3 + 3 = 3

Poplaari täyttää tänään kolme vuotta. Välillä en millään olisi uskonut, että blogi jatkuu näin pitkään, mutta tässä sitä edelleen ollaan.
(Suora lainaus vuoden takaisesta jutusta, vain lukusana muutettu. ;)

Kolmaskin vuosi oli siis kuoppaista kyytiä. Tällä hetkellä blogi näyttää elävän uutta kukoistuskauttaan, mutta tulevasta ei koskaan tiedä. Nyt on joka tapauksessa hyvä aika palkita uskollisia lukijoita arpomalla pois kolme kirjaa ja kolme cd-levyä. Täten siis julistettakoon alkaneeksi suuri synttäriarvonta, tai keskikokoinen ainakin. Palkinnot ovat seuraavat:



F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (1959)
Klassikko, joka onnistui hälventämään alkukantaista klassikkokammoani. Tapani mukaan en kirjoittanut kirjasta mitään kunnollista arviota, mutta pari sanaa on täällä ja täällä. Luin kirjan englanniksi, mutta selailun perusteella tämä tuntemattomaksi jääneen tekijän suomennos vaikuttaa asialliselta. Kuten kuvasta näkyy, kyseessä on nätti kansipaperillinen ensipainos.

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon (2000)
Joku onkin saattanut huomata, että pidän Haahtelan kirjoista jonkin verran. Tämä on juuri se romaani, josta kaikki minun kohdallani alkoi. Palkinto on kovakantinen yksilö.

Irvine Welsh: Filth (1998)
"Skottikirjailija Irvine Welsh on varmasti joidenkin mielestä sairas mies, toisten silmissä vain sairaan hauska", kirjoitin syyskuussa 2010. Tässä kirjassa (joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Paska) Welsh kuvaa sikamaisen poliisimiehen touhuja mustinta huumoriaan viljellen. Bruce Robertson kohtelee naisia huonosti ja juonittelee "kavereitaan" vastaan kaikin keinoin, mutta onnistuu siinä sivussa olemaan hulvattoman hauska. Pelkästä hassuttelusta ei silti todellakaan ole kyse, vaan kirjassa tapahtuu myös sangen synkkiä. Tämä kaikki on kirjoitettu Welshille tyypillisellä skottimongerruksella, josta jyvälle pääseminen ottaa aikansa. Kuulostaako houkuttelevalta? Sitähän minäkin. :D



Geneva – Weather Underground (2000)
Intohimoisilla popfaneilla on tapana miettiä kysymystä "minkä biisin haluaisit soivan hautajaisissasi". Minulle se laulu on Genevan Into the Blue, mikä siis tiedoksi myös jälkipolville. (Biisi on levyhyllyssä varmuuden vuoksi usealla eri levyllä niin cd- kuin vinyylimuodossakin, toivottavasti jokin niistä toimii vielä sitten joskus 2070-luvulla...) Tällä levyllä sitä ei valitettavasti ole, mutta monta muuta mahtibiisiä kyllä (kuten kiihkeä Killing Stars). Unhoon painuneiden brittipopparien levy sai aikanaan huippuarvostelut suomalaisissakin rocklehdissä, ja upealta se kuulostaa edelleen, Andrew Montgomeryn enkeliääni tuo aina kylmät väreet.

JJ72 – s/t (2000)
Tämän nuoren yhtyeen esikoislevyn avausbiisi October Swimmer aloitti myös ihka ensimmäisessä blogijutussani olleen soittolistan. Hieno biisi, hieno bändi, hieno levy. Valitettavasti JJ72 löi Genevan tavoin pillit pussiin jo kakkosalbumin jälkeen.

R.E.M. – Automatic for the People (1992)
R.E.M. lienee tuttu vähän useammillekin. Tähän klassikkolevyyn liittyy pieni tarina eräistä ensitreffeistä.

Siinäpä ne. En tiedä, kiinnostavatko cd-levyt enää moniakaan, saati tuntemattomien bändien tekeleet, mutta katsotaan. Kirjabloggaajien arvonnoissakin suuntaus näyttää olevan se, että palkintoina on entistä useammin lahjakortteja. Itse arvon mieluummin valikoituja tavarapalkintoja, koska olen niin pihi ja koska niitä on hauska hamstrata kirppikseltä sun muualta.

Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin ja kertomalla, mistä palkinno(i)sta on kiinnostunut. Osallistumisaika päättyy tasan viikon kuluttua eli sunnuntaina 13.1.2013 klo 13 (varmasti onnekas ajankohta). Kiitos kaikille näistä vuosista ja onnea arvontaan osallistuville!

P.S. Eilinen iltapala oli mennä väärään kurkkuun, kun huomasin Aamulehden viikkoliitteessä maininnan uudesta radio-ohjelmasta. Mitäs sanotte tästä:



Pitäisiköhän haastaa Yle oikeuteen nimivarkaudesta (tai Aamulehti herjauksesta, vaikka 70-lukulaisiahan tässä ollaan, heh)? Vähän oudolta ja tyhmältä tuo kyllä tuntuu.

Irvine Welsh: Skagboys

Skotlantilainen Irvine Welsh (s. 1958) rymisteli julkisuuteen esikoisromaanillaan Trainspotting vuonna 1993 ja vielä laajemmin sen leffasovituksella kolme vuotta myöhemmin. Trainspottingin jatko-osa Porno ilmestyi 2002, ja nyt Welsh täydentää trilogian uudella osalla, joka ei kuitenkaan ole kolmas vaan ensimmäinen.



Irvine Welsh: Skagboys
(Jonathan Cape 2012, 548 sivua)

Skagboys tapahtuu vuosina 1984–1985 eli parisen vuotta ennen Trainspottingia. Päähenkilöt ovat samat: fiksu mutta hedonismiin taipuvainen Mark Renton, hyväntahtoinen höntti Danny "Spud" Murphy, kieroileva naistenmies Simon "Sick Boy" Williamson, langennut urheilijanuorukainen Tommy Lawrence ja väkivaltainen sekopää Francis Begbie.

Britanniassa, Skotlannissa ja Edinburghissa eletään synkeitä aikoja. Thatcher on tullut ja pilannut kaiken, työpaikat lähtevät alta ja isoveli kannustaa ilmiantamaan sosiaalitukien väärinkäyttäjät. Lähiönuoriso juo viinaa, polttaa pilveä ja vetää spiidiä. Kun kaduille alkaa virrata laadukasta ja helposti saatavilla olevaa heroiinia (skag), pakkohan sitäkin on kokeilla. Siis nimenomaan kokeilla, vain luuserit jäävät koukkuun.

Tommylle ja Begbielle riittävät edelleen alkoholi ja ruumiinkulttuuri eri muodoissaan, mutta Spud, Sick Boy ja Renton huomaavat pian polttavansa ja piikittävänsä kaiken minkä käsiinsä saavat. Rentonilla on opiskelupaikka Aberdeenin yliopistossa ja ihana tyttöystävä, mutta ennen pitkää nämä alkavat tuntua pelkiltä rasitteilta. On aika keskittyä olennaiseen.

— It's just me, ah tell her, — thaire's naeboody else. It's jist the junk.
— You ... you're packin me in, cause you wanna spend more time doin fuckin heroin?
Ah look at her. That's it, in a nutshell. Nae sense in denyin it. Ah'm fucked. — Aye.

Tykkäsin kirjasta todella paljon. Kuten Welshin kirjoissa aina, myös tässä tapahtuu koko ajan kaikenlaista kamalaa ja ällöä. Sick Boy parittaa alaikäistä tyttöystäväänsä, Begbie purkaa patoumiaan satunnaisiin vastaantulijoihin, veri lentää ja eritteet roiskuvat. Synkistä aiheista huolimatta lukukokemus ei ole ahdistava, sillä welshmäiseen tapaan kaiken läpi tihkuu pikimusta huumori, joka saa ainakin minut nauramaan välillä inhottavillekin jutuille. Kuten taannoin totesin, Welshin huumori ei todellakaan sovi kaikille, mutta jos se puree, se puree kunnolla.

Huumorin lisäksi kirjassa on paljon vakavaakin pohdintaa. Welsh on aina ollut yhteiskuntakriittinen, mutta Skagboys vie homman uudelle tasolle. Kaivosmiesten lakkotaistelua kuvaava aloituskohtaus piirtää koko kirjalle poliittiset raamit. Yrittääkö hallitus tahallaan saada työväenluokan pois pelistä? Mistä heroiini on peräisin, miksi Edinburghista tulee Euroopan aids-pääkaupunki? Kumpi on pahempi, vieroitushoito vai vankila? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Monipuolisen kokonaisuuden kruunaavat osuvat musiikki- ja kirjaviittaukset. Renton lukee F. Scott Fitzgeraldia ja James Joycea, ja hänen kaverinsa nauhoittaa hänelle Joy Divisionia ja muita postpunk-klassikoita. Bowien älppärit vaihtuvat rahaksi, mutta Iggy ja Lou Reed eivät meinaa kelvata divariin liian 70-lukulaisina. Kuten todettu, ajat ovat armottomat.

Trainspottinginsa lukeneet tai nähneet tietävät, miten hahmoille tulevaisuudessa käy, mutta se ei vähennä lukunautintoa eikä jännitystä. Tämä etko-osa on lähes kaksi kertaa Trainspottingia paksumpi ja viekin lukijat syvemmälle hahmojen pään sisään. Heidän motiivejaan voi osittain oppia ymmärtämään, vaikka tekoja ei voisikaan hyväksyä. Kun katsoo tarkemmin, jopa Begbien mustasta sielusta saattaa paljastua herkempi puoli – mutta auta armias, jos erehtyy tuijottamaan liian pitkään!

Ei näitä veijareita kavereikseen haluaisi, mutta kirjan loputtua tulee silti vähän ikävä. Tekisi melkein mieli sanoa, että trilogian paras osa on tässä. Mutta ehkä nämä kannattaa kuitenkin lukea ilmestymisjärjestyksessä. Muut osat on suomennettu, ja epäilemättä myös Skagboys saa saman käsittelyn. Suosittelisin silti kokeilemaan rohkeasti alkukielisenä, Welshin rehevä kieli ei ole niin vaikeaa kuin miltä se voi aluksi näyttää (aiheesta vähän lisää tuolla aiemmassa jutussani).

****½

Tiedän mitä luin viime kesänä

...ja kohta tiedätte tekin. Kuukausittaiset lukuraporttini tyssäsivät toukokuuhun, nyt yritän vähän paikkailla. Osa kirjoista vilahti jo kesän ostoksissa, mutta eivät läheskään kaikki.

KESÄKUU

Nämä kirjat tuli vielä kuvattua, vaikka juttu jäikin kirjoittamatta.



Enid Blyton: Seikkailujen sirkus
(The Circus of Adventure, 1952, suom. Riitta Wejberg 1979)
Huusin kirjan netistä, kun kyllästyin etsimään muualta. Luulin lukeneeni kaikki Seikkailut joskus 80-luvun puolivälissä, mutta tämä Tauri-Hessiaan sijoittuva seikkailu ei kyllä tuntunut yhtään tutulta. Taattua laatuahan se oli.

Peter J. Conradi: Iris Murdoch – A Life (2001)
Tätä yli 600-sivuista tiiliskiveä ehdin selailla kirjastossa monta kertaa, ennen kuin uskaltauduin lainaamaan. Lukeminen vaati pientä tsemppausta, Conradi oli tehnyt turhankin perusteellista jälkeä. Toki oli kiinnostavaa kuulla, keitä kaikkia tärkeitä ja hienoja ihmisiä Murdoch tunsi, mutta vähän vähempikin olisi riittänyt. Taisi mennä yli puolenvälin, ennen kuin päästiin Murdochin ensimmäisen kirjan julkaisuun asti. Lukukokemus oli siis kokonaisuutena hieman puuduttava, mutta paljon mielenkiintoistakin tuli opittua.

Johan Bargum: Syyskesä
(Sensommar, 1993, suom. Rauno Ekholm 1993)
Tunnelmallinen teos toimi mainiosti myös ennen juhannusta. En ollut kuullutkaan koko kirjailijasta, ennen kuin luin tämän jutun.

Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
Joel Haahtela: Elena
Joel Haahtela: Perhoskerääjä
Joel Haahtela: Lumipäiväkirja
Joel Haahtela: Katoamispiste
Kesäkuun lopun Haahtela-maraton tuli käsiteltyä täällä. Kolmas lukukerta ja seitsemän kirjaa kymmenessä päivässä eivät olleet yhtään liikaa paatuneelle fanille.

HEINÄKUU

David Nicholls: One Day (2009)
Tämä kulki repussa kesäloman alkupuolella, mahtavaa luettavaa niin mökillä kuin Helsingin-reissullakin. (♥ David Nicholls ♥)

Hannu Väisänen: Apupata (2011)
Anopin suosikkikirja löytyi kirppikseltä ja tuli hotkaistua nopeasti. Hauska kirja, fiksu mies, pitäisi kai lukea romaanejakin.

Richard Yates: Revolutionary Road
(Revolutionary Road, 1961, suom. Markku Päkkilä 2008)
Kirppisostoksia tämäkin, jostain parin vuoden takaa. En ymmärrä miksen saanut luettua aiemmin, ehkä klassikkokammoni takia. Hieno kirja, täysin maineensa veroinen.

Iris Murdoch: An Accidental Man (1971)
Kesälomalla tartuin myös yhteen hyllyssä odottaneista Murdocheista, enkä sitten meinannut malttaa laskea kirjaa käsistäni, mökkireissullakin tuli valvottua myöhään sen parissa. Ehkä tuo yllä mainittu elämäkerta jotenkin sementoi Murdochin aseman suosikkikirjailijanani (siis heti Haahtelan jälkeen, vaikka eihän näitä kahta oikeastaan voi verrata millään tavalla). Tässä kirjassa oli tutut ihmissuhdekiemurat ja kaikki muukin kohdallaan.

Ian McEwan: Mustat koirat
(Black Dogs, 1992, suom. Leevi Lehto 1994)
Ei ollut parasta McEwania tämä, mutta ihan luettava.

Colm Tóibín: Brooklyn
(Brooklyn, 2009, suom. Kaijamari Sivill 2011)
Koukuttava tarina irlantilaistyttösestä, joka lähtee Amerikkaan töihin. Toíbín kuvaa 50-lukulaisen nuoren naisen elämää kiehtovasti ja uskottavasti.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
(The Uncommon Reader, 2007, suom. Heikki Salojärvi 2008)
Taas yksi pieni helmi kirjaston "Kannattaa lukea" -hyllystä. Bennett kertoo hauskasti, millaisiin vaikeuksiin Englannin kuningashuone joutuu, kun kuningattaresta tulee lukutoukka.

Colm Tóibín: The Blackwater Lightship (1999)
Toíbínin vanhempi kirja on hieman synkempää kertomaa kolmen sukupolven naisista, joiden on pitkästä aikaa yritettävä tulla toimeen toistensa kanssa, kun perheenjäsen sairastuu. Ei silti ollenkaan ahdistava kirja, päinvastoin.

ELOKUU

Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)
Tämä sen sijaan oli ahdistava kirja, mutta hyvä kuitenkin, että tuli luettua (enpä olisi vielä viime vuonna uskonut).

Irvine Welsh: Glue (2001)
Inspiroiduin palaamaan tämän jo 10 vuotta sitten lukemani kirjan pariin, kun kulttuuriministeri nimesi sen (Liima-suomennoksen) suosikkikirjakseen. Neljän kaveruksen kasvutarina on Welsh-asteikolla vähän kesymmästä päästä, mutta ei jätkien elämästä värikkyyttä puutu. Hieno tarina kaiken kaikkiaan, ja taas sai huomata, kuinka lukuperspektiivi muuttuu ja kehittyy vanhetessa.

Petri Tamminen: Elämiä (1994)
Petri Tamminen: Miehen ikävä (1997)
Innostuin ottamaan Tammisenkin tuotannon uusintakierrokselle, kun kokoelmani täyttyi Piiloutujan maan myötä. Toistaiseksi en kuitenkaan ole päässyt näitä kahta ensimmäistä kirjaa pidemmälle. Aavistuksen vaisumpia tapauksia kuin myöhemmät kirjat, vaikkeivät toki huonoja nämäkään.

Iris Murdoch: The Sacred and Profane Love Machine (1974)
Kuten todettu, Murdoch on erikoistunut kierohkoon ihmissuhdekuvaukseen, ja tämäkin kirja on sitä itseään. Kaksoiselämää viettävän miehen kaksi elämää ajautuvat törmäyskurssille odottamattomin seurauksin. Tämän jälkeen hyllyssä on enää kaksi lukematonta Murdochia, ja puolisen tusinaa kirjaa on yhä hankkimatta. (Ei huvita vielä ajatella, miltä tuntuu sitten, kun kaikki on haalittu ja luettu.)

Kauko Röyhkä: Kreikkalainen salaatti (2011)
Kolme erilaista ihmistä matkustaa Kreikkaan, kukin omista syistään. Röyhkän uusin on hyvää viihdettä, ei sen enempää eikä vähempää.

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa
(Stille dager i Mixing Part, 2009, suom. Outi Menna 2011)
Pieni ja harmiton kirja, joka kirvoitti muutamat vaisuhkot naurut. Loe on pystynyt paljon parempaankin, mutta kyllä tämä sentään voittaa edellisen kirjan (Muleum).

Astrid Lindgren: Yksityisetsivä Kalle Blomkvist
(Mästerdetektiven Blomkvist 1946, suom. Laila Järvinen 1948)
En yhtään ihmettele, että tykkäsin näistä kirjoista lapsena, koska tykkään kovasti edelleen. Voisikin olla aika suositella näitä omalle pojalle – ja tytölle. Mestarietsiväkirjat ovat muistaakseni ainoita Lindgreneitä, jotka olen lukenut itse (Pepit ynnä muut meille luki äiti). Nyt kiinnostaisi lukea muitakin.

Kirjahüllü

Työkuvioita järjestellessä tuli laitettua myös koti kuntoon. Kirjatkin saivat lisää tilaa hengittää. Hyllyt näyttävät nyt paljon asiallisemmilta, kun teokset on lajiteltu kirjailijoittain.

Paraatipaikalle pääsivät Haahtelat, Murdochit, Hornbyt, Tammiset ja pari muuta valikoitua opusta.



Samalla selvisi, kenen kirjoja on hyllyissä eniten:

1. Iris Murdoch (23 kirjaa)
2. John Irving (16)
3. Nick Hornby (14)
4. Erlend Loe (10)
= John Steinbeck (10)
6. Anna-Leena Härkönen (9)
7. Carol Shields (8)
8. Roddy Doyle (7)
= Joel Haahtela (7)
= Ian McEwan (7)
= Petri Tamminen (7)
= Irvine Welsh (7)
(Päivitys 211010: Murdoch nousi kolmostilalta ykköseksi!)

Ketkäs teidän hyllyjänne hallitsevat?

Sick Boy

Ei enää kovin sairas: kevyt syysflunssa on pian selätetty. Yöunet ovat kuitenkin jääneet niin vähiin, että tarvitaan tehokkaita troppeja.

Skottikirjailija Irvine Welsh on varmasti joidenkin mielestä sairas mies, toisten silmissä vain sairaan hauska. Kemikaalisukupolven hovirunoilijaksikin tituleerattu Welsh on tehnyt tulosta tappavaan tahtiin siitä lähtien, kun Trainspotting nosti miehen pinnalle 90-luvun puolivälissä. Seitsemän romaania ja neljä novellikokoelmaa käsittävän tuotannon tuorein osa on viimevuotinen Reheated Cabbage. Kokoelman kahdeksasta tarinasta seitsemän on julkaistu aiemminkin, mutta sen verran hämärissä yhteyksissä, että olin tätä ennen lukenut niistä vain yhden.



Irvinellä on melkoisen kiero mielikuvitus, ja jutut pursuavat odottamattomia juonenkäänteitä. Välillä aiheet voivat olla synkkiäkin, mutta sysimusta huumori takaa viihdyttävyyden. Uusimmassa teoksessa seikkailevat henkilöt ovat tuttuun tapaan varsin värikästä väkeä. Kaikkein parhaimmillaan Welsh on kuvatessaan inhottavia öykkäreitä - homofobisia sovinistisikoja, jotka yrittävät ratkaista ongelmansa väkivallalla. Tällaisiin tyyppeihin ei totisesti haluaisi törmätä pimeällä kadulla, eikä edes valoisalla, mutta turvallisesti kirjan sivuilla tarkasteltuna hahmot ovat kerrassaan hulvattomia. Tällä kertaa kuulemme esimerkiksi, mitä Trainspottingista tutun Begbien mielessä liikkuu, kun äidin joulupäivälliselle ilmestyy siskon uusi mies.



Welshin kerronnan viehätystä lisää hahmojen paksu skottiaksentti. Kymmenen vuotta sitten näin The Acid House -kirjaan perustuvan elokuvan teatterissa. Yleisö reagoi tekstittämättömän leffan ensimmäisiin repliikkeihin epäuskoisella naurulla; eihän siitä mongerruksesta meinannut ymmärtää yhtikäs mitään. Painettuna kieli on kuitenkin helppotajuisempaa. Kummallisiin vokaaliyhdistelmiin ja muihin väännöksiin tottuminen vie toki hetken, mutta oudommankin näköisten sanojen merkitys selviää ennen pitkää asiayhteydestä. Esimerkiksi jalkapallo on fitba ja lapsi bairn (lieneekö meren yli tihkunut skandinaavisia vaikutteita). Welshin kirjojen vakiosuomentaja Sauli Santikko joutuu tosissaan huhkimaan leipänsä eteen. Santikko tekee eittämättä arvokasta työtä, vaikka stadilaisittain bamlaavat tyypit eivät tietenkään voi tehdä ihan samanlaista vaikutusta kuin aito asia. Ken whut ah'm sayin, likes?