Retro- ja introspektiota kaksivuotispäivänä

Vuosi vaihtui, avasin pakastimen ja annoin vihdoin itselleni luvan kajota viime kesän marjasatoon.

Palaanpa vielä hetkeksi myös vuoden 2011 levyihin, kun aiempi juttu jäi hieman torsoksi. Seuraavassa Spotify-soittolista musiikkivuoteni kohokohdista, olkaa hyvät.



2011 (10 kpl, 43 min)

The New Tigers – Coffee
Heti alkajaisiksi yksi suosikkibiisi, joka ei edes mahtunut levylle. Tikrujen debyytti vaati kokonaisuutena hieman sulattelua, mutta kyllähän se ennen pitkää alkoi purra yhä kovemmin. Silti olen edelleen sitä mieltä, että tämä kappale olisi kuulunut mukaan.

Kurt Vile – Jesus Fever
Vilen levyä tuli kuunneltua runsaasti varsinkin vuoden alkupuoliskolla, mutta kovin paljon siitä ei lopulta ole jäänyt päähän, vaikka kuulostaa yhä hyvältä. Tämä letkeä popkappale on aika ilmeinen valinta näytepalaksi.

Fountains of Wayne – Someone's Gonna Break Your Heart
Fountains of Wayne soitti ihan mainiota voimapoppia 90-luvulla, mutta sitten bändi katosi meikäläisen musakartalta. Enpä olisi uskonut, että tekevät näin hienon ja luontevan poplevyn vuonna 2011. Kiitokset kaverille, jota ilman tämä olisi varmasti mennyt ohi.

Death in Vegas – Black Hole
Ja tässä toinen bändi/artisti, jolta en enää osannut odottaa yhtään mitään, mutta päätin kuitenkin testata levyn. Ensikuuntelulla biisit vaikuttivat ihan kiinnostavilta, vaikka soundit olivatkin yllättävän lo-fi. Hetkeä myöhemmin huomasin, että kuulokkeiden johto oli jäänyt löysälle siivojan jäljiltä, ja paremmalla kytkennällä levy kuulostikin huomattavasti jykevämmältä. Tämän kappaleen kuultuani mietin, että kukahan tylyääninen rokkistara tässä vierailee, mutta vokalisti olikin itse Mr Vegas eli Richard Fearless. Hyvä hyvä.

I Break Horses – Wired
Tämä nimi herätti vahvan mielleyhtymän jostain alt.country-bändistä, mutta nimen takaa paljastuikin yllättäen tyylikäs ruotsalaisyhtye. En ole enää aikoihin jaksanut oikein innostua elektronisesta dreampopista, synteettisestä shoegazesta saati sitten chillwavesta (pelkkä termikin ärsyttää), mutta I Break Horses kolahti kovaa. Levy on kauttaaltaan laadukas ja sisältää pari todellista ässäbiisiä, Wired etunenässä. Tähän bändiin tutustumisesta saan kiittää erästä blogin lukijaa: kiitos.

Jonny – Bread
Teenage Fanclub- ja Gorky's Zygotic Mynci -miesten kokoonpano on ehkä hieman vähemmän kuin osiensa summa, mutta hauskan levyn miehet tekivät.

The Feelies – Change Your Mind
Ukot julkaisivat uuden levyn 20 vuoden tauon jälkeen, eivätkä vuosikymmenet tunnu missään. The Feelies soittaa edelleen parasta rentoa postvelvetundergroundrokkia päällä maan. Levy iski heti ja kuulostaa vähintään yhtä hyvältä nyt pari–kolmekymmentä kuuntelukertaa myöhemmin.

Regina – Harjun takaa
Ensimmäinen single vei keväällä jalat alta, toinen ei enää ihan vakuuttanut. Albumi kuulosti ensin tasapaksulta, en erottanut kappaleita toisistaan. Bändin uusi suunta miellytti toki, mutta levy tuntui valjulta kopiolta esikuvistaan. Pieni tauko teki kuitenkin ihmeitä, sen jälkeen sävyt pääsivät esiin aivan uudella tavalla. Ennen pitkää hoksasin, että levyllä on yhdeksän eri kappaletta, joista useimmat ovat vieläpä hienoja.

The Horrors – Monica Gems
Tämäkin levy meni aluksi vähän ohi, kuulosti ihan jänskältä mutta epämääräisen haahuilevalta ja horjahtelevalta. Ehdin melkein jo huolestua, mutta äkkiä kaikki loksahti kohdalleen. Kappaleet alkoivat kuulostaa toinen toistaan paremmilta, ja pian oli selvää, että vuoden ykköslevy on tässä. Noin 30 kuuntelun jälkeenkään en osaa nimetä suosikkibiisiäni, mutta yksi parhaista on ehdottomasti tämä levyn suoraviivaisimpiin kuuluva raita, joka on silkkaa Suedea.

Elbow – The Birds
Elbow'n uusin levy on todella komea, ehkä jopa bändin toiseksi paras, ja majesteettinen avausbiisi on sen hienointa antia. Se paras Elbow-albumi on muuten omissa kirjoissani debyytti Asleep in the Back, vaikka tunnettu mielipidevaikuttaja K. Onsensus vannookin The Seldom Seen Kid -levyn nimeen.



Poplaari täyttää tänään kaksi vuotta. Välillä en millään olisi uskonut, että blogi jatkuu näin pitkään, mutta tässä sitä edelleen ollaan.

Kahden vuoden aikana olen ehtinyt tehdä monta soittolistaa, joista oma suosikkini lienee se ihan ensimmäinen. Tykkään edelleen tehdä näitä listoja, miettiä huolella biisijärjestystä ja draaman kaarta mixtape-hengessä, vaikka minulle onkin väitetty, että mixtapejen aika on ohi. En tiedä, mitä mieltä te olette. Onko nykykuuntelijoille paras soittolista sellainen, että kootaan iso kasa biisejä, jotka voi panna soimaan shufflella taustalle, vai onko tällaisille tarkemmin rajatuille ja suunnitelluille kokonaisuuksille vielä tilausta?

Aluksi pidin Poplaaria musiikkiblogina, jossa oli välillä kirjajuttuja, mutta viime aikoina vaaka on kallistunut enemmän kirjojen suuntaan. En edelleenkään ole varma, mitä lukijat tuumaavat tällaisesta eri suuntiin harhailevasta blogista. Tympääntyvätkö musiikki-ihmiset jatkuviin kirjajuttuihin, ovatko musapäivitykset kirjaväelle pelkkä ylimääräinen rasite? Oli miten oli, tällaisena blogi pysynee jatkossakin, joten kai teidän on vain yritettävä kestää. :)

Kirjojen osalta olen miettinyt, pitäisikö yrittää kirjoittaa oikeita kirja-arvioita pintaraapaisujen sijaan. Tuoreimman Haahtela-jutun voisi ehkä melkein tulkita sellaiseksi, mutta jotenkin tuntuu, että tuollaiset jutut ovat minulle vähän liikaa. Tykkään intoilla kirjoista, joista pidän, mutta en osaa analysoida teoksia syvällisesti saati asettaa niitä laajempiin viitekehyksiin. Sama tunne on oikeastaan vaivannut minua yliopiston muinaisista kirjallisuuskursseista asti. Mutta katsotaan nyt, jos vaikka vielä rohkaistuisin. Jospa kokeilisin pyytää kustantamolta arvostelukappaleen jostain minua kiinnostavasta kirjasta? Miten se muuten edes tapahtuu, ja mahdetaanko sellaisia lähettää kenelle tahansa? Kertokaa minulle, te oikeat kirjabloggaajat!

Olisi kiva jatkaa pähkäilyä, mutta aika loppuu taas kesken. Kiitos kärsivällisyydestänne, palaillaan!