausgård: Syksy
52. Anne Helttunen, Annamari Saure & Jari Suominen: Mieli ja maisema – kirjailijoiden työhuoneita
53. Pekka Sauri: Ratkaisemattomien kysymysten kirja
54. Paperi T: post-alfa
55. Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää
56. Jukka Itkonen: Tiira tiiraa tiiraa
57. Harri Hertell: Maisema ennen sadetta
58. Tom Pow: At the Well of Love
59. Pertti Nieminen: Vihreän läpi ei enää näe
60. Tapani Kinnunen: Ranskalainen suudelma
61. Lauri Viita: Betonimylläri
62. Sauli Sarkanen: Joku on käsitellyt tätä maailmaa
63. Sauli Sarkanen: Neidonvaippa
64. Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet
65. Chrys Salt: Dancing on a Rock
66. Sauli Sarkanen: Elämän nautinnot
67. Arto Lappi: Sulavesien tanssi
68. Simo Frangén & Pasi Heikura: Aito idiotia
69. Ilari Ranta: Rose of Nekala
70. Simo Frangén & Pasi Heikura: Retki – dikter
71. Solina Riekkola: Kysymyksiä Murukille
72. Kirsti Kuronen: Humina
73. Ilari Ranta: Puhetta Nevadasta
74. J. K. Ihalainen: Sytykkeitä
75. Sauli Sarkanen: Miksi annan ääneni
76. Tyyne Saastamoinen: Vieras maa
77. Petri Nuutinen & Jorma Etto: Paikkoja
78. Karl Ove Knausgård: Talvi
79. Ilari Ranta: Laulaja lauluntekijä ja muita runoja
80. Anni Kytömäki: Luontopäiväkirja

Paljon runoja, vähemmän romaaneja kuin vuosiin, mutta ne olivatkin hyviä kaikki (paitsi Irving, nyyh). Jätin myös kesken aika monta kirjaa (esim. uuden Erlend Loen puolivälissä).

Sarjakuvista en jostain syystä osaa pitää kirjaa, vaikka niitäkin tietysti luin: Pauli Kallio, Christer Nuutinen, Pentti Otsamo, Mika Lietzén, Reetta Niemensivu, Petteri Kantola, Tiitu Takalo, Ville Pirinen, Harvey Pekar, Craig Thompson...

KUUNNELLUIMMAT MUSIIKIT
1. Screaming Trees 616
2. Canshaker Pi 552
3. Bad Religion 456
4. Suede 381
5. Car Seat Headrest 374
6. Pixies 330
7. The Horrors 285
8. Salaliitto 242
9. Sulk 209
10. The Gotobeds 204
11. Conrad Keely 201
12. Hooton Tennis Club 173
13. The Jayhawks 169
14. The Radio Dept. 161
15. Amber Arcades 155
16. Manic Street Preachers 141
17. The Verve 131
18. Cloud Nothings 127
19. Teenage Fanclub 125
20. Swaying Wires 121
21. Alice in Chains 116
22. Best Coast 111
23. Pete Astor 111
24. Super Furry Animals 109
25. David Bowie 106
26. dEUS 103
27. Andrew Montgomery 100
28. Mark Lanegan 98
29. Popsicle 97
30. The Fall 97
31. Black Rebel Motorcycle Club 96
32. Shack 96
33. The Clientele 95
34. Galaxie 500 90
35. Kurt Vile 90
36. Frank Black 87
37. Salad 85
38. Idlewild 84
39. Scandinavian Music Group 84
40. Fountains of Wayne 80
41. Interpol 80
42. The Feelies 71
43. Wire 71
44. Felt 69
45. Nirvana 68
46. DMA's 67
47. Echo & the Bunnymen 67
48. The Breeders 66
49. Belle and Sebastian 65
50. Fidlar 65

Tämä lista oli täynnä yllätyksiä. Opin käyttämään Spotifyn räätälöityjä uutuus- ja suosituslistoja, sieltä löytyi joka viikko jotain kivaa.

SAAVUTUKSET
1. Yksi runokokoelma
2. Palindromeja "aimo kasa, komia"
3. Jokunen käännös
+ 21 runokeikkaa

Hyvää uutta vuotta!

Valo pilkkoo pimeää

 

Runoilija Pekka Kytömäki tässä taas moi! Nyt kävi niin, että kirjoitin toisen runokokoelman. Teoksen nimi on Valo pilkkoo pimeää, ja sen julkaisi Sanasato perjantaina 30.9.2016.

Ensimmäinen kirjani Ei talvikunnossapitoa  (Sanasato 2015) sai hyvän vastaanoton ja Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Toinen kokoelma jatkaa esikoisen viitoittamilla poluilla: pieniä runoja kissoista, kirjoista, rakkaudesta, metsästä ja muista suurista aiheista.

En suostu jäämään
yhden hudin ihmeeksi.
Olen uusinut
kynänkantolupani
ja tähtään ladon seinään.

Kansi ja kuvitus: Anna Kytömäki

Blogiarvioita kirjasta:
Kirjojen keskellä 14.10.2016
Kirjakaapin avain 4.1.2017
Luettua elämää 24.2.2017
Satun luetut 14.3.2017
Bibliofiilin päiväunia 25.4.2017
Mitä luimme kerran 22.11.2017
Kirjojen kuisketta 19.2.2018

Haastattelu:
Ylöjärven Uutiset 14.11.2016 (paperiversio ilmestyi 9.11.)

Molempia kirjoja voi tilata signeerattuna minulta (peku75 ät hotmail piste com, hinta 15 €/kpl + mahdolliset postikulut). Tampereella niitä myy Tulenkantajien kirjakauppa.

12 tuumaa – tarinoita suomalaisista levykaupoista

Jos olet koskaan viihtynyt levykaupoissa, selannut lp-laareja silmät kiiluen tai syynännyt cd-levyjen kuntoa valoa vasten, tämä kirja on sinulle.

(Kuva Facebookista, kuvaaja tuntematon)

Anssi Monosen johtama parikymmenhenkinen harrastajaporukka on tehnyt ison työn, haastatellut lähes viittäkymmentä levykauppiasta Helsingistä Ouluun ja saanut aikaiseksi laadukkaan kirjan, jollaista ei ole ennen nähty. Kirja antaa tiskien takaa tutuille kasvoille äänen ja kertoo monta tarinaa intohimosta äänilevyihin ja sen seurauksista, keräilyharrastuksen muuttumisesta liiketoiminnaksi, kaupankäynnin iloista ja murheista, onnistumisista ja epäonnistumisista.

Useissa tarinoissa toistuu sama peruskaava, mutta vaihtelua ja jänniä yksityiskohtia riittää eikä mielenkiinto pääse herpaantumaan silloinkaan, kun käsittelyssä ovat aivan vieraat kaupungit ja kaupat. On hienoa kuulla, kuinka Diskeri myi Stone Rosesin ja Riden debyyttejä "laatikoittain, kuin leipää Elannon hyllyltä", tai saada tietää, että tamperelainen ex-kauppias on sittemmin luonut uraa taksikuskina.

Lukiessani aloin väkisinkin kelailla omaa historiaani musiikinkuluttajana. Lapsena ja nuorena riittivät itse äänitetyt kasetit, mutta alkuvuonna 1995 jokin naksahti, kun huomasin kuinka kiinnostavia cd:itä Epe'sin alesta sai pilkkahintaan. Pian löysin Tampereelta muitakin kauppoja, jotka myivät myös käytettyjä levyjä. Vähitellen tutuiksi tulivat myös Helsingin ja Turun kaupat, ja vuosituhannen vaihteessa haalin jo tottuneesti Boo Radleysin cd-sinkkuja Black & Whitesta ja ihastelin Kanen brittipopvalikoimaa. Vuonna 2002 ostin halvan levysoittimen ja aloin hamstrata myös vinyyliä, ja pikkuhiljaa homma meinasi riistäytyä käsistä.

Nyt en ole ostanut puoleentoista vuoteen ainuttakaan levyä, viiden viime vuoden aikanakin vain kourallisen. Mitä oikein tapahtui? Jukeboss ja Platta lopettivat, halpissoittimen neula kului loppuun, materian haaliminen alkoi kyllästyttää, Spotify vietteli salakavalalla helppoudellaan, kyllähän te tiedätte. Syitä on useita, mutta tämän kirjan äärellä ne alkoivat kaikki tuntua enemmän tai vähemmän heppoisilta. Ehkä minäkin sittenkin vielä joskus.. Vuosien varrella olen luopunut monista turhalta tuntuneista levyistä, mutta toista tuhatta tärkeintä odottaa onneksi yhä hyllyssä parempia aikoja.

En toki ole ainoa, jonka levyharrastus on hiipunut. Mutta vaikka moni maineikas kauppa on lopettanut, vähintään yhtä moni jatkaa edelleen ja uusiakin on syntynyt. Vinyyli voi nykyään paksusti, eikä cd:kään suostu kuolemaan huhuista huolimatta.

12 tuumaa on merkkiteos, jota voi suositella lämpimästi kaikille aiheesta kiinnostuneille. Kirjaa myydään kirjakaupoissakin, mutta halvemmalla sitä saa – yllätys yllätys – levykaupoista. Kirjan Facebook-sivulla on kattava luettelo myyntipaikoista.

Niklas Salmi: Tuntemattomissa taivaankappeleissa

Runoilija Niklas Salmi (s. 1988) julkaisi kaksi vuotta sitten esikoisensa, mainion haikukokoelman Siipimobiili. Viime viikolla ilmestynyt toinen kokoelma herättää mielenkiinnon jo nimellään: Tuntemattomissa taivaankappeleissa.

Uutuusteoksessa Salmi on laventanut ilmaisuaan. Mukana on edelleen haikuja ja muutama yksirivinenkin, mutta pisimmät runot täyttävät kevyesti puoli sivua.

Arkipyhä.
Vasta-auenneiden silmiesi
                    ilotulitus.

Runojen pituus on tietysti sivuseikka. Tärkeintä on, että jokainen sana on paikallaan. Salmi liukuu vaivattomasti pienistä arkisista tuokioista korkeisiin sfääreihin, Välimeren maisemista Suomen talveen. Kirja on täynnä tarkkoja havaintoja, osuvia kielikuvia ja sanaleikkejä, jotka toivoisin itse keksineeni.

PAKKASILLA

Elohopea laskee kymmeneen.
Ihmislapset piiloutuvat koloihinsa.

Koen vahvaa hengenheimolaisuutta Niklas Salmen kanssa. Siksipä olenkin iloinen, että meillä on sama kustantaja, tamperelainen Sanasato. Meillä molemmilla on myös kotona oma kansitaiteilija – Niklaksen kirjojen kannet on suunnitellut hänen vaimonsa Jelena Salmi. Lisäksi meillä on yhteisiä suosikkirunoilijoita, joista eräälle Niklas on kirjoittanut hienovaraisen kunnianosoituksen (joku ehkä huomaa kenelle):

Istun merenpohjassa, ihmettelen:
ylläni leiskuttaa siipiään
                         rausku,

allani kareileva hiekka
kuin kirahvin turkkia.

Olenko koskaan nähnyt
                                   mitään näin
                          unenomaista,

olenko koskaan ollut
                         yhtä hereillä?

Kauniita, ajatuksia herättäviä runoja. Suosittelen lämpimästi.

Runoilija Pekka Kytömäki esittäytyy

Moi pitkästä aikaa!

Olen taas ollut huono bloggaaja, mutta jotain muuta olen saanut aikaiseksi: runokirjan. Tamperelainen kustantamo Sanasato julkaisi viime viikolla esikoiskokoelmani, jonka nimi on Ei talvikunnossapitoa.



Lainaan tähän kirjan kansitekstejä:

Kokoelman aforistiset runot liikkuvat leikkisästi luonnossa ja kaupungissa. Ulkoasu vaihtelee haikumittaisesta vapaamuotoiseen.

Runot nauloja:
parhaat saa uppoamaan
kertaiskulla.
Tämä pääsi vääntymään.

Pekka Kytömäki (s. 1975) on tamperelainen kääntäjä ja perheenisä. Hän alkoi lukea ja kirjoittaa runoja 37 vuoden herkässä iässä.

Kannen ja muut kuvitukset on taiteillut vaimoni Anna Kytömäki.

Jos kiinnostaa, voit lukea lisää uudelta Facebook-sivultani.

Täällä blogissa en ajatellut ruveta markkinoimaan kirjaa sen enempää. No, ehkä linkitän tähän perään joitain arvioita, jos sellaisia ilmestyy. Katsotaan...

Kaunista syksyä kaikille!

*****

Haastatteluja:
Ylöjärven Uutiset 9.9.2015
Aamulehti 15.9.2015
Kohtaamisia 30.9.2015
Lukulamppu (Mitä luet?) 19.11.2015

Arvioita:
Luettua elämää 15.9.2015
Luetut, lukemattomat 4.10.2015
Suomi lukee 5.10.2015
Kirjojen keskellä 28.10.2015
Kannesta kanteen 18.11.2015
Leena Lumi 1.12.2015
Rinkka ja nojatuoli 4.1.2016
P.S. Rakastan kirjoja 6.7.2016
Kulttuuri kukoistaa 11.2.2017
Tahaton lueskelija 12.3.2017
Kirjakaapin avain 30.4.2017
Lukuisa 20.1.2019

Muuta:
Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto 29.4.2016

Jälkihuomautus:
Muista myös toinen kirjani Valo pilkkoo pimeää.

Harri Hertell: Älä häiritse iltaa

Lavarunousaktiivina tunnettu Harri Hertell (s. 1985) on juuri saanut julki kolmannen runokokoelmansa. Älä häiritse iltaa (ntamo 2015) on pieni suuri kirja.

Jo ulkoasu viehättää – kirja on kaunis ja siro, kämmeneen sopiva. Ja sisältö on kuoriensa arvoista. Kuten takakansikin kertoo, "kaupunkilyriikastaan tunnettu Hertell on siirtynyt Helsingin kiihkeästä elämänrytmistä luonnon äärelle". Hän on kirjoittanut "aforisminomaiset, pelkistetyt" runonsa Lammassaaressa vanhalla itäsaksalaisella kirjoituskoneella. Tuloksena on vajaat 60 sivua erittäin miellyttävää luettavaa, kaksi runoa joka sivulla.

Nukkuessasi
nenäsi ujeltaa
kuin tuuli.

Sitä kuunnellen
vaivun uneen
vietän yöni aavikolla.

Juuri tällaisia runoja haluaisin itsekin kirjoittaa (ja olen yrittänytkin). Lisätietoja kirjasta on runoilijan ja kustantamon sivuilla. Suosittelen lämpimästi.

Kalle Tammisen yksinkertaisia runoja

Valkeakoski. Hajumuistista tulvahtavat lapsuuden mummolamatkat, kun ajettiin siitä ohi. Paperitehtaiden lemu on historiaa, sittemmin kaupunkia on mainostettu mansikkapaikaksi.

Valkeakoskella asuu runoilija Kalle Tamminen. Kakskyt ja risat, kirjoittanut jo kolme kelpo kokoelmaa: Pygmi (2012), Elämä, sarja katkenneita hetkiä (2013) ja Yksinkertaisia runoja (2014). Kaikki on julkaissut Kustannusosakeyhtiö Hai.


Uusimman kirjan takakannessa lukee:
"Jos Raymond Carver (1938–1988) eläisi, hän suosittelisi tämän kokoelman lukemista."
Ei välttämättä hirveän kaukaa haettu vertailukohta.

Tamminen kuvaa vähäeleisesti pikkukaupungin menoa, arkea, pieniä juhlia. Valvottuja öitä, krapula-aamuja. Nuoruusmuistoja, menetyksiä, vaihtuvia vuodenaikoja.

Syysaurinko ei lämmitä.
Se on irrallinen lisä maisemaan.

Pidän näistä runoista. Niissä on rosoa ja herkkyyttä. Ei elämää suurempia oivalluksia vaan sitä itseään, elämää. Hetkiä jotka virtaavat ohi, hetkiä joihin kiteytyy jotain.

Aurinko tekee nousuaan.
Tyhjänpanttina seisovat liikennevalot
räpsyttävät oranssia.

Tammista ei ehkä vielä voi sanoa Suomen Carveriksi, mutta hänellä on aikaa.

Yllätyspäivitys

Tapasin eilen mukavia tamperelaisia kirjabloggaajia. Paikalla oli myös mainio Terhi Rannela kertomassa pysäyttävästä kirjastaan Punaisten kyynelten talo. Joku merkitsi muistiin blogini osoitteen, ja päätin vaihteeksi kirjoittaa tänne jotain.


Vanha hylly(npäällis)kuva symboloikoon alkuvuoden lukuläjää.

Olen lukenut tänä vuonna enemmän kuin koskaan, vuoden sadas kirja menossa! Monet ovat kyllä olleet ohuita runokirjoja, mutta joukossa on ollut myös tiiliskiviä pieneksi muuriksi asti. Päätalo-kuumeeni ei hellitä, olen edennyt Iijoki-sarjan seitsemänteentoista osaan. Keväällä pidin taukoa Kallesta, nyt en taas malttaisi muuta lukeakaan.

Lukuvuoteen on kuitenkin mahtunut paljon muutakin hyvää. Romaanipuolella vanhoista suosikeista ovat jyllänneet Karl Ove Knausgård (Taisteluni 4), Donna Tartt (The Goldfinch) ja Iris Murdoch (The Book and the Brotherhood – nyt olen lukenut 25 Murdochin romaania ja lukematta on enää yksi, The Message to the Planet). Taas kerran on mainittava myös Joel Haahtela, jonka koko tuotanto tuli kerrattua alkuvuodesta ennen sykähdyttävää kohtaamista. Uusista tuttavuuksista mainittakoon Jessica Brockmole, jonka kirjeromaani Letters from Skye osui maaliinsa.

Runo-osastolta on löytynyt paljon uutta hienoa, kuten nuori haikumies Niklas Salmi, Helsinki Poetry Connectionin perustaja Harri Hertell ja iki-ihana Kai Nieminen, jonka mittavasta tuotannosta olen reilun puolen vuoden aikana ehtinyt haalia hyllyyni valtaosan. Olen myös jatkanut omaa runoiluani ja saanut siitä jopa pientä tunnustusta, eräästä kirjoituskilpailusta lohkesi kunniamaininta.

Vuoden toistaiseksi kuunnelluin levy on ollut Cloud Nothings -yhtyeen Here and Nowhere Else, ja paljon muutakin hyvää on tullut kuultua The Horrorsista Scandinavian Music Groupiin. Myös uusi Interpol on kuulostanut yllättävänkin hyvältä.



Mitäs muuta? Kesällä tuli valmennettua juniorijalkapallojoukkuetta, kun pojan piti päästä pelaamaan eikä muitakaan vapaaehtoisia ilmaantunut. Oli melkoinen savotta, mutta enimmäkseen hauskaa. Nyt nautin kesän encoresta ja odottelen syksyn kulttuuritapahtumia ja uutuuskirjoja (esim. Arto Lappi, Juha Itkonen ja vihdoinkin myös David Nicholls ja Nick Hornby!). Niin ja tietysti levyjäkin, Interpolin anagrammialbumi El Pintor ilmestynee jo ensi viikolla.

Kiitos kun olette sitkeästi jaksaneet vierailla täällä blogissani pölykoirien ja arokierijöiden keskellä. Ehkä nähdään taas joskus!

Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki (s. 1980) on kirjoittanut nuoresta asti ja menestynyt useissa kilpailuissa. Uunituore esikoisromaani Kultarinta (Gummerus 2014) on 644-sivuinen tiiliskivi, jonka kokoa ei kannata pelästyä.

"Kultarinta on ennen muuta tarina siitä, miten 1900-luvun alussa – tai minä mullistusten aikakautena tahansa – selviää ihminen, joka haluaisi elää rauhassa", kirjailija toteaa. Selviytymään auttaa rakkaus: miehen ja naisen, isän ja tyttären, ihmisen ja metsän välinen. Tärkein kaikista on luonto.



En pysty sanomaan aiheesta mitään objektiiviseen vivahtavaakaan, koska Anni on siskoni ja olen saanut seurata kirjan valmistumista aitiopaikalta. Käsikirjoituksenkin sain lukea helmikuussa 2012 toisena heti äidin jälkeen. Se oli elämäni ikimuistoisimpia lukukokemuksia: vetävä ja koskettava tarina, joka on kerrottu lumoavalla kielellä (ja jonka on kirjoittanut minun pikkusiskoni!) Hienosta käsikirjoituksesta muodostui vähintään yhtä hieno romaani, jonka loppuun pääsin tänä aamuna klo 7.55.

Enempää en kehtaa hehkuttaa, siirrän viestikapulan muille. Linkitän tähän alle arvioita Kultarinnasta sitä mukaa kuin niitä ilmestyy.

-----

Kultarinta hurmaa blogeissa...

Maijan mielestä Kultarinta on "upean taianomainen, viipyilevä ja pakahduttava kirja". (9.3.2014)

Minna sanoo, että Anni "kirjoittaa kuin enkeli tai metsänkeiju". (10.3.2014)

Marian mieleen "tarina jää soimaan kuin lintujen laulu kevätiltana". (12.3.2014)

Katja löysi kirjasta "keijun kepeyttä, kevätillan raikkautta ja lumisateen painoa". (18.3.2014)

Jonnan mukaan "romaani on kauniilla tavalla hidas ja painava, kuin vanha metsä". (27.3.2014)

Jaana luki Kultarintaa aamukahteen. (7.4.2014)

Tiina päätyi sekä säästelemään että ahmimaan. (7.4.2014)

Ulla, vaativa luontotekstien lukija, suosittelee myös. (13.4.2014)

Mai Laakso ihastui erityisesti luontokuvauksiin (arvio sisältää juonipaljastuksia). (15.4.2014)

Omppu nostaa kirjailijalle kaikkia mahdollisia päähineitä. (21.4.2014)

Tuija sai harvinaisia kirjallisia metsäänastumiskokemuksia. (23.4.2014)

Kimble65 puolestaan sai voimaannuttavan ja puhdistavan lukukokemuksen. (24.4.2014)

Mustikkakummun Anna mykistyi kirjasta mutta onnistui silti kirjoittamaan kivan jutun. (25.4.2014)

Krista toteaa hienosti: "Kultarinta on kuin kaunis maalaus." (29.4.2014)

Arja ehdottaa Kultarintaa Suomen uudeksi kansalliskirjaksi. (2.5.2014)

arjamatkalla: "Kultarinta on hieno esikoisromaani ja ansaitsee mielestäni kaikki ne kirjalliset palkintoehdokkuudet, joita maassamme tänä vuonna julkistetaan." (2.5.2014)

Tuomo: "Jokaisen luonnonystävän tulisi lukea tämä kirja." (21.5.2014)

Minna Vuo-Cho: "Tuntuu hyvältä olla lumoutunut." (23.5.2014)

Reiska: "Romaani on täynnänsä Sananlaskujen tapaisia lausahduksia ja pienen siveltimen tarkkuudella tehtyjä vetoja." (5.6.2014)

Skana: "Nyt tekisi mieli kertoa, että olen lukenut Hesarin tämän vuoden esikoiskirjapalkinnon voittajan, Anni Kytömäen Kultarinnan." (6.6.2014)

Joana: "Miten joku voikin tehdä tällaisia kirjoja!?" (11.6.2014)

Jokke ei vakuuttunut. (14.6.2014)

Kirsi: "Kultarintaa on on mahdotonta sivuuttaa syksyn kirjapalkintoehdokkuuksia jaettaessa." (18.6.2014)

Juhani kirjoitti hyvän arvion hauskan runon ja upeiden kuvien kera. (22.6.2014)

Erja havaitsi, ettei kirjaa ole syyttä suitsutettu. (22.8.2014)

Elinalle Kultarinta oli kesän vaikuttavin kirja. (23.8.2014)

...ja nyt myös telkkarissa!

Aamun kirja (17.4.2014)

Ylen nettisivuilla on myös hieno kulttuuriuutinen. (17.4.2014)

Muualla:

Keskipohjanmaa-lehden Merja Nevalainen: "Kytömäki kirjoittaa kuin olisi itse elänyt, nähnyt ja kokenut kaiken, ja osaa välittää samat tunteet myös lukijan mieleen." (5.5.2014)

Helsingin Sanomien Matti Mäkelä innostui "luonnonsuojelijasukupolven vihreästä metsäraamatusta". (25.5.2014)

Etelä-Saimaan Mikko Jämsénin mielestä kirja "ei olisi tarvinnut kaikkea kerrontaa ollakseen yhtä uskottava ja hyvä kuin se nyt on". (28.5.2014)

Turun Sanomien Noora Lehtimäen mielestä kirja on "lumoavan eheä ja ajaton kokonaisuus. Yli kuusisataasivuisessa teoksessa ei ole mitään ylimääräistä ja tarinan versoilevat polut löytävät perille." (12.6.2014)

Hesarissa myös Suvi Ahola suosittelee Kultarintaa: "Kaipaatko runsasta, jännittävää kesäkirjaa riippumattoon, laiturinnokkaan tai mustikkametsään? Tässä sinulle sellainen." (19.6.2014)

(Kultarinta on arvioitu myös ainakin Aamulehdessä ja Hämeen Sanomissa, mutta näitä arvioita ei ole luettavissa netissä.)

Kalle Päätalo, loti mies

Eikös se Päätalo kirjoittanut joitain tylsiä pappajuttuja, paksuja ja rumia kirjoja, ketä kiinnostaa?



Ennakkoluuloni alkoivat horjua luotettavien tahojen kehujen ja Knasu-vertausten myötä, ja Huonemiehen poika (1971) räjäytti ne atomeiksi.

Omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan ensimmäinen osa kertoo tietysti kirjailijan lapsuudesta. Kalle oli isopäinen ja kierosilmäinen poika, joka ei millään meinannut oppia kävelemään.

Oli ruvennut näyttämään siltä kuin Päätalon suvun tämä haara alkaisi palata siihen neljän tukipisteen varassa tapahtuvaan kulkemismuotoon, jolla tavalla väitetään kaukaisten esi-isiemme siirtyneen puusta toiseen.

Lopulta poika pääsi jaloilleen, mutta liikkui pitkään kömpelösti. Ärrävikakin vaivasi.

Elämä ei muutenkaan ollut helppoa 1920-luvun Taivalkoskella, Kallen tekoseudulla. Perhe asui muiden nurkissa, kunnes isä pystytti oman pienen hirsimökin Kallioniemeen, Jokijärven rannalle. Olot olivat alkeelliset. Päätaloilla ei ollut minkäänlaista käymälää, vaan tarpeet tehtiin tunkiolle. Setämies omisti vain kaksi alusvaatekertaa, kulki aina kaksi viikkoa samoissa kalsareissa. Terveyttä hoidettiin kuppaamalla: kun poski turposi, hammastoukka kaijotettiin kuppaussarvilla.

Herkko-isän viikot kuluivat tukkisavotassa, joten Kalle ja vähitellen kasvanut sisarusjoukko varttuivat lähinnä äitinsä Riitun hoivissa. Kerkeäväinen poika aiheutti äidille huolia ja sai usein tuta takaposkillaan vitsan, myöhemmin remminkin. Lisäksi äiti jaksoi ihmetellä Kallen jatkuvaa tiedonjanoa ja "akkamaista" kysymysten viljelyä – poika olisi kuunnellut kaikenlaisia tarinoita loputtomiin. Onneksi Kalle kuitenkin osoitti myös kunnon työmiehen elkeitä jo nuorella iällä.

Tästä kaikesta Päätalo kertoo rehevällä kielellään, jaaritellen mutta kiehtovasti ja hauskasti. Hämäläisen nykylukijan silmään kieli on paikoin melko eksoottista, mutta kärryillä pysyy ongelmitta. Paikallisten vieras puheenparsi alkaa vähitellen viehättää, ja oudot sanat tulevat tutuiksi. Loti-sanan tarkka merkitys ei tosin ole vielä selvinnyt, mutta oletan sen tarkoittavan osapuilleen samaa kuin kelpo.

Päätalolla ja Knausgårdilla on yhteistä ainakin se, että molemmat laittavat itsensä rohkeasti likoon ja osaavat jaaritella kiinnostavasti aiheesta kuin aiheesta. Minusta Päätalo on Huonemiehen pojassa kaikkein mielenkiintoisimmillaan kuvatessaan omia ajatuksiaan ja tuntojaan sekä värikkäitä paikallisia hahmoja, mutta hänellä on taito saada lukija kiinnostumaan kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.

Kirja teki siis suuren vaikutuksen. Luultavasti joudun nyt kahlaamaan läpi koko Iijoen: 544 sivua luettu, yli 16 000 jäljellä. Tekee mieli jatkaa aika pian, lainasin jo kaksi seuraavaa osaa...

Finlandia-voittaja laulaa

Riikka Pelo voitti Finlandia-palkinnon teoksellaan Jokapäiväinen elämämme. Onnittelen.

En ole lukenut Pelon kirjoja, mutta kuulin jo vuosia sitten hänen lauluaan tšekkiläisen The Ecstasy of Saint Theresa -yhtyeen levyllä Susurrate (1992). Nyt haastankin Pelon kasvavan fanijoukon kuuntelemaan palan hänen varhaistuotantoaan. Lupaan lukea kirjan, jos te kaikki kuuntelette tuon biisin. ;)



Kyllä se laulukin sieltä tulee, alkaa jossain 1.30:n paikkeilla. Mielenkiintoinen ääni, eikö vain. Saako joku selvää kaikista sanoista?

Heräämisen vaikea myrsky

Erkka Filander voitti
Hesarin esikoispalkinnon teoksellaan
Heräämisen valkea myrsky.
Hieno juttu, onnittelen.



Satuin lainaamaan kirjan juuri sopivasti.
Luin sen palkitsemispäivän iltana.
Eilen luin sen uudelleen.
Aikamoinen pläjäys.
61-sivuinen runomyrsky.

Omistin keuhkollisen ilmaa
jonka olin muuttanut iloni tuoksuiseksi.

Filander on tosi lahjakas, palkintonsa ansainnut.
Pakko myöntää: minulle kirja oli hieman liikaa.
Se vyöryy päälle, jyrää pehmeästi alleen.
Hengästyttää, häikäisee, hämmentää.
Ihastuttaa mutta myös turhauttaa.

Vika lienee lukijassa, olen tottumaton tällaisiin purkauksiin.
Ryöpytys ja vellonta tulevat varmaan kirjoittajalta luonnostaan.
Ne sopivat toki myrskyn luonteeseen:
välillä tyyntyy, sitten puhuri taas yltyy.

Ylitsepursuilun joukossa on paljon hienoja hetkiä.
Kauniita kuvia ja oivalluksia, joista nautin ihan irrallisinakin.

Väsymys valahtaa yltäsi
kuin kylpyvesi.
Olet kulkenut pitkän matkan suljetuissa silmissä,
katseessa vielä hetken silmäluomien maisemat.

Pieniä, lähes huomaamattomia viisauksia.

Kun halutaan nauttia maailmasta
istutaan ja nautitaan vaikka portaikossa.

Turhan suuri osa tekstistä viuhuu kuitenkin yli.
Haluaisin heittäytyä, liitää mukana, mutta mätkähtelen maahan.

Katuojat kiekuvat eteisen jalanjäljissä
ja yrittävät saavuttaa tulipalojen äänen.

Ehkä asenteeni on väärä, eihän kaikkea tarvitse ymmärtää.
En kuitenkaan mahda mitään sille, että turhaudun.

Kaiken kaikkiaan hyvä mutta ristiriitainen kokemus.
Täytyy lukea joskus kolmannenkin kerran.
Mutta ehkei ihan heti. (*



Kirja on ladattavissa Poesian sivuilta.

*) Oli sittenkin pakko lukea kolmannen kerran jo muutaman päivän päästä, ennen kuin palautin kirjan kirjastoon. Todella vahva teos.

Runoisku

Kevätpäivä kesken marraskuun!

Illan tummetessa lampsin
kirjastosta kotiin päin
hyvillä mielin.
Kadulla kansaa laidasta laitaan –
minä luultavasti ainoa,
jonka repussa viisi
Mikko Kilven runokirjaa.

Piipahdus Akateemiseen ja yllätys:
uutta Juhani Tikkasta?
Ei ollut uutta, oli vanhaa,
Viita-akatemian runoisku.



Otin kirjan, kun käskettiin.
Mietin näyttäisinkö sen kassalla,
mutta päätin osoittaa urheilumieltä.
Kävelin ulos kirja kädessä,
vartijat antoivat mennä.

Hauska kokemus ja ilmainen runoteos
yhdellä iskulla. Kiitos!

Murhaavan hyvä Murakami

1Q84, sinä komea pirulainen! Sekoitit sumean syyspääni, sait kuun kumottamaan kahta kovemmin. Sinun jälkeesi muut romaanit eivät hetkeen tuntuneet miltään, pystyin lukemaan vain runoja ja sanomalehtiä.



Aomame ja Tengo, kaksi yksinäistä sielua omilla kiertoradoillaan. Ihmeellinen Fuka-Eri, sanoinkuvaamaton Ushikawa ja monta muuta mieleenpainuvaa tyyppiä. Kirjallista juonittelua, rakkauden etsintää, piileskelyä ja salapoliisihommia – turha selittää, pakko kokea.

Kolmiosaisen 1Q84:n osat 1 ja 2 ilmestyivät suomeksi yksissä kansissa keväällä, osa 3 viime kuussa. Luin ykköskakkosen suomeksi syyskuussa, kolmosen englanniksi kuukautta myöhemmin. Kielenvaihto kesken kaiken ei häirinnyt, pikemminkin sopi kirjan viistoon maailmaan. Murakami on taas pannut parastaan, mutta aivan kuin Kafka rannalla, myös 1Q84 on epätavallisista elementeistään huolimatta "uskottava", helppolukuinen ja koukuttava kertomus. Yli tuhatsivuinen järkäle loppuu liian pian.

Huikea teos. Suosittelen sitä esim. ihmisille, jotka tykkäävät kirjoista ja tunteista. Nähdään liukumäellä!