Irving on ohuimmillaankin hyvää

Kuten sanottu, John Irving on pitkäaikaisin suosikkikirjailijani. Useimpien hänen teostensa lukemisesta on jo pitkälti toistakymmentä vuotta, joten nyt on korkea aika verestää muistoja. Päätin aloittaa kevyemmästä päästä.



John Irving: Välisarjan avioliitto
The 158-Pound Marriage, 1974, suom. Kristiina Rikman, Tammi 1984, 262 sivua
(Kirppikseltä, luettu loppuun ti 22.1.2013 klo 22.17, uusintakierros)

Välisarjan avioliitto on Irvingin kolmas romaani. Se on myös kolmas Irving-suomennos, vaikkakin se ilmestyi vasta neljännen ja viidennen romaanin suomennosten jälkeen. Luin sen ensimmäistä kertaa suomeksi 1995 tai 1996 ja sitten englanniksi marraskuussa 1998, jolloin myös kirjoitin siitä esseen American Society and Culture -kurssille (kunpa muistaisin mitä kirjoitin...). Tykkäsin kirjasta silloin ja tykkään edelleen. Kirja on Irvingin ohuin ja tuntuu jakaneen lukijoiden mielipiteitä, mutta minusta se ei ole mikään väliteos.

Kirja kertoo kahden pariskunnan parinvaihdosta amerikkalaisessa yliopistoympäristössä. Nimetön kertoja on pitkä ja laiha historianopettaja ja kirjailija, jonka vaimo on lyhyt ja tanakka, Itävallassa syntynyt ja sodan jalkoihin jäänyt Utch. Toisen pariskunnan muodostavat niin ikään itävaltalaissyntyinen jätkänpätkä nimeltä Severin, joka toimii yliopistossa saksanopettajana ja painivalmentajana (yllätys), ja hänen pitkä ja laiha vaimonsa Edith, jolla on kirjallisia pyrkimyksiä. Tästä yhtälöstä saadaan kaksi ulkoisesti hyvinkin yhteensopivaa paria, mutta tietenkään kaikki ei suju ongelmitta, neljän ihmisen suhdesoppa on enemmän kuin tavallinen parisuhde potenssiin kaksi.

Onhan se myönnettävä, että tarina on Irvingin mittapuulla ehkä hieman köykäinen ja vailla suuria yllätyksiä, mutta mielenkiintoiset hahmot ja hersyvä kerronta pitivät ainakin minut kevyesti otteessaan. Katsokaa nyt tätäkin virkettä:

Tokkuraiset lapset alkoivat hiljalleen heräillä; he venyttelivät ja kyhnäsivät Severinin kupeella niin kuin tämä olisi ollut iso tyyny tai ystävällinen koira – ja Severin Winter makasi heidän keskellään Edithin aamutakissa kuin transvestiitti painonnostaja, joka on hyväntahtoisen pommin lailla pudonnut kansakoulun katon läpi.

Tällaiseen ei moni pysty!

★★★★

P.S. Ei missään tapauksessa kannata lukea Keltaisen Kirjaston painoksen kansiliepeitä ennen itse kirjan lukemista – kattava juonikuvaus spoilaa suurimman osan niistä vähäisistäkin yllätyksistä. En tajua tuollaista toimintaa.