Arvon varvon

Ennätyksellisen epäsuosion saavuttaneessa Haahtela-arvonnassa

Kirjain-lehden voitti Sara,
Elenan voitti Joana ja
Kaksi kertaa kadonneenkin voitti Sara!

Onnittelut voittajille ja kiitokset muillekin.

Tää olis blogijuttu Haahtelan novelleista, jooko?

Olipa taas kerran blogijuttu, joka viihtyi päässäni niin hyvin, että päätti jäädä sinne asumaan.

Jutun aiheena olisivat olleet Joel Haahtelan novellit. Kesällä yritin houkutella juttua esiin. Uuden romaanin julkaisua odotellessa olisi ollut hyvä tilaisuus esitellä siihenastiset novellit.



Novelleja oli kaksi. Ensimmäinen oli "Zaia", joka julkaistiin Miehen rakkaus -antologiassa (Gummerus, 2008). Siinä mies muisteli entistä rakastettuaan. Toinen oli "Syntymäpäiväpoika", tarina pojan ja äidin öisestä uimaretkestä. Se ilmestyi suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi Ida Pimenoffin kauniissa valokuvakirjassa A Shadow at the Edge of Every Moment of the Day (Kehrer, 2011).



Molemmat novellit olivat taattua tavaraa haahteloituneelle – hieman arvoituksellisia, unenomaisia tuokiokuvia. Kovin pitkäaikaista muistijälkeä ne eivät kuitenkaan jättäneet.

Kesä kului, Tähtikirkas, lumivalkea ilmestyi ja novellijuttu pölyyntyi pääkopassani. Olin jo valmistautunut heittämään sille hyvästit, kun eräänä sunnuntaina kirjakaupassa satuin tarttumaan uuteen Novelli palaa! -antologiaan (WSOY, 2013). Hämmästyksekseni huomasin Haahtelan olevan mukana ja lukaisin novellin siltä seisomalta.



Uusi novelli "Häämatka" teki vaikutuksen ja nousi suosikikseni Haahtelan lyhäreistä. Tarina kertoi epätavallisesta häämatkasta Roomaan.

Siltikään en saanut juttua aikaiseksi. Viikot vierivät ja kirjoittamaton juttu hiersi kuin pikkukivet kengässä. Lopulta oli pakko kiskaista kenkä jalasta, ropistella kivet tienpenkalle ja yrittää unohtaa koko juttu. Kiinnostuneiden on siis parasta itse etsiä kirjat käsiinsä, sori.

Korvaukseksi kirjoittamattomasta jutusta ajattelin taas kerran arpoa muutaman ylimääräisen Haahtela-tuotteen pois nurkista. Tarjolla olisi
– Kirjain-lehden numero 1/2010, jossa Joel komeilee kansikuvapoikana
– Kaksi kertaa kadonnut, jota suosittelen aiheeseen jo vihkiytyneille
– Elena, joka sopii melkein kenelle tahansa.



Arvontaan voi osallistua kertomalla perjantaihin 4.10. mennessä, mistä palkinno(i)sta on kiinnostunut.

P.S. Jos joku oikein tosissaan hurahtanut liikkuu Tampereen pääkirjaston suunnalla, kannattaa tutustua myös kahteen Unicum Zwack -novellilehteen, jotka nuori Haahtela julkaisi opiskelukavereineen vuonna 1995. Lehtiä ei anneta lainaksi, mutta niitä voi lukea kirjastossa, kuten tein helmikuussa 2010.




(Jos jollakulla on jemmassa laatikollinen Unicum Zwackeja, ostaisin mielelläni yhden kappaleen kumpaakin käypään hintaan.)

Synttäriarvonnan voittajat

Arvonta on nyt suoritettu ja on aika julistaa voittajat:

Fitzgeraldin kirja kiinnosti kahdeksaa henkilöä, joista onni suosi Tuuliaa!

Haahtelan kirjaa hamusi kuusi ihmistä, ja onnekas voittaja on Karoliina!

Welshin kirjaa tavoitteli neljä osallistujaa, joista voittajaksi selvisi Tiina!

Genevan levy kiinnosti kolmea, ja onnettaren suosikki oli Heli!

R.E.M.:n levyn osalta kahdesta korresta pidemmän nappasi Booksy!

JJ72:n levy ei kiinnostanut ketään! (Nyyhkis.)

Kiitos kaikille osallistujille ja onnittelut voittajille!

3 + 3 = 3

Poplaari täyttää tänään kolme vuotta. Välillä en millään olisi uskonut, että blogi jatkuu näin pitkään, mutta tässä sitä edelleen ollaan.
(Suora lainaus vuoden takaisesta jutusta, vain lukusana muutettu. ;)

Kolmaskin vuosi oli siis kuoppaista kyytiä. Tällä hetkellä blogi näyttää elävän uutta kukoistuskauttaan, mutta tulevasta ei koskaan tiedä. Nyt on joka tapauksessa hyvä aika palkita uskollisia lukijoita arpomalla pois kolme kirjaa ja kolme cd-levyä. Täten siis julistettakoon alkaneeksi suuri synttäriarvonta, tai keskikokoinen ainakin. Palkinnot ovat seuraavat:



F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (1959)
Klassikko, joka onnistui hälventämään alkukantaista klassikkokammoani. Tapani mukaan en kirjoittanut kirjasta mitään kunnollista arviota, mutta pari sanaa on täällä ja täällä. Luin kirjan englanniksi, mutta selailun perusteella tämä tuntemattomaksi jääneen tekijän suomennos vaikuttaa asialliselta. Kuten kuvasta näkyy, kyseessä on nätti kansipaperillinen ensipainos.

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon (2000)
Joku onkin saattanut huomata, että pidän Haahtelan kirjoista jonkin verran. Tämä on juuri se romaani, josta kaikki minun kohdallani alkoi. Palkinto on kovakantinen yksilö.

Irvine Welsh: Filth (1998)
"Skottikirjailija Irvine Welsh on varmasti joidenkin mielestä sairas mies, toisten silmissä vain sairaan hauska", kirjoitin syyskuussa 2010. Tässä kirjassa (joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Paska) Welsh kuvaa sikamaisen poliisimiehen touhuja mustinta huumoriaan viljellen. Bruce Robertson kohtelee naisia huonosti ja juonittelee "kavereitaan" vastaan kaikin keinoin, mutta onnistuu siinä sivussa olemaan hulvattoman hauska. Pelkästä hassuttelusta ei silti todellakaan ole kyse, vaan kirjassa tapahtuu myös sangen synkkiä. Tämä kaikki on kirjoitettu Welshille tyypillisellä skottimongerruksella, josta jyvälle pääseminen ottaa aikansa. Kuulostaako houkuttelevalta? Sitähän minäkin. :D



Geneva – Weather Underground (2000)
Intohimoisilla popfaneilla on tapana miettiä kysymystä "minkä biisin haluaisit soivan hautajaisissasi". Minulle se laulu on Genevan Into the Blue, mikä siis tiedoksi myös jälkipolville. (Biisi on levyhyllyssä varmuuden vuoksi usealla eri levyllä niin cd- kuin vinyylimuodossakin, toivottavasti jokin niistä toimii vielä sitten joskus 2070-luvulla...) Tällä levyllä sitä ei valitettavasti ole, mutta monta muuta mahtibiisiä kyllä (kuten kiihkeä Killing Stars). Unhoon painuneiden brittipopparien levy sai aikanaan huippuarvostelut suomalaisissakin rocklehdissä, ja upealta se kuulostaa edelleen, Andrew Montgomeryn enkeliääni tuo aina kylmät väreet.

JJ72 – s/t (2000)
Tämän nuoren yhtyeen esikoislevyn avausbiisi October Swimmer aloitti myös ihka ensimmäisessä blogijutussani olleen soittolistan. Hieno biisi, hieno bändi, hieno levy. Valitettavasti JJ72 löi Genevan tavoin pillit pussiin jo kakkosalbumin jälkeen.

R.E.M. – Automatic for the People (1992)
R.E.M. lienee tuttu vähän useammillekin. Tähän klassikkolevyyn liittyy pieni tarina eräistä ensitreffeistä.

Siinäpä ne. En tiedä, kiinnostavatko cd-levyt enää moniakaan, saati tuntemattomien bändien tekeleet, mutta katsotaan. Kirjabloggaajien arvonnoissakin suuntaus näyttää olevan se, että palkintoina on entistä useammin lahjakortteja. Itse arvon mieluummin valikoituja tavarapalkintoja, koska olen niin pihi ja koska niitä on hauska hamstrata kirppikseltä sun muualta.

Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin ja kertomalla, mistä palkinno(i)sta on kiinnostunut. Osallistumisaika päättyy tasan viikon kuluttua eli sunnuntaina 13.1.2013 klo 13 (varmasti onnekas ajankohta). Kiitos kaikille näistä vuosista ja onnea arvontaan osallistuville!

P.S. Eilinen iltapala oli mennä väärään kurkkuun, kun huomasin Aamulehden viikkoliitteessä maininnan uudesta radio-ohjelmasta. Mitäs sanotte tästä:



Pitäisiköhän haastaa Yle oikeuteen nimivarkaudesta (tai Aamulehti herjauksesta, vaikka 70-lukulaisiahan tässä ollaan, heh)? Vähän oudolta ja tyhmältä tuo kyllä tuntuu.

Murdoch-voittajat

On aika julistaa Murdoch-arvonnan voittajat.



Kellon uusi omistaja on Maria!

The Nice and the Good -pokkarin saa omakseen Karoliina!

Onnittelut voittajille, otan teihin yhteyttä heti seuraavaksi. Ja kiitos kaikille Murdochista kiinnostuneille, toivottavasti saatte kirjoja käsiinne jotain muuta kautta!

Vieraat miehet

Köngäs-arvonnan toteutus viivästyi hieman, pahoittelen. Korvaukseksi mielipahasta päätinkin arpoa yhden pokkarin sijaan kaksi, kun eilen sattui löytymään kirppikseltä toinen.






Vieraat miehet lähtevät Katjan ja Sammaleisen luokse. Onnittelut voittajille, otan teihin yhteyttä palkintojen toimittamiseksi. Kiitos myös muille osallistujille – teitä ei ollut monta, mutta olitte hyviä kaikki!

Kirjailijaesittely: Heidi Köngäs

Heidi Köngäs (s. 1954) tunnetaan tv-ohjaajana, mutta hän on kirjoittanut myös neljä Otavan julkaisemaa romaania. Ihastuin kirjoihin vuonna 2008, ja nyt luin ne kaikki uudestaan. Kirjat eivät mielestäni ole saaneet ansaitsemaansa huomiota ainakaan blogimaailmassa, joten tässä pieni esittely.



Luvattu
(2000, 188 sivua)

Tämä tapahtuu pohjoishämäläisessä maalaispitäjässä ehkä 1800-luvun loppupuolella. Piikatyttö Maija on Antille luvattu, mutta Antti on muualla reissutöissä. Sillä välin taloon saapuu uusi työmies, naitu mies, johon Maija alkaa tuntea vastustamatonta vetoa.

Joka kerta kun joudun hänen lähelleen tuntuu kuin näkymätön paula vetäisi meitä lähemmäksi.

Maija taistelee kaikin voimin kiusausta vastaan, mutta mikään ei tunnu auttavan: ei armoton työnteko, ei järjen ääni, ei rukouskaan.

Lempoko on sylkenyt minun vereeni, tekee niin heikkoa. Tekee heikkoa nähdä käsivartesi, rintakehäsi kun paidatta teet työtä. En kärsi katsoa sinun suuntaasi ja näen sinut katsomattakin. Ei parane ajatella mitään. Olen autio ranta, jossa joku on tallonut linnunmunia – tallonut, rikkonut, murskannut.

Syyllisyys painaa mieltä jatkuvasti, ennen kuin mitään on tapahtunutkaan. Maija tuntuu jo ennalta alistuneen ajattelemaan, että ei tässä hyvin käy. Mutta yllätyksiäkään tarinasta ei puutu.

Köngäs kuvaa upeasti mennyttä aikaa ja maatalon työväen rankkaa arkea. Kieli on aidon tuntuisesti vanhahtavaa, herkkää ja paikoin ronskiakin, koko ajan kaunista. Mutta kaikkein hienointa kirjassa on Maijan sisäisen kamppailun kuvaus. Ei totisesti ole helppoa olla nainen 1800-luvun maalaisyhteisössä, varsinkaan jos ei tahdo alistua ympäristön vaatimuksille, mutta jotenkin on vain selvittävä. Köngäs osoittaa hyvin myös sen, että vaikka maailma muuttuu, ihmisen ilot ja murheet pysyvät samoina. Syvästi vaikuttava kirja.

*****


Vieras mies
(2002, 333 sivua)

Vieraan miehen kansi saattaa herättää harlekiinimaisia mielikuvia, mutta sisältö on kaikkea muuta. Tämä oli ensikosketukseni kirjailijan tuotantoon ja vaikutti lähes salamaniskun tavoin.

Ollaan pienessä kaupungissa Perämeren rannalla. 40-luku on lopuillaan, sodan arvet tuoreet. Yksinäinen nainen pitää valokuvaamoa. Nainen on kampurajalkainen eikä oikein minkään ikäinen. Täysin työlleen omistautunut, vannoutunut vanhapiika, jolle loppuelämän kuviot ovat selvät.

Minun piti hitaasti kuihtua pois, antaa vain vuosien valua ohitseni jälkiä jättämättä.

Mutta sitten kuvaamoon astuu vieras mies työnhaussa.

Isot kourat, kämmenselkä aivan karvojen peitossa, tietysti ne jatkuvat pitkin olkavarsia kaulaan saakka, ylin paidan nappi oli auki ja sieltäkin niitä tuli.
Täysin sopimattomat kädet tarkkuutta vaativaan, hienosäätöiseen työhön. Täysin sopimattomat kädet sähkökuvaamoon!
Tiesin heti, että ottaisin hänet.

Mies on naista nuorempi, ja morsiankin hänellä tietysti on. Se ei kuitenkaan estä naista ja miestä kiinnostumasta toisistaan. Molemmat ovat omalla tavallaan rikkinäisiä ihmisiä ja ehkä siksi ymmärtävät toisiaan. Vähitellen heidän välilleen kehittyy sietämättömän voimakas jännite.

Köngäs kuljettaa tarinaa vuoroin naisen, vuoroin miehen kertomana. Myös miesääni kuulostaa uskottavalta, ehkä paria pientä yksityiskohtaa lukuun ottamatta (jotenkin vaikea kuvitella sanaparia kermanvärinen paitapusero karskin sodanjälkeisen miehen suusta). Mutta mitäs pienistä – kerrontaratkaisu toimii erittäin hyvin, molempien näkökulma tulee esille ja näemme asioiden kaikki puolet.

Ensimmäisen kirjan tavoin tämäkin sisältää hienoa ajankuvaa, pikkukaupungin hiukan ahdasmielinen tunnelma on käsinkosketeltava. Naisen osa on jo helpompi kuin 1800-luvun maaseudulla, enää ei ole pakko alistua yhteisön paineen edessä, mutta kyllä valokuvaajammekin saa taistella tosissaan saadakseen äänensä kuuluviin. Onneksi hän on niin sitkeää tekoa, että vastoinkäymiset saavat hänet vain sisuuntumaan.

Köngäs kuvaa hienosti myös vuodenkiertoa. Hiihtoretki meren jäällä hyydyttää lukijankin, ja koen kirjan selvästi talvikirjana, vaikka se alkaakin kuumana elokuun päivänä. Kielikin on kirkasta, vahvaa mutta haurasta kuin jää. Vieras mies on yksi minulle tärkeimmistä kirjoista, enkä toisenkaan lukukerran jälkeen keksi, kuinka se voisi olla yhtään tämän parempi. Loppukin on täydellinen.

*****




Hyväntekijä
(2006, 221 sivua)

Tämä tarina sijoittuu nyky-Helsinkiin. Taas on nainen ja mies, mutta tällä kertaa kolmas pyörä ei ole ihminen vaan kokonainen maanosa, hätää kärsivä Afrikka. Mies on nimittäin lääkäri ilman rajoja. Hän on viettänyt vuosia pakolaisleireillä, käy kotimaassa vain kääntymässä. Nainen yrittää hyväksyä sen, että muut tarvitsevat miestä enemmän kuin hän, mutta eihän se pidemmän päälle onnistu. Lisärasitteena naisella on iäkkäät vanhemmat, jotka eivät enää pärjää kahdestaan. Miehelläkin on oma ristinsä kannettavana, eikä nainen ole ainoa seikka, joka vetää häntä takaisin Suomeen.

Myös Hyväntekijä sisältää osuvaa ajankuvaa. Tässä tapauksessa huomio ei niinkään kiinnity siihen, koska aika on jo valmiiksi tuttu. Kirjailijan silmää on kuitenkin pakko arvostaa, vähin elein hän maalaa tarkkaa ja kaunistelematonta kuvaa ajastamme. Nykynainen on vapaa tekemään mitä haluaa, mutta loppujen lopuksi hänkin taitaa olla tunteidensa orja, aivan kuin esiäitinsä.

Olen taipuvainen näkemään kolme ensimmäistä Köngästä eräänlaisena trilogiana. Kussakin kirjassa on aivan oma maailmansa ja omat tapahtumansa, mutta samanlaiset tunteet ja mietteet kaikuvat vuosisadasta toiseen. Kiinnostavana kuriositeettina mainittakoon, että kaikissa kolmessa kirjassa esiintyy adjektiivi lääsyinen, johon en ole missään muualla törmännyt. Tämäkään kirja ei ole lainkaan lääsyinen, vaan itse asiassa kerrassaan loistava.

****½


Jokin sinusta
(2008, 315 sivua)

Rakkaudesta on kyse tässäkin kirjassa, mutta ei romanttisesta rakkaudesta vaan lapsen ja äidin välisestä.

Marga-tyttö syntyy Tukholmassa vuonna 1954 nuoren Soilin aviottomana lapsena. Soilin kymmenen vuotta vanhempi sisko Mirja asuu Mäntässä ja on ollut naimisissa jo pitkään, mutta liitto uhkaa jäädä lapsettomaksi. Itsenäinen maailmannainen Soili antaa vauvan siskonsa hoitoon, väliaikaisesti vain. Mirja kuitenkin tietää heti, ettei voi luopua Margasta, ja niin viikot venyvät kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi.

Tyttö ja kaksi naista kertovat tarinaa vuorotellen, joten saamme tässäkin kirjassa nähdä asioiden eri puolet, ja hyvä niin. Margalla on kaksi äitiä, joista toinen on hylännyt hänet, toinen melkeinpä ryöstänyt. Kenenkään osa ei ole helppo, mutta jokainen yrittää tulla toimeen omalla tavallaan.

Lapsi selviää aina aikuisen menetyksestä, jos hänellä on edes yksi joka rakastaa, mutta vanhempi, joka menettää lapsensa, ei selviä siitä koskaan.
Tämän ajatuksen Köngäs toistaa useammassakin kirjassaan (totta puhuen lainaus on Hyväntekijästä, koska en nyt löytänyt sitä kohtaa tästä kirjasta). Hänellä on aiheesta omakohtaista kokemusta, sillä Jokin sinusta sisältää käsittääkseni runsaasti omaelämäkerrallisia elementtejä. Syntymävuosi ja -paikkakin täsmäävät.

Kipeästä aiheesta huolimatta kirja ei ole synkkä. Se on koskettava ja lämmin, yllättävän hauskakin. Ja kaunis ja haikea kuin kellastuneet valokuvat lapsuuden kesistä.

****½


Lopuksi oli tarkoitus päivitellä, mihin Köngäs on kadonnut ja eikö hän aio enää kirjoittaa mitään. Sitten kävikin yllättäen ilmi, ettei hän suinkaan ole lopettanut kirjoittamista, onpahan vain vaihtanut kohderyhmää. Kirjastosta löytyi kaksi Henkselirouva-kirjaa, jotka on kirjoittanut Heidi Köngäs, kuvittanut Liisa Kallio ja julkaissut Lasten Keskus vuosina 2010 ja 2011.



Näistä olen ehtinyt lukea vasta puolet ensimmäisestä, mutta vaikuttaa kerrassaan mainiolta ja oivaltavalta tekstiltä.

Rannalla oli trampoliini. Eräs tiiranpoikanen pomppi siinä yhdellä jalalla, ja samassa viereen tuli toinen tiira samasta poikueesta ja teki voltin. Silloin niiden äiti lensi paikalle ja sanoi:
"Mitä on sanottu trampoliinista? Vain yksi kerrallaan!"
Viimeksi tullut tiira lensi laiturin kaiteelle ja oli kade.

Toivon kuitenkin itsekkäästi, ettei Köngäs ole heittäytynyt tyystin lastenkirjailijaksi vaan kirjoittaa vielä joskus jotain aikuisillekin. Sitä odotellessa kannattaa tutustua noihin tähänastisiin kirjoihin.
Sara on kirjoittanut Luvatusta hienon jutun ja listannut myös Vieraan miehen suosikkikirjakseen, Katri sen sijaan ei vakuuttunut ensin mainitusta. Suosittelen kaikkia kokeilemaan itse.

Tutustumista helpottaakseni ajattelin arpoa kiinnostuneiden kesken yhden Vieras mies -pokkarin. Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin lauantaihin 18.2. mennessä. Kiitos!

Tammikuu: Carpelan, Cunningham, Murakami...

Tähän alkuun pari ilmoitusasiaa:

B.R.M.C.-arvonnan voitti skoskima! Onnittelut voittajalle, sovitaan palkinnon toimittamisesta lähiaikoina.

Joanan hienossa yksivuotiaassa Hiirenkorvia ja muita merkintöjä -blogissa on meneillään Haahtela-arvonta, johon kannattaa osallistua (vaikka sen palkintona olevan novellin haluaisin kyllä itselleni...). Haahtelasta vielä sen verran, että Ylen Areenassa on kaksi uutta tallennetta Traumbachin tiimoilta: Aamu-tv:n haastattelu (12 min) ja perusteellisempi radiojuttu (37 min).

Sitten tammikuun kirjakatsaukseen. Uutuutena mukana kirjojen sivumäärät ja arvosanat!



S. E. Hinton: Kesyttömät
(Taming the Star Runner, 1988, suom. Anu Jaantila 1990, 181 sivua)
Tämä on Hintonin nuortenkirjoista ainoa, jonka luin ensimmäistä kertaa vasta nyt vanhana. Ihan mainiosti se toimi ilman nostalgian turvaverkkoakin. Päähenkilö Travis on tyypillisen hintonmainen, kovakuorinen mutta sisimmässään herkkä kaupunkilaisnuorukainen, jopa kirjallisesti lahjakas (ja kansikuvan perusteella nuoren McGyverin näköinen). Tapahtumat sijoittuvat maaseudulle, jonne Travis on lähetetty rauhoittumaan hevosten ja hevostyttöjen keskelle. Tarina ei lopulta ole kovin ihmeellinen, mutta tykkäsin kuitenkin.
***½



Nicole Krauss: Man Walks into a Room
(2002, 248 sivua)
Rakkauden historian ja Great Housen jälkeen oli selvää, että Kraussin esikoisteoskin täytyy lukea. Tilaisuus tarjoutui odottamattoman pian, kiitos Ylöjärven kaupunginkirjaston. Man Walks into a Room kertoo ikäisestäni miehestä, jonka aivoista leikataan kasvain ja sen mukana kaksi kolmasosaa hänen muistoistaan. Herätessään mies muistaa viimeksi olleensa 12-vuotias, eikä nykyinen elämä tunnu millään lailla omalta. Hän yrittää sopeutua, mutta vähitellen kaikki menee vääjäämättä uusiksi. Lääkärit kiinnostuvat tapauksesta, mies houkutellaan mukaan mullistavaan uuteen tutkimukseen... Kiehtova tarina. Vähän eri maata kuin Kraussin myöhemmät kirjat, vaikka muistista ja muistoistahan niissäkin on kyse.
****



Iris Murdoch: Something Special
(1957/2000, 55 sivua)
Siskoni toi mahtavan yllätystuliaisen Irlannista, Galwayn parhaasta kirjakaupasta. Tämä novelli julkaistiin alun perin jossain kokoelmassa, ja omiin kansiinsa se pääsi vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Ajatuksia herättävä pieni kirja kertoo tytöstä, joka ei ole kovin ihastunut kosijaansa vaan kaipaisi jotain erikoisempaa. Vanhemmat kuitenkin painostavat, ja vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä.
****

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta
(Blad ur höstens arkiv, 2011, suom. Caj Westerberg 2011, 206 sivua)
Kesän varjot jätti vielä vähän kylmäksi, mutta Carpelanin testamentti teki minusta fanin. Kirjasta on vaikea sanoa mitään, sisältö on yhtä hieno kuin kansikin. Tämän haluan lukea vielä moneen kertaan, ennen kuin olen kertojan iässä. Ai niin, meinasi unohtua: osallistun tällä kirjalla Kirjavan kammarin Underbara finlandssvenskor vid papper -haasteeseen.
****½



Michael Cunningham: The Hours
(1998, 230 sivua)
Kaikista kehuista huolimatta (ja ehkä osin niiden takiakin) suhtauduin tähän kirjaan ja kirjailijaan aika epäluuloisesti. Viime syksynä uusimman kirjan arvioita lukiessani aloin kuitenkin vakuuttua siitä, että Cunninghamille on annettava tilaisuus. Päätin aloittaa tästä hehkutetuimmasta kirjasta, ja kylläpä kannatti! En osaa kirjoittaa tästäkään mitään, koko lailla täydellinen paketti.
*****

Virginia Woolf: Mrs Dalloway
(1925, 172 sivua)
Kuten useimmat tietänevät, yllä mainittu kirja rakentuu tämän klassikkoteoksen ympärille, joten pakkohan tähän oli nyt tarttua. Täytyy myöntää, että kirja oli kova pala purtavaksi. Ilman Hours-yhteyttä olisin varmaan jättänyt leikin kesken, mutta nyt oli pakko kahlata loppuun asti. En oikein tiedä missä vika, odotin kai jotain ihan muuta, jotenkin kirja sai minut tuntemaan itseni tyhmäksi. Lopulta (lähes viikon tahkoamisen jälkeen) olin kuitenkin tyytyväinen, että sain sen luettua. Ja jotain jäi kaikumaan mieleenikin, Big Benin lyijyiset kalahdukset. Ehkä uusi yritys joskus toiste, mutta tuskin ihan lähivuosina.
***



Haruki Murakami: Kafka rannalla
(Umibe no Kafuka, 2002, engl. versiosta suom. Juhani Lindholm 2009, 639 sivua)
Taas tällainen kirja, jota moni on kehunut ja joku suoraan minullekin suositellut (en enää muista kuka, mutta kiitos!). Lainasin kirjan jo syksyllä, lykkäsin lukemista kuukausikaupalla, mutta kun lopulta aloitin, tiesin heti tykkääväni. Onneksi en tiennyt kirjasta etukäteen mitään. Jos olisin kuullut juonikuvauksen, olisin saattanut sivuuttaa koko kirjan, sen verran kummallisia juttuja tässä tapahtuu. Murakami saa kuitenkin oudoimmatkin tapahtumat tuntumaan täysin luontevilta, ja tarinan imu on sitä luokkaa, että kirjaa oli välillä vaikea laskea käsistään. Mestarillisesta tarinankerronnasta tuli mieleen John Irving, vaikka Murakami taitaa olla vielä astetta mielikuvituksekkaampi tapaus. Erityismaininnan ansaitsee Juhani Lindholmin laadukas suomennos – eipä tullut missään vaiheessa ajateltua sitä, että kirja on kahteen kertaan käännetty.
****½



Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet
(2011, 112 sivua)
Pakkanen, siitä suomalaiset tykkää? Useampikin varmaan tykkäisi Jukka Pakkasen kirjoista, jos antaisi niille tilaisuuden. Enpä itsekään ollut tätä ennen lukenut yhtään Pakkasta, mutta nyt tulen taatusti lukemaan lisää. Kirjan päähenkilö on mies, joka on tekemässä elokuvaa muistojensa Helsingistä. Elokuvaprojekti joutuu jäihin, kun miehen isä kuolee ja jättää jälkeensä laatikollisen italialaisnaisen kirjoittamia kirjeitä. Alkaa matka salattuun menneisyyteen, Helsingin olympialaisiin ja lopulta Italiaan asti. Tarinassa on jotain jännittävän haahtelamaista, vaikka Pakkasen tyyli onkin melko erilainen. Kokoaan suurempi kirja.
****

Yhteensä tammikuussa tuli luettua 1843 sivua – 1138 suomeksi ja 705 englanniksi. Paljon hienoja hetkiä, joista kirjoittaminen tuntui nyt jotenkin hankalalta, mutta ehkä ensi kerralla luistaa taas paremmin.

10 vuotta myöhemmin: B.R.M.C.

Kymmenen vuotta sitten leikin levykriitikkoa ja kirjoitin muutaman arvostelun desibeli.net-sivustolle. Nyt on aika katsoa, kestävätkö sepustukset edelleen päivänvaloa. Kursivoidut kohdat ovat lainauksia 30.1.2002 julkaistusta levyarviostani.

Black Rebel Motorcycle Club – s/t (2o01)
(albumi sisältää 11 biisiä, Spotifyssa 6 bonusbiisiä)



Sanfranciscolainen BRMC koostuu kahdesta jenkistä ja yhdestä britistä ja näyttää, jos mahdollista, vielä coolimmalta kuin The Strokes. Ja kun bändin musiikkikin sattuu olemaan täydellinen sekoitus hapokasta rokkia, goottitunnelmia ja kenkiintuijottelua, niin ei ihme että tulosta syntyy.

Pitää paikkansa. Gootti-sanan käyttö tässä yhteydessä on ehkä lievästi liioiteltua, mutta hapokasta ja shoegazehtavaa tämä musiikki kyllä on. Strokes-vertaus on siinä mielessä osuva, että molempien yhtyeiden vuonna 2001 julkaistut debyytit tekivät suuren vaikutuksen ja kuuntelen niitä yhä, mutta bändien myöhempään tuotantoon en ole juurikaan perehtynyt. (Bändit varmasti rakastavat tällaisia "faneja"...)

BRMC:n toistaiseksi tunnetuin kappale lienee levyn ensimmäinen singlelohkaisu Whatever Happened To My Rock 'n' Roll. Vaikka hieno kappale onkin, se saattaa suoraviivaisena rockvetäisynä johtaa satunnaista kuulijaa hieman harhaan – suurin osa levystä nimittäin liikkuu syvemmillä vesillä. Toinen sinkku, levyn avausraita Love Burns kertoo jo huomattavasti tarkemmin missä mennään: The Jesus And Mary Chainia on tullut kuunneltua. Sama assosiaatio toistuu useaan otteeseen seuraavan 57 minuutin aikana, ja lisäksi mieleen hiipivät mm. Ride ja Spacemen 3.

Hmm. JAMC-yhteyttä ei edelleenkään voi kieltää, ja kai niitä Ride-henkisiäkin hetkiä on, mutta että Spacemen 3? En ollut tuohon aikaan kuunnellut kyseistä yhtyettä kovinkaan paljon, enkä ole sen jälkeenkään, mutta jotenkin tuo vertaus tuntuu ontuvan. Päätösbiisi Salvation vie mielikuvia ennemminkin Spiritualizedin suuntaan.

Näinkin hienoista vaikutteista voisi lahjattomampi yhtye ehkä saada aikaan hengettömiä pastisseja, mutta BRMC ei moiseen sorru vaan nousee jatkuvasti vähintäänkin esikuviensa tasolle. Heikkoja lenkkejä ei yhdentoista kappaleen joukkoon mahdu.

Samaa mieltä olen vieläkin. Itse asiassa täytyy sanoa, että JAMC:n suuruus ei ole koskaan oikein auennut minulle – onhan bändillä muutama loistava biisi, mutta en vain jaksa kuunnella niitä levyjä. Voin siis sumeilematta todeta, että BRMC on minulle tärkeämpi yhtye kuin JAMC.



Levy on nyt pyörinyt soittimessa päivittäin kuukauden ajan ilman minkäänlaisia kulumisen merkkejä. Tällä hetkellä ei harmita mikään muu kuin se, ettei bändin kiertue ulotu Suomeen asti, eipä tietenkään. Ehkä sitten seuraavassa elämässä, jos sellaista tulee. White Palms -kappale ei tosin lupaa hyvää tämän suhteen: "I wouldn't come back if I'd have been Jesus/I'm the kind of guy who leaves the scene of the crime..."

"Nerokas" lopetus. Mutta nyt on siis kulunut kymmenen vuotta eikä levy ole kulunut vieläkään. Sitä tulee kuunneltua melko säännöllisesti, varsinkin talvisin. Antaisin sille edelleen saman arvosanan, neljä ja puoli tähteä.

Mutta hei, minulla olisi yksi ylimääräinen kappale tätä levyä, joten jos jotakuta kiinnostaa, ilmoittautukoon tässä alla vaikkapa lauantaihin 4.2. mennessä. Jos kiinnostuneita on useampia, pannaan arvonta pystyyn.

Voittajat astuvat kohdevaloon

Haahtela-arvontani keräsi huimat 28 osallistujaa. Suuret kiitokset kaikille! Oli todella mielenkiintoista lukea kokemuksianne ja näkemyksiänne aiheesta. Lisäksi löysin arvonnan ansiosta monta lupaavan näköistä blogia, joihin en ollut aiemmin törmännyt.

Nyt voittajat ovat selvillä. Jokaisen nimen nosti kulhosta eri käsi, sillä onnettarina toimivat kaikki perheenjäseneni (kissaa lukuun ottamatta).

Kaksi kertaa kadonnut -romaanin saa ... Mervi!

Naiset katsovat vastavaloon -pokkarin uusi omistaja on ... Kaisa!

Katoamispiste-kirjan voittaja on ... pihi nainen!

Ja koska eilen divarin ohi kävellessäni (tai siis yrittäessäni kävellä ohi...) satuin huomaamaan, että poistolaatikossa lojui taas yksi Naiset katsovat vastavaloon, päätin ottaa sen mukaan arvontaan bonuspalkinnoksi. Viimeinen voittaja on ... Zephyr!

Onnittelut voittajille, otan teihin yhteyttä henkilökohtaisesti. Ja kaikille muille toivotan parempaa onnea ensi kerralla! Varmasti järjestän arvontoja toistekin, tämä oli niin mukavaa.

Haahtela-maraton ja -arvonta

Kuka: Joel Haahtela, vuonna 1972 syntynyt kirjailija ja lääkäri.

Mitä: Kirjoittanut seitsemän kirjaa, joista pitävät monet herkät naiset – ja minä.

Häh: Haahtela on ollut viime aikoina esillä useassa kirjablogissa. Itse olen kirjoittanut hänestä moneen otteeseen ja kirjoitan luultavasti jatkossakin. Haahtela on ollut suosikkikirjailijani kolmen vuoden ajan, ja kesäkuussa luin hänen koko tuotantonsa kolmatta kertaa. Nyt yritän kirjoittaa pienimuotoisen yhteenvedon Haahtelan kirjoista ja suhteestani niihin.



Kaksi kertaa kadonnut (1999)
Nuori nainen saa lahjaksi käytetyn kameran, jonka sisään edellinen omistaja on unohtanut puoliksi kuvatun filmin. Tästä alkaa tapahtumasarja, joka saa vähitellen dekkarimaisia piirteitä. Esikoisromaani eroaa Haahtelan myöhemmästä tuotannosta monella tapaa: päähenkilö on nainen, mukana on lakonista huumoria ja tuliaseita (hui!). Toisaalta tutut aiheetkin ovat jo läsnä – sattuma (kohtalo?) ohjaa tapahtumien kulkua ja keskeisessä roolissa on etsiminen.

Ensimmäisellä lukukerralla tämä kirja tuntui muita heikommalta, mutta sittemmin olen alkanut arvostaa sitä enemmän. Kielessä on kyllä joitain kummallisia kömpelyyksiä, oikoluku näyttää paikoin pettäneen, mutta se on lopulta sivuseikka, kun kerronta vie mukanaan.

Naiset katsovat vastavaloon (2000)
Myös toisessa kirjassa varsinainen päähenkilö on nainen, Lilian. Vastanaineet Lilian ja Klaus muuttavat kaupungista merenrantaan. Naapureiksi ilmaantuu toinen nuoripari, mystiset Emma ja Jimi, ja nelikon välille kehittyy pian erinäisiä jännitteitä.

Omalla kohdallani kaikki alkoi tästä kirjasta. Vaimo oli ostanut kirpputorilta pokkarin (kiitos vaan!), joka ehti lojua hyllyssä melko pitkään, ennen kuin satuin valitsemaan sen junalukemiseksi heinäkuussa 2008. Hahmot herättivät heti mielenkiintoni ja Haahtelan eteerinen tyyli huumasi, määränpää unohtui ja vietin pari tuntia muissa maailmoissa. Olin löytänyt uuden suosikkikirjailijan, ei epäilystäkään. En tiedä, onko tämä ihan Haahtelan paras kirja, mutta minulle se tulee varmaan aina olemaan tärkein, koska ilman sitä en välttämättä olisi ikinä lukenut muitakaan.

Tule risteykseen seitsemältä (2002)
Kolmannesta romaanistaan lähtien Haahtela on käyttänyt miespuolista minäkertojaa. Tämän Portugaliin sijoittuvan tarinan keskiössä on ryhmä nuorehkoja fadomuusikoita. Yhtyeen matka vie pieneen merenrantakylään, josta kaksi heistä on kotoisin. Varsinkin päähenkilöllä Augustolla on selviteltävää menneisyytensä kanssa.

Näillä tuulisilla rannoilla Haahtela on kaikkein runollisimmillaan, ja kirja onkin yksi hänen kirkkaimmista helmistään. Sitä tuntuvat arvostavan muutkin – tämä on ainoa Haahtelan kirja, jonka olen nähnyt divarissa vain kerran.

Elena (2003)
Mies näkee puistossa naisen, josta muodostuu hänelle pakkomielle. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä, miltä ensin näyttää. Ensimmäisen Finlandia-ehdokkuuden Haahtelalle tuonut Elena on pienoisromaani eli hieman ohuempi kuin muut kirjat (jotka nekään eivät tosiaan ole mitään tiiliskiviä, enimmillään parisataa sivua).

Tämä kirja on ilmeisesti monen Haahtela-fanin suosikki. Vaikka itselleni jäikin ensilukemalla lievä "tässäkö tämä nyt oli" -tunne, sen jälkeen olen tykästynyt kerta kerralta enemmän. Haahtelan kirjoissa onkin se(kin) hyvä puoli, että ne eivät lukemalla kulu. Ei haittaa, vaikka tarinan käänteet muistaisikin etukäteen, sillä näissä kirjoissa tärkeintä ei ole juoni vaan tunnelma, eivät suuret julistukset vaan pienet vaivihkaiset viisaudet.

Perhoskerääjä (2006)
Joku sanoi, että Haahtelan kolmessa uusimmassa kirjassa on kaikissa sama kaava: mies etsii naista ympäri Eurooppaa. Tottahan tuo on, paitsi että tässä kirjassa ei etsitä naista vaan miestä. Suomalainen mies saa yllättävän perinnön Henri Ruzickalta, josta ei muista koskaan kuulleensakaan. Kuka Henri oli, mikä hänet toi Saksasta Suomeen ja miksi hän jätti omaisuutensa tuntemattomalle? Perhoskerääjän jäljet johtavat kohti etelää ja menneisyyttä, joka herättää lisää kysymyksiä mutta tuo lopulta myös muutaman vastauksen.

Tämäkin kirja vain paranee toiston myötä, ja kolmannen kerran jälkeen olen valmis nostamaan sen suurimpien suosikkieni joukkoon. Haahtelan tyyli on hioutunut huippuunsa, tarina pitää otteessaan ja lopetus on komeudessaan vailla vertaa, hengästyttävä koko sivun mittainen virke.

Lumipäiväkirja (2008)
Helsinkiläinen professori lukee lehdestä, että hänen nuoruudenrakastettunsa, sittemmin terrorismista tuomittu saksalaisnainen on vapautunut vankilasta. Professori joutuu muistojensa valtaan ja löytää ennen pitkää itsensä niiden alkulähteiltä. Kuten Perhoskerääjässä, tässäkin päähenkilön elämäntilanne on epävarma, ja matka menneisyyteen saattaa auttaa oman parisuhteen solmujen selvittämisessä.

Lumipäiväkirja on perushyvää Haahtelaa; kokonaisuutena ei mielestäni ihan Perhoskerääjän tasoa, mutta nautinnollista luettavaa kuitenkin.

Katoamispiste (2010)
Haahtelan tuorein teos sekoittaa fiktioon faktaakin. Perusasetelma on tosiaan samankaltainen kuin kahdessa edellisessä kirjassa, mutta tällä kertaa keskipisteessä on todellinen henkilö, tulipalossa kuollut kirjailija Raija Siekkinen. Päähenkilö, joka sattuu Haahtelan tapaan olemaan lääkäri ja Otavan julkaisema kirjailija, törmää kadulla ranskalaiseen naiseen, joka on saapunut Suomeen etsimään kadonnutta miestään. Johtolankoja ei ole paljon, mutta lopulta ne tuntuvat kaikki liittyvän Siekkiseen. Tällä kirjalla Haahtela ansaitsi toisen Finlandia-ehdokkuutensa ja toi Siekkiselle ainakin jonkin verran uusia lukijoita.

Katoamispiste oli ensimmäinen Haahtelan kirja, jonka julkaisua odotin kieli pitkällä, jonka ostin ja luin heti julkaisupäivänä ja johon kävin hakemassa vielä omistuskirjoituksenkin. Kirja oli elämys jo näistäkin syistä, ja ikimuistoisen siitä teki huikean hieno sisältö.

Vaikka kuinka hehkuttaisin, sanani eivät tee oikeutta Haahtelan kirjoille eivätkä sille, kuinka suuren vaikutuksen ne ovat minuun tehneet. Jos pidät kauniista, arvoituksellisista kirjoista etkä ole vielä tutustunut Haahtelaan, kannattaa kokeilla.

Mutta enköhän ole jo höpissyt enemmän kuin tarpeeksi.
Arvonnan aika!



Palkintoina on kolme kirjaa, yksi kullekin onnekkaalle:
– Kaksi kertaa kadonnut
– Naiset katsovat vastavaloon (pokkari)
– Katoamispiste

Voit osallistua arvontaan jättämällä kommentin ja kertomalla lyhyesti omasta Haahtela-suhteestasi, jos sellaista on. Kerro myös, mistä palkinno(i)sta olet kiinnostunut. Saat ylimääräisen arvan, jos mainostat tätä arvontaa omassa blogissasi. Osallistumisaikaa on kaksi viikkoa, eli palkinnot arvotaan sunnuntaina 4.9. Kiitos!

P.S. Luotettavan oloiset pikkulinnut lauloivat, että Haahtelan seuraava kirja ilmestyisi tammikuussa. JEE!

Attention

Viimeviikkoisen Itkos-kisan palkinto on arvottu. Voittaja on superpossu! Palkinnon vastaanotti Amanda-possu, joka lupasi lähettää levyn oikeaan osoitteeseen heti, kun voittaja sen ilmoittaa.



Onnittelut voittajalle ja kiitos kaikille osallistujille! Jos joku on erityisen kiinnostunut kuulemaan tämän Attention-ep:n, ottakoon yhteyttä vaikka sähköpostitse (osoite profiilisivulla), niin katsotaan mitä voin tehdä.

Itkonen soittaa, Itkonen kirjoittaa

Oletteko huomanneet, kuinka paljon Juha Itkosen kahden uusimman romaanin kannet muistuttavat toisiaan?



Värit, meri, sommittelu, oksan ja käsien suunta - ei voi olla sattumaa. Hiukan omituinen ratkaisu, mutta mielenkiintoista yhtä kaikki.

Seitsemäntoista on monitasoinen romaani. Kirjailija Juha Itkonen kirjoittaa kirjailija Julius Ilosesta, joka kirjoittaa kirjaa nuoresta Henrikistä, jonka elämässä näyttää olevan tiettyjä yhtymäkohtia kirjailija Juha Itkosen nuoruuteen. Kirja oli osittain hieman hämmentävää luettavaa, mutta oli se kuitenkin hyvä. (Jos haluatte tietää enemmän, kokeilkaa jotain oikeaa kirjablogia, kuten tätä.)

Itkonen jaksaa siis kiinnostaa edelleen, vaikka nuo yllä kuvatut kirjakaksoset eivät pärjääkään miehen kahdelle ensimmäiselle kirjalle.



Suosikkini lienee Anna minun rakastaa enemmän, osin ehkä aiheensa takia. Musiikkikuvauksista sai irti vielä enemmän, kun huomasi ilmiselviä viittauksia hämeenlinnalaiseen brittipopyhtyeeseen, jonka basistina ja sanoittajana Itkonen muinoin toimi.



Side-yhtye julkaisi cd-ep:n Attention (1997) ja vaihtoi sitten kieltä ja nimeä. Helmi-nimellä bändi teki kaksi (vai kolme?) cdr-ep:tä ennen kuin vaipui unholaan. Helmi ei oikein iskenyt, mutta Siden ep kuulostaa hienolta aina vaan. Suuria tunteita huokuvat biisit eivät yhtään kalpene parhaan divarisarjan brittipopin rinnalla (mikä on siis kehu - unohdetut brittipopbändit ovat heikkouteni).

Attention-ep:tä ei valitettavasti ole kuultavissa netissä (yllätys yllätys). Mutta kuinka ollakaan, minulla sattuu olemaan yksi ylimääräinen kappale levyä ja ajattelin järjestää pikku arvonnan. Kaikki te (epäilemättä lukuisat) henkilöt, jotka olette kiinnostuneita Itkosesta sekä kotimaisesta ysäribrittipopista, olkaa hyvät ja ilmoittautukaa tähän alle viikon kuluessa. Onnellisen voittajan nimi vedetään kuvitteellisesta hatusta keskiviikkona 13.10. Kiitos!