Kalle Päätalo, loti mies

Eikös se Päätalo kirjoittanut joitain tylsiä pappajuttuja, paksuja ja rumia kirjoja, ketä kiinnostaa?



Ennakkoluuloni alkoivat horjua luotettavien tahojen kehujen ja Knasu-vertausten myötä, ja Huonemiehen poika (1971) räjäytti ne atomeiksi.

Omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan ensimmäinen osa kertoo tietysti kirjailijan lapsuudesta. Kalle oli isopäinen ja kierosilmäinen poika, joka ei millään meinannut oppia kävelemään.

Oli ruvennut näyttämään siltä kuin Päätalon suvun tämä haara alkaisi palata siihen neljän tukipisteen varassa tapahtuvaan kulkemismuotoon, jolla tavalla väitetään kaukaisten esi-isiemme siirtyneen puusta toiseen.

Lopulta poika pääsi jaloilleen, mutta liikkui pitkään kömpelösti. Ärrävikakin vaivasi.

Elämä ei muutenkaan ollut helppoa 1920-luvun Taivalkoskella, Kallen tekoseudulla. Perhe asui muiden nurkissa, kunnes isä pystytti oman pienen hirsimökin Kallioniemeen, Jokijärven rannalle. Olot olivat alkeelliset. Päätaloilla ei ollut minkäänlaista käymälää, vaan tarpeet tehtiin tunkiolle. Setämies omisti vain kaksi alusvaatekertaa, kulki aina kaksi viikkoa samoissa kalsareissa. Terveyttä hoidettiin kuppaamalla: kun poski turposi, hammastoukka kaijotettiin kuppaussarvilla.

Herkko-isän viikot kuluivat tukkisavotassa, joten Kalle ja vähitellen kasvanut sisarusjoukko varttuivat lähinnä äitinsä Riitun hoivissa. Kerkeäväinen poika aiheutti äidille huolia ja sai usein tuta takaposkillaan vitsan, myöhemmin remminkin. Lisäksi äiti jaksoi ihmetellä Kallen jatkuvaa tiedonjanoa ja "akkamaista" kysymysten viljelyä – poika olisi kuunnellut kaikenlaisia tarinoita loputtomiin. Onneksi Kalle kuitenkin osoitti myös kunnon työmiehen elkeitä jo nuorella iällä.

Tästä kaikesta Päätalo kertoo rehevällä kielellään, jaaritellen mutta kiehtovasti ja hauskasti. Hämäläisen nykylukijan silmään kieli on paikoin melko eksoottista, mutta kärryillä pysyy ongelmitta. Paikallisten vieras puheenparsi alkaa vähitellen viehättää, ja oudot sanat tulevat tutuiksi. Loti-sanan tarkka merkitys ei tosin ole vielä selvinnyt, mutta oletan sen tarkoittavan osapuilleen samaa kuin kelpo.

Päätalolla ja Knausgårdilla on yhteistä ainakin se, että molemmat laittavat itsensä rohkeasti likoon ja osaavat jaaritella kiinnostavasti aiheesta kuin aiheesta. Minusta Päätalo on Huonemiehen pojassa kaikkein mielenkiintoisimmillaan kuvatessaan omia ajatuksiaan ja tuntojaan sekä värikkäitä paikallisia hahmoja, mutta hänellä on taito saada lukija kiinnostumaan kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.

Kirja teki siis suuren vaikutuksen. Luultavasti joudun nyt kahlaamaan läpi koko Iijoen: 544 sivua luettu, yli 16 000 jäljellä. Tekee mieli jatkaa aika pian, lainasin jo kaksi seuraavaa osaa...

Heräämisen vaikea myrsky

Erkka Filander voitti
Hesarin esikoispalkinnon teoksellaan
Heräämisen valkea myrsky.
Hieno juttu, onnittelen.



Satuin lainaamaan kirjan juuri sopivasti.
Luin sen palkitsemispäivän iltana.
Eilen luin sen uudelleen.
Aikamoinen pläjäys.
61-sivuinen runomyrsky.

Omistin keuhkollisen ilmaa
jonka olin muuttanut iloni tuoksuiseksi.

Filander on tosi lahjakas, palkintonsa ansainnut.
Pakko myöntää: minulle kirja oli hieman liikaa.
Se vyöryy päälle, jyrää pehmeästi alleen.
Hengästyttää, häikäisee, hämmentää.
Ihastuttaa mutta myös turhauttaa.

Vika lienee lukijassa, olen tottumaton tällaisiin purkauksiin.
Ryöpytys ja vellonta tulevat varmaan kirjoittajalta luonnostaan.
Ne sopivat toki myrskyn luonteeseen:
välillä tyyntyy, sitten puhuri taas yltyy.

Ylitsepursuilun joukossa on paljon hienoja hetkiä.
Kauniita kuvia ja oivalluksia, joista nautin ihan irrallisinakin.

Väsymys valahtaa yltäsi
kuin kylpyvesi.
Olet kulkenut pitkän matkan suljetuissa silmissä,
katseessa vielä hetken silmäluomien maisemat.

Pieniä, lähes huomaamattomia viisauksia.

Kun halutaan nauttia maailmasta
istutaan ja nautitaan vaikka portaikossa.

Turhan suuri osa tekstistä viuhuu kuitenkin yli.
Haluaisin heittäytyä, liitää mukana, mutta mätkähtelen maahan.

Katuojat kiekuvat eteisen jalanjäljissä
ja yrittävät saavuttaa tulipalojen äänen.

Ehkä asenteeni on väärä, eihän kaikkea tarvitse ymmärtää.
En kuitenkaan mahda mitään sille, että turhaudun.

Kaiken kaikkiaan hyvä mutta ristiriitainen kokemus.
Täytyy lukea joskus kolmannenkin kerran.
Mutta ehkei ihan heti. (*



Kirja on ladattavissa Poesian sivuilta.

*) Oli sittenkin pakko lukea kolmannen kerran jo muutaman päivän päästä, ennen kuin palautin kirjan kirjastoon. Todella vahva teos.

Murhaavan hyvä Murakami

1Q84, sinä komea pirulainen! Sekoitit sumean syyspääni, sait kuun kumottamaan kahta kovemmin. Sinun jälkeesi muut romaanit eivät hetkeen tuntuneet miltään, pystyin lukemaan vain runoja ja sanomalehtiä.



Aomame ja Tengo, kaksi yksinäistä sielua omilla kiertoradoillaan. Ihmeellinen Fuka-Eri, sanoinkuvaamaton Ushikawa ja monta muuta mieleenpainuvaa tyyppiä. Kirjallista juonittelua, rakkauden etsintää, piileskelyä ja salapoliisihommia – turha selittää, pakko kokea.

Kolmiosaisen 1Q84:n osat 1 ja 2 ilmestyivät suomeksi yksissä kansissa keväällä, osa 3 viime kuussa. Luin ykköskakkosen suomeksi syyskuussa, kolmosen englanniksi kuukautta myöhemmin. Kielenvaihto kesken kaiken ei häirinnyt, pikemminkin sopi kirjan viistoon maailmaan. Murakami on taas pannut parastaan, mutta aivan kuin Kafka rannalla, myös 1Q84 on epätavallisista elementeistään huolimatta "uskottava", helppolukuinen ja koukuttava kertomus. Yli tuhatsivuinen järkäle loppuu liian pian.

Huikea teos. Suosittelen sitä esim. ihmisille, jotka tykkäävät kirjoista ja tunteista. Nähdään liukumäellä!

Knasun kolmonen kolahti

Levynkeräilijänä totuin siihen, että levyt ilmestyivät ilmoitettuna ilmestymispäivänä. Kirjojen kanssa on toisin. Taisteluni-sarjan kolmannen osan piti ilmestyä syyskuussa, mutta niin vain mokoma tulikin kauppoihin jo elokuun alussa. No, ei se mitään, onnistuin kumminkin jahkailemaan jutun kanssa syksyyn asti.



Karl Ove Knausgård: 
Taisteluni. Kolmas kirja
Min kamp. Tredje bok, 2009, suom. Katriina Huttunen, Like 2013, 470 sivua
(Akateemisesta 2.8.2013, luettu loppuun su 11.8.2013 klo 23.36)

Kolmannessa kirjassa kirjailija palaa tarinansa alkuun – koko kirja käsittelee Karl Oven lapsuutta. Sen hoksatessani meinasin vähän pettyä, sillä muistelin, että tämän osan piti jo kertoa aiempien osien vastaanotosta ynnä muusta. Knausgårdiin voi kuitenkin aina luottaa: Taisteluni 3 on paras lapsuuskuvaus, jonka muistan lukeneeni. Mies astuu pojan mieleen ja kertoo kaiken kirkkaasti.

Jos ensimmäinen kirja jätti vielä hieman hämäräksi, miksi Karl Ove pelkäsi isäänsä niin paljon, nyt syyt käyvät harvinaisen selviksi. Isä hallitsee kotia ja poikiaan tyrannin ottein, äiti yrittää tasapainoilla siinä välissä.

Karl Oven elämässä on onneksi muutakin: kaverit, kirjat, musiikki, jalkapallo, koulu ja tytöt. Millään elämän osa-alueella poika ei pärjää ongelmitta, mutta sitkeästi hän puskee eteenpäin vastoinkäymisistä välittämättä. Hän tietää jo, että joskus vielä näyttää kaikille.

Jos toinen kirja on tähänastisista paras ja ensimmäinen toiseksi paras, kolmonen jää lopulta kolmanneksi, mutta on se silti hitsin hieno.

★★★★½

Viime kuussa Knasu esiintyi kahteen otteeseen telkkarissakin. Molemmat dokumentit ovat Areenassa vielä hetken (eka 2 päivää, toka 6 päivää):
Kirjaohjelma: Kirjallinen itsemurha?
Dok: Knausgård
Dokumentit ovat pakollista katsottavaa faneille (mikä mies!) ja varmaan kiinnostavia muillekin. Käykäähän kiireesti katsomassa.

Myös suomentaja oli hiljattain radiossa haastateltavana:
Ajantasan lauantaivieras: Katriina Huttunen
Haastattelu vahvistaa muun muassa sen, mitä jo ounastelinkin: Like julkaisee sarjan loputkin osat vuoden välein, eli kuudes osa ilmestyy vasta syksyllä 2016. En ole koskaan osannut suunnitella tulevaisuutta, mutta nyt kuviot ovat selvät 41-vuotiaaksi asti – Knasua joka syksy. ♥

Tähtikirkas, lumivalkea

Luen uutta Haahtelaa ja mietin,
miksi edes yritän itse kirjoittaa.
Mies kaivaa taskustaan timantteja,
sirottelee surutta pitkin sivuja.

Paljon vanhaa tuttua,
uusiakin ulottuvuuksia.
Historiallinen päiväkirjaromaani?
Yhtä paksu kuin
kaksi edellistä yhteensä.

Hyvä tarina,
sopivasti aukkoja.
Rakkautta, ikuista kaipuuta.
Kuvataidetta, taas Vermeer.
Sanataidetta, kirjaimellisesti.

Muistojen hauraus, vuosien virta,
perhosen murenevat siivet.

Ne timanttiset kiteymät...
Ne kun poimisi erikseen,
pätkisi rivit lyhyemmiksi,
saisi hienon runokirjan.

Toisaalla:
Sinisen linnan kirjasto
Haikuarviot

Kirjoi(ttamattomuude)sta

Jos saisin euron jokaisesta kirjoittamattomasta blogijutusta, olisin jo äveriäs mies.

Oli tarkoitus kirjoittaa jotain kaikista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Kolmisen kuukautta jaksoin, sitten tuli äkillinen stoppi. Nyt floppaan yli massiivisen kirjoituskynnyksen pikakelaamalla kevään ja kesän lukemiseni.



Maaliskuun loppu

Arto Lappi: Laululento (2011)
Tamperelaisrunoilija oli jo pitkään ollut tuttu divarin tiskin takaa, mutta hänen runoihinsa tutustuin vasta maaliskuussa kirjastossa. Innostuin heti siinä määrin, että marssin divariin ostamaan kaikki saatavilla olleet teokset – pilkkahintaan ja omistuskirjoituksilla varustettuina.

John Irving: In One Person (2012)
(toinen kerta, luettu jo 2012)
Uusin Irving pääsi uusintakierrokselle kirjailijan Helsingin-vierailun alla ja toimi paremmin kuin viime vuonna.

Kari Raineranta: Ihmiskanava (2010)
Toinen tamperelaisrunoilija. Kokeilevampaa kamaa, ei niinkään omaan makuuni.

J. K. Ihalainen: Tisle (2012)
Ihalainen herätti kiinnostuksen kirjamessuilla. Väkevä soppa, ihan hyviä sattumia.




Huhtikuu

Wisława Szymborska: Täällä (2012)
Szymborskalla on hienoja runoja, mutta osa menee vähän ohi.

Arto Lappi: Lumiputous (2009)
Lapin runot ovat pieniä ja viisaita.

J. K. Rowling: The Casual Vacancy (2012)
Monet ovat valittaneet, että kirjassa on liikaa sivuhenkilöitä. Olin aluksi samaa mieltä, mutta vähitellen kaikki oikeuttivat mukanaolonsa. Rowling on varmasti nauttinut päästessään irrottelemaan oikein kunnolla, paikoin ronskihkojakin juttuja. Hauska kirja, mutta myös koskettava.

Arto Lappi (suom. ja toim.): Kevätsateiden aika – japanilaista tankarunoutta (2005)
Vanhoja japanilaisia runoja, jotka Lappi on suomentanut (englannin kautta). Toimii.


Toukokuu

John Irving: A Prayer for Owen Meany (1989)
(toinen kerta, luettu jo 1999)
Yksi ehdottomista suosikki-Irvingeistäni. Huikea lukuelämys myös toisella kerralla, vaikka muistinkin tärkeimmät juonenkäänteet. Tässä Irving onkin juonenkehittelijänä ehkä nerokkaimmillaan.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)
Aika hieno kirja.



Kesäkuu

Tua Harno: Ne jotka jäävät (2013)
Kehuttu esikoinen, eikä syyttä.

Wayne Rooney: Minä, Wayne Rooney [My Decade in the Premier League] (2013)
Tämän lainasin pojalle ja luin sitten itse perässä (sama juttu kuin Messi-kirjan kanssa viime syksynä). Kiinnostavia väläyksiä härkämäisen futarin pään sisältä.

Jyri Schreck: Päiviä, sateita (1962)
Rohmusin kirjaston kierrätyskärrystä viisitoista runokirjaa. Jyri Schreckin pienet 60- ja 70-lukulaiset kokoelmat olivat kivoimman näköisiä, ja sisältökin miellytti.

Tapani Kinnunen: Amerikkalainen parranajo (2009)
Kauniina kesäpäivänä koin keskisuuren valaistumisen: Suomen Turussa asuu tällainen runoilija, joka kirjoittaa elämästä, jalkapallosta, juopottelusta, populaarikulttuurista ja naisista osuvasti, suoraan ja kauniistikin. Kompakti 276-sivuinen kokoelma sisältää miehen runot viidentoista vuoden ajalta. Hotkaisin ne hetkessä.

Raymond Carver: Sateisten päivien jälkeen – valitut runot (2013)
Mikä yhteensattuma: viime talvena ihastuin ensin Carverin ja sitten Arto Lapin runoihin, ja saman tien ilmestyi uusi Carver-runovalikoima, jonka ovat suomentaneet Lappi ja kollegansa Juha Rautio. Tämä kokoelma on aiempaa Carver-suomennosta huomattavasti paksumpi, ja nautiskelin runoista oikein ajan kanssa. Sammakon julkaisema teos on hieno paketti kantta myöten, ansaitsisi runsaasti lisää huomiota.

Bo Carpelan: Kaari [Bågen] (1970)
Carpelanin kaunis pieni kertomus, nimellisesti nuortenkirja. Joana kirjoittaa tästä nätisti.

Matti Pirinen: Kesä rehahti vauhtiin (1968)
Kirjaston kierrätyskärrystä tämäkin. Pirinen oli Aale Tynnin poika, kuoli nuorena. Loistavasti otsikoitu runokokoelma, sisällössäkään ei vikaa.

Jonathan Coe: Unen talo [The House of Sleep] (1998)
Kiero tarina, melkein yhtä hyvä kuin keltainen kaksikko.

Arto Lappi: Kukko puussa (2002)
Lapin paksuin kokoelma. Nopeasti senkin lukee, mutta vaikutus kestää pitkään. Runoilija pitää myös blogia, suosittelen.

Kyllikki Villa: Ei eilistä, ei huomista (2005)
Villan runot ovat ihan parhaita! Lämpimiä, konstailemattomia ja tarkkanäköisiä. Ajattomia. Kokoelma sisältää runoja vuosilta 1964–2004, eikä niistä osaa sanoa, mikä on vanhaa ja mikä uutta.

Turha huolehtia
sanoi vanha nainen
matkatuttava:
ei leipä lopu
kovin monta päivää ennen kuolemaa

Kyllikki Villa: Koipitoipilas (2009)
(toinen kerta, luettu jo 2012)
Tämä kirja taisi olla aika tärkeällä sijalla koko runoinnostukseni synnyssä. Luin sen vajaa vuosi sitten juuri niihin aikoihin, kun aloin itse kirjoittaa runoja, ja sen jälkeen olen jatkanut sekä lukemista että kirjoittamista.

Iris Murdoch: The Philosopher's Pupil (1983)
Tätä säästelin melkein kolme vuotta. Pelkäsin 558:n pienellä präntätyn sivun vievän suurimman osan kesälomastani, mutta kuinkas kävikään – ahmaisin kirjan alle viikossa. Murdoch oli kyllä nero.

Pekka Kejonen: Runoja, tavallaan (1983)
Äiti osti tämän kirjan Vanhan kirjallisuuden päiviltä. Luin sen kotimatkalla. Tykästyin.

On sopivan ankea olo.
Juuri sen verran,
että tuntee itsensä runoilijaksi;
ei liikaa.

Kyllikki Villa: Pitelen kiinni hetkestä kuin kädestä (1978)
Tämän löysin itse sieltä kirjapäiviltä. Nimi kertoo kaiken, ah.

Muriel Spark: Loitering with Intent (1981)
Spark on yksi niistä jo melko lukuisista kirjailijoista, joihin olen tutustunut Nick Hornbyn suosituksesta. Viime syksynä lukemani The Finishing School oli kummallinen mutta ihan hauska, tämä oli vielä kummallisempi ja hauskempikin. En edelleenkään oikein tiedä, mitä Sparkin kirjoista pitäisi ajatella, mutta hänen huumorintajustaan tykkään ehdottomasti.



Heinäkuu

Pekka Kejonen: Leijunnan elkeet (2012)
Lomalla tuli muutaman kerran viivähdettyä kirjastossa kokonaisen runokokoelman verran. Tässä Kejosen julkaisussa oli muistaakseni hyviä lyhäreitä mutta tylsempiä pitkiksiä.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket (2013)
Uutuuskirja kirppikseltä kahdella eurolla, lukaisin heti, olin tyytyväinen.

Peter Cameron: The Weekend (1994)
Leena Lumi suositteli tätä minulle jo kolme vuotta sitten, keväällä otin vihdoin härkää sarvista ja varasin kirjan naapurikunnan kirjastosta. Varauksen saapumiseenkin meni melkein kolme kuukautta, mutta kyllä tämä oli kaiken odotuksen arvoinen, ihmeen vaikuttava pieni kirja. Kannattaa lukea Leenan juttu.

Kyllikki Villa: Ei, ei matkavakuutusta minulle (1976)
Viimeinen puuttuva Villan runokirja löytyi Helsingistä ensimmäisellä yrityksellä. Hihkaisin mielessäni.

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja (2004)
Sitten olikin aika tarttua hyllyssä ja lukulistalla jo vuosia odottaneeseen opukseen. Tiesin että ihastuisin. Villa oli viisas ja rohkea nainen.

Tapani Kinnunen: Haitin runot (2013)
Uutta Kinnusta ei tarvinnutkaan odottaa pitkään. Ruma kansi, mainioita juttuja Shefki Kuqin näköisestä bussikuskista ja muista tuttavuuksista. Kinnusellakin on blogi.

Sami Rajakylä: Pätkärunoilija (2013)
Kirjaston uutuushyllystä löytyi kaikille pöytälaatikkorunoilijoille omistettu kirja. Lupaavahko esikoisromaani antoi muutamat hyvät naurut ja sai myös raapimaan päätä.

Louise Wener: Goodnight Steve McQueen (2002)
Brittipoppari kirjoitti kirjan. Täytyy myöntää, etten edes tiennyt Sleeper-yhtyeen laulajan kirjallisesta urasta, mutta oli sitäkin iloisempi yllätys löytää divarista tällainen kiinnostavan näköinen romaani. Lukiessa innostus vain kasvoi – Wener kuvaa vanhenevan nuorukaisen toivottomia bänditouhuja ja parisuhdekuvioita hauskasti ja fiksusti. Suosittelen kirjaa David Nichollsin ja Nick Hornbyn ystäville ja suunnittelen itse lisätilauksia (Wener on nimittäin kirjoittanut kolme muutakin romaania ja omaelämäkerran).

Jenni Haukio: Paitasi on pujahtanut ylleni (1999)
Pressan rouvan runoja luki sujuvasti, mutta äärettömän syvästi en vaikuttunut.

Bo Carpelan: Uudet runot [Nya dikter] (2007)
Carpelanin runoja olen hamstrannut hyllyyn, mutta ensimmäiseksi päädyin lukemaan tämän kokoelman kirjastossa. Kovin paljon ei lopulta jäänyt käteen, jatkamme harjoituksia.

Pekka Kejonen: Hotelli Huminan lauluja (1972)
Vanha Kejonen tuntuu olevan parempaa kuin uusi...

Pekka Kejonen: Walkman, minä se olen (2004)
...mutta ei tämäkään huono ollut.

Roddy Doyle: The Guts (2013)
Paras uusi kirjakauppalöytö aikoihin. Ei ollut hajuakaan, että Doylelta on tullut uusi kirja. Vieläpä sellainen, joka on jatkoa loistavalle Barrytown-trilogialle (1987–1991). Ja mikä parasta, tämä on vähintään edeltäjiensä tasoinen. Jimmy Rabbitte ei enää ole huoleton nuorukainen vaan huolestunut keski-ikäinen, mutta hänen musiikkimakunsa yhtä hyvässä terässä kuin The Commitmentsin aikaan. Oi mitä herkkua!

Matti Tiisala: Kenen luokse me enää menisimme (1995)
Tämä oli myös niitä ilmaislöytöjä kirjaston eteisestä, ensimmäinen kylmäksi jättänyt sellainen.

Anja Erämaja: Töölönlahti (2013)
Tästäkään en osaa sanoa oikein mitään... Tekstit juoksevat ja aaltoilevat kivasti pitkin sivuja. Tykkäsin sisällöstäkin, joskaan en yhtä paljon kuin edellisestä Erämajasta (Kuuluuko tämä teille).



Kas siinä, 40 kirjaa (joista yli puolet runokokoelmia!) ja 7768 sivua typistettynä pieneen tilaan. Pöytä on puhdistettu.

En tiedä, miten tästä eteenpäin. Ehkä en jatkossakaan tule kirjoittamaan kirjoista tai muustakaan usein enkä pitkästi, mutta vannomatta paras. Lukeminen jatkuu varmasti, nytkin on kesken kaksi hienoa kirjaa: Kyllikki ja Saara Villan Äidin lokikirja ja Knasun viime viikolla yllättäen ilmestynyt Taisteluni 3. Ja onhan pian tulossa uusi Haahtelakin... Eniten odottamani kirja ilmestyy kuitenkin vasta vuodenvaihteen jälkeen: siskoni ensimmäinen romaani! Odotellessa toivotan kaikille kaunista loppukesää – ja syksyäkin, jos ei sitä ennen nähdä.

Kivikova Coe(lho?)

Kirjaston COE-hylly pursui pelkkää Coelhoa. Kosminen kosto Paulon parjauksesta taannoin? Onneksi kuitenkin löysin etsimäni teoksen brittispesiaalihyllystä.

 

Jonathan Coe: Suljettu piiri
The Closed Circle, 2004, suom. Arto Virtanen, Tammi 2006, 580 sivua
(Kirjastosta 14.3.2013, luettu loppuun su 24.3.2013 klo 17.56)

Kirjailija:
Suljettu piiri on aiemmin julkaisemani Konnien klubi -romaanin jatko-osa. Konnien klubin tiivistelmä on lisätty romaanin loppuun niitä varten, jotka – kirjan luettuaan – ovat sen ehkä jostakin selittämättömästä syystä unohtaneet.

Kansiteksti:
Konnien klubi on romaani viattomuudesta. Suljettu piiri on sen vastakohta: romaani kokemuksesta.

Nick Hornby:
Jonathan Coe, probably the best English novelist of his generation (my generation, as bad luck would have it)

Minä:
Konnien klubi oli hieno lukukokemus, tämä vähintään yhtä hieno. Ensimmäisen kirjan nuoret ovat nyt aikuisia, mutta elämä ei ole sen helpompaa, päinvastoin. Ihmissuhteet ovat entistä sotkuisempia, eivätkä menneisyyden haamut jätä rauhaan.

Seuranneen pitkän tauon aikana Benjamin huomasi, miten meluisaa ravintolassa oli: miten äänekkäästi musiikki lainehti taustalla rauhattoman rumpukoneen töminän ja kilkkeen ja syntetisaattorin sointukohun vuona; miten riehakkaasti muut ravintolavieraat pitivät hauskaa, nauroivat keskenään, kertoivat huutaen toisilleen vitsejä, elivät nykyhetkessä ja tulevaisuutta varten: he eivät olleet lukittuina menneisyyteen, niin kuin Benjamin aina tunsi olevansa, niin kuin hänen ystävänsä aina tuntuivat olevan; menneisyyteen, joka jatkuvasti ojenteli heitä kohti hienoja kärhiään aina kun he yrittivät riuhtaista itsensä irti ja rientää eteenpäin. Loputtomiin.

Coe luo taas tarkkaa ajankuvaa, tällä kertaa vuosituhannenvaihteen Britanniasta. Yksittäiset ihmiskohtalot peilautuvat yhteiskunnallisiin aiheisiin, kaikki nivoutuu osaksi koukuttavaa tarinaa. Virtasen suomennos toimii jälleen, parhaissa kohdissa olisin mieluusti tehnyt vertailuja alkutekstiin ("tuttipulli, mitun mitun mitun tuttipulli").

Suosittelen kirjaa joka iikalle, joka on lukenut Konnien klubin ja pitänyt siitä. Konnakirja kannattaa siis ehdottomasti lukea ensin.

★★★★½

Hurmaavien brittikonnien klubi

Knausgårdin jälkeen iski hetkellinen tyhjyys.
Yritin aloittaa paria kirjaa, mikään ei tuntunut miltään.
Mutta sitten kaivelin kirjastopinoa vähän syvemmältä...


(Keltainen kirjasto kiinnostaa kissaa, kuten taannoinkin.)

Jonathan Coe: Konnien klubi
The Rotters' Club, 2001, suom. Arto Virtanen, Tammi 2003, 558 sivua
(Kirjastosta 21.2.2013, luettu loppuun ti 12.3.2013 klo 19.13)

Tämä olisi jäänyt lukematta ilman viisaan kirjastonsedän suositusta. Kolme vuotta sitten luin Coen kirjan The Dwarves of Death, joka oli ihan hyvä muttei muistaakseni paljon enempää. Myöhemmin hiukan hämmästyin huomatessani, että Coelta on kelpuutettu kaksi kirjaa Keltaiseen kirjastoon. Enää en ihmettele.

Marraskuun 15. päivä 1973. Torstai-ilta, sade vihmoo ikkunaruutuihin. Perhe on olohuoneessa, muut paitsi Colin, joka on sanonut vaimolle ja lapsille, että työasioissa menee pitkään eikä häntä kannata jäädä odottelemaan. Kahdessa takorautaisessa jalkalampussa loistaa heikko valo. Valetakasta kuuluu hiljainen pihinä.

Konnien klubi on anglofiileille ihan must! Kirja seuraa muutaman perheen elämää 70-luvun Birminghamissa lähinnä nuorison silmin. Se maalaa tarkkaa ja aidon tuntuista ajankuvaa poikakoulun arjesta, nuoresta rakkaudesta, teollisuuskaupungin elämästä ja brittiyhteiskunnan kuohunnasta. Luokkataistelua, lakkoilua ja IRA:n terrorismia. Seksiä, päihteitä ja rock'n'rollia (sekä paljon muutakin musiikkia – kirja on saanut nimensäkin Hatfield and the North -yhtyeen kreisistä progejazzpoplevystä). Kuvataidetta, kirjallisuutta ja koulun lehden toimittelua. Pientä elämää, suuria tunteita ja traagisiakin sattumuksia. Erittäin vetävä tarina, eläväistä kerrontaa ja sujuva suomennos. Kirja on sekä hauska että koskettava, paljon enempää ei voisi toivoakaan.

Tarina oli niin monipolvinen, että se hyrrää päässäni vieläkin. Edustavaa sitaattiakin oli mahdotonta valita, joten lopulta poimin vain tuon tunnelmaa luovan aloituskappaleen. Kirjalla on myös jatko-osa, Suljettu piiri, jonka luen luultavasti aika pian. Kiitos Jonathan Coe, kiitos kirjastonsetä!

★★★★½

Oletteko muuten lukeneet Maila Pylkkösen runoja?

Koulun aamuhartaudessa pelotti, että karjaisen kesken virrenveisuun PERKELE SAATANA; kun pelikaverit riisuvat pukukopissa kamppeitaan, pelkään että suustani pääsee OLETTEKO MUUTEN LUKENEET MAILA PYLKKÖSEN RUNOJA?

– Petri Tamminen, Muita hyviä ominaisuuksia (2010)



Maila Pylkkönen: Jeesuksen kylä
Otava 1958, 82 sivua
(Yliopiston kirjaston poistomyynnistä ma 18.2.2013, luettu samana päivänä)

Ilman Tammista olisin luultavasti sivuuttanut tämän 20 sentin poistokirjan jonain hihhulijulkaisuna. Pylkkönen (1931–1986) vaikuttaa kuitenkin olleen kaukana hihhulista.

Kuolemasta on vähän tietämistä,
lähtö on harvoin kaunis,
mutta elämä on lempeys ja voima,
vaikeneminen
     ainoa yksinäisyys ja uskonto jonka tunnustan.

Jotkin runoista ovat hieman vaikeaselkoisempia, mutta enimmäkseen Pylkköstä on helppo ymmärtää. Kokoelma sisältää muun muassa nättiä luonto- ja lapsikuvausta.

Lapset lumisotasilla. Äidit ikkunoissa
     puistamassa päätä.
Pienet mönkiäiset hihkuvat
tuiskinassa, tuiskuttavat lunta.
Isojen lasten leikki on peliä,
punaposkista, vakavaa, vikkelää.
Unohdettu pikkuveli syö lunta kintaastaan.
Pienet pihlajanmarjat nauravat suu raollaan.

Runot eivät varsinaisesti vieneet jalkoja alta, mutta mukavaa luettavaa ne olivat. Vaikka teoksen alaotsikkona on "runoluonnos", sisältö ei tuntunut luonnosmaiselta.

Niin, oletteko te muuten lukeneet Maila Pylkkösen runoja?
Itse voisin lukea lisääkin joskus.

★★★½

Paksuniemen laiha kirja

(Kolme viikkoa sitten ostin tämän eurolla Näsilinnankadun Fidalta ja totesin, että sieltä tekee Tampereen halvimpia kirjalöytöjä. Vaan eipä tee enää – liike muutti korttelin toiselle puolelle ja moninkertaisti hintansa. Austerin Sattumuksia Brooklynissa 18 €? Käsittämätöntä! Buu!)



Petteri Paksuniemi: Jouten
Avain 2011, 164 sivua
(Ostettu 16.2.2013, luettu loppuun su 17.2.2013 klo 18.31)

Hauskanniminen kirjailija oli minulle uusi tuttavuus. Arvasin, ettei Raymond Carverin runoa lainaava kirja voi olla huono. Oudon epätasainen se kuitenkin oli.

Kirja jakautuu kahteen osaan: "Alhaalla" sisältää viisi lyhyttä Helsinkiin sijoittuvaa tarinaa ja "Ylhäällä" kaksi pidempää novellia Lapista. Tykkäsin alakerran jutuista, mutta yläkerta jätti kylmäksi.

Vaikka fiilikset lässähtivät loppua kohden, ei sovi unohtaa hyviä hetkiä. Kuten sitä, kun taiteilija joutui muuttamaan ja olisi halunnut muistolaatan entisen kotitalonsa seinään. Myös divarijutut kiinnostavat tietysti aina.

Divarin muija asetti kelloa takaseinälle.
– Tästä ihmiset voi katsoa kauan ovat istuneet siinä.
Järnstedt nosti päätään Ahti Karjalais -kantisesta Suomen Kuvalehdestä.
– En mä sua tarkottanut.
– Antikvariaatit on niitä harvoja paikkoja, joissa voi roikkua pitkään käyttämättä rahaa. Sitä paitsi, niissä käyvät olisivat kiusankappaleita missä vain, mutta divareissa heillä on poikkeukselliset mahdollisuudet.

★★★

Knasu iskee jälleen

Karl Ove Knausgård: 
Taisteluni. Toinen kirja
Min kamp. Andre bok, 2009, suom. Katriina Huttunen, Like 2012, 639 sivua
(Akateemisesta 16.2.2013, luettu loppuun ke 6.3.2013 klo 19.24)

Väittivät että toinen kirja on ensimmäistäkin parempi.
Saattoivat olla oikeassa.

Knausgård jättää vaimonsa Norjaan ja muuttaa hetken mielijohteesta Tukholmaan. Vieraassa maassa ja kaupungissa on vain muutama kiintopiste, mutta vähitellen Tukholma punoutuu osaksi Karl Oven elämää. Löytyy hyvä asunto ja uusi rakkaus, syntyy lapsikin. Kirjoittaminen ei suju, aiemmin julkaistu romaani odottaa turhaan jatkoa. Isän roolissa on opettelemista, lastenvaunujen työntely syö miehisyyttä, naiset eivät enää vilkaisekaan.

Niinpä kuljin Tukholman katuja kuin meidän aikamme nainen, vaikka sisimmässäni riehui 1800-luvun mies.

Melkoinen mies tämä Knausgård. Aivan kuin ensimmäisessäkin kirjassa, hän onnistuu taas kaikessa. Perhe-elämän ja parisuhteen vaikeudet, kirjoittamisen kirot, antikvariaattien ilot, ruotsalaisuuden ja norjalaisuuden erot, kamppailu hullun naapurin kanssa, esikoisen ensiaskelten tuottama riemu, tyhjenevien pullojen arvoitus, sosiaalisten tilanteiden hankaluus, pohjaton itsekriittisyys, häpeä ja ahdistus, pakahduttava rakkaus.

Luin kirjaa puolentoista viikon aikana kotona, junassa ja kahdessa eri kirjastossa. Se toimi joka tilanteessa. Nyt ei auta kuin odottaa seuraavaa osaa.

★★★★★

Knausgård = nero

Karl Ove Knausgård: 
Taisteluni. Ensimmäinen kirja
Min kamp. Første bok, 2009, suom. Katriina Huttunen, Like 2011, 489 sivua
(Kirjatorin vitosen päiviltä 29.1.2013, luettu loppuun to 14.2.2013 klo 23.38)

Sydämelle elämä on yksinkertaista: sydän lyö niin kauan kuin voi. Sitten se pysähtyy.

Näin alkaa kirja, jonka lukeminen ei ollut minulle ollenkaan yksinkertaista. Kesti melkein puolitoista vuotta saada se luettavaksi, ja kun vihdoin aloitin ja ihastuin, matkalla oli kaikenlaisia hidasteita. Nyt kirja on luettu, enkä tiedä mitä ihmettä siitä sanoisin.

Monet varmaan tuntevat jo tapauksen. Norjalainen Karl Ove Knausgård (s. 1968) kirjoitti kuusiosaisen, noin 3 500-sivuisen Taisteluni-kirjasarjan, josta nousi hirveä haloo. Hän kertoo elämästään ja läheisistään yksityiskohtaisesti ja rehellisesti, joidenkin mielestä liiankin, kunnianloukkaussyytteistäkin on ollut puhetta. Kirjoja on käännetty lähes kahdellekymmenelle kielelle ja myyty satojatuhansia. Knausgård ei välttämättä tee mitään, mitä joku muu ei olisi jo tehnyt, mutta hän tekee kaiken niin hyvin, etten ihmettele suosiota yhtään.

Ensimmäinen kirja pyörii kirjailijan vaikean isäsuhteen ympärillä. Isä oli pelottava ja jotenkin lannistava hahmo. Ei sinänsä mikään paha mies, mutta kuitenkin hän heitti Karl Oven lapsuuden ja nuoruuden ylle suuren varjon, jota vastaan tämä on joutunut kamppailemaan aikuisenakin.

Kun nyt istun kirjoittamassa tätä, on kulunut yli kolmekymmentä vuotta. Edessäni olevasta ikkunasta näen omien kasvojeni epäselvän heijastuksen. Lukuun ottamatta kiiltelevää silmääni ja kasvojeni alaosaa joka heijastaa himmeästi vähän valoa, koko vasen puoli on varjossa. Otsallani on kaksi syvää uurretta, kumpaakin poskeani alas ulottuu syvä juonne, kaikki kuin täynnä pimeyttä, ja kun silmäni ovat tuijottavat ja totiset ja suupieleni viistävät alaspäin, on mahdotonta olla ajattelematta että siinäpä vasta synkät kasvot.
     Mistä se johtuu?

Viimeistään tuon kappaleen (s. 31) luettuani olin koukussa. Synkistä kasvoistaan ja jutuistaan huolimatta Knausgård ui suoraan sydämeeni. Ehkä odotin kohtaavani kirjan sivuilla jonkinlaisen nihilistin, mutta löysinkin sympaattisen, syvästi humaanin hahmon. Ennen kaikkea Karl Ove vaikuttaa aidolta. Kesken kirjan lukemisen satuin näkemään ruotsalaisen dokumentin kirjailijasta, ja se vain vahvisti kirjan antamaa kuvaa. Mies, joka katselee mielellään naakkaparvia illan laskeutuessa ja liikuttuu helposti kyyneliin.

Knausgård yksinkertaisesti saa kaiken toimimaan. Karl Ove valloittaa muusikon urasta ja tytöistä haaveilevana nuorukaisena, jolle pussikaljojen hankkiminen uudenvuodenbileisiin on työn ja tuskan takana. Hän hurmaa opiskelijana, joka ahmii kirjoja ja haastattelee esikuviaan opiskelijalehteen, ja koskettaa kolmikymppisenä, joka yrittää toipua menetyksestä ja ymmärtää menneisyyttään. Hän kertoo asioista niin tarkasti ja elävästi, että uskon väkisinkin joka sanaan. Välillä sivupolut johtavat kauaskin, mutta kaikki kerrottu lisää tärkeitä sävyjä kokonaiskuvaan.

Kiehtovan tarinan lisäksi Knasu (joka toivon mukaan ei pahastu keksimästäni lempinimestä) tarjoaa musiikin ja kirjallisuuden ystävälle oikean nimiviittausten aarrearkun. Hän mainitsee monia kirjailijoita, joilta keneltäkään en ole lukenut oikeastaan mitään, ja vielä useampia bändejä, joista melkein kaikki ovat minulle tuttuja ja osa erityisen ilahduttavia (The Chameleons! The Boo Radleys!). Kaikki musiikkiviittaukset on listattu tässä ruotsalaisessa blogissa. Ajankuvaa tarkentavat ja todellisuuden tuntua lisäävät myös monet tuotemerkit, joita kirjailija viljelee tuon tuostakin. Haluaisinpa totisesti lukea kotimaisen kirjan, joka herättäisi oman menneisyyteni henkiin samalla tavalla.

Pystyn samaistumaan Knausgårdin ajatuksiin, vaikka hän onkin kokenut paljon enemmän ja syvemmin kuin minä. Siksi hän kai kirjoittaakin elämästään sadoilletuhansille ja minä toisten elämästä noin sadalle lukijalle (teitä lukijoita yhtään väheksymättä – olette tärkeitä kaikki!).

Tuskin maltan odottaa, että saan lukea sarjan toisen osan (ja sen jälkeen lisää Katriina Huttusen laadukkaita suomennoksia, jotka toivottavasti ilmestyvät mahdollisimman pian). Käsittääkseni toinen kirja keskittyy aikuisen Knausgårdin perhe-elämään, josta ensimmäinen kirja tarjosi vain herkullisia väläyksiä. Karl Oven koko elämää on vaivannut ulkopuolisuuden tunne, jota hän kokee myös isänä tarkkaillessaan muita perheitä:

Lapset ovat puhtaita, heidän vaatteensa ovat siistejä, vanhemmat ovat iloisia, ja jos he joskus korottavat ääntään, he eivät koskaan huuda lapsilleen kuin idiootit. He käyvät viikonloppuisin retkillä, vuokraavat talon Normandiasta kesällä, eikä heidän jääkaappinsa ole koskaan tyhjä. He ovat töissä pankissa tai sairaalassa, it-firmoissa tai kunnallishallinnossa, teatterissa tai yliopistossa. Miksi kirjoittamiseni on sulkenut minut pois siitä maailmasta? Miksi kirjoittamiseni on johtanut siihen että lastenrattaamme näyttävät siltä kuin olisimme löytäneet ne kaatopaikalta? Miksi kirjoittamiseni johtaa siihen että lapseni pitävät kiinni omasta tahdostaan seurauksista riippumatta? Mistä kaikki tämä elämämme sotku johtuu?

Taidan aloittaa toisen kirjan jo tänään. Mutta sitä ennen käyn lukemassa, mitä Lumiomenan Katja ja Järjellä ja tunteella -blogin Susa ovat tästä kirjoittaneet. Käyn myös kertaamassa Taas yhdestä kirjablogista Mika Kukkosen mietteet (kiitos Mika, sinun ansiostasi ostin ja luin kirjan juuri nyt) sekä lukemassa uudestaan kirjailija Juha Itkosen erinomaisen Knasu-jutun. Käykää tekin.

Tulipas pitkä juttu, ja tähtiäkin pitäisi vielä antaa. Vaikka kirja ei ehkä kokonaisuutena ollut ihan täydellinen, tekisi mieli antaa täydet tähdet. Ja kukapa minua estäisi!

★★★★★

Sanovat sitä runoudeksi

Olen tehnyt varovaista tuttavuutta kirjaston runo-osastoon.
Palautushyllystä poimin ohimennen tämän.



Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi
Like 2003, 138 sivua
(Kirjastosta, luettu ti 29.1.2013 n. klo 22.25–23.03)

Kymmenen vuotta sitten en seurannut kirjallisuuskenttää, mutta käsittääkseni Arno Kotro oli siihen aikaan melkoinen kohurunoilija. Esikoiskokoelman luettuani en ihmettele miksi.

vajosimme viattoman onnellisuuden tilaan

kuin pienet lapset
keksimme kaikelle uudet nimet

vertailumuodot sinne
missä niitä ei ole

meillä on suhde
   tehdään siitä suhteempi

minä rakastan sinua
kunpa olisit
   vielä sinumpi

Kotro kirjoittaa myrskyisästä suhteesta ja sen jälkimainingeista tavalla, joka tuskin jättää moniakaan kylmäksi. Hän vuodattaa sivuille sydänverensä, tunnustaa syntinsä ja luetteloi lääkityksensä.

aina sattuu ja tapahtuu
   kun minä juon

minulle tapahtuu

ja
   sinuun sattuu

Hän on taitava sanankäyttäjä, sitä ei voi kiistää.

usko pois että

toivottomuuden ja rakkaudettomuuden jälkeen

uskottomuus

   ei tunnu enää missään

Kotro keksii uusia sanoja, yhdistelee nokkelasti sanapareja:
yksilö/kaksilo
jälkiviisaus/jälkityhmyys
vahingonilo/vahingonsuru.
Jossain vaiheessa sukkeluudet menevät jo överiksi.
Tai ehkä olen vain kateellinen, kun haluaisin olla yhtä sukkela.

sinä ehdotat minulle viinilasillista
   minä väistän
   se osuu ikkunaan

Ehkä oli virhe lukea koko kokoelma kerralla, mutta minkäs tein, kun sivut kääntyivät kevyesti ja nopeasti. Kenties Kotro toimisi paremmin vähän pienempinä annoksina. Joka tapauksessa täytynee lukea lisää joskus. Lieneekö muu tuotanto samaa sarjaa?

★★★½

Sika säkissä olikin oikea helmi

Akateemisen alen loppurysäyksestä ei löytynyt niitä paria kirjaa, joiden hankintaa olin pihiyksissäni lykännyt. Tein sitten yhden heräteostoksen, joka osui harvinaisen nappiin.



Constance Squires: Along the Watchtower
Riverhead Books 2011, 308 sivua
(Akateemisesta 24.1.2013, luettu loppuun ma 28.1.2013 klo 23.34)

Tietenkään en ollut koskaan kuullut kirjailijasta, mutta kirjan asiallinen mustavalkoinen selkämys ja nimi saivat kääntämään esiin kannen, joka puolestaan sai avaamaan kirjan satunnaisesta kohdasta. Silmiin osunut Hüsker Dü -yhtyeen nimi houkutti jatkamaan selailua. Ostopäätös oli helppo tehdä, kun hintaa oli vain 4,15 € ja kirjan alkukin herätti mielenkiinnon:

Lucinda Collins was the type of girl who noticed things, the trail-her-fingers-along-the-banister type who would usually have lingered at the unfamiliar stairwell window to wonder about the quaint church just visible on a distant hill, how old it was and how far away. But not today. Today her footfalls sent a flat tattoo echoing down the stairwell as she took a corner and bounded down the next flight two steps at a time. She didn't even glance out the window. Instead, she watched her black high-top Converses as they came down hard onto the dirty tiled steps. The sound of her stomping boomed against the walls like something she had thrown in a fury. She could be quiet if she wanted to, but she didn't want to. Why should she?

Näin siis alkaa Along the Watchtower. Eletään vuotta 1983, ja Lucinda on juuri muuttanut Länsi-Saksaan. Hän on 13-vuotias juureton amerikkalainen, elänyt sotilastukikohdissa ympäri maailmaa koko pienen ikänsä. Aina parin vuoden jälkeen, kun Lucinda on ehtinyt kotiutua ja hankkia hyviä ystäviä, majuri-isä Jack saa siirron uuteen paikkaan, ja perässä seuraa tietysti koko konkkaronkka: ex-melkein-hippi-äiti Faye, Lucinda sekä pikkusisarukset Erin ja Jacob.

Kuviosta tulee oitis mieleen niin ikään sotilaan tyttärestä kertova Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä. Mutta Jack McCarthylla ja Jack Collinsilla ei ole paljon muuta yhteistä kuin etunimi, ja Grafenwöhrin ankeanharmaat kerrostalokolossit ovat kaukana aurinkoisesta Centraliasta. Lucinda potee koti-ikävää, vaikkei edes tiedä minne. Onneksi on musiikki, jolla hän voi täyttää sielunsa aukon. Musiikilla on kirjassa niin tärkeä rooli, että toiseksi vertailukohdaksi voi hyvin nostaa Nick Hornbyn klassikkoteoksen High Fidelity (Uskollinen äänentoisto).

Saamme seurata Collinsin perheen vaihtelevaa, jopa myrskyisää elämää Lucindan aikuistumiseen asti, noin kahdeksan vuoden ajan. Loppujen lopuksi Squiresin kirja ei liippaa tunnelmiltaan kovin läheltä sen paremmin Hornbya kuin MacDonaldiakaan, mutta laadultaan se on aivan samaa tasoa.

Kirja pääsi todellakin yllättämään, sain hämmästyä kerta toisensa jälkeen. Siinä vaiheessa en enää ollut uskoa silmiäni, kun alettiin puhua Iris Murdochin kirjoista. Meinasin hihkua ääneen! Tämä saattaa hyvinkin olla maailman ainoa romaani, jossa mainitaan sekä Iris Murdoch että Joy Division, vieläpä parin sivun sisällä. (Miten voikin olla tällainen kirja, kuin minulle räätälöity!)

Olin jo sovittelemassa kirjalle täyttä viittä tähteä, mutta lopussa lumous himmeni hitusen, joten jätetään vielä puolikas parantamisen varaa. Tämä on Constance Squiresin esikoisromaani, eikä voi muuta kuin toivoa, että hän aikoo jatkaa kirjoittamista.

★★★★½

(Akateemisen ale jatkunee vielä tämän viikon loppuun. Tampereella tätä kirjaa ei taida enää olla, mutta jospa jossain muualla olisi... Vink vink!)

Irving on ohuimmillaankin hyvää

Kuten sanottu, John Irving on pitkäaikaisin suosikkikirjailijani. Useimpien hänen teostensa lukemisesta on jo pitkälti toistakymmentä vuotta, joten nyt on korkea aika verestää muistoja. Päätin aloittaa kevyemmästä päästä.



John Irving: Välisarjan avioliitto
The 158-Pound Marriage, 1974, suom. Kristiina Rikman, Tammi 1984, 262 sivua
(Kirppikseltä, luettu loppuun ti 22.1.2013 klo 22.17, uusintakierros)

Välisarjan avioliitto on Irvingin kolmas romaani. Se on myös kolmas Irving-suomennos, vaikkakin se ilmestyi vasta neljännen ja viidennen romaanin suomennosten jälkeen. Luin sen ensimmäistä kertaa suomeksi 1995 tai 1996 ja sitten englanniksi marraskuussa 1998, jolloin myös kirjoitin siitä esseen American Society and Culture -kurssille (kunpa muistaisin mitä kirjoitin...). Tykkäsin kirjasta silloin ja tykkään edelleen. Kirja on Irvingin ohuin ja tuntuu jakaneen lukijoiden mielipiteitä, mutta minusta se ei ole mikään väliteos.

Kirja kertoo kahden pariskunnan parinvaihdosta amerikkalaisessa yliopistoympäristössä. Nimetön kertoja on pitkä ja laiha historianopettaja ja kirjailija, jonka vaimo on lyhyt ja tanakka, Itävallassa syntynyt ja sodan jalkoihin jäänyt Utch. Toisen pariskunnan muodostavat niin ikään itävaltalaissyntyinen jätkänpätkä nimeltä Severin, joka toimii yliopistossa saksanopettajana ja painivalmentajana (yllätys), ja hänen pitkä ja laiha vaimonsa Edith, jolla on kirjallisia pyrkimyksiä. Tästä yhtälöstä saadaan kaksi ulkoisesti hyvinkin yhteensopivaa paria, mutta tietenkään kaikki ei suju ongelmitta, neljän ihmisen suhdesoppa on enemmän kuin tavallinen parisuhde potenssiin kaksi.

Onhan se myönnettävä, että tarina on Irvingin mittapuulla ehkä hieman köykäinen ja vailla suuria yllätyksiä, mutta mielenkiintoiset hahmot ja hersyvä kerronta pitivät ainakin minut kevyesti otteessaan. Katsokaa nyt tätäkin virkettä:

Tokkuraiset lapset alkoivat hiljalleen heräillä; he venyttelivät ja kyhnäsivät Severinin kupeella niin kuin tämä olisi ollut iso tyyny tai ystävällinen koira – ja Severin Winter makasi heidän keskellään Edithin aamutakissa kuin transvestiitti painonnostaja, joka on hyväntahtoisen pommin lailla pudonnut kansakoulun katon läpi.

Tällaiseen ei moni pysty!

★★★★

P.S. Ei missään tapauksessa kannata lukea Keltaisen Kirjaston painoksen kansiliepeitä ennen itse kirjan lukemista – kattava juonikuvaus spoilaa suurimman osan niistä vähäisistäkin yllätyksistä. En tajua tuollaista toimintaa.

Rivi riviltä, lyönti lyönniltä

Raymond Carver: Rivi riviltä, lyönti lyönniltä
Valikoima runoja, suom. Lauri Otonkoski ja Esko Virtanen, WSOY 1994, 154 sivua
(Divarista 15.9.2012, luettu loppuun ti 15.1.2013 klo 23.09) 

Ilta pimenee, tuuli tyyntyy, katu hiljenee. Vain kirjoituskoneen epäsäännöllinen nakutus ja himmeä valonkaje avoimesta ikkunasta.

Heräsin tänä aamuna
pakottavaan haluun makoilla sängyssä koko päivä
ja lueskella. Hetken olin kahden vaiheilla.

Sitten katsoin ulos sateeseen.
Ja annoin periksi. Pääsin täydelliseen
sovintoon tämän sateisen aamun kanssa.

Mies jää tuijottamaan tekstiä. Nousee tuolista, venyttelee vähän, sytyttää savukkeen.

Heräsin veritippaan
silmäluomella. Naarmu
joka ulottui puolen otsan poikki. Mutta
minähän nukun yksin nykyisin.
Miksi ihmeessä kukaan kävisi
itsensä kimppuun, edes unessa?

Mies katsoo ulos. Vastapäätä heilahtaa verho, naapurin kyyläkin valvoo vielä. Hän pitää miestä luuserina, joka vetää lonkkaa kaiket päivät, korkeintaan käy kalassa joskus.

Vetelehtijä! setäni huusi minulle
niin kauan sitten. Hän oli oikeassa.
Olen varannut aikaa tänään,
kuten kaikkina päivinä,
tyhjän toimittamiseen.

Naapuri ei tiedä, että mies on kirjailija. Naapuri lukee vain dekkareita, mies on erikoistunut ytimekkäämpään ilmaisuun.

Taannoin 1960-luvun puolivälissä huomasin, että minun oli vaikea keskittyä laajamuotoisempaan kerrontaan. Sekä luku- että kirjoitusyritykset tuottivat jonkin aikaa ongelmia. Olin kadottanut pitkäjänteisyyteni; minulla ei enää ollut kärsivällisyyttä yrittää romaanin kirjoittamista. Siihen liittyy niin monia asioita, juttu olisi liian pitkästyttävä tässä kerrottavaksi. Mutta tiedän, että paljolti kaiken tuon takia kirjoitan nyt runoja ja novelleja. Aloita ja lopeta. Älä haikaile. Anna mennä. Saattaa olla, että menetin ylipäänsä kunnianhimoni samoihin aikoihin, alta kolmekymppisenä.

Mies huokaisee, tarttuu tyhjään kahvikuppiin. Empii, laskee kupin pöydälle, kaivaa kaapista pullon. Lääkärillä oli eilen huonoja uutisia.

Hän sanoi, ettei hyvältä näytä
hän sanoi että pahalta näyttää, oikeastaan tosi pahalta
hän sanoi, laskin niitä kolmekymmentäkaksi yhdestä
keuhkosta ennen
kuin lopetin laskemisen

Mies on pian poissa, mutta hänen sanansa jäävät.

★★★★

Jumalainen kani

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
When God Was a Rabbit, 2011, suom. Aleksi Milonoff, Tammi 2012, 324 sivua
(Kirjastosta, luettu loppuun la 12.1.2013 klo 22.53)

Tämän kirjan lukemista odotin enemmän kuin mitään muuta kirjaa aikoihin. Sara totesi syksyllä kirjan olevan yhtä suloisen rakastettava kuin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ja Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä, ja Laura puolestaan otti vertailukohdaksi John Irvingin. Perunankuoripaistos oli minulle toissa vuoden hienoin yksittäinen lukukokemus ja Kim Novak yksi viime vuoden hienoimmista, kun taas Irving on pitkäaikaisin suosikkikirjailijani. Odotukset olivat siis jossain korkealla katon yläpuolella. Senhän tietää, miten tällaisten odotusten kanssa voi käydä, mutta jostain syystä minua ei juurikaan pelottanut.

Mistä tässä sitten on kyse? On Elly ja Joe, sisko ja veli, jotka tietävät toistensa synkimmätkin salaisuudet. On Jenny Penny, Ellyn omalaatuinen ystävä. On lemmikkikani nimeltä jumala, pienellä j:llä. Tai oikeastaan se on belgianjänis. On äiti, isä ja Nancy-täti, joka hänkin rakastaa äitiä. Muutama muukin mieleenpainuva hahmo sivuilla seikkailee. Tarina alkaa Ellyn lapsuudesta 70-luvulta ja jatkuu tämän vuosituhannen puolelle. Kirja kertoo sisaruudesta, ystävyydestä, kasvamisesta, eroista ja jälleennäkemisistä, elämän peloista ja iloista.

Olin siis ilmeisimmin jo etukäteen päättänyt pitää kirjasta, ja onneksi Winman teki sen helpoksi. Hän osaa kirjoittaa hauskasti mutta koskettavasti, usein samaan aikaan. Jos jossain vaiheessa aloinkin miettiä, onko tämä sittenkin "vain" hyvä kirja, viimeistään lopun irvingmäiset juonenkäänteet nostivat kokonaisuuden takaisin erittäin hyvän puolelle. Erikseen pitää vielä mainita Aleksi Milonoffin erinomainen käännös. ("Missä kamelit ovat?" – "Ne tykkäsivät kyttyrää sinusta." Mietin, miten tuo kohta voisi mennä alkutekstissä, mutta en keksinyt.)

★★★★½

(Viimevuotisesta blogilaiskuudestani sisuuntuneena tein vahingossa itselleni uudenvuodenlupauksen, että tänä vuonna yritän kirjoittaa jotain kaikista lukemistani kirjoista. Nyt on kolme kirjaa luettu ja blogattu, saa nähdä kauanko jaksan tätä rataa. Ihan hauskaahan tämä on, mutta kirjoittaminen syö kummasti lukuaikaa... Sitä paitsi kaikki tämänvuotiset kirjani ovat olleet sellaisia, joista moni muukin on kirjoittanut. Seuraavaksi toivottavasti jotain vähemmän pureskeltua!)

Sudenmarjan maku

Reidar Palmgren: Sudenmarja
Otava 2012, 317 sivua
(Kirjastosta, luettu loppuun ti 8.1.2013 klo 23.14)

"Iso mustikka", sanoi pieni siskoni mökillä muinoin. Äiti hätkähti – eihän täällä rannassa mustikoita kasva! – ja kaivoi sudenmarjan tyttösen suusta, ennen kuin mitään vahinkoa ehti tapahtua.

Reidar Palmgrenin Sudenmarjaa ei niin vain sylkäistäkään pois, se pakottaa pureksimaan ja jättää vahvan jälkimaun. Pääosassa on luonnonlapsi Tuula, joka työskentelee kaupungin puisto-osastolla. Tuula on omalaatuinen tyyppi, haaveilee usein omiaan eikä paljon puhu. Ilkeät työkaverit pitävät häntä vajaamielisenä, mutta Tuulalla on suojelijana esimiehensä, vanhan koulukunnan kaupunginpuutarhuri Holopainen.

Luonto, kasvit ja eläimet ovat Tuulalle kaikki kaikessa. Niihin hän samaistuu, niitä hän ymmärtää ja ne häntä, ihmisistä ei oikeastaan niin väliä. Tuulan valtakunnassa kaupunginpuiston pohjoissektorilla aluskasvillisuus saa rehottaa vapaasti, puut saavat lahota ja eläimet pesiä rauhassa. Kun polun varrella kasvavista sudenmarjoista tulee ongelma, Tuula ei kitke marjoja vaan siirtää polun. Pahaksi onneksi lähistöllä asuu vihaisen susikoiran omistava bisnesmies, paikallisvaikuttaja Sirén, jonka mielestä ei ole mitään järkeä asua rannan lähellä, jos omasta ikkunasta ei näy vettä.

Mukana kuvioissa ovat myös kaupunkia terrorisoiva töhertelijä ja hämärän rajamailla liikkuva vartija. Vähitellen soppa sakenee ja saa yhä mielikuvituksellisempia muotoja.

Tämä ei ole mikään hyvän mielen kirja, inhottaviakin tapahtuu. Lukeminen sujui kuitenkin nopeasti, sillä henkilöt herättivät kiinnostuksen ja juoni veti. Palmgren on taitava kertoja, kieli on ilmaisuvoimaista ja nokkelaakin ("Kadut olivat pettyneet, märät ja tyhjät"). Kiinnostavan tarinan ohessa kirja puolustaa luontoarvoja ja tarjoaa hienovaraista yhteiskuntakritiikkiä. Kaiken kaikkiaan ihan mainio lukukokemus.

★★★★

Googlailin muita arvioita, ja moni näyttää suhtautuneen kirjaan penseämmin. Minusta tämä oli samaa tasoa kuin syksyllä lukemani Palmgrenin esikoinen Jalat edellä – molemmat kirjat olivat osin aika omituisia mutta viihdyttäviä. Pitää lukea kaksi muutakin Palmgrenia jossain vaiheessa.

P.S. Poplaari-nimijupakka päättyi onnellisesti: Lähetin maanantai-iltana sähköpostia Ylen ohjelmapalautteeseen ja sain eilen ohjelmapäälliköltä nöyrät pahoittelut epähuomiossa tehdystä nimivarkaudesta. Tänään posti toi vielä valtavan kirjekuoren, jossa oli Radio Suomen seinäkalenteri ja tyylikäs kangaskassi. Eihän tässä enää viitsi kantaa kaunaa, hautaan siis sotakirveen. :)

Luin Finlandia-voittajan

Finlandia-palkinto on ihmeellinen instituutio: yksi ihminen päättää, mitä tuhannet saavat joululahjaksi. Nyt olin ensimmäistä kertaa yksi niistä tuhansista.



Ulla-Lena Lundberg: Jää
Is, 2012, suom. Leena Vallisaari, Teos & Schildts & Söderströms 2012, 366 sivua
(Joululahja [kiitos!], luettu loppuun pe 4.1.2013 klo 23.56)

Nuori pappi muuttaa sodan jälkeen perheineen ulkosaariston Luodoille, ihastuu karuun ympäristöön ja sekalaiseen seurakuntaansa, haluaa jäädä loppuiäkseen.

Jää on väkevä tarina pienistä ihmisistä luonnonvoimien armoilla, uskosta ja rakkaudesta, surusta ja selviytymisestä. Kieli on kaunista, kerronta kulkee kuin potkukelkka sileällä jäällä. Lundbergin hahmoista ei voi olla pitämättä. Pappi, lukkari, lapset, lääkäri, pastorska – hyviä ihmisiä, kukin tavallaan. Yhteisössä on omat jännitteensä, mutta papista pitävät kaikki, hän on aina valmis auttamaan ja antamaan seurakunnalle kaikkensa.

Tiesin mitä tulee tapahtumaan, mutta tietysti loppu suretti silti. Tuli taas väkisinkin mieleen serkkupoika, joka koki saman kohtalon, aivan erilaisissa olosuhteissa mutta samanikäisenä.

Vaikka en kuulu kirkkoon, Lundbergin papin johtamaan jumalanpalvelukseen olisin voinut kuvitella osallistuvani. Ja vaikka olen täysi maakrapu, pieni pala sielustani jäi Luodoille.

★★★★½



Tarja teki hyvän valinnan.