Kansikuva vie ajatukset jonnekin Coming Up -aikakaudelle, ja bändi tuntuu edelleen olevan oma itsensä. Levy kuulostaa aika kivalta. Ensisingle Barriers viehätti heti Carson McCullers -viittauksineen (ainakin toivon, että "the heart is a lonely hunter" viittaa siihen kirjaan). Nyt kolmannella kuuntelulla varsinkin levyn keskivaihe kuulostaa entistä paremmalta, joten kyllä tästä varmasti vielä hyvä tulee. En ihmettelisi, vaikka uutuus kestäisi kuuntelua paremmin kuin Head Music ja varsinkin A New Morning (jota en totta puhuen ole kuunnellut juuri lainkaan). Joka tapauksessa on hauskaa, että sedät jaksavat yhä popata (jopa Bernard Butlerin korvannut ihmelapsi Richard Oakes on nykyään 36 vuotta vanha!).Minulle rakkaimpia Suede-levyjä ovat aina ja ikuisesti ne kaksi ensimmäistä. Vuodet ovat vierineet, mutta muistan yhä sen 18-vuotiaan pojan, joka lainasi debyyttialbumin Ylöjärven kirjastosta kasettina ja kuunteli sitä yksin iltaisin. Ja sen 19-vuotiaan, jolle Dog Man Star oli melkein liikaa syksyisenä sunnuntaina helsinkiläisessä yksiössä, kun piti taas erota tyttöystävästä kokonaiseksi viikoksi.
Jos joku Suede-fani sattuu lukemaan tämän, olisi mukavaa kuulla mielipiteitänne uudesta levystä ja kenties joitain muistojanne bändistä.
-----
P.S. JOHN IRVING TULEE ENSI KUUSSA SUOMEEN!
(Onhan se täällä ennenkin käynyt, mutta en ole päässyt paikalle. Nyt on pakko päästä!)
Tämä kirjoittamasi Suede-teksti kuulostaa kyllä niin kovin tutulta - voisin melkein allekirjoittaa kaiken!
VastaaPoistaEnsinnäkin tämä uusi levy on minustakin Sueden paras sitten Coming Upin. Kuten omaanikin blogiini kirjoitin, tämä kuulostaa juuri siltä Suedelta, joka ei ole eksynyt mihinkään vaan on itsensä. Sellaisesta Suedesta minä pidän hyvin paljon.
Mitä rakkaimpiin Sueden levyihin tulee, olen aivan tyystin samoilla jäljillä kuin sinäkin. Sueden levyistä juuri debyyttiin ja Dog Man Stariin liittyy kaikkein eniten kaikkea: yksi teinivuosien päättynyt ihmissuhde ja seuraavan alku ja lopulta myös sen loppu. Siitä päänsisäisestä ajasta nämä levyt muodostivat hyvin ison osan.
En tiedä nostalgiasta, mutta tuon 17 vuoden täyttämisen nurkille sijoittuvan ajan tämä Bloodsports on onnistunut tuomaan hyvin vahvasti mieleeni. Tämän levyn myötä olen ainakin tajunnut, että en ehkä ole ihan täysin niistä ajoista muuttunut. Eikä Suedekaan ole, ja sehän tässä onkin parasta.
(A New Morning on minullekin suorastaan täysin kuuntelematta jäänyt levy, vaikka sen omistankin. Ja fanipoika Richard Oakes todella on jo hämmentävän ikäinen.)
Hei Johannes, kiitos pitkästä ja tosi ilahduttavasta kommentista!
VastaaPoistaUusi levy sen kuin paranee vaan. Äsken (viidennellä kuuntelulla?) koin jopa vähän kylmiä väreitä kappaleiden 2 ja 6 aikana. Ja mainitsemasi viitosbiisin osa on minustakin parhautta.
Hienoa kuulla myös noita levyihin liittyviä muistojasi. Minulla on muuten vieläkin menossa sama ihmissuhde kuin nuorena Suede-fanittajana. :)
Itse en koskaan edes ostanut A New Morningia. Se alkoi pikkuisen kiinnostaa viisi vuotta sitten luettuani mainion kirjan Suede: Love & Poison (jota suosittelen sinullekin, jos et ole lukenut), mutta enpä saanut tutustuttua, ja myöhemmän Spotify-testailun perusteella uskon edelleen, etten ole menettänyt paljon. Head Musicia tuli sen sijaan aikanaan kuunneltua melko runsaastikin.
Mutta kuten todettu, uusi levy oli ihan mahtava yllätys, kun mitään odotuksia ei ollut. Toivotaan Suedelle pitkää ikää!
Aijai, kyllä! Levy paranee alati. Levyn loppupuoli ei ehkä yllä alkupuoliskon tasolle, mutta silti: hieno levy.
VastaaPoistaNo, itsekään en ostanut A New Morningia, paitsi sitten ostin, kun se oli Järvenpään Prismassa myynnissä vitosella. Mihinkään kuuntelusuoritteisiin se ei tosin johtanut - ennen kuin tässä taannoin kuuntelin levyhyllyni läpi alusta loppuun.
Jos Suede jatkaa näin, pitkää ikää on todellakin syytä toivoa.
Juu, voisin jopa sanoa, että seitsemän ekaa biisiä on lähes pelkkää juhlaa. :) Jee jee!
Poista