Geneva - Into the Blue
On a day like today
nothing gets better
come what may
I could just disappear
into the blue, into the blue
Tämä on aika täydellinen kappale, samaan aikaan kohottava ja koskettava. Näissä tunnelmissa poistun työpaikaltani reiluksi kuukaudeksi. Nähtäväksi jää, miten lamalomailu vaikuttaa blogin päivitystahtiin, mutta ainakin nyt tuntuu, että mielelläni viettäisin mahdollisimman paljon aikaa jossain muualla kuin tietokoneen ääressä. Palaillaan!
Sivut
▼
perjantai 26. helmikuuta 2010
tiistai 23. helmikuuta 2010
Try not to breathe
Keskiviikko 23. helmikuuta 1994 oli jännittävä päivä: ensitreffit Hämeenlinnassa. Saavuin asemalle juuri näihin aikoihin. Siitä jatkoimme kahvilaan ja elokuviin, ja loppuilta meni pienessä huoneessa istuessa.
Pienen huoneen kasettivalikoimakin oli pieni, joten mankassa pyöri melkein koko illan R.E.M.:n Automatic for the People. En ollut kuullut levyä aiemmin ja ihastuin siihen heti. Treffitkin onnistuivat hienosti. Kuusitoista vuotta on melko pitkä aika, mutta levy kuulostaa edelleen hyvältä ja elämä maistuu. Kiitos A! ♥
Pienen huoneen kasettivalikoimakin oli pieni, joten mankassa pyöri melkein koko illan R.E.M.:n Automatic for the People. En ollut kuullut levyä aiemmin ja ihastuin siihen heti. Treffitkin onnistuivat hienosti. Kuusitoista vuotta on melko pitkä aika, mutta levy kuulostaa edelleen hyvältä ja elämä maistuu. Kiitos A! ♥
maanantai 22. helmikuuta 2010
Tämä ei ole levyarvostelu
Kuten olette huomanneet, tämä blogi ei yleensä surffaa uutisaallon harjalla. Väännänpä välillä vähän ajankohtaisemmasta aiheesta - aion kirjoittaa These New Puritansin uude(hko)sta levystä.
Tämä ei kuitenkaan ole levyarvostelu. Kirjoitin muinoin muutamia sellaisia desibeli.netiin, mutta totesin aika pian, ettei minusta ole kriitikoksi. Arvostelin vain itse ostamiani levyjä, enimmäkseen sellaisia joista olin innostunut, ja siinä intoiluvaiheessa tuli helposti hehkutettua liikaa. Tunsin toistelevani kliseitä ja muiden sanoja; oli vaikeaa keksiä omaperäistä sanottavaa. Lisäksi homma alkoi vähitellen maistua työltä, ja uusia levyjä kuunnellessani mietin jatkuvasti, mitä niistä voisi kirjoittaa.
Ei siis enää uutuuslevyjen arviointitehtäviä minulle, kiitos. Mieluummin tähditän levyjä fiilispohjalta Rate Your Music (RYM) -sivullani ja kirjoitan niistä mitä sattuu ja milloin huvittaa.
Asiaan: These New Puritansin toinen levy Hidden (2010) on ilmeisesti kaikkien mielestä ensimmäistä parempi. Minusta ei. Beat Pyramid (2008) oli iskevä rytmipaketti, jonka koukut tarttuivat tajuntaan salavihkaa. Hidden on suurilta osin omituista haahuilua, josta ei oikein ota selkoa viidennelläkään kuuntelukerralla. Ujeltava puhallinsektio ja pahaenteinen lapsikuoro - hmmm? Välillä taas mennään ihan popin puolelle, laulaja jopa laulaa (mitä ei tapahtunut ekalla levyllä).
Kokonaiskuva jää hämäräksi, ja levy on paikoin työlästä kuunneltavaa. Taidetta siis. Olisihan se ehkä pitänyt arvata jo We Want War -singlen perusteella, mutta ajattelin sinkkuvalinnan olevan ovelaa hämäystä. Hämmentyneenä jätän levyn hyllyyn jäähylle ja lätkäisen arvosanaksi kolme tähteä, joka ei omalla asteikollani tarkoita hyvää vaan keskinkertaista. (RYM-tähdissä on se hyvä puoli, että niitä voi huoletta lisätä tai vähentää myöhemmin, mikä saattaa tulla kyseeseen tämänkin levyn kohdalla. Olettaen, että sen pariin jaksaa palata.)
Hidden on toistaiseksi piilotettu ilmaiskuuntelijan korvilta, mutta We Want War -single on Spotifyssa b-puolineen. Videokin löytyy, mutta enpä sittenkään upota sitä tähän, koska se on niin törkeän leveä.
Nyt on kaksi kolmesta viime kuussa mainitsemastani uutuuslevystä jo hallussa, mutta odotetuin puuttuu: missä luuraa Teenage Fanclub? Kotisivu on päivitetty viimeksi lokakuussa, MySpace toukokuussa. Ei vaikuta lupaavalta siihen nähden, että uuden levyn piti jo ilmestyä.
Tämä ei kuitenkaan ole levyarvostelu. Kirjoitin muinoin muutamia sellaisia desibeli.netiin, mutta totesin aika pian, ettei minusta ole kriitikoksi. Arvostelin vain itse ostamiani levyjä, enimmäkseen sellaisia joista olin innostunut, ja siinä intoiluvaiheessa tuli helposti hehkutettua liikaa. Tunsin toistelevani kliseitä ja muiden sanoja; oli vaikeaa keksiä omaperäistä sanottavaa. Lisäksi homma alkoi vähitellen maistua työltä, ja uusia levyjä kuunnellessani mietin jatkuvasti, mitä niistä voisi kirjoittaa.
Ei siis enää uutuuslevyjen arviointitehtäviä minulle, kiitos. Mieluummin tähditän levyjä fiilispohjalta Rate Your Music (RYM) -sivullani ja kirjoitan niistä mitä sattuu ja milloin huvittaa.
Asiaan: These New Puritansin toinen levy Hidden (2010) on ilmeisesti kaikkien mielestä ensimmäistä parempi. Minusta ei. Beat Pyramid (2008) oli iskevä rytmipaketti, jonka koukut tarttuivat tajuntaan salavihkaa. Hidden on suurilta osin omituista haahuilua, josta ei oikein ota selkoa viidennelläkään kuuntelukerralla. Ujeltava puhallinsektio ja pahaenteinen lapsikuoro - hmmm? Välillä taas mennään ihan popin puolelle, laulaja jopa laulaa (mitä ei tapahtunut ekalla levyllä).
Kokonaiskuva jää hämäräksi, ja levy on paikoin työlästä kuunneltavaa. Taidetta siis. Olisihan se ehkä pitänyt arvata jo We Want War -singlen perusteella, mutta ajattelin sinkkuvalinnan olevan ovelaa hämäystä. Hämmentyneenä jätän levyn hyllyyn jäähylle ja lätkäisen arvosanaksi kolme tähteä, joka ei omalla asteikollani tarkoita hyvää vaan keskinkertaista. (RYM-tähdissä on se hyvä puoli, että niitä voi huoletta lisätä tai vähentää myöhemmin, mikä saattaa tulla kyseeseen tämänkin levyn kohdalla. Olettaen, että sen pariin jaksaa palata.)
Hidden on toistaiseksi piilotettu ilmaiskuuntelijan korvilta, mutta We Want War -single on Spotifyssa b-puolineen. Videokin löytyy, mutta enpä sittenkään upota sitä tähän, koska se on niin törkeän leveä.
Nyt on kaksi kolmesta viime kuussa mainitsemastani uutuuslevystä jo hallussa, mutta odotetuin puuttuu: missä luuraa Teenage Fanclub? Kotisivu on päivitetty viimeksi lokakuussa, MySpace toukokuussa. Ei vaikuta lupaavalta siihen nähden, että uuden levyn piti jo ilmestyä.
lauantai 20. helmikuuta 2010
Ei ostos- vaan vaihto- ja lainauspäivä
Aurinko valaisee jo, mutta lämpöä ei heru. Hyisen talven hyytävin päivä.
Ei se mitään. Nippu kirjoja reppuun, huppu tiukasti päähän ja kaupungille.
Puutarhakadun Lukulaari on Tampereen divareista ylivoimainen ykkönen. Se on vanha kunnon divari. Nettisivujakaan ei ole, vaan valikoimaa on käytävä penkomassa ihan itse. Kaksikerroksinen liiketila on täynnä kirjoja, sarjakuvia, elokuvia ja levyjä - tavaraa on paljon, ja sitä tulee koko ajan lisää. Tänään joku mies tarjosi divariin neljää isoa laatikollista kirjoja, mutta sai niitä kaupaksi vain yhdeksän euron arvosta. Itse olin valinnut viemiseni harkiten; kevyt repullinen kartutti vaihtotiliäni 18 eurolla, eikä pois kannettavaa jäänyt.
Tarpeettomat (osin bisnestarkoituksissakin hankitut) kirjat vaihtuivat tarpeelliseksi tavaraksi:
Nyt hyllystä puuttuu enää yksi Petri Tamminen, Piiloutujan maa. The Fall -kokoelmassani on huomattavasti enemmän aukkoja, mutta tuo muhkea tuplaversio ensimmäisestä levystä on tärkeä lisäys, semminkin kun en ole koko levyä aiemmin kuullutkaan.
Tänään selvisi myös, minne Platan jäämistö tai ainakin osa siitä päätyi: Lukulaariinpa hyvinkin. Hieman hävetti haaskalintuna haalia 0,50 euron levyjä, mutta sellaista se on.
Tuon A.C. Newmanin reippaan levyn olisin ehkä ostanut joka tapauksessa jossain vaiheessa, muut ovat silkkaa Sulo Vilén -osastoa ("kun sai halvalla"). Olen jo pitkään pyrkinyt vähentämään sokko-ostoksia, koska halvatkin levyt vievät yhtä paljon hyllytilaa, mutta joskus joutuu antamaan periksi.
Divarista lähtiessä reppu oli taas puolillaan, mutta rahaa ei ollut kulunut senttiäkään. Päinvastoin, muutama euro jäi odottamaan tulevaa käyttöä. Seuraavaksi suuntasin kirjastoon, kuinkas muuten. Lainattavaa löytyi ongelmitta:
Iris Murdochilta aion lukea kaiken mahdollisen, niin suuren vaikutuksen Kello teki. Muut lainat valitsin erinäisiltä tahoilta saamieni suositusten perusteella, kaikki näyttivät kiintoisilta. Eräänlaista lämpöä, sitä taidan kaivata juuri nyt.
Kotimatkalla kävin vielä Akateemisessa, mutta selvisin sieltäkin kukkaroon koskematta. Huomasin iloiseksi hämmästyksekseni, että Haahtelan Katoamispiste oli myydyimpien kaunokirjojen hyllyssä kolmantena. Luultavasti kyseessä on vain Akateemisen oma lista, mutta hieno homma silti. Minkähän suuruisella myynnillä sellaisen sijoituksen saavuttaa - saakohan kirjojen myyntilukuja tietää mistään?
Ei se mitään. Nippu kirjoja reppuun, huppu tiukasti päähän ja kaupungille.
Puutarhakadun Lukulaari on Tampereen divareista ylivoimainen ykkönen. Se on vanha kunnon divari. Nettisivujakaan ei ole, vaan valikoimaa on käytävä penkomassa ihan itse. Kaksikerroksinen liiketila on täynnä kirjoja, sarjakuvia, elokuvia ja levyjä - tavaraa on paljon, ja sitä tulee koko ajan lisää. Tänään joku mies tarjosi divariin neljää isoa laatikollista kirjoja, mutta sai niitä kaupaksi vain yhdeksän euron arvosta. Itse olin valinnut viemiseni harkiten; kevyt repullinen kartutti vaihtotiliäni 18 eurolla, eikä pois kannettavaa jäänyt.
Tarpeettomat (osin bisnestarkoituksissakin hankitut) kirjat vaihtuivat tarpeelliseksi tavaraksi:
Nyt hyllystä puuttuu enää yksi Petri Tamminen, Piiloutujan maa. The Fall -kokoelmassani on huomattavasti enemmän aukkoja, mutta tuo muhkea tuplaversio ensimmäisestä levystä on tärkeä lisäys, semminkin kun en ole koko levyä aiemmin kuullutkaan.
Tänään selvisi myös, minne Platan jäämistö tai ainakin osa siitä päätyi: Lukulaariinpa hyvinkin. Hieman hävetti haaskalintuna haalia 0,50 euron levyjä, mutta sellaista se on.
Tuon A.C. Newmanin reippaan levyn olisin ehkä ostanut joka tapauksessa jossain vaiheessa, muut ovat silkkaa Sulo Vilén -osastoa ("kun sai halvalla"). Olen jo pitkään pyrkinyt vähentämään sokko-ostoksia, koska halvatkin levyt vievät yhtä paljon hyllytilaa, mutta joskus joutuu antamaan periksi.
Divarista lähtiessä reppu oli taas puolillaan, mutta rahaa ei ollut kulunut senttiäkään. Päinvastoin, muutama euro jäi odottamaan tulevaa käyttöä. Seuraavaksi suuntasin kirjastoon, kuinkas muuten. Lainattavaa löytyi ongelmitta:
Iris Murdochilta aion lukea kaiken mahdollisen, niin suuren vaikutuksen Kello teki. Muut lainat valitsin erinäisiltä tahoilta saamieni suositusten perusteella, kaikki näyttivät kiintoisilta. Eräänlaista lämpöä, sitä taidan kaivata juuri nyt.
Kotimatkalla kävin vielä Akateemisessa, mutta selvisin sieltäkin kukkaroon koskematta. Huomasin iloiseksi hämmästyksekseni, että Haahtelan Katoamispiste oli myydyimpien kaunokirjojen hyllyssä kolmantena. Luultavasti kyseessä on vain Akateemisen oma lista, mutta hieno homma silti. Minkähän suuruisella myynnillä sellaisen sijoituksen saavuttaa - saakohan kirjojen myyntilukuja tietää mistään?
torstai 18. helmikuuta 2010
Popkiss ja tilastonikkaroinnin ilot
Kuten useimmat last.fm-käyttäjät tietänevät, palvelusta on helppo tarkistaa, mitä kappaleita on tullut kuunneltua miltäkin yhtyeeltä ja moneenko kertaan (esimerkiksi kaikki kuuntelemani Galaxie 500 -biisit ovat tässä). Huomasin kuitenkin vasta hiljattain, että sieltä saa näkyviin myös jokaisen kappaleen kaikki soittokerrat (14.2.2005 lähtien; sitä vanhemmat kuuntelutiedot eivät tallentuneet yhtä tarkasti). Eniten kuuntelemani kappale on Blueboyn Popkiss, ja sen kaikki 121 kuunteluajankohtaa näkyvät tässä.
Näköjään siis kuulin Popkissin ensimmäistä kertaa 14.6.2005. Toden teolla se upposi seuraavalla viikolla, mp3 juuttui soittimeen 23.6. Kappaleesta tuli todellinen kestosuosikkini, ja kuunteluja on kertynyt tasaisesti vuosittain. Välillä on ollut piikkejäkin, kuten toukokuussa 2006, jolloin sain hankittua tuon Sarah Recordsin vuonna 1993 julkaiseman seiskatuumaisen eBaystä. En tiedä mitä normaali ihminen tuollaisilla tiedoilla tekisi, mutta tilastonikkareille ne avaavat monia mahdollisuuksia. Samoin stalkereille, sillä linkkeihin voi tietysti vaihtaa kenen tahansa käyttäjätunnuksen omansa tilalle.
Jaa miltä se Popkiss sitten kuulostaa? Sen kertovat Spotify, jossa tosin on merkitty biisin nimeksi tekijätiedot eli "Stewart/Girdler" (laulaja Keith Girdler on valitettavasti jo kuollut), ja YouTube:
Eihän tuo mikään oikea video ole, mutta mutruhuuli sopii kyllä kuvitukseksi.
(Niin, ja nyt ei sitten puhuta tästä toisesta Blueboysta:
Ihan kiva kuulla tuokin pitkästä aikaa, mutta kuten muistelinkin, länkytys käy helposti hermoille.)
LISÄYS 190210:
Yhdeksänkymmenentuhannen last.fm-kuuntelun raja ylittyi sopivasti eilen. Biisi nro 90 000 oli kaiketi The Lemonheadsin If I Could Talk I'd Tell You, maailman parhaita biisejä sekin!
Näköjään siis kuulin Popkissin ensimmäistä kertaa 14.6.2005. Toden teolla se upposi seuraavalla viikolla, mp3 juuttui soittimeen 23.6. Kappaleesta tuli todellinen kestosuosikkini, ja kuunteluja on kertynyt tasaisesti vuosittain. Välillä on ollut piikkejäkin, kuten toukokuussa 2006, jolloin sain hankittua tuon Sarah Recordsin vuonna 1993 julkaiseman seiskatuumaisen eBaystä. En tiedä mitä normaali ihminen tuollaisilla tiedoilla tekisi, mutta tilastonikkareille ne avaavat monia mahdollisuuksia. Samoin stalkereille, sillä linkkeihin voi tietysti vaihtaa kenen tahansa käyttäjätunnuksen omansa tilalle.
Jaa miltä se Popkiss sitten kuulostaa? Sen kertovat Spotify, jossa tosin on merkitty biisin nimeksi tekijätiedot eli "Stewart/Girdler" (laulaja Keith Girdler on valitettavasti jo kuollut), ja YouTube:
Eihän tuo mikään oikea video ole, mutta mutruhuuli sopii kyllä kuvitukseksi.
(Niin, ja nyt ei sitten puhuta tästä toisesta Blueboysta:
Ihan kiva kuulla tuokin pitkästä aikaa, mutta kuten muistelinkin, länkytys käy helposti hermoille.)
LISÄYS 190210:
Yhdeksänkymmenentuhannen last.fm-kuuntelun raja ylittyi sopivasti eilen. Biisi nro 90 000 oli kaiketi The Lemonheadsin If I Could Talk I'd Tell You, maailman parhaita biisejä sekin!
tiistai 16. helmikuuta 2010
American Splendor ja keräilyn kirot
Mielessä ainakin kymmenen käsiteltävää aihetta. Tartun tähän, koska sarja- ja elokuvat ovat toistaiseksi jääneet täysin paitsioon.
Viimeaikaisten kokemusteni perusteella sarjikset ja leffat pelaavat mukavasti yhteen. Mistään supersankarijutuista en kyllä tiedä, luen aika arkisia sarjakuvia.
Taannoin huomasin Ghost Worldin toimivan hienosti sekä Daniel Clowesin sarjakuvana (1997, suom. 2002) että Terry Zwigoffin elokuvana (2001) (jälkimmäisen nimen jouduin lunttaamaan; olen toivottoman huono muistamaan elokuvien ohjaajia). Toissa viikolla satuin avaamaan telkkarin oikeaan aikaan ja sain nauttia American Splendor -elokuvasta (2003, ohjaus Shari Springer Berman ja Robert Pulcini, lunt lunt). Elokuva perustuu Harvey Pekarin käsikirjoittamiin sarjakuviin, ja se oli mainio kokemus puolidokumentaarisine piirteineen ja sarjakuvatehosteineen.
Harvey Pekar (s. 8.10.1939) oli nuorena tuskastunut konttorirotta, joka sai elämäänsä lohtua levyjen keräilemisestä ja lisätienestejä niiden myymisestä (hmmm, kuulostaa oudon tutulta). 60-luvulla hän tutustui aloittelevaan sarjakuvapiirtäjään Robert Crumbiin. Crumb alkoi vähitellen saavuttaa mainetta undergroundpiireissä, ja aikansa sivusta seurattuaan Pekar hoksasi, että hänkin voisi kertoa tarinoita, vaikkei piirtää osannutkaan. Hän luonnosteli muutaman jutun tikku-ukkokuvituksella, Crumb piti näkemästään ja lupautui piirtämään tarinat. Muitakin piirtäjiä lähti mukaan, ja American Splendor -otsikon saaneista julkaisuista muodostui pitkä sarja. Harveyn elämä ei siitä kuitenkaan tuntunut helpottuvan, mutta lukijoiden kannalta hyvä niin, sillä hänen napinansa on varsin hupaisaa seurattavaa. Sarjakuvien henki välittyy hyvin elokuvassakin. Pääroolin vetää sittemmin Sideways-leffasta tutuksi tullut Paul Giamatti, ja välillä Harvey pääsee itsekin ääneen (melkoinen ääni se onkin). Erinomaista viihdettä.
Olen aina pitänyt Crumbin omaa tuotantoa turhan rosoisena ja rujona, mutta nyt se alkoi kiinnostaa enemmän. Myös Crumb-elokuva olisi mielenkiintoista nähdä (kuinkas sattuikaan, sen ohjasi edellä mainittu Terry Zwigoff vuonna 1994). Mutta se Crumbista. Pekar-elokuvan katsottuani tiesin heti, että tykkäisin hänen käsikirjoittamistaan tarinoista. Aloin myös muistella, että ihan kuin olisin nähnyt niitä jossain joskus. Sitten tajusin - tietysti Bonuskirppiksellä. Onnekseni kukaan ei ollut hoksannut samaa, vaan sain ostettua Bob and Harv's Comics -albumin (1996, suom. 1997), johon on koostettu kaikki Crumbin piirtämät American Splendorit (1976-1988). Niin, Bonuskirppiksellä on tosiaan yksi Tampereen parhaista sarjakuva-apajista: Kreegah Bundolo -nettikaupan pitäjä on jo parin vuoden ajan myynyt tuotteitaan myös sitä kautta.
Ah, minullahan on vielä puolet tuosta albumista lukematta. Alkupuoliskon nautin viime viikolla eräänä huonosti nukuttuna yönä - aamuöinen ajankohta varmaan vielä korosti tarinoiden arkista absurdismia. Muutama juttu hörähdytti ääneen, osa taas pani miettimään. Sattuneesta syystä varsinkin levynkeräilyjutut iskivät:
Harveyn keräilyharrastus oli ensin terveellä pohjalla. Hän osteli jazzlevyjä ja kuunteli niitä illat pitkät. Jossain vaiheessa hamstraus kuitenkin meni överiksi, kuten joskus voi käydä:
Minulle oli uutinen, että onnettomat diskofiilit pystyivät törsäämään pennosensa huutokaupoissa jo vuosikymmeniä ennen eBaytä. Itse en koskaan joutunut noin pahaan jamaan, mutta tunnistan hyvin sen tunteen, kun mikään ei riitä. Välillä levynmetsästykseen upposi aivan liikaa rahaa, aikaa ja vaivaa, mutta viime vuonna sain itseni kuriin ja hylly(i)stä poistui huomattavasti enemmän levyjä kuin sinne tuli lisää. Onneksi myös Harvey tuli lopulta järkiinsä ja säästi kovalla työllä ansaitsemansa rahat ensimmäisen sarjakuvakirjansa julkaisuun. Loppu on niin sanotusti historiaa, ainakin pienimuotoista sellaista.
Seuraavaksi haluaisin käsiini muidenkin kuin Crumbin piirtämää American Splendor -materiaalia. Kyllä keräilijä aina keräiltävää keksii - jos yksi pakkomielle laantuu, uusia tulee varmasti tilalle. (Ja juuri kun olin julkaisemassa tätä, huomasin sähköpostissa Stupidon mainoksen Galaxie 500 -vinyyleineen. Tosiaan, kyllähän nekin pitäisi vielä joskus saada cd-boksin kaveriksi, mieluiten tietysti originaalipainoksina...)
P.S. Vinkkejä vastaavanlaisista sarjisleffoista otetaan vastaan.
Viimeaikaisten kokemusteni perusteella sarjikset ja leffat pelaavat mukavasti yhteen. Mistään supersankarijutuista en kyllä tiedä, luen aika arkisia sarjakuvia.
Taannoin huomasin Ghost Worldin toimivan hienosti sekä Daniel Clowesin sarjakuvana (1997, suom. 2002) että Terry Zwigoffin elokuvana (2001) (jälkimmäisen nimen jouduin lunttaamaan; olen toivottoman huono muistamaan elokuvien ohjaajia). Toissa viikolla satuin avaamaan telkkarin oikeaan aikaan ja sain nauttia American Splendor -elokuvasta (2003, ohjaus Shari Springer Berman ja Robert Pulcini, lunt lunt). Elokuva perustuu Harvey Pekarin käsikirjoittamiin sarjakuviin, ja se oli mainio kokemus puolidokumentaarisine piirteineen ja sarjakuvatehosteineen.
Harvey Pekar (s. 8.10.1939) oli nuorena tuskastunut konttorirotta, joka sai elämäänsä lohtua levyjen keräilemisestä ja lisätienestejä niiden myymisestä (hmmm, kuulostaa oudon tutulta). 60-luvulla hän tutustui aloittelevaan sarjakuvapiirtäjään Robert Crumbiin. Crumb alkoi vähitellen saavuttaa mainetta undergroundpiireissä, ja aikansa sivusta seurattuaan Pekar hoksasi, että hänkin voisi kertoa tarinoita, vaikkei piirtää osannutkaan. Hän luonnosteli muutaman jutun tikku-ukkokuvituksella, Crumb piti näkemästään ja lupautui piirtämään tarinat. Muitakin piirtäjiä lähti mukaan, ja American Splendor -otsikon saaneista julkaisuista muodostui pitkä sarja. Harveyn elämä ei siitä kuitenkaan tuntunut helpottuvan, mutta lukijoiden kannalta hyvä niin, sillä hänen napinansa on varsin hupaisaa seurattavaa. Sarjakuvien henki välittyy hyvin elokuvassakin. Pääroolin vetää sittemmin Sideways-leffasta tutuksi tullut Paul Giamatti, ja välillä Harvey pääsee itsekin ääneen (melkoinen ääni se onkin). Erinomaista viihdettä.
Olen aina pitänyt Crumbin omaa tuotantoa turhan rosoisena ja rujona, mutta nyt se alkoi kiinnostaa enemmän. Myös Crumb-elokuva olisi mielenkiintoista nähdä (kuinkas sattuikaan, sen ohjasi edellä mainittu Terry Zwigoff vuonna 1994). Mutta se Crumbista. Pekar-elokuvan katsottuani tiesin heti, että tykkäisin hänen käsikirjoittamistaan tarinoista. Aloin myös muistella, että ihan kuin olisin nähnyt niitä jossain joskus. Sitten tajusin - tietysti Bonuskirppiksellä. Onnekseni kukaan ei ollut hoksannut samaa, vaan sain ostettua Bob and Harv's Comics -albumin (1996, suom. 1997), johon on koostettu kaikki Crumbin piirtämät American Splendorit (1976-1988). Niin, Bonuskirppiksellä on tosiaan yksi Tampereen parhaista sarjakuva-apajista: Kreegah Bundolo -nettikaupan pitäjä on jo parin vuoden ajan myynyt tuotteitaan myös sitä kautta.
Ah, minullahan on vielä puolet tuosta albumista lukematta. Alkupuoliskon nautin viime viikolla eräänä huonosti nukuttuna yönä - aamuöinen ajankohta varmaan vielä korosti tarinoiden arkista absurdismia. Muutama juttu hörähdytti ääneen, osa taas pani miettimään. Sattuneesta syystä varsinkin levynkeräilyjutut iskivät:
Harveyn keräilyharrastus oli ensin terveellä pohjalla. Hän osteli jazzlevyjä ja kuunteli niitä illat pitkät. Jossain vaiheessa hamstraus kuitenkin meni överiksi, kuten joskus voi käydä:
Minulle oli uutinen, että onnettomat diskofiilit pystyivät törsäämään pennosensa huutokaupoissa jo vuosikymmeniä ennen eBaytä. Itse en koskaan joutunut noin pahaan jamaan, mutta tunnistan hyvin sen tunteen, kun mikään ei riitä. Välillä levynmetsästykseen upposi aivan liikaa rahaa, aikaa ja vaivaa, mutta viime vuonna sain itseni kuriin ja hylly(i)stä poistui huomattavasti enemmän levyjä kuin sinne tuli lisää. Onneksi myös Harvey tuli lopulta järkiinsä ja säästi kovalla työllä ansaitsemansa rahat ensimmäisen sarjakuvakirjansa julkaisuun. Loppu on niin sanotusti historiaa, ainakin pienimuotoista sellaista.
Seuraavaksi haluaisin käsiini muidenkin kuin Crumbin piirtämää American Splendor -materiaalia. Kyllä keräilijä aina keräiltävää keksii - jos yksi pakkomielle laantuu, uusia tulee varmasti tilalle. (Ja juuri kun olin julkaisemassa tätä, huomasin sähköpostissa Stupidon mainoksen Galaxie 500 -vinyyleineen. Tosiaan, kyllähän nekin pitäisi vielä joskus saada cd-boksin kaveriksi, mieluiten tietysti originaalipainoksina...)
P.S. Vinkkejä vastaavanlaisista sarjisleffoista otetaan vastaan.
lauantai 13. helmikuuta 2010
Kirjailija ja ihailija
Tämä ei ole ensimmäinen kirjoitukseni Joel Haahtelasta, eikä varmasti viimeinenkään. Koettakaa kestää.
Vaikka suhtaudun intohimoisesti niin levyihin kuin kirjoihinkin, en yleensä koe olevani fani. Nautin teoksista, tekijät ovat toisarvoisia. Nyt on kuitenkin pakko myöntää, että Haahtela on saanut minusta fanin. En tiedä miten niin pääsi käymään, mutta tosiasioita ei voi kiistää.
Olen lukenut Haahtelan kaikki kirjat, uusinta lukuun ottamatta kahteen kertaan. Olen myös lukenut hänen kirjoittamansa novellin, joka julkaistiin Miehen rakkaus -antologiassa. Taannoin huomasin Wikipediasta, että "Haahtela aloitti kirjoittamisen opiskeluaikanaan Tampereella, jossa hän julkaisi ystävineen Unicum Zwack -nimistä ilmaista novellilehteä." Mistä ihmeestä saisin käsiini vuonna 1995 julkaistun ilmaislehden? No, tietysti Tampereen kaupunginkirjaston Pirkanmaa-kokoelmasta. Lehden molemmat numerot ovat luettavissa kirjastossa, mutta kotilainaan niitä ei saa. Kävinpä siis lukemassa Haahtelan novellit viime lauantaina. Parikymppinen kirjailijanalku etsi vielä ääntään, mutta tarinat olivat viihdyttäviä. Tuttuja teemojakin oli nähtävissä jo silloin:
Kirjailijan koko tuotannon lukeminen läpi ei välttämättä vielä tee kenestäkään fania. Raja ylittyi kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun lähetin Haahtelalle netin kautta pienen viestin. Sain pian kohteliaan vastauksen, joka vahvisti mm. Aamu-tv:n haastattelun antamaa kuvaa mukavasta ja älykkäästä miehestä.
Tänään menin kirjamessuille ja hämmästyin, kun Haahtela oli päässyt messulehtenä jaetun KirjaIN-lehden kanteen. Julkisuus ei kuitenkaan näkynyt väkimäärässä, sillä Haahtelan haastattelua seurasi varsin pieni yleisö ja signeerausjonossa oli kymmenkunta ihmistä. Nyt minulla on signeerattu Katoamispiste ja hyvä mieli.
Vaikka suhtaudun intohimoisesti niin levyihin kuin kirjoihinkin, en yleensä koe olevani fani. Nautin teoksista, tekijät ovat toisarvoisia. Nyt on kuitenkin pakko myöntää, että Haahtela on saanut minusta fanin. En tiedä miten niin pääsi käymään, mutta tosiasioita ei voi kiistää.
Olen lukenut Haahtelan kaikki kirjat, uusinta lukuun ottamatta kahteen kertaan. Olen myös lukenut hänen kirjoittamansa novellin, joka julkaistiin Miehen rakkaus -antologiassa. Taannoin huomasin Wikipediasta, että "Haahtela aloitti kirjoittamisen opiskeluaikanaan Tampereella, jossa hän julkaisi ystävineen Unicum Zwack -nimistä ilmaista novellilehteä." Mistä ihmeestä saisin käsiini vuonna 1995 julkaistun ilmaislehden? No, tietysti Tampereen kaupunginkirjaston Pirkanmaa-kokoelmasta. Lehden molemmat numerot ovat luettavissa kirjastossa, mutta kotilainaan niitä ei saa. Kävinpä siis lukemassa Haahtelan novellit viime lauantaina. Parikymppinen kirjailijanalku etsi vielä ääntään, mutta tarinat olivat viihdyttäviä. Tuttuja teemojakin oli nähtävissä jo silloin:
Kirjailijan koko tuotannon lukeminen läpi ei välttämättä vielä tee kenestäkään fania. Raja ylittyi kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun lähetin Haahtelalle netin kautta pienen viestin. Sain pian kohteliaan vastauksen, joka vahvisti mm. Aamu-tv:n haastattelun antamaa kuvaa mukavasta ja älykkäästä miehestä.
Tänään menin kirjamessuille ja hämmästyin, kun Haahtela oli päässyt messulehtenä jaetun KirjaIN-lehden kanteen. Julkisuus ei kuitenkaan näkynyt väkimäärässä, sillä Haahtelan haastattelua seurasi varsin pieni yleisö ja signeerausjonossa oli kymmenkunta ihmistä. Nyt minulla on signeerattu Katoamispiste ja hyvä mieli.
torstai 11. helmikuuta 2010
Kadonneet aarteet: Subaqwa ja Whipping Boy
Tässä julkaisusarjassa aion nostaa esiin joitakin suosikkilevyjäni, jotka eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota (eli levyjä, joi[s]ta juuri kukaan ei ole kuullutkaan). Täysin unohdettuja nämä levyt eivät kuitenkaan ole, koska joku on onneksi hoksannut lisätä ne Spotifyyn.
Subaqwa - Chalk Circle
(Faith & Hope 1999)
Vuosituhannen vaihteessa vaikuttanut birminghamilainen Subaqwa ei kuulosta järin brittiläiseltä. Äkkinäinen veikkaisi bändiä amerikkalaiseksi; nämä kaverit on helpompi kuvitella preerialle kuin fish and chips -kioskille. Mielleyhtymiä: R.E.M., Galaxie 500, Neil Young...
Subaqwa ehti julkaista vain yhden levyn, mutta millainen levy se onkaan! Mukaan ei ole mahtunut ainuttakaan täytebiisiä, vaan albumi edustaa minulle samankaltaista hiljaista täydellisyyttä kuin viime viikolla hehkuttamani Guy Chadwickin soololevy. Tunnelma pysyy suloisen rauhallisena myös vauhdikkaammissa kappaleissa, ja kaiken kruunaavat upeat pedal steel -kitarat.
Ostin Chalk Circlen 19 markalla Epe'sin alesta tammikuussa 2000. En ollut kuullut bändin musiikkia - muistin lukeneeni myönteisen arvion Selectistä (Harbour Points -kappale oli "lovelier than anything R.E.M. have done in years"), ja niinpä tein heräteostoksen. Bändi taisi hajota pian sen jälkeen, kuinkas muuten. Seuraavana vuonna törmäsin kotimaisella keskustelupalstalla johonkin tyyppiin, joka väitti myös tykkäävänsä Subaqwasta, mutta enempää hengenheimolaisia en ole löytänyt. Bändin last.fm-tilastotkin ovat korutonta kertomaa:
Subaqwa
907 plays (80 listeners)
253 plays in your library
Olen siis itse kuunnellut yli 27 prosenttia kaikista last.fm-käyttäjien kuuntelemista Subaqwa-kappaleista! Tähän on saatava muutos - apuva!
*****VIIDEN TÄHDEN LEVY.
Whipping Boy - Heartworm
(Sony Music 1995)
Irlantilainen Whipping Boy paini aivan eri sarjassa kuin Subaqwa, pääsi jopa ison levy-yhtiön talliin. Bändi teki kolme levyä: debyytti Submarine (1992) edusti rosoista My Bloody Valentine -suristelua, mutta kakkoslevylleen bändi laajensi soundiaan melkoisesti. Vakuutuin kertarysäyksellä nähtyäni Twinkle-videon MTV:ltä, ja pian löysin ilokseni Heartwormin kirjastosta.
Heartworm on täynnä suuria tunteita, muhkeita kitaroita ja jousiakin. Biiseistä ei koukkuja puutu, tässähän voisi kuulla jopa hittipotentiaalia. Viimeistään lyriikoihin paneutumisen jälkeen on kuitenkin helppo ymmärtää, miksei bändistä tullut kaiken kansan suosikkia - sen verran syvissä vesissä laulujen hahmot paikoin uivat. (Eikä bändin nimikään myyvin mahdollinen ole; se nimittäin viittaa 1600-lukulaiseen käytäntöön, jossa kurittoman prinssin palvelija otti vastaan piiskarangaistukset isäntänsä puolesta. Näytti varmasti hyvältä ansioluettelossa!) Levy on siis yleistunnelmaltaan väkevä ja tummasävyinen, muttei missään nimessä synkkä, vaan lopulta toivoa nostattava. Tämä on niitä levyjä, joiden katoamista divarien pölyisiin laareihin ei vain voi käsittää.
Whipping Boy julkaisi vielä kolmannen albumin vuonna 2000, jo hajottuaan. En vieläkään omista sitä sen paremmin kuin debyyttiäkään, vaikka molemmat levyt hyviä ovatkin. Silti tekisi melkein mieli sanoa, että kaikki muu kuin Heartworm on turhaa.
*****VIIDEN TÄHDEN LEVY.
Subaqwa - Chalk Circle
(Faith & Hope 1999)
Vuosituhannen vaihteessa vaikuttanut birminghamilainen Subaqwa ei kuulosta järin brittiläiseltä. Äkkinäinen veikkaisi bändiä amerikkalaiseksi; nämä kaverit on helpompi kuvitella preerialle kuin fish and chips -kioskille. Mielleyhtymiä: R.E.M., Galaxie 500, Neil Young...
Subaqwa ehti julkaista vain yhden levyn, mutta millainen levy se onkaan! Mukaan ei ole mahtunut ainuttakaan täytebiisiä, vaan albumi edustaa minulle samankaltaista hiljaista täydellisyyttä kuin viime viikolla hehkuttamani Guy Chadwickin soololevy. Tunnelma pysyy suloisen rauhallisena myös vauhdikkaammissa kappaleissa, ja kaiken kruunaavat upeat pedal steel -kitarat.
Ostin Chalk Circlen 19 markalla Epe'sin alesta tammikuussa 2000. En ollut kuullut bändin musiikkia - muistin lukeneeni myönteisen arvion Selectistä (Harbour Points -kappale oli "lovelier than anything R.E.M. have done in years"), ja niinpä tein heräteostoksen. Bändi taisi hajota pian sen jälkeen, kuinkas muuten. Seuraavana vuonna törmäsin kotimaisella keskustelupalstalla johonkin tyyppiin, joka väitti myös tykkäävänsä Subaqwasta, mutta enempää hengenheimolaisia en ole löytänyt. Bändin last.fm-tilastotkin ovat korutonta kertomaa:
Subaqwa
907 plays (80 listeners)
253 plays in your library
Olen siis itse kuunnellut yli 27 prosenttia kaikista last.fm-käyttäjien kuuntelemista Subaqwa-kappaleista! Tähän on saatava muutos - apuva!
*****VIIDEN TÄHDEN LEVY.
Whipping Boy - Heartworm
(Sony Music 1995)
Irlantilainen Whipping Boy paini aivan eri sarjassa kuin Subaqwa, pääsi jopa ison levy-yhtiön talliin. Bändi teki kolme levyä: debyytti Submarine (1992) edusti rosoista My Bloody Valentine -suristelua, mutta kakkoslevylleen bändi laajensi soundiaan melkoisesti. Vakuutuin kertarysäyksellä nähtyäni Twinkle-videon MTV:ltä, ja pian löysin ilokseni Heartwormin kirjastosta.
Heartworm on täynnä suuria tunteita, muhkeita kitaroita ja jousiakin. Biiseistä ei koukkuja puutu, tässähän voisi kuulla jopa hittipotentiaalia. Viimeistään lyriikoihin paneutumisen jälkeen on kuitenkin helppo ymmärtää, miksei bändistä tullut kaiken kansan suosikkia - sen verran syvissä vesissä laulujen hahmot paikoin uivat. (Eikä bändin nimikään myyvin mahdollinen ole; se nimittäin viittaa 1600-lukulaiseen käytäntöön, jossa kurittoman prinssin palvelija otti vastaan piiskarangaistukset isäntänsä puolesta. Näytti varmasti hyvältä ansioluettelossa!) Levy on siis yleistunnelmaltaan väkevä ja tummasävyinen, muttei missään nimessä synkkä, vaan lopulta toivoa nostattava. Tämä on niitä levyjä, joiden katoamista divarien pölyisiin laareihin ei vain voi käsittää.
Whipping Boy julkaisi vielä kolmannen albumin vuonna 2000, jo hajottuaan. En vieläkään omista sitä sen paremmin kuin debyyttiäkään, vaikka molemmat levyt hyviä ovatkin. Silti tekisi melkein mieli sanoa, että kaikki muu kuin Heartworm on turhaa.
*****VIIDEN TÄHDEN LEVY.
lauantai 6. helmikuuta 2010
The winner takes it all
Kuten muutama viikko sitten mainitsin, minulla oli arpaonnea Rumban lukijaäänestyksessä. Kuvittelin voittaneeni levyn, kirjan tai T-paidan. Aloin jo ihmetellä palkinnon viipymistä, mutta tämän viikon keskiviikkona posti toi Kent-paidan. Mikäs siinä, tyylikäs paita ja sopivan kokoinenkin. En ehkä ole niin kova Kent-fani kuin painatuksen koosta voisi päätellä, mutta olin joka tapauksessa ihan tyytyväinen palkintooni.
Torstaina tapahtui kuitenkin kummia. Kotona odotti uusi paketti, paljon edellistä paksumpi.
Eelsin cd, Agatha Christien pokkari ja Tuomari Nurmion boksi! Nurmiolta en tätä ennen omistanut yhtään levyä, Eelsiltä vain yhden, ja Christietä en ole lukenut noin viiteentoista vuoteen. Kaikki kuitenkin kiinnostavat, joten valinnat osuivat kohdilleen yllättävänkin hyvin. En todellakaan osannut odottaa näin yltäkylläistä palkitsemista - kiitos Rumba!
Torstaina tapahtui kuitenkin kummia. Kotona odotti uusi paketti, paljon edellistä paksumpi.
Eelsin cd, Agatha Christien pokkari ja Tuomari Nurmion boksi! Nurmiolta en tätä ennen omistanut yhtään levyä, Eelsiltä vain yhden, ja Christietä en ole lukenut noin viiteentoista vuoteen. Kaikki kuitenkin kiinnostavat, joten valinnat osuivat kohdilleen yllättävänkin hyvin. En todellakaan osannut odottaa näin yltäkylläistä palkitsemista - kiitos Rumba!
perjantai 5. helmikuuta 2010
Tuo tullessas, vie mennessäs
Jotkut eivät vaan osaa kierrättää. Meidänkin taloyhtiön roskakatoksessa voi törmätä vaikka mihin: vaimo on löytänyt hienoja vanhoja huonekaluja, itse olen pelastanut paperinkeräyksestä kaikenlaista Tammen Keltaisen kirjaston kirjoista tyylikkäisiin musiikkilehtiin. Toisaalta ei ole ihme, että taloyhtiön kierrätyshuonetta ei ymmärretä käyttää, koska se on piilotettu aika hyvin.
Tampereen kirjastot ovat sen sijaan hoitaneet homman kiitettävästi. Pääkirjastossa on kaksikin "tuo tullessas, vie mennessäs" -pistettä, aulassa ja musiikkiosastolla. Musiikkiosaston kierrätyslaarista en ole ikinä löytänyt mitään ihmeellistä, pari cd-sinkkua joskus, mutta kaveri kehui kerran poimineensa sieltä Suiciden debyyttialbumin virheettömänä vinyylinä(!). Tuollainen on tietysti harvinaista herkkua, mutta kirjapuolen kärrystä olen napannut mukaani monta mielenkiintoista teosta. (Joskus pitäisi kyllä viedä jotain takaisinkin päin, en ole itse tainnut jättää sinne kuin pari divarin hylkäämää kirjaa.)
Kertokaapas parhaista roskalavalöydöistänne tms., kuulisin sellaisista mielelläni.
Kaksi hieman hitaasti sulavaa kirjaa luettuani kaipasin perinteisempää tarinankerrontaa, joten tartuin nyt kirjaan, joka on peräisin edellä mainitusta kierrätyskärrystä. Jo avauskappale on niin vetävä, että uskallan odottaa hyvää tarinaa:
Dora Greenfield jätti miehensä koska hän pelkäsi tätä. Kuusi kuukautta myöhemmin hän päätti palata miehensä luokse samasta syystä. Poissa oleva Paul, joka vainosi häntä kirjeillä, puhelinsoitoilla ja kuvitelluilla askelilla, joita Dora oli kuulevinaan portailta, oli alkanut muodostua vieläkin suuremmaksi piinaksi. Doraa vaivasi syyllisyydentunto, ja syyllisyydentunnon mukana seurasi pelko. Hän päätteli lopulta, että miehen läsnäolollaan aiheuttama ahdinko oli parempi kuin hänen poissaolonsa aiheuttama ahdinko.
- Iris Murdoch: Kello. 1958 ilmestyneestä englanninkielisestä alkuteoksesta The Bell suomentanut Mikko Kilpi (1961).
LISÄYS 140210:
Sain luettua kirjan loppuun. Se oli loistava!
Tampereen kirjastot ovat sen sijaan hoitaneet homman kiitettävästi. Pääkirjastossa on kaksikin "tuo tullessas, vie mennessäs" -pistettä, aulassa ja musiikkiosastolla. Musiikkiosaston kierrätyslaarista en ole ikinä löytänyt mitään ihmeellistä, pari cd-sinkkua joskus, mutta kaveri kehui kerran poimineensa sieltä Suiciden debyyttialbumin virheettömänä vinyylinä(!). Tuollainen on tietysti harvinaista herkkua, mutta kirjapuolen kärrystä olen napannut mukaani monta mielenkiintoista teosta. (Joskus pitäisi kyllä viedä jotain takaisinkin päin, en ole itse tainnut jättää sinne kuin pari divarin hylkäämää kirjaa.)
Kertokaapas parhaista roskalavalöydöistänne tms., kuulisin sellaisista mielelläni.
Kaksi hieman hitaasti sulavaa kirjaa luettuani kaipasin perinteisempää tarinankerrontaa, joten tartuin nyt kirjaan, joka on peräisin edellä mainitusta kierrätyskärrystä. Jo avauskappale on niin vetävä, että uskallan odottaa hyvää tarinaa:
Dora Greenfield jätti miehensä koska hän pelkäsi tätä. Kuusi kuukautta myöhemmin hän päätti palata miehensä luokse samasta syystä. Poissa oleva Paul, joka vainosi häntä kirjeillä, puhelinsoitoilla ja kuvitelluilla askelilla, joita Dora oli kuulevinaan portailta, oli alkanut muodostua vieläkin suuremmaksi piinaksi. Doraa vaivasi syyllisyydentunto, ja syyllisyydentunnon mukana seurasi pelko. Hän päätteli lopulta, että miehen läsnäolollaan aiheuttama ahdinko oli parempi kuin hänen poissaolonsa aiheuttama ahdinko.
- Iris Murdoch: Kello. 1958 ilmestyneestä englanninkielisestä alkuteoksesta The Bell suomentanut Mikko Kilpi (1961).
LISÄYS 140210:
Sain luettua kirjan loppuun. Se oli loistava!
keskiviikko 3. helmikuuta 2010
Sooloilua
Mikä saa vokalistin ryhtymään soololevyn tekoon? Eikö hän muka pääse tarpeeksi ääneen yhtyeensä levyillä?
Ehkä bändin kappaleet tekee joku muu, eikä laulaja koe pystyvänsä vaikuttamaan niihin riittävästi? Ehkä hän on sattumalta tekaissut biisejä, jotka eivät syystä tai toisesta istu yhtyeen repertuaariin? Tai ehkä hän on vain kyllästynyt koko bändiin ja haluaa kokeilla jotain muuta?
Tietysti on myös mahdollista, että bändi on tauolla ja muusikon biisisuoni sen kuin pulppuaa, studioon on päästävä. Niin kävi kolmelle seuraavalle veikkoselle.
Tindersticks on loistava orkesteri, kuten olen aiemminkin todennut. Levyjä on syntynyt vuosien varrella toistakymmentä, jos kaikki soundtrack-viritykset sun muut lasketaan mukaan. Vuosina 2003-2008 yhtye oli kuitenkin tauolla ja vokalisti Stuart A. Staples tekaisi kaksi soololevyä. Niistä jälkimmäinen, Leaving Songs (2006), oli aika nappisuoritus. Levy ei kuullakseni eroa kovinkaan paljon Tindersticksin albumeista, ja hyvä niin. Suosittelen.
The Go-Betweens oli hieno yhtye, ja bändin toisen pääjehun Grant McLennanin kuolema 48-vuotiaana oli suuri menetys musiikkimaailmalle. Onneksi McLennan jätti jälkeensä mittavan tuotannon. Go-Betweens oli telakalla koko 90-luvun, joten Grant ehti julkaista peräti neljä soololevyä. Kaikki ovat mainioita, mutta suosikkini on levyistä viimeinen, In Your Bright Ray (1997). Kuunnelkaapa vaikka Malibu 69 -biisi - eikö vain kuulostakin kadonneelta rokkiklassikolta? Sea Breeze taas on nimensä mukainen raikas henkäys, ja muitakin helmiä riittää. Kenelläkään Go-Betweens-fanilla ei ole mitään syytä jättää Grantin soolotuotantoa kuuntelematta. (Sama pitänee paikkansa myös Robert Forsterin levyjen kohdalla, vaikka niihin tutustuminen on itseltänikin vielä kesken.)
The House of Love oli ja on mahtava bändi, joka sekin piti välillä vuosikymmenen pituisen tauon. En tiedä mitä kaikkea laulaja Guy Chadwick sillä aikaa puuhaili, mutta jossain vaiheessa hän sai aikaiseksi yhden suosikkilevyistäni. Vuonna 1998 ilmestynyt Lazy, Soft & Slow on täydellisen kaunis pieni poplevy - ei sen enempää eikä vähempää. Tunnelma on maanläheisempi ja lämpimämpi kuin yhdelläkään House of Love -levyllä (jotka nekin ovat kaikki hienoja), ja jokainen kappale kantaa maaliin asti. Kehotan kaikkia House of Loven ja/tai lämminhenkisen kitarapopin ystäviä ottamaan Chadwickin levyn kuunteluun. Ensivaikutelma saattaa olla "ihan kiva", mutta jos vaivautuu kuuntelemaan tarkemmin, ei varmasti tule pettymään. *****VIIDEN TÄHDEN LEVY.
(Toivottavasti kuvat ja tekstit näkyvät järkevästi, asettelun kanssa joutui vähän kikkailemaan. Ja toivottavasti Spotify-linkit pelaavat. Laitoin ne valmiiksi työkoneella, koska koti-Spotify ei edelleenkään suostu toimimaan... Töissä olen sen sijaan jostain syystä saanut nauttia mainoksettomasta kuuntelusta koko viikon!)
Ehkä bändin kappaleet tekee joku muu, eikä laulaja koe pystyvänsä vaikuttamaan niihin riittävästi? Ehkä hän on sattumalta tekaissut biisejä, jotka eivät syystä tai toisesta istu yhtyeen repertuaariin? Tai ehkä hän on vain kyllästynyt koko bändiin ja haluaa kokeilla jotain muuta?
Tietysti on myös mahdollista, että bändi on tauolla ja muusikon biisisuoni sen kuin pulppuaa, studioon on päästävä. Niin kävi kolmelle seuraavalle veikkoselle.
Tindersticks on loistava orkesteri, kuten olen aiemminkin todennut. Levyjä on syntynyt vuosien varrella toistakymmentä, jos kaikki soundtrack-viritykset sun muut lasketaan mukaan. Vuosina 2003-2008 yhtye oli kuitenkin tauolla ja vokalisti Stuart A. Staples tekaisi kaksi soololevyä. Niistä jälkimmäinen, Leaving Songs (2006), oli aika nappisuoritus. Levy ei kuullakseni eroa kovinkaan paljon Tindersticksin albumeista, ja hyvä niin. Suosittelen.
The Go-Betweens oli hieno yhtye, ja bändin toisen pääjehun Grant McLennanin kuolema 48-vuotiaana oli suuri menetys musiikkimaailmalle. Onneksi McLennan jätti jälkeensä mittavan tuotannon. Go-Betweens oli telakalla koko 90-luvun, joten Grant ehti julkaista peräti neljä soololevyä. Kaikki ovat mainioita, mutta suosikkini on levyistä viimeinen, In Your Bright Ray (1997). Kuunnelkaapa vaikka Malibu 69 -biisi - eikö vain kuulostakin kadonneelta rokkiklassikolta? Sea Breeze taas on nimensä mukainen raikas henkäys, ja muitakin helmiä riittää. Kenelläkään Go-Betweens-fanilla ei ole mitään syytä jättää Grantin soolotuotantoa kuuntelematta. (Sama pitänee paikkansa myös Robert Forsterin levyjen kohdalla, vaikka niihin tutustuminen on itseltänikin vielä kesken.)
The House of Love oli ja on mahtava bändi, joka sekin piti välillä vuosikymmenen pituisen tauon. En tiedä mitä kaikkea laulaja Guy Chadwick sillä aikaa puuhaili, mutta jossain vaiheessa hän sai aikaiseksi yhden suosikkilevyistäni. Vuonna 1998 ilmestynyt Lazy, Soft & Slow on täydellisen kaunis pieni poplevy - ei sen enempää eikä vähempää. Tunnelma on maanläheisempi ja lämpimämpi kuin yhdelläkään House of Love -levyllä (jotka nekin ovat kaikki hienoja), ja jokainen kappale kantaa maaliin asti. Kehotan kaikkia House of Loven ja/tai lämminhenkisen kitarapopin ystäviä ottamaan Chadwickin levyn kuunteluun. Ensivaikutelma saattaa olla "ihan kiva", mutta jos vaivautuu kuuntelemaan tarkemmin, ei varmasti tule pettymään. *****VIIDEN TÄHDEN LEVY.
(Toivottavasti kuvat ja tekstit näkyvät järkevästi, asettelun kanssa joutui vähän kikkailemaan. Ja toivottavasti Spotify-linkit pelaavat. Laitoin ne valmiiksi työkoneella, koska koti-Spotify ei edelleenkään suostu toimimaan... Töissä olen sen sijaan jostain syystä saanut nauttia mainoksettomasta kuuntelusta koko viikon!)