Huhtikuun lukemisto

Lukukuukausi alkoi lupaavasti. Välillä vauhti hyytyi levybisnesten takia, mutta pääsiäisenä ehdin taas korjata tilannetta.



Siri Hustvedt: The Blindfold (1992)
Havahduin Hustvedtin esikoisen olemassaoloon vasta jonkin aikaa sitten, ja saman tien törmäsinkin siihen kirjastossa (kiitos taas henkilökunnalle hyvästä hyllytyksestä). Tämä Iris Vegan -nimisestä nuoresta naisesta kertova kirja on yhtä omalaatuinen kuin sen jälkeen ilmestynyt Lily Dahlin tarina. Mielenkiintoista luettavaa, ei siinä mitään, mutta tuskin monikaan osasi povata Hustvedtille massasuosiota varhaistuotannon perusteella. Eiköhän tämä kuitenkin jossain vaiheessa ilmesty myös suomeksi, jos Kristiina Rikmanin kalenterissa on tilaa. (Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, Irvingin esikoisromaanikin on edelleen suomentamatta.)

Turkka Hautala: Paluu (2011)
Salon jälkeen odotukseni olivat sitä luokkaa, että Hautalan toinen teos oli hankittava tuoreeltaan. Ja ah miten mainion lukuelämyksen se tarjosikaan! Nuori mies palaa kotikaupunkiinsa etsimään isäänsä ja itseänsä. Menneisyydestä löytyy hyviäkin muistoja, mutta myös sellaisia seikkoja, jotka olisivat saaneet jäädä löytymättä. Hautala osaa kirjoittaa jotenkin niin lämpimästi ja luontevasti, että minuun uppoaa jokainen sana – myös murteelliset ilmaukset, joista muutaman merkitys jää kyllä vähän epäselväksi (Mittä ropannu viime aikoi? s. 274). Jo vain, tämä taisi olla kuukauden paras. Hautalassa on ainesta vaikka Juha Itkosen manttelinperijäksi.



Alice Munro: Liian paljon onnea
(Too Much Happiness, 2009, suom. Kristiina Rikman 2010)
Sivistyksessäni riittää aukkoja paikkailtavaksi, vaan nyt niitä on yksi vähemmän. Ensimmäisen Munroni jälkeen en vielä osaa sanoa, tuleeko minusta fani, mutta tuttavuus sai ainakin lupaavan alun. Pian kahdeksankymmentä täyttävä kanadatar on kirjoittanut lähes pelkästään novelleja, ja tämä kokoelma osoittaa, että hän kyllä osaa sen homman. Henkilöille sattuu ja tapahtuu, kamaliakin asioita, mutta Munron kyydissä lukijan mieli ei kovin pahasti järky. Minulla on viime vuosina ollut vaikeuksia innostua novelleista, koska haluaisin lukiessani viettää hahmojen seurassa pidempiä aikoja, mutta tällaiset tarinat ovat omiaan muuttamaan asennettani. Yhdessä tarinoista Munro sivuaakin itseironisesti novellikirjailijan asemaa (s. 64):

Kirjan nimi on Miten meidän tulisi elää. Novellikokoelma, ei romaani. Se jo sinänsä on pettymys. Se syö kirjan arvoa, saa kirjailijan vaikuttamaan joltakulta, joka väijyy Kirjallisuuden porteilla eikä ole päässyt turvallisesti sisäpuolelle.

Mark Oliver Everett: Things the Grandchildren Should Know (2008)
ROCK MUSIC! DEATH! CRAZY PEOPLE! LOVE! huutaa kansitarra, ja tuota kaikkea on todellakin tarjolla tässä Eels-yhtyeen johtohahmon omaelämäkerrallisessa teoksessa. Ytimekästä kutsumanimeä E totteleva 48-vuotias muusikko kertoo dramaattisesta elämästään ihastuttavan vähäeleisesti. Läheisiä kuolee ympäriltä yksi toisensa jälkeen, mutta musiikinteon vimma pitää E:n hengissä ja järjissään. Vaikuttavaa eikä ollenkaan masentavaa luettavaa. Omat Eels-kuunteluni ovat ensimmäisen levyn jälkeen jääneet varsin pintapuolisiksi, mutta tämä kyllä houkuttaa kaivamaan syvemmältä.

Carol Shields: The Box Garden (1977)
Luettuani viime kuussa Shieldsin esikoisen en voinut olla tarttumatta sen sisarromaaniin. Kirjan pääosassa on Pikkuseikkojen Judithin sisko Charleen. Saman suvun parissa siis pyöritään, mutta näiden kahden kirjan tunnelmat tuntuivat melko erilaisilta. Vaikea sanoa, kuinka paljon erilaisuus johtuu kirjojen sisällöstä ja kuinka paljon siitä, että luin ne erikielisinä. Oli miten oli, tarina oli kerrassaan mainio, täynnä tuttua loistavaa henkilökuvausta, ja olipa mukana vähän jännitystäkin. Oli mukavaa viimein tutustua alkukieliseen Shieldsiin, mutta toivotaan silti, että suomentaja Tarkka saa kirjan pian työpöydälleen.

Bo Carpelan: Kesän varjot
(Berg, 2005, suom. Oili Suominen 2005)
Hävettää tunnustaa, etten saanut luettua Carpelania hänen elossa ollessaan, vaikka ehdin sympatisoida miestä pitkään. Nyt oli korkea aika korjata asia. Tämä kirja vastaa melko hyvin sitä lämpöistä mielikuvaa, jonka olin kirjailijasta muodostanut. Runollista tekstiä oli vaivatonta lukea, mutta tarina kyllä liihotteli ohi suurempia jälkiä jättämättä. Olisikohan jossain muussa Carpelanin kirjassa vähän enemmän tarttumapintaa?

-----

P.S. Oliko tänään jotkut häät vai? En ole rojalisti vaan royle-isti, hehe.