10 vuotta myöhemmin: B.R.M.C.

Kymmenen vuotta sitten leikin levykriitikkoa ja kirjoitin muutaman arvostelun desibeli.net-sivustolle. Nyt on aika katsoa, kestävätkö sepustukset edelleen päivänvaloa. Kursivoidut kohdat ovat lainauksia 30.1.2002 julkaistusta levyarviostani.

Black Rebel Motorcycle Club – s/t (2o01)
(albumi sisältää 11 biisiä, Spotifyssa 6 bonusbiisiä)



Sanfranciscolainen BRMC koostuu kahdesta jenkistä ja yhdestä britistä ja näyttää, jos mahdollista, vielä coolimmalta kuin The Strokes. Ja kun bändin musiikkikin sattuu olemaan täydellinen sekoitus hapokasta rokkia, goottitunnelmia ja kenkiintuijottelua, niin ei ihme että tulosta syntyy.

Pitää paikkansa. Gootti-sanan käyttö tässä yhteydessä on ehkä lievästi liioiteltua, mutta hapokasta ja shoegazehtavaa tämä musiikki kyllä on. Strokes-vertaus on siinä mielessä osuva, että molempien yhtyeiden vuonna 2001 julkaistut debyytit tekivät suuren vaikutuksen ja kuuntelen niitä yhä, mutta bändien myöhempään tuotantoon en ole juurikaan perehtynyt. (Bändit varmasti rakastavat tällaisia "faneja"...)

BRMC:n toistaiseksi tunnetuin kappale lienee levyn ensimmäinen singlelohkaisu Whatever Happened To My Rock 'n' Roll. Vaikka hieno kappale onkin, se saattaa suoraviivaisena rockvetäisynä johtaa satunnaista kuulijaa hieman harhaan – suurin osa levystä nimittäin liikkuu syvemmillä vesillä. Toinen sinkku, levyn avausraita Love Burns kertoo jo huomattavasti tarkemmin missä mennään: The Jesus And Mary Chainia on tullut kuunneltua. Sama assosiaatio toistuu useaan otteeseen seuraavan 57 minuutin aikana, ja lisäksi mieleen hiipivät mm. Ride ja Spacemen 3.

Hmm. JAMC-yhteyttä ei edelleenkään voi kieltää, ja kai niitä Ride-henkisiäkin hetkiä on, mutta että Spacemen 3? En ollut tuohon aikaan kuunnellut kyseistä yhtyettä kovinkaan paljon, enkä ole sen jälkeenkään, mutta jotenkin tuo vertaus tuntuu ontuvan. Päätösbiisi Salvation vie mielikuvia ennemminkin Spiritualizedin suuntaan.

Näinkin hienoista vaikutteista voisi lahjattomampi yhtye ehkä saada aikaan hengettömiä pastisseja, mutta BRMC ei moiseen sorru vaan nousee jatkuvasti vähintäänkin esikuviensa tasolle. Heikkoja lenkkejä ei yhdentoista kappaleen joukkoon mahdu.

Samaa mieltä olen vieläkin. Itse asiassa täytyy sanoa, että JAMC:n suuruus ei ole koskaan oikein auennut minulle – onhan bändillä muutama loistava biisi, mutta en vain jaksa kuunnella niitä levyjä. Voin siis sumeilematta todeta, että BRMC on minulle tärkeämpi yhtye kuin JAMC.



Levy on nyt pyörinyt soittimessa päivittäin kuukauden ajan ilman minkäänlaisia kulumisen merkkejä. Tällä hetkellä ei harmita mikään muu kuin se, ettei bändin kiertue ulotu Suomeen asti, eipä tietenkään. Ehkä sitten seuraavassa elämässä, jos sellaista tulee. White Palms -kappale ei tosin lupaa hyvää tämän suhteen: "I wouldn't come back if I'd have been Jesus/I'm the kind of guy who leaves the scene of the crime..."

"Nerokas" lopetus. Mutta nyt on siis kulunut kymmenen vuotta eikä levy ole kulunut vieläkään. Sitä tulee kuunneltua melko säännöllisesti, varsinkin talvisin. Antaisin sille edelleen saman arvosanan, neljä ja puoli tähteä.

Mutta hei, minulla olisi yksi ylimääräinen kappale tätä levyä, joten jos jotakuta kiinnostaa, ilmoittautukoon tässä alla vaikkapa lauantaihin 4.2. mennessä. Jos kiinnostuneita on useampia, pannaan arvonta pystyyn.

Kevättä odotellessa

Yksi levyjuttu ja kirjajuttu on kesken, useita muita suunnitteilla. Niitä odotellessa joudutte tyytymään tähän videopätkään, jossa John Irving lukee katkelman tulevasta kirjastaan:



In One Person ilmestyy toukokuussa.
"His most political novel since The Cider House Rules and A Prayer for Owen Meany, John Irving's In One Person is an intimate and unforgettable portrait of the solitariness of a bisexual man who is dedicated to making himself 'worthwhile'."

Irving täyttää maaliskuussa 70 vuotta, mutta tahti ei tunnu hidastuvan. Kunpa herra saapuisi taas Suomeen sitten, kun suomennos aikanaan ilmestyy. Tällä kertaa voisin ottaa vaikka vapaapäivän töistä, että pääsisin paikalle.

Haahtela telkkarissa

Kiinnostaako? No totta helkkarissa.

Huomenta Suomen Kirja-aamussa keskiviikkona 18.1. noin klo 8.20 JOEL HAAHTELA puhuu uudesta kirjastaan Traumbach.

Teatterissa

Minulle on helpompaa lukea kuin kokea. Kirjojen sivuilla matkustan ympäri maailmaa, tosielämässä en ole vuosikymmeneen käynyt kahtasataa kilometriä kauempana kotoa.

Sama pätee teatteriin. Tulee luettua teatterimaailmaan sijoittuvia kirjoja, joskus jopa kirjoiksi painettuja näytelmiä, mutta oikeaan teatteriin uskaltaudun harvoin. Lasten kanssa olen sentään nähnyt muutaman kelpo esityksen, mutta en edes muista, koska olisin viimeksi käynyt aikuisten teatterissa – ennen toissa iltaa.

Tähän tilaisuuteen en voinut olla tarttumatta: Kellariteatterissa sai perjantaina Tampereen-ensi-iltansa Koira tahtoo taivaalle, arvostamani toimittajan Matti Kuuselan esikoisnäytelmä, ja pääsin mukaan kutsuvieraana siskoni siivellä.

Kari Väänäsen ohjaama näytelmä kertoo erään koiran viimeisistä päivistä maan päällä. Se on koskettava ja hauska, vuoron perään ja samaan aikaan. Viisaita sanoja elämästä ja kuolemasta, koiruudesta ja ihmisyydestä. Näyttelijät Vesa Kietäväinen ja Pirjo Leppänen hoitavat hommansa vakuuttavasti, ja vaikka minulla ei tosiaan ole mitään vertailupohjaa kotimaisen näyttämötaiteen nykytasosta, uskaltanen suositella tätä kiinnostuneille.

Ensi-ilta kutsuvieraana oli elämys sinänsä, tuli ihan VIP-olo. Kaikki oli ilmaista vaatesäilytyksestä lähtien, esitystä sai seurata eturivistä, sen jälkeen tarjottiin hyvää ruokaa ja juomaa. Ja jatkoilla sai kuulla tekijöiden näkemyksiä illan näytöksestä ja siitä, mikä (muka) meni pieleen. Seura oli muutenkin mukavaa ja mielenkiintoista, kuulin paljon huvittavia juttuja ja keskustelin eräänkin herttaisen leidin kanssa Haahtelasta, Carpelanista ja runoudesta (josta en tiedä juuri mitään, mutta nyt sain hyviä suosituksia). Kaiken kaikkiaan ikimuistoinen ilta, jonka jälkeen olen leijunut kevyessä kulttuuripilvessä. Kiitos asianosaisille!

Teatteri on poikkeuksellinen taidemuoto. Kirjaa voi selata ja elokuvaa kelata, mutta teatteri on sarja ohikiitäviä hetkiä, joihin ei voi koskaan palata. Se on vahvasti läsnä, eikä sitä voi kontrolloida millään tavalla. Ehkä juuri näistä syistä se myös hieman hirvittää, mutta perjantai-illan kaltaiset kokemukset rohkaisevat tutkimaan lisää. Onkos teidän lukijoiden joukossa teatterin ystäviä?

---

P.S. Löysin pari viikkoa sitten sivuston, jossa oli useita kiinnostavan oloisia kirjablogeja, mutta unohdin lisätä sen kirjanmerkkeihin, enkä ole enää löytänyt takaisin. Sellainen yhteisö, jossa oli muistaakseni 7–8 blogia. Kuulostaako tutulta, osaisiko joku kertoa osoitteen?

Tämä artikkeli sisältää tuotesijoittelua

Olen ennenkin todennut, että divarit ja kirpputorit ovat enemmän oma juttuni kuin kirja-alet. Mutta eihän sitä kuitenkaan voinut olla tekemättä pikaista alekierrosta eilen.

Suomalaisessa huomioni kiinnittyi vinoon pinoon kovakantisia Katoamispisteitä (5 €, vink vink), mutta mukaan tarttui ainoastaan Anna Gavaldan Karkumatka (8 €). Kirja on saanut blogeissa yllättävänkin ristiriitaisia arvioita. Itse pidin siitä kovasti ekalla lukukerralla kesäkuussa 2010, tulin lukeneeksi sen kirjastossa yhdellä istumalla/seisomalla. Kirja on lyhyt, kepeä ja kesäinen, mukavaa saada nyt kokea se uudestaan.

Akateemisen tarjoukset tuntuivat taas jotenkin vaisuilta, ehkä olen turhan pihi. Parasta antia tarjosi puolihintaisten englanninkielisten pokkarien laari, josta poimin Virginia Woolfin Mrs Dallowayn (5,45 €). Tämä löytö osui parhaaseen mahdolliseen saumaan – olin juuri edellisenä iltana aloittanut erään Mrs Dallowayn ympärillä pyörivän kirjan (ette varmaan ikinä arvaa minkä), joka hurmasi oitis. Joten kyllähän tämä pitää varmaan lukea heti, kun saan sen toisen nautittua loppuun. Tästä tuleekin sitten ensimmäinen koskaan lukemani Woolf-romaani. (Olen minäkin varsinainen englanninopiskelija! Yliopistolla kyllä aikanaan luettiin A Room of One's Own tai jotain pätkiä siitä, mutta siinäpä se.)

Siis yksi kirja Akateemisesta ja yksi Suomalaisesta, ihan sama tulos kuin viime vuoden alessa. Silloin tilannetta paikkasi Kirjatorin loppuunmyynti, tällä kertaa piti lähteä jatkoille Adlibrikseen. Siellä oli paljon ihan hyviä tarjouksia, mutta lopulta valitsin aleosastolta vain yhden, viime kesänä lukemani Alan Bennettin kirjan Epätavallinen lukija (1,90 €). Lisäksi ostoskoriin päätyi kaksi normaalihintaista enkkupokkaria, vaimon käsityökirjojen lisäksi siis.

Levykauppaankin tulee asiaa lähiaikoina, kiltti joulupukki toi lahjakortin Äxään. Oikeastaan tekisi mieli ostaa uusi Black Twig -levy nyt heti, mutta koko lahjakortti on kai käytettävä kerralla, joten ajattelin odottaa parin muun levyn ilmestymistä. (Onneksi joku ystävällinen piraatti oli jo laittanut Black Twigin nettiin... Hienolta kuulostaa kyllä!)

Huomenna on tiedossa ikävämpää shoppailua, pitäisi asioida kodinkonekaupassa. Inhoan kaikenlaisten laitteiden ostamista, olenhan tyypillinen mies. Siitäkin huolimatta hyvät viikonloput kaikille lukijoille ja kuulijoille, lukioille ja coolioille!

Joulukuu: Rowling, Kekkonen, Murdoch...

Joulu meni jo, ja hyvä niin, mutta joulukuun kirjojen muisto lämmittää mieltäni vielä pitkään.



J. K. Rowling: Harry Potter ja feeniksin kilta
(Harry Potter and the Order of the Phoenix, 2003, suom. Jaana Kapari 2004)
Tämän kirjan sain totta puhuen loppuun jo marraskuun puolella, 22 minuuttia ennen kuun vaihdetta. Aiemmin olin lukenut vain yhden yli 1000-sivuisen kirjan, Irvingin Until I Find Youn, jonka parissa vierähti kaksi kuukautta vuonna 2006. Tämä oli luettu alle viikossa, erittäin vetävä tapaus. Loistavia uusia hahmoja, kuten ihastuttavan raivostuttava Tylypahkan yli-inkvisiittori. Loppupuolen taistelukohtaus tuntui hiukan venytetyltä, muuten kirja oli sarjan parhaimmistoa.

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi
(Harry Potter and the Half-Blood Prince, 2005, suom. Jaana Kapari 2006)
Synkeät tunnelmat sopivat joulukuun pimeyteen kuin hirnyrkki silmään. Järkyttäviä juonenkäänteitä, eihän tässä voi käydä näin! Hieno kirja yhtä kaikki.

J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset
(Harry Potter and the Deathly Hallows, 2007, suom. Jaana Kapari-Jatta 2008)
Seikkailu huipentuu, rytinää riittää heti alusta lähtien, tiukasta tilanteesta toiseen. Kirja piti vaivattomasti otteessaan kaikkien 828 sivunsa verran ja tuli luettua muutamassa päivässä. Rowling onnistui välillä hämäyttämään minut perusteellisesti, mutta onneksi loppu oli helpottava.

Aika jännää, että olin onnistunut välttymään siltä tiedolta, miten Harryn tarina päättyy. Olin ilmeisen aktiivisesti sulkenut korvani kaikelta Potter-maailmaan liittyvältä ennen viime syksyä. Nyt olen yhtä isoa kokemusta rikkaampi. Viimeisen kirjan jälkeen olo oli tyhjä, mutta pian käänsin katseeni tulevaisuuteen – seuraavalla kerralla voinkin lukea nämä englanniksi! Ja kaipa ne leffatkin voisi joskus katsoa, ehkä sittenkin uskaltaisin...

Löytyykö lukijoiden joukosta koviakin Potter-faneja, onko joku lukenut sarjan moneen kertaan? Mikä osa on suosikkinne? Itse vaikutuin lopulta ehkä eniten Azkabanin vangista – kaikki muutkin olivat kyllä hienoja, mutta se oli jotenkin sellainen käännekohta.

Helmi Kekkonen: Valinta (2011)
Kekkosen kakkonen on yhtä kaunis kuin esikoinenkin. Kirja joutui kuitenkin pahaan paikkaan, kun luin sen heti Potter-huipennuksen jälkeisenä päivänä, enkä muista siitä enää oikein mitään nyt kuukautta myöhemmin. Pitää ottaa uusiksi joskus, samoin kuin se esikoinen (novellikokoelma Kotiin, jonka luin maaliskuussa 2010 rakkaan vanhan mummuni suosituksesta).

Tässä kohdassa yritin aloittaa pariakin kiintoisalta vaikuttanutta teosta, mutta en millään päässyt vauhtiin. Aloin jo huolestua, tuntuuko mikään enää miltään, kunnes päätin turvautua vahvaan lääkkeeseen...



Iris Murdoch: The Black Prince (1973)
Vuoden verran hyllyssä odotellut kirja kuuluu Murdochin parhaina pidettyihin, eikä suotta. Vanhenevan (wannabe?)kirjailijan seuraelämässä riittää ällisteltävää ja lopulta myös kauhisteltavaa, eikä ruumiiltakaan vältytä. En paneudu tähän nyt sen enempää, koska tarkoitus on saada aikaiseksi kattavampi Murdoch-esittely joskus tulevaisuudessa, mutta kirja onnistui tosiaan palauttamaan uskoni "aikuisten" kirjallisuuden voimaan.

Joe Dunthorne: Submarine (2008)
Sitten lipsahdinkin heti takaisin nuoriso-osastolle. Tämä ei varsinaisesti ole mikään nuortenkirja, vaikka päähenkilö onkin omalaatuinen teinipoika. Ostin kirjan kirppikseltä vuosi sitten suurin odotuksin, mutta lopulta jouduin vähän pettymään. Olihan siinä hauskaa sanailua, mutta jotain jäi puuttumaan.

S. E. Hinton: Olimme kuin veljet
(That Was Then, This Is Now, 1971, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen 1972)
Tämä oli tarpeellinen osoitus siitä, että Potterit eivät onnistuneet pilaamaan omia nuoruusvuosien suosikkejani – Hintonin ote puree yhä.

Joel Haahtela: Traumbach (2012)
Tästä ehdinkin jo kirjoittaa, samoin Karoliina, Katja, Sanna ja Helmi sekä Hesari ja Keskisuomalainen (ja Aamulehti, hahaha). Koskahan tämän kehtaisi lukea uudestaan? :)

Retro- ja introspektiota kaksivuotispäivänä

Vuosi vaihtui, avasin pakastimen ja annoin vihdoin itselleni luvan kajota viime kesän marjasatoon.

Palaanpa vielä hetkeksi myös vuoden 2011 levyihin, kun aiempi juttu jäi hieman torsoksi. Seuraavassa Spotify-soittolista musiikkivuoteni kohokohdista, olkaa hyvät.



2011 (10 kpl, 43 min)

The New Tigers – Coffee
Heti alkajaisiksi yksi suosikkibiisi, joka ei edes mahtunut levylle. Tikrujen debyytti vaati kokonaisuutena hieman sulattelua, mutta kyllähän se ennen pitkää alkoi purra yhä kovemmin. Silti olen edelleen sitä mieltä, että tämä kappale olisi kuulunut mukaan.

Kurt Vile – Jesus Fever
Vilen levyä tuli kuunneltua runsaasti varsinkin vuoden alkupuoliskolla, mutta kovin paljon siitä ei lopulta ole jäänyt päähän, vaikka kuulostaa yhä hyvältä. Tämä letkeä popkappale on aika ilmeinen valinta näytepalaksi.

Fountains of Wayne – Someone's Gonna Break Your Heart
Fountains of Wayne soitti ihan mainiota voimapoppia 90-luvulla, mutta sitten bändi katosi meikäläisen musakartalta. Enpä olisi uskonut, että tekevät näin hienon ja luontevan poplevyn vuonna 2011. Kiitokset kaverille, jota ilman tämä olisi varmasti mennyt ohi.

Death in Vegas – Black Hole
Ja tässä toinen bändi/artisti, jolta en enää osannut odottaa yhtään mitään, mutta päätin kuitenkin testata levyn. Ensikuuntelulla biisit vaikuttivat ihan kiinnostavilta, vaikka soundit olivatkin yllättävän lo-fi. Hetkeä myöhemmin huomasin, että kuulokkeiden johto oli jäänyt löysälle siivojan jäljiltä, ja paremmalla kytkennällä levy kuulostikin huomattavasti jykevämmältä. Tämän kappaleen kuultuani mietin, että kukahan tylyääninen rokkistara tässä vierailee, mutta vokalisti olikin itse Mr Vegas eli Richard Fearless. Hyvä hyvä.

I Break Horses – Wired
Tämä nimi herätti vahvan mielleyhtymän jostain alt.country-bändistä, mutta nimen takaa paljastuikin yllättäen tyylikäs ruotsalaisyhtye. En ole enää aikoihin jaksanut oikein innostua elektronisesta dreampopista, synteettisestä shoegazesta saati sitten chillwavesta (pelkkä termikin ärsyttää), mutta I Break Horses kolahti kovaa. Levy on kauttaaltaan laadukas ja sisältää pari todellista ässäbiisiä, Wired etunenässä. Tähän bändiin tutustumisesta saan kiittää erästä blogin lukijaa: kiitos.

Jonny – Bread
Teenage Fanclub- ja Gorky's Zygotic Mynci -miesten kokoonpano on ehkä hieman vähemmän kuin osiensa summa, mutta hauskan levyn miehet tekivät.

The Feelies – Change Your Mind
Ukot julkaisivat uuden levyn 20 vuoden tauon jälkeen, eivätkä vuosikymmenet tunnu missään. The Feelies soittaa edelleen parasta rentoa postvelvetundergroundrokkia päällä maan. Levy iski heti ja kuulostaa vähintään yhtä hyvältä nyt pari–kolmekymmentä kuuntelukertaa myöhemmin.

Regina – Harjun takaa
Ensimmäinen single vei keväällä jalat alta, toinen ei enää ihan vakuuttanut. Albumi kuulosti ensin tasapaksulta, en erottanut kappaleita toisistaan. Bändin uusi suunta miellytti toki, mutta levy tuntui valjulta kopiolta esikuvistaan. Pieni tauko teki kuitenkin ihmeitä, sen jälkeen sävyt pääsivät esiin aivan uudella tavalla. Ennen pitkää hoksasin, että levyllä on yhdeksän eri kappaletta, joista useimmat ovat vieläpä hienoja.

The Horrors – Monica Gems
Tämäkin levy meni aluksi vähän ohi, kuulosti ihan jänskältä mutta epämääräisen haahuilevalta ja horjahtelevalta. Ehdin melkein jo huolestua, mutta äkkiä kaikki loksahti kohdalleen. Kappaleet alkoivat kuulostaa toinen toistaan paremmilta, ja pian oli selvää, että vuoden ykköslevy on tässä. Noin 30 kuuntelun jälkeenkään en osaa nimetä suosikkibiisiäni, mutta yksi parhaista on ehdottomasti tämä levyn suoraviivaisimpiin kuuluva raita, joka on silkkaa Suedea.

Elbow – The Birds
Elbow'n uusin levy on todella komea, ehkä jopa bändin toiseksi paras, ja majesteettinen avausbiisi on sen hienointa antia. Se paras Elbow-albumi on muuten omissa kirjoissani debyytti Asleep in the Back, vaikka tunnettu mielipidevaikuttaja K. Onsensus vannookin The Seldom Seen Kid -levyn nimeen.



Poplaari täyttää tänään kaksi vuotta. Välillä en millään olisi uskonut, että blogi jatkuu näin pitkään, mutta tässä sitä edelleen ollaan.

Kahden vuoden aikana olen ehtinyt tehdä monta soittolistaa, joista oma suosikkini lienee se ihan ensimmäinen. Tykkään edelleen tehdä näitä listoja, miettiä huolella biisijärjestystä ja draaman kaarta mixtape-hengessä, vaikka minulle onkin väitetty, että mixtapejen aika on ohi. En tiedä, mitä mieltä te olette. Onko nykykuuntelijoille paras soittolista sellainen, että kootaan iso kasa biisejä, jotka voi panna soimaan shufflella taustalle, vai onko tällaisille tarkemmin rajatuille ja suunnitelluille kokonaisuuksille vielä tilausta?

Aluksi pidin Poplaaria musiikkiblogina, jossa oli välillä kirjajuttuja, mutta viime aikoina vaaka on kallistunut enemmän kirjojen suuntaan. En edelleenkään ole varma, mitä lukijat tuumaavat tällaisesta eri suuntiin harhailevasta blogista. Tympääntyvätkö musiikki-ihmiset jatkuviin kirjajuttuihin, ovatko musapäivitykset kirjaväelle pelkkä ylimääräinen rasite? Oli miten oli, tällaisena blogi pysynee jatkossakin, joten kai teidän on vain yritettävä kestää. :)

Kirjojen osalta olen miettinyt, pitäisikö yrittää kirjoittaa oikeita kirja-arvioita pintaraapaisujen sijaan. Tuoreimman Haahtela-jutun voisi ehkä melkein tulkita sellaiseksi, mutta jotenkin tuntuu, että tuollaiset jutut ovat minulle vähän liikaa. Tykkään intoilla kirjoista, joista pidän, mutta en osaa analysoida teoksia syvällisesti saati asettaa niitä laajempiin viitekehyksiin. Sama tunne on oikeastaan vaivannut minua yliopiston muinaisista kirjallisuuskursseista asti. Mutta katsotaan nyt, jos vaikka vielä rohkaistuisin. Jospa kokeilisin pyytää kustantamolta arvostelukappaleen jostain minua kiinnostavasta kirjasta? Miten se muuten edes tapahtuu, ja mahdetaanko sellaisia lähettää kenelle tahansa? Kertokaa minulle, te oikeat kirjabloggaajat!

Olisi kiva jatkaa pähkäilyä, mutta aika loppuu taas kesken. Kiitos kärsivällisyydestänne, palaillaan!