Lukuvuoden koston paluu

Eilinen jäi kaivelemaan sen verran, että päätin sittenkin jatkaa aiheesta vielä. (Vahingosta viisastuneena olen tällä kertaa huolehtinut varmuuskopioinnista.)

Luin siis viime vuonna 77 kirjaa, joista
– 50 oli miesten kirjoittamia, 27 naisten
– 29 oli englanniksi kirjoitettuja
– 24 oli suomeksi kirjoitettuja
– 11 oli englannista suomennettuja
– 4 oli ruotsista suomennettuja
– 4 oli japanista (englannin kautta) suomennettuja
– 2 oli norjasta suomennettuja
– 1 oli espanjasta suomennettu
– 1 oli puolasta suomennettu
– 1 oli japanista englanninnettu.

Sukupuolijakaumassa tapahtui yllättävä käänne, viime vuonna lukemat olivat 45–41 naisten hyväksi. Kielten osalta näyttää edelleen aika yksipuoliselta. Englannista suomennettuja kirjoja tuli kyllä luettua selvästi viimevuotista vähemmän, mutta vastaavasti luin sitten enemmän englanniksi.

Lukuvuosi oli hieno, mutta joukkoon mahtui muutama lievä pettymyskin. Esimerkiksi norjalaiskaksikkoon Kirottu ajan katoava virta ja Etten palaisi tuhkaksi en ihastunut yhtä paljon kuin monet muut, vaikka molemmista kirjoista pidinkin. Julian Barnesin The Sense of an Ending jäi keväällä mieleen ihan hyvänä lukukokemuksena, mutta syksyllä "kaikki" rakastuivat niin palavasti suomennokseen (Kuin jokin päättyisi), että tuli pieni jälkipettymys, ikään kuin minulta olisi mennyt jotain ohi.

Useita kirjoja jätin myös kesken, keskeyttämiskynnys on madaltunut viime vuosina. Täytyy tunnustaa, että kesken jäivät jopa Kawabatan Lumen maa ja Gallayn Tyrskyt. Kirjat eivät vain jotenkin sopineet senhetkiseen mielentilaan, vaikka aistinkin niiden potentiaalisen hienouden. Uskon kuitenkin, että palaan niihin vielä joskus.

Mutta ne hienot elämykset – niitä totisesti riitti! Löysin monta uutta suosikkikirjailijaa, jotka kaikki sattuivat olemaan jo useita kirjoja julkaisseita ulkomaisia miehiä (mikä osaltaan selittääkin miesten ylivoimaa).



Heti tammikuussa iski Michael Cunningham. The Hours ja By Nightfall olivat molemmat niin totaalisen hurmaavia, että ihan ihmettelen, miten pystyin olemaan lukematta noita muita kirjoja heti kun sain ne käsiini. Ehkä pelkään lumouksen särkyvän, olen kuullut muista kirjoista myös vähemmän mairittelevia arvioita. Oli miten oli, seuraava Cunninghamini tulee todennäköisesti olemaan Koti maailman laidalla.



Cunninghamin tavoin myös Haruki Murakamin nimi oli pomppinut esiin sieltä sun täältä jo vuosikausia, ennen kuin vihdoin pääsin asiaan. Kafka rannalla tempaisi heti mukaansa ja jaksoi kantaa koko matkan, läpi kummallistenkin juonenkäänteiden. Norwegian Wood olikin sitten astetta normaalimpi tarina, jos tällaista täydellistä surumielistä rakkaustarinaa nyt voi normaaliksi sanoa. Ah! Suuri lammasseikkailu tuntui selvästi heikommalta, mutta Sputnik-rakastettuni palautti asiat oikeille urille. Noista englanninkielisistä olen lukenut vasta juoksukirjan, joten luettavaa riittää, ja moni kirja odottaa vielä kaupan hyllyllä.



Kazuo Ishiguro joutui odottamaan vuoroaan vielä edellä mainittujakin pidempään, enkä millään ymmärrä miksi. Haikean huikea Ole luonani aina vei sydämen, ja Me orvot ylsi melkein samaan. Menneen maailman maalari jäi vähän etäisemmäksi, mutta jaksoi kuitenkin kevyesti kiinnostaa, toisin kuin esikoisromaani Silmissä siintävät vuoret, joka viuhui jotenkin ohi. Onneksi sokerina pohjalla odotti Pitkän päivän ilta, joka täytti suurimmatkin odotukset (hovimestari Stevensiä ei voi olla rakastamatta!). En ole ihan varma, olenko nähnyt sen elokuvana joskus, mutta nyt ainakin haluaisin nähdä. Ishigurolta on lukematta vielä novellikokoelma Yösoittoja ja jostain syystä suomentamatta jäänyt The Unconsoled, mutta ensi vuonna tähän aikaan tuskin enää on.



Syksyllä iski sitten hurahdusten hurahdus, Tom Perrotta. Perrottan kirjat eivät ehkä sinänsä ole mitään mestariteoksia, mutta jokin niissä viehättää niin tavattoman paljon, että tulin hotkaisseeksi koko tuotannon parissa kuukaudessa. Kuten olen aiemminkin todennut, tästä kuulette vielä.

Yllä olevien kuvien kirjat olen siis kaikki ostanut tänä vuonna, huh. Kotimaasta ei sentään löytynyt vastaavia menoeriä, vaan päällimmäisiksi nousivat vanhat suosikit ja pari esikoiskirjailijaa.



Tai no, Carpelania en kyllä voi vielä sanoa kovin vanhaksi suosikikseni, kun aloin lukea hänen tuotantoaan vasta postuumisti, mutta Lehtiä syksyn arkistosta oli joka tapauksessa alkuvuoden helmiä. Samaa voi todeta Bargumin Syyspurjehduksesta, joka unohtui kuvasta. Keväällä ihastuin Hautalan Kansalliskirjaan, elokuussa kävin kirjakaupassa kuuntelemassa Köngästä ja Tammista. Dora, Dora oli vaikuttava, Rikosromaani aika hauska. Itkosen suurteos Hetken hohtava valo oli puolestaan paluu huipulle kahden aavistuksen heikommalta tuntuneen romaanin jälkeen. Esikoisista jäivät parhaina mieleen Satu Grönroosin Lumen syli ja Karoliina Timosen Aika mennyt palaa.



Ulkomaisetkaan vanhat suosikit eivät pettäneet. Hornbyn ja Irvingin kirjoista on pienimuotoista keskustelua eilisissä kommenteissa, Welshin pläjäyksestä innostuin keväällä kirjoittamaan ihan kunnon jutunkin.



Yksittäisistä huippukohdista on mainittava Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä. Teinipoikien jännittävästä kesästä maagisesti kertova romaani oli paras kesällä lukemani kirja ja sai minut tekemään jotain ennenkuulumatonta: ostin kaksi ruotsinkielistä kirjaa! Oli ihan pakko ostaa, kun parilla eurolla irtosivat. Ruosteisesta ruotsistani huolimatta ajattelin jopa yrittää joskus lukea tuon Kim Novakin sisarromaanin(?) och Piccadilly Circus ligger inte i Kumla, kun sitä ei kerran ole suomennettu. Nesser alkoi muutenkin kiinnostaa niin paljon, että voisin kuvitella jopa kokeilevani jotain hänen dekkariaan (joka tulisi kai olemaan ensimmäinen dekkarini vuosikymmeneen).



Syksyn iloisin yllätys oli Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa, joka osoittautui kerrassaan ihanaksi kirjaksi. Pari alkukielistä Austeria ehtiä muhia hyllyssäni vuosia herättämättä suurempia mielihaluja, mutta onneksi uskoin, kun joku kehui Brooklynia. Voin itsekin suositella sitä kenelle tahansa. Pian tuon luettuani löysin komean kovakantisen Invisiblen, joka saanee kunnian olla seuraava Austerini.



Yksi kirjavuoden hyvistä jutuista oli runous. Aiemmista runonlukuyrityksistäni ehti kulua jo vuosia, eivätkä ne kantaneet kovin pitkälle, mutta nyt sain luettua peräti kolme runokokoelmaa kannesta kanteen. Rekola ei tällä kokoelmalla oikein vakuuttanut, mutta Szymborska vakuutti osittain ja Villa täysin. Toistaiseksi suosikkirunoilijoitani ovat siis vanhat naiset, ja aion jatkaa harjoituksia myös vuonna 2013.

No niin, eihän tässä tällä kertaa niin kauan mennytkään. :) Blogivuosi alkaa olla paketissa. Vähän vaisuksi jäi, mutta olen tyytyväinen, että sain alkuvuodesta aikaiseksi kaksi pitkään suunnittelemaani kirjailijaesittelyä (Heidi Köngäs ja Iris Murdoch). Myös TBR100-projekti oli hauska, ja olen jopa saanut luettua listalta jotain (tähän mennessä 13 kirjaa).

Kiitos kaikille kärsivällisille lukijoille, nähdään ensi vuonna!

Lukuvuosi 2012

Kirjoitin lukuvuodestani ylipitkän jutun, mutta sähläsin jotain ja onnistuin hävittämään koko roskan taivaan tuuliin. Osuva päätös kehnolle blogivuodelle? No, tässä kumminkin tämä yksi kuva ja lista tänä vuonna lukemistani kirjoista:



1. S. E. Hinton: Kesyttömät [Taming the Star Runner]
2. Nicole Krauss: Man Walks into a Room
3. Iris Murdoch: Something Special
4. Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta [Blad ur höstens arkiv]
5. Michael Cunningham: The Hours
6. Virginia Woolf: Mrs Dalloway
7. Haruki Murakami: Kafka rannalla [Umibe no Kafuka]
8. Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet
9. Heidi Köngäs: Luvattu (II)
10. Heidi Köngäs: Vieras mies (II)
11. Heidi Köngäs: Hyväntekijä (II)
12. Heidi Köngäs: Jokin sinusta (II)
13. *eräs hieno romaanikäsikirjoitus*
14. Iris Murdoch: Bruno's Dream
15. Johan Bargum: Syyspurjehdus [Seglats i september]
16. Michael Cunningham: By Nightfall
17. Turkka Hautala: Kansalliskirja
18. Haruki Murakami: Norwegian Wood [Noruwei no mori]
19. Irvine Welsh: Trainspotting (II)
20. Carol Shields & Blanche Howard: A Celibate Season
21. Johan Bargum: Kolme kaksi yksi [Tre två ett]
22. Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina [Never Let Me Go]
23. Julian Barnes: The Sense of an Ending
24. Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu [Hitsuji o meguru bõken]
25. Asko Sahlberg: Yhdyntä
26. Irvine Welsh: Skagboys
27. John Irving: In One Person
28. Petja Lähde: Poika
29. Katja Kallio: Syntikirja
30. Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta [Jeg forbanner tidens elv]
31. Kazuo Ishiguro: Me orvot [When We Were Orphans]
32. Colm Tóibín: The South
33. Eeva Tikka: Hiljainen kesä
34. Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari [An Artist of the Floating World]
35. Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä [Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö]
36. Haruki Murakami: What I Talk About When I Talk About Running [Hashiru koto ni tsuite kataru toki ni boku no kataru koto]
37. Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille
38. Iris Murdoch: The Green Knight
39. Paul Brannigan: This Is a Call – the Life and Times of Dave Grohl
40. Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja [La contadora de películas]
41. Iris Murdoch: The Bell
42. Heidi Köngäs: Dora, Dora
43. Petri Tamminen: Rikosromaani
44. Anaïs Nin: Pikkulinnut [Little Birds]
45. Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi [Før jeg brenner ned]
46. Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
47. Juhani Aho: Yksin
48. Nick Hornby: More Baths Less Talking
49. Muriel Spark: The Finishing School
50. Luca Caioli: Messi – poika josta tuli legenda [Messi: The Inside Story of the Boy Who Became a Legend]
51. Irvine Welsh: Filth (II)
52. Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
53. Miika Nousiainen: Metsäjätti
54. Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa [The Brooklyn Follies]
55. Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret [A Pale View of Hills]
56. Geoff Dyer: Paris Trance
57. Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti
58. Tom Perrotta: The Abstinence Teacher
59. Sarri Nironen: Tähdenpeitto
60. Dan Rhodes: This Is Life
61. Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni [Supuutoniku no koibito]
62. Tom Perrotta: The Leftovers
63. Nick Hornby: Fever Pitch (II)
64. Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä [The Way the Crow Flies]
65. Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi [The Stranger's Child]
66. Tom Perrotta: The Wishbones
67. Reidar Palmgren: Jalat edellä
68. Tom Perrotta: Bad Haircut
69. Naomi Alderman: The Lessons
70. Wisława Szymborska: Sata Szymborskaa
71. Satu Grönroos: Lumen syli
72. Tom Perrotta: Election
73. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta [The Remains of the Day]
74. Tom Perrotta: Joe College
75. Kyllikki Villa: Koipitoipilas
76. Tom Perrotta: Little Children
77. Joel Haahtela: Traumbach (II)

(II) = toinen kerta

En ehtinyt lukea yhtä monta kirjaa kuin viime ja toissa vuonna, mutta kuitenkin yhteensä 21331 sivua, mikä ei ole ihan vähän se (keskimäärin 277 sivua/kirja ja 58 sivua/päivä).

Vähän kyllä harmittaa, että kaikki sepustukset valuivat hukkaan, mutta en millään jaksa kirjoittaa niitä uudestaan. Plääh. Kaikesta huolimatta hyvää uutta vuotta!

Kuunteluvuosi 2012

Vuoden levyt

1. Black Twig – Paper Trees
Tosi kova rocklevy, johon ei kyllästy sitten millään.
Suosikkibiisit: Four Notes, You Are Summer Wind (jonka ep-versio on tosin vielä parempi)

2. Suvi Koivu – Matkalla uuteen kaupunkiin
Loppukesän sulostuttaja, jota tuli kuunneltua kuukausi putkeen.
Suosikkibiisit: Kun lähdin pois, Kaupunki on julma paikka

3. Cloud Nothings – Attack on Memory
Loistavan räyhäkästä menoa; kuuntelin helmikuussa kerran, innostuin vasta joulukuussa.
Suosikkibiisit: kolme tai neljä ekaa

4. Milesmore – s/t
Alkukesän yllättäjä, rento hyvän mielen levy.
Suosikkibiisit: kaikki hyviä

5. Toy – s/t
Horrorsin lämppärinä pinnalle noussut bändi ei debyytillään yltänyt esikuviensa tasolle, mutta hyvä yritys kumminkin.
Suosikkibiisit: Dead & Gone, Motoring

6. Jukka Ässä – Mitäs tässä
Erittäin positiivinen yllätys tämäkin, vaikka hyytyy vähän loppua kohden.
Suosikkibiisit: Ikkuna, Juhannus, Hyvä elämä

7. Burning Hearts – Extinctions
Tasaisen laadukas paketti, ei kuitenkaan riemastuttanut ekan levyn malliin.
Suosikkibiisit: ?



Aika lyhyt lista tänä vuonna. Mitähän unohtui? [Edit: Ainakin Särkyneet, jota en tosin olisi osannutkaan sijoittaa vähän kuuntelun takia.] Mielenkiintoista muuten, että top seiskassa on vain kaksi ulkomaista levyä. Nuorison suosikeista esim. Beach House ei vain oikein jaksanut innostaa, jostain Wild Nothingista puhumattakaan (krooh). Myös monien hehkuttama Lightships jäi minulle ihan kivaksi, Tindersticksin levystä en päässyt jyvälle jne.

Vuoden last.fm-kuuntelut

1. Black Flag 1174
2. Joy Division 779
3. Black Twig 509
4. Pixies 462
5. Galaxie 500 429
6. Minor Threat 428
7. Nirvana 338
8. Suvi Koivu 305
9. Toy 226
10. Beastie Boys 221

Raskas työ vaatii raskaat musat? Uutuuslevyistä todelliseen tehokuunteluun pääsi vain kolme. Beastie Boysin mukanaolon selittävät MCA:n poismeno ja kesän skeittifiilistely. Saa nähdä mitä ensi vuonna tapahtuu.

No onkos tullut kesä

Talvipäivä seisahtuu. Tilanne vaatii ei-jouluisaa, epätalvekasta musiikkia. Aurinko uuteen nousuun!



No onkos tullut kesä (10 kpl, 42 min)

The Dentists – Strawberries Are Growing in My Garden (and It's Wintertime) (1985)
Brittipoppoo yrittää hämätä nimellään, ilmiselviä hippipuutarhureja.

The Apples in Stereo – Seems So (1997)
Stereo-omput soittavat naurettavan tarttuvaa poppia.

Pavement – Elevate Me Later (1994)
Pavement on Pavement, ja nouseva kitarakuvio on niin kutkuttava, että tästä on vaikeaa päästä enää korkeammalle.

Evan Dando – It Looks Like You (2003)
Evan! ♥

Beulah – Gravity's Bringing Us Down (2001)
Nuorgamin juttu sai kaivamaan hyllystä jo lähes unohtuneen levyn ja tervehtimään sitä kuin vanhaa ystävää, johon törmää kadulla ja pysähtyy juttelemaan, kunnes huomaa sen alkavan vähän toistaa itseään, mutta tapaamisesta jää silti hyvä mieli.

Mazarin – My Favorite Green Hill (2001)
Näyttää uhkaavasti siltä, että Quentin Stoltzfusin uran kokokohdaksi jää se, kun The Walkmen -yhtye coveroi hänen kappaleensa Another One Goes By, mikä on harmillista sinänsä, koska mies on jonkinlainen popnero.

Ride – 1000 Miles (1994)
Otetaanpa tähän väliin helkkyvä helmi Riden aliarvostetusta myöhäistuotannosta.

Cotton Mather – Password (1997)
Gallagherin veljesten suosikkibändin ässäbiisissä on komeat loppupaisuttelut, joista tulee vahvasti mieleen...

The Wrens – Hopeless (2003)
...joka on mielestäni vielä piirun verran kovempi kappale.

Popsicle – Soft (1996)
Ruotsin parhaan popbändin (eep)pisin biisi vie ajelulle helteisen laiskaan iltapäivään, jonne voisi vaikka jäädä.


Mutta sen jälkeen on hyvä siirtyä ajankohtaisempiin tunnelmiin Smith & Burrowsin hienon viimevuotisen levyn parissa. Joulua!



P.S. Lumiukko-elokuvan ystävät huomio: Yle esittää elokuvan tuoreen jatko-osan Lumiukko ja lumikoira kakkosella joulupäivänä klo 10.00!

Minä minä minä

Sain taannoin tunnustuksen (kiitos Maukka!), joka toimii oivana verukkeena kertoa vähän itsestäni, kun en ole vielä tähän mennessä tullut esitelleeksi itseäni kunnolla. (Tarkoitus oli kertoa kahdeksan satunnaista faktaa, mutta tässä tulee nyt saman tien vähän enemmän... Tekstikappaleita on kuitenkin kahdeksan!)

Olen muistaakseni 37-vuotias. Olen asunut Hämeessä koko ikäni. Synnyin Hämeenlinnassa, vartuin Ylöjärvellä. Kävin kouluni myöhäisellä liitukaudella, erehdyin armeijaan. Pääsin Tampereen yliopistoon, sivistyin hieman, tempauduin työelämään. Opiskeluaikana asuin Hämeenlinnassa tyttöystävän kanssa, Tampereelle päädyimme vuonna 1999.

Nykyään perheeseeni kuuluvat vaimo, poika (10), tytär (8) ja kissa (12). Asumme vanhassa kerrostalossa keskustan laidalla.

Työskentelen käännöstoimistossa kolmen minuutin kävelymatkan päässä kotoa. Käännän asiatekstejä suomesta englanniksi tai päinvastoin. Olen ollut alalla 13,5 vuotta. Välillä haaveilen jostain muusta, mutta toisaalta tämä on siisti sisätyö, jossa saa pelata sanoilla (joskin yleensä tylsillä kentillä, kökköjen tekstien parissa) ja kuunnella musiikkia (luurit korvilla melkein koko päivän).

Ohjatut harrastukset eivät ole minua varten. Lapsena kokeilin partiota, jääkiekkoa ja pianonsoittoa, mutta mitään en jaksanut vuotta pidempään. Harrastin omatoimisesti monenlaista urheilua, kunnes teini-iässä skeittaus vei mielenkiinnon kaikesta muusta. Myöhemmin hurahdin levyihin ja sitten kirjoihin. Toki olen lukenut ja kuunnellut musiikkia pienestä pitäen, mutta ykkösharrastukseksi ne nousivat verrattain myöhäisellä iällä. Minulla on taipumusta lievään fanaattisuuteen harrastusteni suhteen.

Lentoharjoituksia syksyllä 1989. Käyn edelleen skeittaamassa ainakin muutaman kerran kesässä.

Kesällä 2000 häämatkailin Kreikassa, sen jälkeen olen pysytellyt parinsadan kilometrin säteellä kotoa. Matkailu voisi periaatteessa olla kivaa, mutta on niin paljon helpompaa (ja tietysti ympäristöystävällisempääkin) pysyä kotona ja muodostaa maailmankuvansa kirjojen ja muiden kulttuurituotteiden perusteella. Olen lentänyt kolmesti elämäni aikana: Turku–Maarianhamina, Helsinki–Santorini–Helsinki. Jos vielä joskus matkustan jonnekin, kulkisin mieluiten rauta- ja meriteitse.

Lopetin lihansyönnin heinäkuussa 1997, ei ole tullut ikävä. Kautta aikain juomani kahvikupilliset ja kaljapullolliset ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Teetä, viiniä tai lonkeroa voin juoda, ainakin jos joku tarjoaa.

Musiikin lisäksi nautin myös hiljaisuudesta, erityisesti metsässä (ja tietysti lukiessa). Välttelen meluisia tilanteita yliherkkien vinkukorvieni takia. Keikoilla käyminen ei tule enää kysymykseenkään, elokuvateatteritkin ovat siinä ja siinä. Leffoja ei nykyään tule juuri katsottua telkkaristakaan, eikä kyllä paljon muutakaan, lähinnä jalkapalloa joskus.

Olen toivoton nostalgikko, jonka muistot aika kultaa tuossa tuokiossa. En ole ikinä osannut suunnitella tulevaisuutta, mutta sen olen päättänyt, että aion elää tosi vanhaksi.

Jaksoitteko muka lukea? Kiitos, te olette hyvä yleisö.

Palasia

Arvasin ettei Köngäs voita Finlandiaa, mutta ehdokkuus oli iloinen yllätys. Kaikesta päätellen Lundberg on palkintonsa ansainnut, ja kirja kiinnostaa jopa minua ihan eri tavalla kuin Finlandia-voittajat yleensä. Harmi ettei liene mitään toivoa saada sitä kirjastosta tai divarista lähiaikoina.

The Babies -yhtyeen Our House on the Hill vaikuttaa yllättävän pirtsakalta rocklevyltä.(* Pitää näköjään ottaa Nuorgamin minikritiikit tarkempaan seurantaan.

Hollinghurstin kanssa meinasi sittenkin tulla kiire, vähän stressaavia nuo pikalainat. Mutta kannatti ehdottomasti valvoa myöhään, Vieraan lapsi kasvoi hienoksi kokemukseksi. Kirjan luettuani teki mieli muuttaa Englantiin, alkaa metsästää harvinaisia kirjoja ja kirjoittaa runoja. Ja taas näitä outoja yhteensattumia: kirjassa mainittiin runoilija Henry Newbolt, jonka nimi esiintyi koodinimenä (Majuri Newbolt) edellisessä lukemassani kirjassa (MacDonaldin Linnuntietä). Tätä ennen en varmasti ollut ikinä kuullut koko tyypistä, ja nyt nimi tuli vastaan kahdessa kirjassa peräkkäin. Mystistä.

Tom Perrotta rokkaa! Lupaan yrittää paneutua aiheeseen perusteellisemmin joskus, tällä hetkellä tekisi vain mieli ahmia miehen loputkin kirjat. Jotenkin tuntuu, etten malta vastustaa kiusausta kovin pitkään.

Kirjaston kierrätyskärrystä löytyi lauantaina Reidar Palmgrenin Jalat edellä, jonka lukaisinkin sitten saman tien. Kirja oli erinomaisen viihdyttävä, vaikka lopusta jäikin vähän hämmentynyt olo. Palmgrenia tulee varmasti luettua lisääkin.

Huomenna pikkujoulut ja Vadelmavenepakolainen Tampereen Teatterissa.(** Odotan mukavaa iltaa – tykkäsin kirjasta pari vuotta sitten, ja näytelmääkin on kehuttu. Ylipäätään kivaa päästä taas teatteriin, alkuvuoden kiivaan rupeaman jälkeen on ollut hiljaista sillä rintamalla.

*) No joo, toisella kuuntelulla Babies tuli jo ehkä vähän toisesta korvasta ulos. En tiedä, täytyy kuunnella kolmannen kerran myöhemmin. Päivän paras levy on joka tapauksessa The House of Loven iki-ihana The German Album.

**) Lisäys 6.12.: Näytelmä oli varsin viihdyttävä. Kesti vähän aikaa lämmetä (ehkä en vain ole tottunut komedioihin), mutta vauhtiin päästyä naurettavuuksia riitti. Päähenkilö oli hyvä ja pari sivuosien esittäjää välillä suorastaan hulvattomia. Huomasin etten muistanut kirjasta paljoakaan, mutta ei se haitannut.

Kirjanmerkit

Muutamat lukutoukat ovat hiljattain esitelleet kirjanmerkkejään.

Oma suosikkini on tämä pikkuinen merkki (n. 3 x 11 cm), jonka sain tyttäreltäni pari vuotta sitten:


Omistaja käy ilmi merkin takaa:


Toinen käyttämäni kirjanmerkki on tuplasti isompi. Tässä se poseeraa kirjallisen kaksosensa kanssa:


Kuva on viimevuotinen, nyt merkki on jo vähän rispaantuneempi. Se on saatu Tampereen kaupunginkirjastosta, ja siinä esiintyy Jyrki Siukosen teos Book of Dreams. Kääntöpuolella on J. K. Ihalaisen runo kokoelmasta Eurooppalainen kuolemankirja:

minulle kaikenlaiset elämät pysyvät mysteerioina,
olen hyvin yksinkertainen ihminen.
ihmiset eroavat, siis onnetonta.
matkustaminen, siis seikkailu.
lapset, miten ne saa puusta alas.
traaginen etenee hitaasti, vääjäämättä,
kunnes tuska on kuorittu, paljas
luu, siitä voisi tehdä jonkun työkalun.

Muita kirjanmerkkejä en tällä hetkellä käytäkään, mikä osaltaan kertoo siitä, että minulla ei ole tapana lukea montaa kirjaa samaan aikaan. Minulla on myös pari tähän tarkoitukseen varattua postikorttia, mutta niitä en ole vielä ottanut käyttöön. Aiemmin käytin usein kirjaston lainakuitteja, mutta se tapa loppui siihen kohuun lämpökuittien myrkyllisyydestä. (Kuka muistaa? Eipä tuosta enää ole hirveää haloota ollut.)

Jotkut lukijat tunnustavat taittavansa sivujen kulmat hiirenkorville kirjanmerkin käytön sijaan, mutta itse pidän moista toimintaa melko barbaarisena... En liioin jätä kesken olevia kirjoja auki "naamalleen", paitsi ehkä hätätapauksissa lyhyeksi aikaa, ihan kevyesti. :)

Eilisen kirjat

Lauantaiaamu: kirjastoon. Lainasin neljä kirjaa.



Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (2012)
Tämä uutuus on kuulemma anglofiileille ihan must. "Nuorena kuollut runoilija jättää jälkeensä mysteerin, joka muovaa kahden suvun kohtaloita läpi 1900-luvun." Alku vaikuttaa lupaavalta.

Colm Tóibín: The Story of the Night (1996)
Omassakin hyllyssä on vielä kolme lukematonta Tóibínia, mutta tämä oli pakko lainata, kun Roddy Doylekin kehuu: "A beautiful, fascinating novel. It is a thriller, a love story and much more."

Megan Abbott: Dare Me (2012)
Abbott on minulle uusi tuttavuus, mutta jos Nick Hornby sanoo, että "Megan Abbott is an extraordinary writer", niin tekee mieli uskoa. Sitä paitsi takakannessa kehuja antaa myös Tom Perrotta, jonka löysin juuri Hornbyn suosituksen ansiosta, joten tästähän voi syntyä miellyttävä jatkumo.

Ann-Marie MacDonald: Armon yö (1999)
MacDonaldin Linnuntietä (2004) on niin hieno kirja, että halusin lainata valmiiksi lisää jo ennen kuin olin päässyt sen loppuun.

Kirjaston aulassa jätin kierrätyskärryyn viisi kirjaa, jotka eivät käyneet kaupaksi kirppiksellä. Nappasin mukaani yhden Rushdien ja kiikutin sen härskisti suoraan divariin. Kyllä kannattikin, sain nimittäin vaihdettua sen tähän:



Tampereen divareissa harvoin näkee alkukielisiä Murdocheja, ja vielä harvemmin sellaisia, jotka sattuvat puuttumaan kokoelmistani. Ehdottomasti syksyn paras kirjalöytö!

Illemmalla luin viimeiset 150 sivua Linnuntietä.



Melkoinen tiiliskivi, 850 sivua pientä pränttiä. Siinä ei kuitenkaan ollut riviäkään liikaa, kerrassaan huumaava kirja. Lue lisää Kirjava kammari- ja Kaikki mitä rakastin -blogeista.

Nyt taidan palata Hollinghurstin pariin. Siinäkin on 535 sivua ja vain viikon laina-aika, mutta tuskin tulee tuottamaan ongelmia.

Töks töks

(Kuva ryövätty netistä, sori.)

Bloggaus jaksaa tökkiä. Ideoita on, toteutus vain tuntuu mahdottomalta. Muidenkin blogit ärsyttävät välillä (esim. kirjablogeissa tympii se, kun kaikki kirjoittavat samoista kirjoista).

Mutta joo. Olen minäkin kuunnellut hyviä levyjä, lukenut hyviä kirjoja ja sarjakuvia. Harmi etten jaksa kertoa niistä teille, mutta tässä taas pari listaa paremman puutteessa.

Syksyn uutuuslevyt
1. Jukka Ässä – Mitäs tässä
2. Toy – s/t

Loka–marraskuun lukemiset parhausjärjestyksessä
1. Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa
2. Tom Perrotta: The Abstinence Teacher
3. Miika Nousiainen: Metsäjätti
4. Dan Rhodes: This Is Life
5. Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti
6. Geoff Dyer: Paris Trance
7. Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni
8. Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret
9. Sarri Nironen: Tähdenpeitto

Tekisi mieli sanoa, että palaan näihin myöhemmin, mutta... Toivottavasti kuitenkin kuulette vielä ainakin Perrottasta (uusi suosikkikirjailijani – kohta kaksi kirjaa luettu, loput viisi tilattu).

Niin se vain on, että ihminen on lajina melko epätasainen. Luulen että kaikki lajit, vaikkapa nyt gepardit ovat tasalaatuisempia kuin ihmiset. Luonnossa selvitäkseen gepardin on pakko olla nopea. Muuten ei tule saalista. Ei ole sosiaaliturvaa tai irtisanomisajan palkkaa, on pakko olla nopea.

Uskoisin, että maailmassa ei ole kahta gepardia, joiden juoksunopeuden ero on yhtä suuri kuin vaikkapa Usain Boltin ja Martti Ahtisaaren. Mutta kukaan gepardeista ei myöskään ryhdy solmimaan rauhaa leijonien ja seeprojen välille.

– Miika Nousiainen

Miesten kirjat ja naisten kirjat

Varoitus: tämä kirjoitus saattaa sisältää karkeita yleistyksiä ja sukupuolista stereotyypittelyä.

Aihe pälkähti päähäni pari viikkoa sitten, kun näin Jaakon jutun Karoliinan esikoisromaanista. Jaakko kritisoi kirjaa miesnäkökulman puutteesta. Minua se ei lukiessa häirinnyt, totta puhuen koko asia ei edes tullut mieleeni. Toki kirja tuntuu naisille suunnatulta jo kantensa takia, ja aihepiirikin voi vedota enemmän naisiin kuin miehiin. Itse luen paljon naisten kirjoittamia kirjoja ja yritän yleensä olla välittämättä tällaisista ulkoisista seikoista, mutta kyllähän ne väkisinkin vaikuttavat jollain tasolla. Tätäkään kirjaa en varmaan olisi tullut lukeneeksi, jos kirjoittaja ei olisi ollut tuttu (mutta onneksi luin, koska pidin siitä kovasti).

Aloin mietiskellä asiaa yleisemmälläkin tasolla. Lukeminen lienee loppujen lopuksi yllättävän sukupuolisidonnaista puuhaa. Olen monesti kuullut väitettävän, että kaunokirjallisuus kiinnostaa naisia enemmän kuin miehiä, mikä saattaa hyvinkin pitää paikkansa. (Aamulehdessä oli hiljattain aiheeseen liittyvä Simopekka Virkkulan osuva kolumni, jota en valitettavasti muistanut leikata talteen enkä löytänyt netistä.)

En tiedä onko kukaan tutkinut tätä, mutta uskaltaisin melkein väittää myös, että naiset ovat miehiä avarakatseisempia kirjailijan sukupuolen suhteen. Ehkä kyse on samasta ilmiöstä kuin vaaleissa: monet naiset voivat kyllä äänestää yhtä hyvin naista kuin miestäkin, mutta monet miehet eivät hevin äänestäisi naista. Läheskään kaikki kaunokirjallisuus ei tietenkään ole leimallisesti sukupuolittunutta, mutta osa selkeästi on. On miesten kirjoittamia miesten kirjoja ja naisten kirjoittamia naisten kirjoja. On myös miesten kirjoittamia naisten kirjoja (Joel Haahtela! Michael Cunningham?), mutta onko naisten kirjoittamia miesten kirjoja? En äkkiseltään keksi ainuttakaan esimerkkiä.

Miten te lukijoina koette kirjailijan tai henkilöhahmojen sukupuolen vaikuttavan kirjavalintoihinne?

Eihän tällaisilla asioilla pitäisi enää nykymaailmassa olla merkitystä, mutta niinpä vain tuntuu olevan. Terveisin mies, joka ehti lukea Siri Hustvedtin koko tuotannon ennen ensimmäistä Paul Austeriaan. Mies, joka ei äänestyskopissa juurikaan mieti ehdokkaan sukupuolta, mutta silti huomaa useimmiten äänestäneensä naista (tai seksuaalivähemmistön edustajaa).

Asiaton päivittely sallittu

Hengissä ollaan, eikä blogikaan suostu menehtymään millään. Yritän ehkä kenties mahdollisesti julkaista jonkinlaisen kunnollisen jutun joskus lähiaikoina. Sitä odotellessa vastaan parille googlettelijalle, jotka ovat päätyneet tänne seuraavilla hakusanoilla:

"2012 paljonko divarit maksavat kirjoista"
Useimmat divarit maksanevat suunnilleen puolet siitä hinnasta, jolla itse myyvät kirjat eteenpäin. Eli uutuusromaaneista ehkä 5–7 € (olettaen että ulosmyyntihinta on 10–14 €) ja vanhemmista (hyvistä) kirjoista noin 2–4 €. Keräilykirjat ovat tietysti oma lukunsa. Mitään kirjakerhopainoksia sun muita ei yleensä kannata edes yrittää tarjota, ja joskus hyväkään kirja ei kelpaa, jos sitä on hyllyssä jo ennestään.

"me kolme ja jengi sivumäärä"
Ensimmäisessä painoksessa (Otava 1969) on 196 sivua, jotka ovat kaikki täyttä asiaa. Kirja on klassikkoasemansa ansainnut, ja ensipainoksen kansikin on aika siisti:



"john irving in one person suomennos"
Ilmestynee ensi keväänä. Olisi luultavasti tullut jo tänä syksynä, ellei Irvingin esikoisromaani (Vapauttakaa karhut) olisi tunkenut Kristiina Rikmanin työpöydälle tähän väliin.

"irvine welsh skagboys suomeksi"
Eiköhän sekin ennen pitkää tule. Welshin suomentajalla Sauli Santikolla on riittänyt kiireitä David Nichollsin parissa, mutta uskaltaisin veikata hänen ottavan Skagboysin käsittelyynsä pian, ellei ole jo ottanut. Mielenkiintoista nähdä, tuleeko suomenkieliseksi nimeksi Hepohemmot vai jotain muuta.

Näin. Kiitos kaikille, jotka ovat sitkeästi jaksaneet käydä katsomassa, tapahtuisiko täällä jotain. Ette nyt saaneet kovin ruhtinaallista palkintoa kärsivällisyydestänne, mutta pyrin parantamaan jatkossa. Mahdollisesti, kukaties.

Hiljainen kesä

Ei huvita vieläkään kirjoittaa mitään, mutta tässä pari listaa.



Kuukauden kuunnelluimmat
1. Black Flag
2. Beastie Boys
3. Joy Division

Alkukesän parhaat kirjat
1. Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä
2. Iris Murdoch: The Green Knight
3. Katja Kallio: Syntikirja
4. Kazuo Ishiguro: Me orvot
5. John Irving: In One Person
6. Eeva Tikka: Hiljainen kesä



Kivaa kesänjatkoa, palaillaan ehkä joskus!

Uutta musiikkia: Milesmore

Helsinkiläinen Milesmore-yhtye julkaisi eilen debyyttilevynsä ja mainosti sitä minulle. Ja hyvä niin: levy kuulostaa äkkiseltään hirmu kivalta, puolituntinen älykästä ja kevyesti rullaavaa rockia. Juuri tällaista kaipasinkin tänään, ihan kuin pään sisältä olisi auennut pari lukkoa.

Levy on kuunneltavissa ja ladattavissa täällä (ja Spotifyssa).

Irvine Welsh: Skagboys

Skotlantilainen Irvine Welsh (s. 1958) rymisteli julkisuuteen esikoisromaanillaan Trainspotting vuonna 1993 ja vielä laajemmin sen leffasovituksella kolme vuotta myöhemmin. Trainspottingin jatko-osa Porno ilmestyi 2002, ja nyt Welsh täydentää trilogian uudella osalla, joka ei kuitenkaan ole kolmas vaan ensimmäinen.



Irvine Welsh: Skagboys
(Jonathan Cape 2012, 548 sivua)

Skagboys tapahtuu vuosina 1984–1985 eli parisen vuotta ennen Trainspottingia. Päähenkilöt ovat samat: fiksu mutta hedonismiin taipuvainen Mark Renton, hyväntahtoinen höntti Danny "Spud" Murphy, kieroileva naistenmies Simon "Sick Boy" Williamson, langennut urheilijanuorukainen Tommy Lawrence ja väkivaltainen sekopää Francis Begbie.

Britanniassa, Skotlannissa ja Edinburghissa eletään synkeitä aikoja. Thatcher on tullut ja pilannut kaiken, työpaikat lähtevät alta ja isoveli kannustaa ilmiantamaan sosiaalitukien väärinkäyttäjät. Lähiönuoriso juo viinaa, polttaa pilveä ja vetää spiidiä. Kun kaduille alkaa virrata laadukasta ja helposti saatavilla olevaa heroiinia (skag), pakkohan sitäkin on kokeilla. Siis nimenomaan kokeilla, vain luuserit jäävät koukkuun.

Tommylle ja Begbielle riittävät edelleen alkoholi ja ruumiinkulttuuri eri muodoissaan, mutta Spud, Sick Boy ja Renton huomaavat pian polttavansa ja piikittävänsä kaiken minkä käsiinsä saavat. Rentonilla on opiskelupaikka Aberdeenin yliopistossa ja ihana tyttöystävä, mutta ennen pitkää nämä alkavat tuntua pelkiltä rasitteilta. On aika keskittyä olennaiseen.

— It's just me, ah tell her, — thaire's naeboody else. It's jist the junk.
— You ... you're packin me in, cause you wanna spend more time doin fuckin heroin?
Ah look at her. That's it, in a nutshell. Nae sense in denyin it. Ah'm fucked. — Aye.

Tykkäsin kirjasta todella paljon. Kuten Welshin kirjoissa aina, myös tässä tapahtuu koko ajan kaikenlaista kamalaa ja ällöä. Sick Boy parittaa alaikäistä tyttöystäväänsä, Begbie purkaa patoumiaan satunnaisiin vastaantulijoihin, veri lentää ja eritteet roiskuvat. Synkistä aiheista huolimatta lukukokemus ei ole ahdistava, sillä welshmäiseen tapaan kaiken läpi tihkuu pikimusta huumori, joka saa ainakin minut nauramaan välillä inhottavillekin jutuille. Kuten taannoin totesin, Welshin huumori ei todellakaan sovi kaikille, mutta jos se puree, se puree kunnolla.

Huumorin lisäksi kirjassa on paljon vakavaakin pohdintaa. Welsh on aina ollut yhteiskuntakriittinen, mutta Skagboys vie homman uudelle tasolle. Kaivosmiesten lakkotaistelua kuvaava aloituskohtaus piirtää koko kirjalle poliittiset raamit. Yrittääkö hallitus tahallaan saada työväenluokan pois pelistä? Mistä heroiini on peräisin, miksi Edinburghista tulee Euroopan aids-pääkaupunki? Kumpi on pahempi, vieroitushoito vai vankila? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Monipuolisen kokonaisuuden kruunaavat osuvat musiikki- ja kirjaviittaukset. Renton lukee F. Scott Fitzgeraldia ja James Joycea, ja hänen kaverinsa nauhoittaa hänelle Joy Divisionia ja muita postpunk-klassikoita. Bowien älppärit vaihtuvat rahaksi, mutta Iggy ja Lou Reed eivät meinaa kelvata divariin liian 70-lukulaisina. Kuten todettu, ajat ovat armottomat.

Trainspottinginsa lukeneet tai nähneet tietävät, miten hahmoille tulevaisuudessa käy, mutta se ei vähennä lukunautintoa eikä jännitystä. Tämä etko-osa on lähes kaksi kertaa Trainspottingia paksumpi ja viekin lukijat syvemmälle hahmojen pään sisään. Heidän motiivejaan voi osittain oppia ymmärtämään, vaikka tekoja ei voisikaan hyväksyä. Kun katsoo tarkemmin, jopa Begbien mustasta sielusta saattaa paljastua herkempi puoli – mutta auta armias, jos erehtyy tuijottamaan liian pitkään!

Ei näitä veijareita kavereikseen haluaisi, mutta kirjan loputtua tulee silti vähän ikävä. Tekisi melkein mieli sanoa, että trilogian paras osa on tässä. Mutta ehkä nämä kannattaa kuitenkin lukea ilmestymisjärjestyksessä. Muut osat on suomennettu, ja epäilemättä myös Skagboys saa saman käsittelyn. Suosittelisin silti kokeilemaan rohkeasti alkukielisenä, Welshin rehevä kieli ei ole niin vaikeaa kuin miltä se voi aluksi näyttää (aiheesta vähän lisää tuolla aiemmassa jutussani).

****½

Pelastavia lauluja ja kirjoja

Kone on remontissa, kuvien lisääminen ei oikein onnistu. Julkaisenpa sitten pari listaa.

Jyri kirjoitti ranskalaisesta Ten songs that saved your life -sivustosta, jossa ihmiset listaavat elämänsä tärkeimpiä biisejä ilman mitään selityksiä. Tässä omani:

Ten songs that saved my life (37 min)

1. Galaxie 500 – Blue Thunder
2. Joy Division – Digital
3. Geneva – Into the Blue
4. Nirvana – Lithium
5. Suede – Animal Nitrate
6. Ronderlin – Reflected
7. Blueboy – Popkiss
8. The Wrens – Hopeless
9. Pixies – Gouge Away
10. The National – Mr. November

Helmi K sovelsi samaa ideaa kirjoihin, ja pakkohan sitäkin oli matkia:

Ten books that saved my life

1. S. E. Hinton: Me kolme ja jengi (1985)
2. John Irving: The World According to Garp (1995)
3. Nick Hornby: High Fidelity (28.12.1998)
4. Erlend Loe: Supernaiivi (6.4.2001)
5. Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (23.4.2007)
6. Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon (17.7.2008)
7. Helen Walsh: Once Upon a Time in England (2.11.2008)
8. Heidi Köngäs: Vieras mies (8.11.2008)
9. Iris Murdoch: Kello (14.2.2010)
10. Haruki Murakami: Norwegian Wood (21.3.2012)

Ei tässä nyt muuta. Kivaa vappua, ihmiset!

Johan Bargum: Kolme kaksi yksi

Suomenruotsalainen pitkän linjan kirjailija Johan Bargum (s. 1943) on oivassa nosteessa uusimman romaaninsa Syyspurjehduksen myötä. Nyt lähdin koluamaan Bargumin tuotantoa alkupäästä. Ensimmäinen suomennettu teos oli karvas pettymys!



Johan Bargum: Kolme kaksi yksi
(Tre två ett, 1968, suom. Ulf Erik Qvickström, Tammi 1969, 230 sivua)

Kuvausryhmä käy rannikolla haastattelemassa vanhaa ukkoa ja hänen poikaansa, poika suunnittelee muuttoa kaupunkiin ja äänimies lupaa auttaa häntä tarvittaessa, äänimies irtisanoutuu työstään ja keskittyy ryyppäämään, rälläämään ja rietastelemaan naimisissa olevan naisen kanssa, maalaispoikakin saapuu kaupunkiin sotkemaan kuvioita, mokoma on ottanut lupauksen todesta. Mukana on yhteiskunnallisia teemoja ja joitain näppäriäkin sanankäänteitä, mutta suuri osa kirjasta on melkoista tajunnanvirt(s)aa.

Ingalill. Taas se on saatana myöhässä. Meidän piti mennä ulos syömään mutta minä olen jo turruttanut vatsani oluella ja minä tiedän kuinka tässä tulee käymään, kun hän astuu sisään minä aion heti kysyä häneltä onko hän tehnyt jotakin väitöskirjansa eteen vain siksi että tiedän ettei hän ole tehnyt vain todistaakseni että minä olen jo vaikuttanut häneen, ja minä aion kuulustella häntä Vietnamista ja minä aion riehua hänen laimeiden Time-mielipiteittensä johdosta ja minä aion paahtaa päälle ikään kuin uskoisin että sillä minkälaisia ajatuksia minä lausun sodasta on jokin merkitys ja hän kuuntelee ja hänen tottelevainen hahmonsa tekee minut villiksi himosta ja minä heitän hänet rähmälleen vuoteelle ja riuhtaisen hänen hameensa vyötärölle ja... [sensuroitu].

Ei uskoisi, että tämän on kirjoittanut sama mies kuin Syyspurjehduksen, mutta tietysti ihminen ehtii muuttua 25 ja 68 ikävuoden välillä. Onneksi olen omin silmin todennut, että Bargum osasi kirjoittaa hienosti jo 80-luvulla (Kesäpoika) ja 90-luvulla (Syyskesä). Mielenkiintoista nähdä, millaiseksi 70-luvun tuotanto paljastuu sitten joskus, kun rohkenen kajota siihen. Kolme kaksi yksi (tai Kolme, kaksi, yksi – nimestäkin on ärsyttävästi kaksi eri kirjoitusasua) ei tosiaan antanut paljonkaan ilonaiheita, mutta ehkä on ihan terveellistä lukea joskus huonojakin kirjoja. Onneksi kirja ei ollut tämän pidempi, muuten olisi voinut jäädä kesken.

**

Radiovinkki: Kristiina Rikman

Kristiina Rikman on yksi minun ja monen muun suosikkisuomentajista. Jos Rikman ja suomentaminen kiinnostavat, kannattaa käydä kuuntelemassa Olga K:n viime viikolla tekemä haastattelu, jossa Rikman puhuu työstään, Siri Hustvedtista, John Irvingistä ja vaikka mistä. Paljon kiinnostavaa asiaa ja yksi loistava uutinen: Rikman on parhaillaan suomentamassa Irvingin esikoisromaania Setting Free the Bears (1968). Olen vuosikaudet ihmetellyt, miksei kirjaa ole julkaistu suomeksi, mutta nyt aukko vihdoin paikataan.

Kadonneet aarteet: Ronderlin

Ronderlin – Wave Another Day Goodbye
(Labrador Records 2002)

Tällaista musiikkia voivat tehdä vain ihmiset, jotka ovat kokeneet pohjoisen vuodenkierron. Ruotsalaisen Ronderlinin debyytti on virheetön levyllinen haikeaa kaunopoppia. Sopivan itkettävää, äärettömän lohduttavaa.


Reflected on kappale, joka virtaa suonissani niin kauan kuin sydämeni lyö.

We are all the same, she said
But some die young and some get old
Our love will last more than a day, more than a day

Tämä on omistettu Kalle-vaarille, joka eli vanhaksi.

Carol Shields & Blanche Howard: A Celibate Season

Carol Shields (1935–2003) on jälleen ajankohtainen juuri ilmestyneen suomennoksen myötä. Ruohonvihreää on saanut erinomaisen vastaanoton kirjablogeissa – siihen ovat ihastuneet ainakin Karoliina, Katja, Leena, Minna ja jossain määrin myös Maria. Itse luin alkuteoksen The Box Garden viime vuonna, mutta aion ehdottomasti ostaa ja lukea myös suomennoksen, kunhan saan sen jostain sopuhintaan. Sitä odotellessa luin vielä suomentamattoman kirjeromaanin, jonka Shields kynäili 80-luvulla yhdessä kollegansa Blanche Howardin (s. 1923) kanssa.



Carol Shields & Blanche Howard: A Celibate Season
(Coteau Books 1991 / Fourth Estate 2000, 231 sivua)

Jock (Jocelyn) ja Chas (Charles) ovat olleet naimisissa parikymmentä vuotta. Heillä on kaksi lasta ja talo Vancouverissa, Kanadan länsirannikolla. Rauhallinen avioelämä joutuu koetukselle, kun Jock saa ainutlaatuisen työtarjouksen tuhansien kilometrien päästä, Ottawasta. Hän pääsisi lainopilliseksi neuvonantajaksi kymmenen kuukauden projektiin, jonka aiheena ovat naiset ja köyhyys. Tilaisuus on liian hyvä tuhlattavaksi, ja rahakin on tarpeen, sillä Chas on jäänyt työttömäksi arkkitehdin toimestaan. Aviopari uskoo selviytyvänsä väliaikaisesta etäsuhteesta ja kodin vetovastuun vaihdosta suuremmitta ongelmitta, ja niin Jock lentää itään ja Chas jää pitämään kotia pystyssä.

Pariskunta päättää pitää yhteyttä kirjeitse, koska kaukopuhelut tulisivat liian kalliiksi. Kirjeet kulkevat tiuhaan, uudessa elämäntilanteessa riittää ihmettelemistä ja kuulumisissa kertomista. Kirjeenvaihto osoittautuu muutenkin yllättävän antoisaksi yhteydenpitokeinoksi.

Dear Chas,
I love getting letters from you – do you realize that we've been married twenty years and have never written to one another before? I feel as though I'm catching glimpses of a whole new you that's been lurking there all along and that I didn't even suspect. Do you feel that way? Actually it's even a bit scary.

Aluksi Jock potee koti-ikävää, mutta vähitellen kotiasiat jäävät taustalle, kun hän alkaa nauttia työstään ja viihtyä työtoveriensa kanssa. Kotona Chas pyörittää taloutta parhaan kykynsä mukaan, yrittää pikkuhiljaa työllistää itseään ja ryhtyy kirjoittamaan runoja aherruksen vastapainoksi. Lasten kanssakin on omat haasteensa: 17-vuotias Greg huitelee illat ties missä, ja 13-vuotias Mia joutuu pärjäämään herkässä elämänvaiheessa ilman äidin turvaa. Onneksi apuna ovat naapurit, nuori kotiapulainen ja isoäidit, jotka kaikki haluavat tukea "yksinhuoltajaa". Ennen pitkää talossa alkaa kuitenkin rampata liikaakin väkeä, ja kaikenlaista sattuu ja tapahtuu.

Olen aina pitänyt kirjeromaaneista ja kirjeistä (tutustuinhan aikoinaan vaimoonikin kirjeitse). Kirjeet sopivat erinomaisesti tällaisen tarinan kerrontamuodoksi, ne ikään kuin korostavat Jockin ja Chasin välistä fyysistä etäisyyttä. Vajaan vuoden aikana pariskunta ehtii toki tavatakin muutaman kerran, mutta tapaamiset eivät suju suunnitelmien mukaan ja selibaattikausi uhkaa vain venyä... Tapaamisten aikana Jock ja Chas eivät tietenkään kirjoita toisilleen, mutta niitä edeltävä odotus ja niiden jälkeinen pettymys näkyvät kirjeissä herkullisesti.

Dear Jock,
Well, we seem to have arrived at that well-publicized dark night of the soul. (Davina would call this an inadmissible cliché, but have you noticed that all things worth saying seem to come in cliché form? Like "communication gap," "conflict of roles," "crossroads of life," "end of the road," and so on and on.)
All right then, let's settle for something like "an unwillingness to admit that we are drifting (have drifted) apart and all because of this goddamn-Ottawa-job-that-was-thrust-on-us." No, scratch out all of the above and put back "dark night of the soul."

Chasin kirjeet on kirjoittanut Shields ja Jockin osuudet Howard. Yhteistyön tulokset ovat saumattomat, molemmilla on sana hallussa viimeisen päälle, joten koko teos ansaitsee "taattua Shields-laatua" -leiman. Toivottavasti tämäkin suomennetaan joskus. Howardin kirjoittamasta esipuheesta käy ilmi sellainen hämmentävä tieto, että naiset joutuivat etsimään kirjalle kustantajaa vuosikaudet, ennen kuin tärppäsi. Itse innostuin siinä määrin, että seuraava askel voisi olla A Memoir of Friendship: The Letters Between Carol Shields and Blanche Howard, johon on koottu kirjailijoiden välistä tosielämän kirjeenvaihtoa kolmen vuosikymmenen ajalta. Myös Howardin oma tuotanto alkoi kummasti kiinnostaa. Shieldsin romaanit onkin nyt sitten kaikki luettu, huokaus.

****(½)

P.S. Lukeeko kukaan muu suomalainen mies Shieldsiä? Herätys, äijät, ette tiedä mistä jäätte paitsi! Lukekaapa nyt alkajaisiksi vaikka Larryn juhlat, "hersyvän hauska, lämpimän ironinen menestysromaani tavallisen miehen elämästä".

Murdoch-voittajat

On aika julistaa Murdoch-arvonnan voittajat.



Kellon uusi omistaja on Maria!

The Nice and the Good -pokkarin saa omakseen Karoliina!

Onnittelut voittajille, otan teihin yhteyttä heti seuraavaksi. Ja kiitos kaikille Murdochista kiinnostuneille, toivottavasti saatte kirjoja käsiinne jotain muuta kautta!

Hyviä juttuja viime kuussa

• Tampereen Teatterin Hiiriä ja ihmisiä. Luin kirjan ja näin leffan joskus 90-luvulla. Ne olivat hienoja, mutta teatteriesitys iski vielä kovempaa. Upeaa näyttelijäntyötä, varsinkin pääheput eli Ville Majamaa (Lennie) ja Ola Tuominen (George) olivat loistavia.



• Norwegian Wood ja By Nightfall. Sekä Ylen Radio 1:n viimelauantainen Kulttuuritunti, jossa keskusteltiin Norwegian Woodista ja japanilaisesta kulttuurista. Murakamin kirja jäi ohjelmassa lopulta sivuosaan, mutta mielenkiintoista kuultavaa yhtä kaikki.

• Se, että sain aikaiseksi kauan hautomani Murdoch-jutun.

• TBR100-villitys. Eilen jopa aloitin ensimmäistä kirjaa listaltani, tätä vauhtia ne on kaikki luettu jo vuoteen 2042 mennessä.

• Kansalliskirja ja se, että syväluotaavaa arviotani oli kuulemma siteerattu Turkka Hautalan haastattelussa Helsingin Akateemisessa.

• Black Twigin levy.

• Trainspotting. Tuli vihdoin luettua kirja uudestaan, viisitoista vuotta myöhemmin. Englanniksi tietysti, tai skotiksi, miten vain. Kuten totesin syksyllä 2010, Welshin kieli ei ole kovinkaan vaikeaa luettavaa, kun siihen tottuu. Muistin kirjasta ne jutut, jotka olivat mukana leffassa, mutta paljon muuta en. Halusin palauttaa kirjan mieleeni nyt, koska parin viikon päästä ilmestyy sen etko-osa Skagboys, joka pitää luonnollisesti hankkia mahdollisimman pian.

• Kevät. Se oli hienoa niin kauan kuin sitä kesti, ehkä saamme kokea sen uudelleen vielä joskus. (Tampereella satoi toissa päivänä noin 30 senttiä lunta.)

Kirjailijaesittely: Iris Murdoch

Se oli pienestä kiinni.

En välttämättä olisi ikinä tutustunut Iris Murdochin tuotantoon, ellen olisi osunut kirjastoon syksyllä 2009 juuri silloin, kun joku oli jättänyt kierrätyskärryyn hänen ensimmäisen suomennetun romaaninsa Kellon. Murdochin nimi oli minulle vain etäisesti tuttu eikä herättänyt oikeastaan mitään tuntemuksia. Kirja oli vanha, kansipaperiton. Jos se olisi ollut jokin muu, tylsemmältä vaikuttava Murdoch, olisin tuskin edes vaivautunut poimimaan sitä mukaan. Mutta onneksi se oli Kello, joka vangitsee huomion jo ensi riveillään.

Dora Greenfield jätti miehensä koska hän pelkäsi tätä. Kuusi kuukautta myöhemmin hän päätti palata miehensä luokse samasta syystä. Poissa oleva Paul, joka vainosi häntä kirjeillä, puhelinsoitoilla ja kuvitelluilla askelilla, joita Dora oli kuulevinaan portailta, oli alkanut muodostua vieläkin suuremmaksi piinaksi. Doraa vaivasi syyllisyydentunto, ja syyllisyydentunnon mukana seurasi pelko. Hän päätteli lopulta, että miehen läsnäolollaan aiheuttama ahdinko oli parempi kuin hänen poissaolonsa aiheuttama ahdinko.

Noiden rivien ansiosta kirja siis päätyi haltuuni, ja helmikuussa 2010 avasin sen pahaa aavistamattomana. Nyt pari vuotta myöhemmin Murdoch-hyllyni on tämän näköinen:



Jean Iris Murdoch syntyi Dublinissa 1919 keskiluokkaisten vanhempien ainoaksi lapseksi. Perhe muutti pian Lontooseen. Iris pärjäsi koulussa ja opiskeli Oxfordissa kieliä ja historiaa. Hän liittyi 30-luvun lopulla Britannian kommunistiseen puolueeseen mutta erosi siitä 40-luvulla. Sodan alkuvuosina hän työskenteli virastossa Lontoossa, myöhemmin pakolaisleireillä Keski-Euroopassa. Sodan jälkeen olivat vuorossa filosofian jatko-opinnot Cambridgessa mm. Wittgensteinin johdolla. Vuonna 1948 Murdoch sai opetustöitä Oxfordista ja muutti kaupunkiin loppuiäkseen.

Yliopistovuosinaan Murdoch tapasi paitsi kuuluisia filosofeja, myös monia kirjailijoita. Hänen sosiaalinen elämänsä oli vilkasta ja sen ajan mittapuulla ilmeisen vapaamielistäkin – hänellä oli useita rakastajia, tiettävästi myös joku rakastajatar. Vuonna 1956 Murdoch sitten meni naimisiin professori John Bayleyn kanssa, ja he ehtivät elää yhdessä yli neljäkymmentä vuotta.

Murdochin ensimmäinen kirjallinen teos oli vuonna 1953 julkaistu Sartre: Romantic Rationalist. Myöhemmin hän kirjoitti muutamia muitakin filosofisia teoksia ja oli käsittääkseni melko arvostettu filosofi. Parhaiten Murdoch kuitenkin tunnetaan romaanikirjailijana, eikä ihme, sillä häneltä julkaistiin yhteensä peräti 26 romaania vuosina 1954–1995. Kirjailijan elämän loppu oli ankea: Alzheimerin tauti vei sanat ja toimintakyvyn, ja Murdoch kuoli 79-vuotiaana helmikuussa 1999.



Murdoch kirjoitti kirjansa käsin eikä ikinä sallinut minkäänlaista editointia. Hänen kaikki romaaninsa julkaisi ensimmäisenä lontoolainen Chatto & Windus, ja pokkareina niitä ovat julkaisseet mm. Penguin ja Vintage. Vaikka kirjat eivät olleet mitään bestsellereitä, hän nautti kuitenkin kohtalaista suosiota ja voitti Booker-palkinnonkin (kirjasta The Sea, the Sea vuonna 1978). Vuonna 1987 Murdoch jopa "aateloitiin" Dame of the British Empire -arvonimellä. Englanninkielisessä maailmassa häntä ei varmasti ole unohdettu missään vaiheessa, ja kuolemansa jälkeen hän tuli tutuksi uusille sukupolville Iris-elokuvan myötä.

Suomessakin Murdochia luettiin, ja ainakin yliopistomaailmassa hän oli melko suosittu kirjoista tehtyjen gradujen määrästä päätellen. Romaaneja suomennettiin yhteensä yhdeksän: kuusi 60-luvulla (WSOY) ja kolme 80-luvulla (Weilin+Göös). Kirjojen pienehköt painokset myytiin kuitenkin loppuun jo vuosikymmeniä sitten, eikä kovin moni tunnu enää muistavan Murdochia, vaikka syytä olisi.

Murdochin romaanit ovat täynnä monimutkaisia ihmissuhteita ja kiinnostavaa henkilökuvausta. Kirjailijoita, taiteilijoita, näennäisen harmaita virkamiehiä, entisiä nunnia, itsenäisiä naisia, homoja, nahjuksia, hienostoa, salaviisasta palvelusväkeä, pyhimyksiä ja pirullisia juonittelijoita. Yksi rakastuu, toinen ei, kolmas saattaa vaikka kuolla. Yllättäviä juonenkäänteitä riittää, samoin dramatiikkaa ja huumoriakin.

Murdochia voi lukea hyvänä viihteenä, mutta hän antaa lukijalle myös paljon ajateltavaa. Keskinäisten suhdekiemuroidensa lisäksi monet kirjojen hahmoista käyvät jatkuvaa kamppailua itsensä kanssa, moraalisia dilemmoja riittää. Kirjailijan tausta filosofina paistaa läpi, ja kirjat sisältävät monenlaista yleisluonteistakin pohdintaa. Joskus filosofointi uhkaa mennä minulta vähän yli, mutta seuraavana hetkenä Murdoch saattaa yllättää kiteyttämällä elämästä jotain olennaista (kuten The Black Prince -kirjassa):

The division of one day from the next must be one of the most profound peculiarities on this planet. It is, on the whole, a merciful arrangement. We are not condemned to sustained flights of being, but are constantly refreshed by little holidays from ourselves. We are intermittent creatures, always falling to little ends and rising to little new beginnings. Our soon-tired consciousness is meted out in chapters, and that the world will look quite different tomorrow is, both for our comfort and our discomfort, usually true.

Joissakin kirjoissa on miespuolinen minäkertoja, mutta useimmiten Murdoch käyttää kaikkitietävää kertojaa, joka keskittyy eri henkilöihin yksi kerrallaan. Tämä onkin järkevä ratkaisu, sillä kirjoissa on usein monta keskeistä hahmoa ja heidän lisäkseen sivuhenkilöitä, joista jonkun rooli saattaa osoittautua odotettua tärkeämmäksi. Kirjat piirtävät kiehtovaa kuvaa ajasta, jota ei enää ole. Puhelinkoppeja käytettiin ahkerasti, ja Lontoossa jaettiin postikin ilmeisesti ainakin kaksi kertaa päivässä, joten kirjeenvaihtoa voitiin käydä hyvinkin tiuhaan. Kirjeet ovatkin monessa kirjassa tärkeässä roolissa – ne kuljettavat tarinaa, unohtuvat vääriin paikkoihin ja toimivat myös kätevinä huijausvälineinä.

Meillä ei ole kirjeitä, meillä on blogeja. Tästä tulee nyt kyllä törkeän pitkä postaus, mutta minun on ihan pakko kirjoittaa lyhyet kuvaukset kaikista lukemistani kirjoista, koska en halua jättää hommaa puolitiehen. Ainahan voin käyttää tätä omana muistilistanani, ja jos joku muukin jaksaa lukea näitä juttuja, se on pelkkää plussaa... Tähditys on lähinnä suuntaa antava – omassa Murdoch-asteikossani on vain kolme tasoa: hyvä, parempi ja paras.



Under the Net (1954)
• luettu 12/2010, hyllyssä (253 sivua)
Esikoisromaani kertoo lontoolaisesta kirjailijanuorukaisesta. Boheemielämää, kadonnut käsikirjoitus, uudelleen löytynyt nuoruudenrakastettu, retkiä Pariisiin, kuutamouintia Thamesissa... Ihastuttava pikku tarina.
****½

The Flight from the Enchanter (1956)
• luettu 10/2010, hyllyssä (287 s.)
Toisen kirjan hahmoihin kuuluvat mm. koulunsa keskeyttänyt nuori tyttö, hieroglyfeihin hukkuva tutkija, ompelijana toimiva pakolaisnainen ja taidelehden päätoimittaja. Taustalla naruja vetelee salaperäinen Mischa Fox, ensimmäinen Murdochin "kaikkivaltiaista" keskushahmoista, jollaisia esiintyy useassa kirjassa. Tämä on esikoisteosta hieman synkempi tapaus, mutta välillä suupielet kääntyvät myös ylöspäin.
****



The Sandcastle (1957)
Hiekkalinna (suom. Mikko Kilpi 1965)
• luettu englanniksi 4/2010 ja suomeksi 5/2011
• hyllyssä englanniksi (313 s.) ja suomeksi (339 s.)
Tämä oli yksi ensimmäisenä lukemistani Murdocheista ja kuuluu edelleen suurimpiin suosikkeihini. Vaimonsa tossun alla olevan keski-ikäisen opettajan rauhallinen perhe-elämä järkkyy, kun kuvioihin astuu nuori taidemaalari. Murdoch kutoo juonta niin taitavasti, että lukija voi aavistella tapahtumien kehitystä jo ennen kuin päähenkilö tajuaa itse mitään. Tämä on paitsi koukuttava ihmissuhdetarina, myös todella jännittäväksi yltyvä selviämiskertomus, jonka loppuratkaisukin on melko nerokas. Kirja ilmestyi suomeksi hieman jälkijunassa, mutta hyvä kun ilmestyi.
*****



The Bell (1958)
Kello (suom. Mikko Kilpi 1961)
• luettu suomeksi 2/2010
• hyllyssä englanniksi (320 s.) ja suomeksi (329 s.)
Tästä hurahdukseni siis alkoi. Jutun alussa siteeraamani ensimmäinen kappale asettaa tahdin, joka ei juuri hellitä missään vaiheessa. Kirjan tapahtumat keskittyvät luostarin viereen perustettuun maallikkoyhteisöön, jossa majailee monenlaista väkeä, ei ollenkaan niin hurskasta kuin miltä ensisilmäyksellä näyttäisi. Henkilökaarti on yksi Murdochin kirjavimmista. Päähenkilöllä Doralla riittää ihmeteltävää, eikä hän suinkaan itsekään ole mikään viaton pulmunen. Välillä heittäydytään uskonnollisen pohdiskelun pariin, mutta se ei häiritse yhtään, kun tapahtumat pitävät lujasti otteessaan.
*****



A Severed Head (1961)
• luettu 5/2010, hyllyssä (205 s.)
Tässäpä malliesimerkki Murdochin kehittämistä monimutkaisista rakkauskuvioista. Meinasin yrittää kuvailla juonta, mutta kaksi vuotta lukemisen jälkeen en enää muista tarkasti, kuka oikein rakasti ketä. Joku kuvasi kirjaa näin: "less philosophising and more shagging". Pelkkä huviretki tämä ei kuitenkaan ole, vaan vakaviakin teemoja sivutaan. Ei ehkä ihan klassikko, mutta kirjasta tehty elokuva olisi mielenkiintoista nähdä.
****



An Unofficial Rose (1962)
Epävirallinen ruusu (suom. Eila Pennanen 1963)
• luettu englanniksi 5/2010
• hyllyssä englanniksi (348 s.) ja suomeksi (334 s.)
Tapahtumat käynnistyvät hautajaisista. Leskimies taitaa kaivata vanhaa rakastajatartaan enemmän kuin vaimoaan, ja ruusunviljelijäpoikakin on tyytymätön avioelämäänsä. Luvassa on melkoista tunteiden vuoristorataa.
****



The Unicorn (1963)
Yksisarvinen (suom. Eila Pennanen 1964)
• luettu suomeksi 3/2010
• hyllyssä englanniksi (270 s.) ja suomeksi (302 s.)
Nuori kotiopettajatar ei voi aavistaa, millaiseen soppaan sekaantuu ottaessaan vastaan pestin kaukaisessa rannikkokylässä. Kartanossa vallitsee todella omituinen ja uhkaava tunnelma, eikä opettajatar meinaa ymmärtää, mistä on kyse. Ja sitten kun ymmärtää, ei silti meinaa uskoa. Tämä oli toinen Murdochini, enkä osannut täysin arvostaa sitä heti Kellon jälkeen, mutta myöhemmin tarina on kasvanut mielessäni.
****½



The Italian Girl (1964)
Italialaistyttö (suom. Eila Pennanen 1966)
• luettu suomeksi 4/2010
• hyllyssä englanniksi (214 s.) ja suomeksi (194 s.)
Mies palaa lapsuudenkotiinsa äitinsä hautajaisiin. Talossa asuu miehen omituinen veli perheineen ja palvelijoineen. Mies haluaisi häipyä heti hautajaisten jälkeen, mutta talon asukit vaativat häntä jäämään, ja niin hän joutuu keskelle melkoista tapahtumaketjua, jossa itse kukin saa kokea yllättäviäkin tunteita.
****



The Red and the Green (1965)
• luettu 1/2011, hyllyssä (280 s.)
Tämä kirja eroaa Murdochin muusta tuotannosta kahden seikan takia: se tapahtuu kokonaan Irlannissa ja sijoittuu tarkasti määritettyyn historialliseen ajankohtaan, Irlannin itsenäistymiskahinoiden alkusoittoon keväällä 1916. Erään suvun kohtaloita kuvaava tarina ei ole Murdochin ikimuistoisimpia, vaikka tapahtumia ja toimintaa kyllä riittää.
***½



The Time of the Angels (1966)
Enkelten aika (suom. Eila Pennanen 1969)
• luettu suomeksi 3/2010
• hyllyssä englanniksi (235 s.) ja suomeksi (263 s.)
Pappilassa on uusi pappi, mutta miksi hän ei ota seurakuntalaisia vastaan? Osoittautuukin vähitellen melkoiseksi pirulaiseksi koko mies. Ja palvelijoilla on omat murheensa. Tarina on synkeä, muttei liian ahdistava.
****



The Nice and the Good (1968)
• luettu 11/2010, hyllyssä (362 s.)
Tämä tapahtuu kahdessa paikassa: Lontoossa ja rannikolla. Idyllistä rantaelämää – ja epäilyttävä itsemurha, pettämistä ja kiristystä, keskitysleiritraumoja, nuorison äkkipikaisia ratkaisuja. Monipuolinen ja jännä tarina.
****½

Bruno's Dream (1969)
• luettu 2/2012, hyllyssä (269 s.)
Vanha Bruno odottaa kuolemaa seuranaan vain postimerkkikokoelma ja hämähäkit. Sekä pari hoitajaa ja sukulaista: avulias vävy ja etäinen poika. Kaikki ovat kokeneet menetyksiä ja yrittävät tulla toimeen kuka mitenkin. Rakkaus iskee jälleen yllättäen ja monesta suunnasta, eivätkä osapuolet tunnu löytävän tasapainoa.
****



A Fairly Honourable Defeat (1970)
• luettu 5/2011, hyllyssä (447 s.)
Murdochin ihmissuhdesoppaa sakeimmillaan ja makeimmillaan! Tai makea on kyllä väärä sana – tämä juonittelu ei sisällä pisaraakaan siirappia. Shakespearemaisen tragikomedian moottorina on kiero miekkonen, joka manipuloi ja johdattelee muita hahmoja mielensä mukaan.
****½

An Accidental Man (1971)
• luettu 7/2011, hyllyssä (447 s.)
Murdoch marssittaa näyttämölle sekalaisen sakin, johon ihastuin alkuhämmennyksen jälkeen siinä määrin, että meinasin valvoa koko kesäyön kirjan parissa. Kaiken keskellä on onnettomuusmies, joka tarkoittaa hyvää mutta saa aikaan vain sotkua. Dramaattisten tapahtumien lisäksi kirjassa on mainioita juhlakuvauksia, enkä ihmettelisi, vaikka Carol Shields olisi saanut niistä inspiraatiota Larryn juhliin.
****½



The Black Prince (1973)
• luettu 12/2011, hyllyssä (416 s.)
(Wikipedia väittää tämänkin olevan suomennettu, mutta en usko sen pitävän paikkaansa, koska en ole löytänyt mitään todisteita. Viroksi kirja sen sijaan on käännetty hauskalla nimellä Must prints.)
Vanha kirjailija on lähdössä rauhalliseen paikkaan kirjoittamaan sen kirjan, josta on aina haaveillut. Matkaan tulee kuitenkin monia mutkia: ex-vaimon yllättävä paluu, siskon avioero, tuttavapariskunnan kriiseily ja kaiken kukkuraksi täysin odottamaton ja sopimaton rakastuminen. Tästä kirjasta ei draamaa puutu, mutta kerronta on sen verran hykerryttävää, että naamaa on vaikea pitää peruslukemilla vakavissakaan kohdissa. Lopuksi erikoinen kehyskertomus meinaa asettaa kaiken uuteen valoon, mutta itse en ole vakuuttunut siitä käänteestä.
****½

The Sacred and Profane Love Machine (1974)
• luettu 8/2011, hyllyssä (366 s.)
Muutamassakin Murdochin kirjassa on ihmisiä, jotka eivät missään nimessä saisi joutua tekemisiin keskenään, mutta kumma kyllä he yleensä lopulta joutuvat. Tässäkin teoksessa kaksoiselämää viettävän miehen kaksi elämää ajautuvat törmäyskurssille ja pyhä rakkaus kohtaa pahan. Seuraukset eivät kuitenkaan ole ollenkaan sellaiset, mitä antisankarimme odotti. Herkullista jälkeä.
****½



A Word Child (1975)
• luettu 12/2010, hyllyssä (391 s.)
Saanko esitellä: pahin aukko kokoelmassani. A Word Child on mielestäni Murdochin parhaita, ilmeisen aliarvostettu teos tuotannon keskikaudelta. Pääosassa on melko rauhallista elämää viettävä virkamies, jolla on menneisyydessään synkkä salaisuus. Eräänä päivänä hän kokee valtavan järkytyksen kuullessaan, että saa kollegakseen henkilön, jonka olisi halunnut unohtaa jo vuosia sitten. Välienselvittely on väistämättä edessä, ja mikä pahinta, mies uhkaa toistaa vanhan virheensä...
*****

Henry and Cato (1976)
• luettu 12/2010, hyllyssä (352 s.)
Henry ja Cato ovat lapsuudenystävät ja entiset naapurukset, joita elämä on kuljettanut täysin eri suuntiin. Toinen on kiertänyt maailmaa, toinen panostanut henkisiin asioihin. Kun tuhlaajapoika palaa kotiin veljensä kuoltua, hän huomaa kaiken muuttuneen. Naapurissa asuu edelleen joku, joka vetää häntä puoleensa, mutta veljen kaupunkiasunnosta löytyy outo nainen. Tähän päälle vielä sokeeraava kidnappaus, niin johan nyt on markkinat.
****



The Sea, the Sea (1978)
Meri, meri (suom. Paavo Lehtonen 1981)
• luettu englanniksi 6/2010 ja suomeksi 5/2011
• hyllyssä englanniksi (502 s.) ja suomeksi (541 s.)
Meri on tärkeä elementti monissa Murdochin kirjoissa, ja tässä se on välillä melkeinpä pääroolissa. Eläköitynyt teatteripersoona muuttaa rannikolle erakoituakseen, mutta vanhoista piireistä ei niin vain päästäkään eroon. Ympärillä alkaa pyöriä naisia ja nöyristelijöitä häiriöksi asti, vaikka mies kaipaa vain sitä yhtä, jota ei enää voi saada. Vai voiko sittenkin? Tapahtumat paisuvat myyttisiin mittasuhteisiin, eikä lukija voi muuta kuin käännellä sivuja ja pyöritellä päätään. Tämä kirja voitti siis Booker-palkinnon ja kuuluu muutenkin kirjailijan arvostetuimpiin.
****½



Nuns and Soldiers (1980)
Nunnia ja sotilaita (suom. Eva Siikarla 1983)
• luettu suomeksi 8/2010
• hyllyssä englanniksi (512 s.) ja suomeksi (528 s.)
Mies kuolee ennen aikojaan ja jättää jälkeensä lesken sekä joukon muita surijoita, jotka olivat kaikki tavalla tai toisella riippuvaisia hänestä. Porukan jäsenet kuitenkin lohduttavat toisiaan ja elämä jatkuu. Leskelläkin riittää uusia kosijoita, eikä hänen sulhasvalintansa miellytä muita. Seuraa monenlaista juonittelua ja kieroilua. Seikkailu sijoittuu osin Ranskan maaseudulle, jota Murdoch kuvaa melkoisen ihastuttavasti.
****½



The Philosopher's Pupil (1983)
• lukematta, hyllyssä (558 s.)
Tätä olen säästellyt kahdesta syystä: a) tuntuu turvalliselta, kun hyllyssä on jotain lukematonta Murdochia, ja b) pikkuisen pelkään tämän sisältävän liikaakin sitä filosofointia. Olen kuitenkin kohtalaisen varma, että sitten kun lopulta alan lukea kirjaa, se nappaa minut otteeseensa niin kuin kaikki muutkin ovat tehneet.

The Good Apprentice (1985)
Hyvä oppilas (suom. Raija Mattila 1987)
• luettu suomeksi 8/2010
• hyllyssä suomeksi (736 s.)
Nuoren päähenkilön elämä mustuu heti ensimmäisillä sivuilla, kun hän ajattelemattomuuttaan aiheuttaa ystävänsä kuoleman. Miestä soimaa niin omatunto kuin vainajan äitikin, joka lähettelee hänelle kauheita vihakirjeitä. Mies päättää lähteä etsimään isäänsä ja löytää tämän maaseudulta merkillisestä linnamaisesta talosta. Isä on taiteilija ja itsekin tosi kummallinen, ja hänen uudessa perheessäänkin on jotain outoa. Kirja on Murdochin paksuin, mutta se tuli ahmaistua nopeasti.
****½

The Book and the Brotherhood (1987)
• lukematta, puuttuu hyllystä

The Message to the Planet (1989)
• lukematta, puuttuu hyllystä



The Green Knight (1993)
• lukematta, hyllyssä (472 s.)
Tämän aion lukea seuraavaksi. Toistaiseksi ainoa uutena ostamani Murdoch, kaikki muut olen metsästänyt käytettyinä.

Jackson's Dilemma (1995)
• luettu 9/2010, puuttuu hyllystä
Murdochin viimeiseksi jäänyt teos. Tätä kirjoittaessaan hän kärsi jo Alzheimerin taudin ensioireista, ja onkin sanottu, että kirjassa on epäjohdonmukaisuuksia. Itse en huomannut mitään sen ihmeellisempää, mutta jotenkin vähän väsähtäneeltä tämä tarina vaikutti, vaikka peruskuvio onkin kiinnostava: miksi nuori morsian päättää perua häät viime hetkellä?
***½

Siinä kaikki romaanit. 22 luettu, 4 vielä jäljellä.

Lisäksi on olemassa pari muuta teosta:



Something Special (1957/2000)
• luettu 1/2012, hyllyssä (55 s.)
Tämä novelli julkaistiin alun perin jossain kokoelmassa, ja omiin kansiinsa se pääsi vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Ajatuksia herättävä pieni kirja kertoo tytöstä, joka ei ole kovin ihastunut kosijaansa vaan kaipaisi jotain erikoisempaa. Vanhemmat kuitenkin painostavat, ja vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä.
****

A Year of Birds (1978)
• lukematta, puuttuu hyllystä
Runokokoelma, jonka haluaisin kovasti saada käsiini.

Murdochista on kirjoitettu myös useita elämäkertoja, joista olen lukenut kaksi.



John Bayley kirjoitti vaimostaan koskettavan muistelmateoksen tämän ollessa vielä elossa: Iris (1998) / Elegia Irikselle (suom. Raija Mattila 2001). Iris-elokuvakin perustuu juuri tähän kirjaan.

Peter J. Conradin kirjoittama yli 600-sivuinen elämäkerta Iris Murdoch – a Life ilmestyi vuonna 2001, ja kahlasin sen läpi viime kesäkuussa. Conradi antaa todella kattavan selonteon Murdochin elämästä. Hän käsittelee ehkä hieman turhankin perusteellisesti Iriksen nuoruusvuosia, ja kirjailijan uraan päästään käsiksi vasta kirjan puolivälin jälkeen. Toki on kiinnostavaa kuulla, keitä kaikkia tärkeitä ihmisiä Murdoch tunsi. Hän oli läheisissä väleissä esim. ranskalaisen kirjailijan Raymond Queneaun kanssa. Yksi Murdochin rakastajista oli myöhemmin Nobel-palkinnon saanut Elias Canetti, joka ei ilmeisimmin ollut kovin mukava mies, mutta ainakin Iris sai hänestä hyvää materiaalia kirjojensa tyrannihahmoja varten. Murdochin ensimmäinen romaani onkin omistettu Queneaulle ja toinen Canettille; Bayleyn vuoro oli vasta kolmantena. Suomennoksista omistukset on jostain kumman syystä jätetty pois.

Muutama kotimainen blogi-ihminen on ilmaissut aikomuksensa tutustua Murdochin tuotantoon, mutta juuri kukaan ei tietääkseni ole häntä vielä lukenut. Eräs poikkeus on Zephyr, joka mainitsee Meri, meri -kirjan yhdeksi suosikeistaan. Myös J:n ja Clarissan tiedän lukeneen Murdochia. Onko muita lukeneita? Tunnustakaa heti!

Toivon, että tämä massiivinen pläjäys ei pelota potentiaalisia lukijoita pois vaan kenties jopa innostaa jotakuta kokeilemaan itse, olisiko Murdochista mihinkään. Kirjoja saa alkukielisinä suht helposti, ja suomennoksia löytyy hyvin varustetuista kirjastoista – jos ei suoraan hyllystä, niin ehkä varastosta.

Jos joku on jaksanut rullata tänne asti, on kyllä ansainnut hatunnoston. Niinpä järjestän taas pienen arvonnan, jossa on palkintoina yksi kansipaperiton Kello sekä The Nice and the Good -pokkari (jossa on erilainen kansi kuin ylempänä olevassa kuvassa). Myös jälkimmäinen alkaa ihan lupaavasti, vai mitä sanotte:

A head of department, working quietly in his room in Whitehall on a summer afternoon, is not accustomed to being disturbed by the nearby and indubitable sound of a revolver shot.

Jos jompikumpi tai molemmat kirjat kiinnostavat, ilmoittaudu sunnuntaihin 8.4. mennessä. Kiitos ja kumarrus!