Eikös se Päätalo kirjoittanut joitain tylsiä pappajuttuja, paksuja ja rumia kirjoja, ketä kiinnostaa?
Ennakkoluuloni alkoivat horjua luotettavien tahojen kehujen ja Knasu-vertausten myötä, ja Huonemiehen poika (1971) räjäytti ne atomeiksi.
Omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan ensimmäinen osa kertoo tietysti kirjailijan lapsuudesta. Kalle oli isopäinen ja kierosilmäinen poika, joka ei millään meinannut oppia kävelemään.
Oli ruvennut näyttämään siltä kuin Päätalon suvun tämä haara alkaisi palata siihen neljän tukipisteen varassa tapahtuvaan kulkemismuotoon, jolla tavalla väitetään kaukaisten esi-isiemme siirtyneen puusta toiseen.
Lopulta poika pääsi jaloilleen, mutta liikkui pitkään kömpelösti. Ärrävikakin vaivasi.
Elämä ei muutenkaan ollut helppoa 1920-luvun Taivalkoskella, Kallen tekoseudulla. Perhe asui muiden nurkissa, kunnes isä pystytti oman pienen hirsimökin Kallioniemeen, Jokijärven rannalle. Olot olivat alkeelliset. Päätaloilla ei ollut minkäänlaista käymälää, vaan tarpeet tehtiin tunkiolle. Setämies omisti vain kaksi alusvaatekertaa, kulki aina kaksi viikkoa samoissa kalsareissa. Terveyttä hoidettiin kuppaamalla: kun poski turposi, hammastoukka kaijotettiin kuppaussarvilla.
Herkko-isän viikot kuluivat tukkisavotassa, joten Kalle ja vähitellen kasvanut sisarusjoukko varttuivat lähinnä äitinsä Riitun hoivissa. Kerkeäväinen poika aiheutti äidille huolia ja sai usein tuta takaposkillaan vitsan, myöhemmin remminkin. Lisäksi äiti jaksoi ihmetellä Kallen jatkuvaa tiedonjanoa ja "akkamaista" kysymysten viljelyä – poika olisi kuunnellut kaikenlaisia tarinoita loputtomiin. Onneksi Kalle kuitenkin osoitti myös kunnon työmiehen elkeitä jo nuorella iällä.
Tästä kaikesta Päätalo kertoo rehevällä kielellään, jaaritellen mutta kiehtovasti ja hauskasti. Hämäläisen nykylukijan silmään kieli on paikoin melko eksoottista, mutta kärryillä pysyy ongelmitta. Paikallisten vieras puheenparsi alkaa vähitellen viehättää, ja oudot sanat tulevat tutuiksi. Loti-sanan tarkka merkitys ei tosin ole vielä selvinnyt, mutta oletan sen tarkoittavan osapuilleen samaa kuin kelpo.
Päätalolla ja Knausgårdilla on yhteistä ainakin se, että molemmat laittavat itsensä rohkeasti likoon ja osaavat jaaritella kiinnostavasti aiheesta kuin aiheesta. Minusta Päätalo on Huonemiehen pojassa kaikkein mielenkiintoisimmillaan kuvatessaan omia ajatuksiaan ja tuntojaan sekä värikkäitä paikallisia hahmoja, mutta hänellä on taito saada lukija kiinnostumaan kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.
Kirja teki siis suuren vaikutuksen. Luultavasti joudun nyt kahlaamaan läpi koko Iijoen: 544 sivua luettu, yli 16 000 jäljellä. Tekee mieli jatkaa aika pian, lainasin jo kaksi seuraavaa osaa...
sunnuntai 22. joulukuuta 2013
tiistai 3. joulukuuta 2013
Finlandia-voittaja laulaa
Riikka Pelo voitti Finlandia-palkinnon teoksellaan Jokapäiväinen elämämme. Onnittelen.
En ole lukenut Pelon kirjoja, mutta kuulin jo vuosia sitten hänen lauluaan tšekkiläisen The Ecstasy of Saint Theresa -yhtyeen levyllä Susurrate (1992). Nyt haastankin Pelon kasvavan fanijoukon kuuntelemaan palan hänen varhaistuotantoaan. Lupaan lukea kirjan, jos te kaikki kuuntelette tuon biisin. ;)
Kyllä se laulukin sieltä tulee, alkaa jossain 1.30:n paikkeilla. Mielenkiintoinen ääni, eikö vain. Saako joku selvää kaikista sanoista?
En ole lukenut Pelon kirjoja, mutta kuulin jo vuosia sitten hänen lauluaan tšekkiläisen The Ecstasy of Saint Theresa -yhtyeen levyllä Susurrate (1992). Nyt haastankin Pelon kasvavan fanijoukon kuuntelemaan palan hänen varhaistuotantoaan. Lupaan lukea kirjan, jos te kaikki kuuntelette tuon biisin. ;)
Kyllä se laulukin sieltä tulee, alkaa jossain 1.30:n paikkeilla. Mielenkiintoinen ääni, eikö vain. Saako joku selvää kaikista sanoista?
Tunnisteet:
ecstasy of saint theresa,
kirjat,
riikka pelo,
vanhat levyt
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)