Kirjoi(ttamattomuude)sta

Jos saisin euron jokaisesta kirjoittamattomasta blogijutusta, olisin jo äveriäs mies.

Oli tarkoitus kirjoittaa jotain kaikista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Kolmisen kuukautta jaksoin, sitten tuli äkillinen stoppi. Nyt floppaan yli massiivisen kirjoituskynnyksen pikakelaamalla kevään ja kesän lukemiseni.



Maaliskuun loppu

Arto Lappi: Laululento (2011)
Tamperelaisrunoilija oli jo pitkään ollut tuttu divarin tiskin takaa, mutta hänen runoihinsa tutustuin vasta maaliskuussa kirjastossa. Innostuin heti siinä määrin, että marssin divariin ostamaan kaikki saatavilla olleet teokset – pilkkahintaan ja omistuskirjoituksilla varustettuina.

John Irving: In One Person (2012)
(toinen kerta, luettu jo 2012)
Uusin Irving pääsi uusintakierrokselle kirjailijan Helsingin-vierailun alla ja toimi paremmin kuin viime vuonna.

Kari Raineranta: Ihmiskanava (2010)
Toinen tamperelaisrunoilija. Kokeilevampaa kamaa, ei niinkään omaan makuuni.

J. K. Ihalainen: Tisle (2012)
Ihalainen herätti kiinnostuksen kirjamessuilla. Väkevä soppa, ihan hyviä sattumia.




Huhtikuu

Wisława Szymborska: Täällä (2012)
Szymborskalla on hienoja runoja, mutta osa menee vähän ohi.

Arto Lappi: Lumiputous (2009)
Lapin runot ovat pieniä ja viisaita.

J. K. Rowling: The Casual Vacancy (2012)
Monet ovat valittaneet, että kirjassa on liikaa sivuhenkilöitä. Olin aluksi samaa mieltä, mutta vähitellen kaikki oikeuttivat mukanaolonsa. Rowling on varmasti nauttinut päästessään irrottelemaan oikein kunnolla, paikoin ronskihkojakin juttuja. Hauska kirja, mutta myös koskettava.

Arto Lappi (suom. ja toim.): Kevätsateiden aika – japanilaista tankarunoutta (2005)
Vanhoja japanilaisia runoja, jotka Lappi on suomentanut (englannin kautta). Toimii.


Toukokuu

John Irving: A Prayer for Owen Meany (1989)
(toinen kerta, luettu jo 1999)
Yksi ehdottomista suosikki-Irvingeistäni. Huikea lukuelämys myös toisella kerralla, vaikka muistinkin tärkeimmät juonenkäänteet. Tässä Irving onkin juonenkehittelijänä ehkä nerokkaimmillaan.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)
Aika hieno kirja.



Kesäkuu

Tua Harno: Ne jotka jäävät (2013)
Kehuttu esikoinen, eikä syyttä.

Wayne Rooney: Minä, Wayne Rooney [My Decade in the Premier League] (2013)
Tämän lainasin pojalle ja luin sitten itse perässä (sama juttu kuin Messi-kirjan kanssa viime syksynä). Kiinnostavia väläyksiä härkämäisen futarin pään sisältä.

Jyri Schreck: Päiviä, sateita (1962)
Rohmusin kirjaston kierrätyskärrystä viisitoista runokirjaa. Jyri Schreckin pienet 60- ja 70-lukulaiset kokoelmat olivat kivoimman näköisiä, ja sisältökin miellytti.

Tapani Kinnunen: Amerikkalainen parranajo (2009)
Kauniina kesäpäivänä koin keskisuuren valaistumisen: Suomen Turussa asuu tällainen runoilija, joka kirjoittaa elämästä, jalkapallosta, juopottelusta, populaarikulttuurista ja naisista osuvasti, suoraan ja kauniistikin. Kompakti 276-sivuinen kokoelma sisältää miehen runot viidentoista vuoden ajalta. Hotkaisin ne hetkessä.

Raymond Carver: Sateisten päivien jälkeen – valitut runot (2013)
Mikä yhteensattuma: viime talvena ihastuin ensin Carverin ja sitten Arto Lapin runoihin, ja saman tien ilmestyi uusi Carver-runovalikoima, jonka ovat suomentaneet Lappi ja kollegansa Juha Rautio. Tämä kokoelma on aiempaa Carver-suomennosta huomattavasti paksumpi, ja nautiskelin runoista oikein ajan kanssa. Sammakon julkaisema teos on hieno paketti kantta myöten, ansaitsisi runsaasti lisää huomiota.

Bo Carpelan: Kaari [Bågen] (1970)
Carpelanin kaunis pieni kertomus, nimellisesti nuortenkirja. Joana kirjoittaa tästä nätisti.

Matti Pirinen: Kesä rehahti vauhtiin (1968)
Kirjaston kierrätyskärrystä tämäkin. Pirinen oli Aale Tynnin poika, kuoli nuorena. Loistavasti otsikoitu runokokoelma, sisällössäkään ei vikaa.

Jonathan Coe: Unen talo [The House of Sleep] (1998)
Kiero tarina, melkein yhtä hyvä kuin keltainen kaksikko.

Arto Lappi: Kukko puussa (2002)
Lapin paksuin kokoelma. Nopeasti senkin lukee, mutta vaikutus kestää pitkään. Runoilija pitää myös blogia, suosittelen.

Kyllikki Villa: Ei eilistä, ei huomista (2005)
Villan runot ovat ihan parhaita! Lämpimiä, konstailemattomia ja tarkkanäköisiä. Ajattomia. Kokoelma sisältää runoja vuosilta 1964–2004, eikä niistä osaa sanoa, mikä on vanhaa ja mikä uutta.

Turha huolehtia
sanoi vanha nainen
matkatuttava:
ei leipä lopu
kovin monta päivää ennen kuolemaa

Kyllikki Villa: Koipitoipilas (2009)
(toinen kerta, luettu jo 2012)
Tämä kirja taisi olla aika tärkeällä sijalla koko runoinnostukseni synnyssä. Luin sen vajaa vuosi sitten juuri niihin aikoihin, kun aloin itse kirjoittaa runoja, ja sen jälkeen olen jatkanut sekä lukemista että kirjoittamista.

Iris Murdoch: The Philosopher's Pupil (1983)
Tätä säästelin melkein kolme vuotta. Pelkäsin 558:n pienellä präntätyn sivun vievän suurimman osan kesälomastani, mutta kuinkas kävikään – ahmaisin kirjan alle viikossa. Murdoch oli kyllä nero.

Pekka Kejonen: Runoja, tavallaan (1983)
Äiti osti tämän kirjan Vanhan kirjallisuuden päiviltä. Luin sen kotimatkalla. Tykästyin.

On sopivan ankea olo.
Juuri sen verran,
että tuntee itsensä runoilijaksi;
ei liikaa.

Kyllikki Villa: Pitelen kiinni hetkestä kuin kädestä (1978)
Tämän löysin itse sieltä kirjapäiviltä. Nimi kertoo kaiken, ah.

Muriel Spark: Loitering with Intent (1981)
Spark on yksi niistä jo melko lukuisista kirjailijoista, joihin olen tutustunut Nick Hornbyn suosituksesta. Viime syksynä lukemani The Finishing School oli kummallinen mutta ihan hauska, tämä oli vielä kummallisempi ja hauskempikin. En edelleenkään oikein tiedä, mitä Sparkin kirjoista pitäisi ajatella, mutta hänen huumorintajustaan tykkään ehdottomasti.



Heinäkuu

Pekka Kejonen: Leijunnan elkeet (2012)
Lomalla tuli muutaman kerran viivähdettyä kirjastossa kokonaisen runokokoelman verran. Tässä Kejosen julkaisussa oli muistaakseni hyviä lyhäreitä mutta tylsempiä pitkiksiä.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket (2013)
Uutuuskirja kirppikseltä kahdella eurolla, lukaisin heti, olin tyytyväinen.

Peter Cameron: The Weekend (1994)
Leena Lumi suositteli tätä minulle jo kolme vuotta sitten, keväällä otin vihdoin härkää sarvista ja varasin kirjan naapurikunnan kirjastosta. Varauksen saapumiseenkin meni melkein kolme kuukautta, mutta kyllä tämä oli kaiken odotuksen arvoinen, ihmeen vaikuttava pieni kirja. Kannattaa lukea Leenan juttu.

Kyllikki Villa: Ei, ei matkavakuutusta minulle (1976)
Viimeinen puuttuva Villan runokirja löytyi Helsingistä ensimmäisellä yrityksellä. Hihkaisin mielessäni.

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja (2004)
Sitten olikin aika tarttua hyllyssä ja lukulistalla jo vuosia odottaneeseen opukseen. Tiesin että ihastuisin. Villa oli viisas ja rohkea nainen.

Tapani Kinnunen: Haitin runot (2013)
Uutta Kinnusta ei tarvinnutkaan odottaa pitkään. Ruma kansi, mainioita juttuja Shefki Kuqin näköisestä bussikuskista ja muista tuttavuuksista. Kinnusellakin on blogi.

Sami Rajakylä: Pätkärunoilija (2013)
Kirjaston uutuushyllystä löytyi kaikille pöytälaatikkorunoilijoille omistettu kirja. Lupaavahko esikoisromaani antoi muutamat hyvät naurut ja sai myös raapimaan päätä.

Louise Wener: Goodnight Steve McQueen (2002)
Brittipoppari kirjoitti kirjan. Täytyy myöntää, etten edes tiennyt Sleeper-yhtyeen laulajan kirjallisesta urasta, mutta oli sitäkin iloisempi yllätys löytää divarista tällainen kiinnostavan näköinen romaani. Lukiessa innostus vain kasvoi – Wener kuvaa vanhenevan nuorukaisen toivottomia bänditouhuja ja parisuhdekuvioita hauskasti ja fiksusti. Suosittelen kirjaa David Nichollsin ja Nick Hornbyn ystäville ja suunnittelen itse lisätilauksia (Wener on nimittäin kirjoittanut kolme muutakin romaania ja omaelämäkerran).

Jenni Haukio: Paitasi on pujahtanut ylleni (1999)
Pressan rouvan runoja luki sujuvasti, mutta äärettömän syvästi en vaikuttunut.

Bo Carpelan: Uudet runot [Nya dikter] (2007)
Carpelanin runoja olen hamstrannut hyllyyn, mutta ensimmäiseksi päädyin lukemaan tämän kokoelman kirjastossa. Kovin paljon ei lopulta jäänyt käteen, jatkamme harjoituksia.

Pekka Kejonen: Hotelli Huminan lauluja (1972)
Vanha Kejonen tuntuu olevan parempaa kuin uusi...

Pekka Kejonen: Walkman, minä se olen (2004)
...mutta ei tämäkään huono ollut.

Roddy Doyle: The Guts (2013)
Paras uusi kirjakauppalöytö aikoihin. Ei ollut hajuakaan, että Doylelta on tullut uusi kirja. Vieläpä sellainen, joka on jatkoa loistavalle Barrytown-trilogialle (1987–1991). Ja mikä parasta, tämä on vähintään edeltäjiensä tasoinen. Jimmy Rabbitte ei enää ole huoleton nuorukainen vaan huolestunut keski-ikäinen, mutta hänen musiikkimakunsa yhtä hyvässä terässä kuin The Commitmentsin aikaan. Oi mitä herkkua!

Matti Tiisala: Kenen luokse me enää menisimme (1995)
Tämä oli myös niitä ilmaislöytöjä kirjaston eteisestä, ensimmäinen kylmäksi jättänyt sellainen.

Anja Erämaja: Töölönlahti (2013)
Tästäkään en osaa sanoa oikein mitään... Tekstit juoksevat ja aaltoilevat kivasti pitkin sivuja. Tykkäsin sisällöstäkin, joskaan en yhtä paljon kuin edellisestä Erämajasta (Kuuluuko tämä teille).



Kas siinä, 40 kirjaa (joista yli puolet runokokoelmia!) ja 7768 sivua typistettynä pieneen tilaan. Pöytä on puhdistettu.

En tiedä, miten tästä eteenpäin. Ehkä en jatkossakaan tule kirjoittamaan kirjoista tai muustakaan usein enkä pitkästi, mutta vannomatta paras. Lukeminen jatkuu varmasti, nytkin on kesken kaksi hienoa kirjaa: Kyllikki ja Saara Villan Äidin lokikirja ja Knasun viime viikolla yllättäen ilmestynyt Taisteluni 3. Ja onhan pian tulossa uusi Haahtelakin... Eniten odottamani kirja ilmestyy kuitenkin vasta vuodenvaihteen jälkeen: siskoni ensimmäinen romaani! Odotellessa toivotan kaikille kaunista loppukesää – ja syksyäkin, jos ei sitä ennen nähdä.